Kustantajan koira vahtii kirjailijan moraalia

Viivyn vielä edellisen postauksen aiheessa parin anekdootin verran. En siksi, että Mika Waltarin haudantakainen mielipide asiaan olisi tärkeä tai edes huomion arvoinen. Ensimmäinen lainaus tukee sitä, miten menneiden perään on hyödytön haikailla: Maailma muuttuu Eskoseni… Toinen juttu taas on huumorissaan aivan absurdi. Liekö totta.

Kuva Waltarin kirjoituskaudelta Savonlinnan Suruton -huvilalla

Ensimmäinen otteeni on Päivi Huuhtasen esseestä, joka käsittelee Waltarin taidekäsitystä. Julkaistu 1982 Ritva Haavikon toimittamassa teoksessa Mika Waltari -Mielikuvituksen jättiläinen (WSOY).

”Waltarin romaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936), jossa on luettavissa runsaasti omaelämäkerrallisia yksityiskohtia, esiintyy nuori kirjailijahahmo varsin vaatimattomassa valossa. Häntä kuvataan toistuvasti pieneksi ihmiseksi. Vakaumus esiintyy selvänä Waltarin samoihin aikoihin antamissa ohjeissa nuorille kirjoittajille (Aiotko kirjailijaksi, 1935). Hän toteaa: Kirjailija ihmisenä on aina pettymys sellaiselle, joka on tutustunut vain hänen teoksiinsa. Selitteleminen ei hivenenkään vertaa paranna kirjan arvoa.”

No jaa… Waltari oli kirjailija, eikä aavistanut mihin markkinoinnin rautaiset lait johtavat. Toinen muutaman rivin lainaus sen sijaan huvittaa minua suuresti. Waltari kirjoitti sen Jalmari Jäntin 70-vuotispäiväksi toimitettuun Juhlakirjaan 1946.

”Epäilemättä onkin kirjailijain alkoholinkäyttö tuottanut paljon huolia kustantajille, mutta liikaa oli sentään mielestäni, kun Yrjö Jäntti oleskellessani Porvoossa kirjoittamassa lähetti koiransa Suden saattamaan minut asuntooni syötyäni päivällistä hänen luonaan, ja tuo pelottava eläin esti muristen ja hampaitaan näyttäen minut poikkeamasta Seurahuoneeseen, vaikka tunsin kaipaavani lasillista konjakkia.

Totisesti, kustantajan kasvattama koira saattoi minut kotiovelle asti, ja kun kurkistin ovesta, viivyttyäni porraskäytävässä viitisen minuuttia, nähdäkseni oliko tie Seurahuoneeseen jo selvä, istui tuo pirullisen viisas ja kirjailijavierailuihin tottunut koira yhä edelleen oven edessä vahdissa ja näytti minulle hampaitaan, joten minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin mennä nukkumaan selvin päin.”

Muistuttaako kana runoilijaa – vai toisin päin?

Tein ensimmäisen juttuni tähän blogiin tasan vuosi sitten. Nyt järjestysnumero on 86. Kun arvioin kirjoittamani merkkimäärän, tekstiä kertyy n. 230-sivuisen romaanin verran. Olen saanut lukijoita, palautetta, ystäviä ja juttutilauksia – tarkistin juuri Blue Wingsin kesäkuun numerossa julkaistavan Matkanovellini vedoksen. Lukijamäärät ovat alusta kymmenkertaistuneet ja vakikävijöitä on yhtä hyvin Kaliforniasta kuin Pariisistakin… Sydämellinen KIITOKSENI kaikille!

Valokuva Loomis Dean

Kun mietin juttujeni rajausta, halusin alusta lähtien nostaa esiin kirjallisuutta ja kulttuuria, josta muut eivät juuri sillä hetkellä kirjoita. Unohdettujen runojen klinikka oli yksi keskeinen ajatus. Tänään tarjoan siis runon Kanasta ja hipun tietoa Zbigniew Herbertistä.

Hyviä kirjailijoita – runoilijat mukaanlukien – on kahdenlaisia. Sellaisia, joiden kirjallisen virtuoositeetin tajuaa jo muutaman rivin luettuaan, vaikka teksti ei tyydyttäisikään omaa esteettistä makua. Ja sellaisia, jotka erinomaisuutensa lisäksi tarjoavat lukemisen nautintoa. Puolalainen runoilija Zbigniew Herbert (1924 – 1998) lukeutuu jälkimmäisiin. Jussi Rosti on suomentanut hänen tuotantoaan Kyynelten teknologiasta -kokoelmaan (wsoy-nvl, 2005) ja kirjoittanut valikoimaan intohimoisen esipuheen.

Kun toinen maailmansota syttyi, Herbert oli viisitoistavuotias. Synnyinkaupunki jäi miehityksen jalkoihin ja kuuluu nyt Ukrainalle. Sodan jäljet ja Euroopan kulttuuritraditio näkyvät teksteissä. Runoilija käyttää usein myös kirjallista perintöä ja viittaa taiteeseen ja historiaan. Herbertin runous asettaa yksilön ongelmat laajempaan yhteyteen ja kyseenalaistaa ideologiset järjestelmät.

Kun lähtökohdat ovat näin ylevät, voisi kuvitella, että lukijalle viskataan kaluttu luu. Näin ei käy. Teksteissä pilkahteleva huumori ja edellämainittu kirjallinen virtuoositeetti erottaa tosi tekijät latteuksien latelijoista. Pablo Nerudan tapaan Herbert on kirjoittanut runoja myös yksittäisistä objekteista kuten vaikkapa karhusta, viulusta tai kanasta:

”KANA

Kana on mainio esimerkki siitä, mihin tiivis yhteiselo ihmisten kanssa johtaa. Kana on menettänyt kokonaan lintumaisen keveytensä ja sulonsa. Pyrstö törröttää pitkulaisesta takapuolesta kuin huonoa makua osoittava iso hattu. Sen harvat hurmoksen hetket, kun se seisoo yhdellä jalalla ja liiskaa ympyräiset silmänsä kiinni kalvomaisilla luomilla, ovat iljettäviä. Ja kaiken huippuna on tuo laulun irvikuva, kurkusta leikattu itkuvirsi, jolla se anelee sanomattoman naurettavaa asiaa: pyöreää, valkeaa, tuhruista munaa.

Kana muistuttaa joitakin runoilijoita.”

Pitäisikö varata omat lokerot tyttö- ja poikarunoudelle?

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin etten halua esiintyä blogissani asioiden ja ilmiöiden kriitikkona. ”Vihaisia nuoria miehiä ja naisia” riittää muutenkin joka lähtöön. Huumori maailmankirjallisuudessa ja yli viidensadan vuoden takainen François Villonin Testamentti on yhtä kiinnostava kuin syksyn kohuromaani tai kevään esikoisrunokokoelma. No, annetaan poikkeuksen vahvistaa sääntöä tällä kertaa.

Tytöt, pojat ja runouden genret.

Luin esikoiskirjojen arvioita toukokuun ensimmäisen päivän Hesarista. Tomi Sonster (taiteilijanimi) on julkaissut ntamolta kokoelmansa Siihen mihin tonttu astuu. Kriitikko ei tahdo päästä sisään Sonsterin persoonalliseen kielimaailmaan. Niin saattaa- ja saakin käydä, runokritiikki ei ole helppo laji edes runoilijalle. Kritiikin kritiikkini koskee (eikä ainoastaan tämän jutun kohdalla) kriitikoiden harrastamaa kaksoissidosviestintää ja lokerointia.

Kriitikoilla on tapana ensin arvostella ja kääntää kelkka seuraavassa lauseessa. Tehdään sellaisilla sanoilla alkavia kappaleita kuin: VALITETTAVASTI, TOISAALTA, HARMILLISTA, SUOSITTELISINKIN, KEHOTTAISIN… Niistä syntyy vaikutelma ylemmyydentuntoisesta ohjeiden antamisesta. Kriitikon tehtävänä ei ole ohjeistaa kirjailijaa seuraavan teoksen kirjoittamisessa. Voi käydä niin, että toinen kriitikko on kehoituksista aivan eri mieltä.

Juttuni varsinainen kimmake on kuitenkin tässä kritiikin kappaleessa: ”Jos Vilja-Tuulia Huotarisen tai Juuli Niemen edustama tyttörunous on jo vakiintunut suomalaiseen runokenttään, Tomi Sonster astelee muun muassa Teemu Mannisen tavoin kohti poikarunouden genreä.” Virke vaikuttaa vähän hätäiseltä päätökseltä avata lokerot ja kaivaa leimakirves esiin.

Teemu Manninen hyödyntää runoudessaan niin monia tasoja, ettei genreen niputtaminen tee oikeutta. Todisteeksi voi lukea vaikka Kootut selitykset Lohikäärmeen poika -kokoelman lopusta. Vilja-Tuulia Huotarisen runoudessa haetaan identiteettiä ja tekstit hyödyntävät draaman kaarta kuvatessaan naiseksi kasvamista ja sukuun liittymistä. Viimeistä edellisen kokoelman nimikin antaa jo pätevät koordinaatit: Naisen paikka.

Nerouden lyhyt oppimäärä

Harva rohkenee tunnustaa omia ansioitaan julkisesti. Kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Meilläpäin ”Ei tehrä tästä ny numeroo”, tai kannustusta omakehuun saa korkeintaan käänteisesti: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

William Carlos Williams

Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin (1883 – 1963) runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin.

Williamsin kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Williamsin käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo kertoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys.

Olen karttanut blogissani kritisointia, kirjallisuuden ja muidenkin ilmiöiden. En silti malta olla huomioimatta tämänaamuisen Hesarin kritiikkiä Juhani Ahvenjärven tuoreesta Liituvarjo -kokoelmasta. Siinä kriitikko näkee Ahvenjärven tekstin minimalismina, jossa ”Oikein mikään ei rohkaise perehtymään.” Tarjoillaan siis hänelle yksi modernin runon kuuluisimmista klassikoista vuodelta 1923. (Ehkä Williams on oikeassa, tämän päivän postmoderni runo usein sotkeutuu ja sokeutuu itsetarkoituksellisiin ideoihinsa.)

Punaiset kottikärryt

niin paljon / on kiinni /  sadeveden lasittamista /  punaisista / kottikärryistä / valkoisten kanojen / vierellä.

Annetaan vielä Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe.

Jos minä kun vaimoni nukkuu / ja vauva ja Kathleen / nukkuvat / ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko / silkkisumussa / hohtavien puiden yllä, / jos minä pohjoishuoneessani / tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä / heiluttaen paitaa pääni ympäri / ja laulan pehmeästi itselleni: / ”Olen yksin, yksin. / Synnyin olemaan yksin, / minun on paras olla niin!” / Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, / olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani / laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: / kuka voi sanoa etten / ole perhekuntani onnellinen nero?

Syntejä, sovituksia ja suosituksia

Vieraalla maalla on hyvä käydä kahdessa paikassa. Hautausmaalla, koska lopulta sinne tulee väistämätöntä asiaa – tulevia tuttuja on hyvä tunnustella etukäteen. Ja kirkossa pitää käydä, uskosta tai uskottomuudesta huolimatta. Täällä Ateenassa lauletut ”Kyrie eleisonit” nostavat mielestä jotain sellaista, jota ei tiennyt sieltä löytyvän. Ei sillä ole väliä, että idän ja lännen katoliset kirkot kirosivat toisensa liki tuhanneksi vuodeksi. Luterilaiset eivät tajua pyhäinjäännösten ja reliikkilippaiden voimaa, eivätkä ortodoksit pyhää kolminaisuutta. Niistä viis!

Rippi ja Pyhä Isä, Ateena 9.12.09

Rippi ja synninpäästö on niin yksityinen tapahtuma, ettei sitä saisi kuvata. Ehkä pahaa tekoani keventää, että henkilöt jäävät tunnistamattomiksi. Venäjän kirkoissa Pyhä Isä saattaa nostaa kirjaillun huivin kummankin pään ylitse ja kuunnella synnintunnustuksen, täällä Isä nostaa kaavun päällä olevan liinansa ripittäytyjän pään ylitse ja antaa siunauksen. Sellaistakin tapaa olen seurannut, jossa arkkimandriitta ottaa siunausta haluavat vastaan jonossa ja piirtää heidän otsaansa ristin vihkiveteen kastetulla siveltimellä.

Kirkoista löytyy aina jotain olennaista. Pyhimysten kuvat, tunnelma ja toiveiden myötä palavat tuohukset. Eikä pidä unohtaa miten nämä suljetut yhteisöt olivat kuin laivoja, ”Nooan arkkeja”, jotka osaltaan kantoivat antiikin perintöä läpi keskiajan.

Olen aiemmassa postauksessani suositellut Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseitä – nimestä huolimatta, tai juuri sen vuoksi. Luin täällä Gösta Ågrenin esseitä ja muistiinmerkintöjä sisältävän teoksen Tämä elämä. Suosittelen yhtä lämpimästi. Nylén on totisena ajassa kiinni, Ågren liikkuu tuhansien vuosien akselilla. Alati vaihtuva näkökulma tekee hyvää. Joku väittää lanttia pöydällä pyöreäksi, sivusta katsottuna se on soikea.

VarjoFinlandian kirjalista

Joulua odottavassa Ateenassa minut tavoitti tällainenkin tieto: romaanini Marilynin hiuspinni on valittu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen Ajan Varjo-Finlandia -listalle. Jutun blogiin kirjaaminen on ”kissanhännän nostoa”, mutta ei yksin sitä.

Aleksandras -kadun joulukauppa, Ateena 6.12.09

Lista kannattaa katsoa, sieltä löytyy lukuvinkkejä ja erinomaisia valintoja vaikka lahjapaperiin kääräistäväksi. Tein syksyllä blogiin jutun Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista. Omaperäinen kirja sai kaikkialla hyvät arviot ja ihmettelin kovasti, kun sitä ei nostettu ”viralliseksi” Finlandia-ehdokkaaksi.

Sanojen ajan listalla on myös lyriikan kärkeä ja rikasta fantasiaa: esimerkiksi Kristiina Wallinin ja Jyrki Vainosen kirjat. Maritta Lintusen romaani on tulossa lukulistalleni… Claes Andersson kiinnostaa… Hienoja valintoja aivan kaikki. On ilahduttavaa yltää näin hienoon seuraan!

Valkoista joulua!

Yksi tärkeä juttu ja muutama vähäpätöisempi asia.

1. Ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen joulukortit jäävät lähettämättä. Kiirettä tai priorisoinnin puutetta. Tulevan maanantain iltana avaan kannettavani kirjailijaliiton residenssissä Ateenassa. Kun palaan takaisin, korttien postitus on myöhäistä.

Olkoon siis Valkoisen, Virikkeellisen ja Virkistävän joulun toivotus tässä! Varmuuden vuoksi.

Joulupostaus 14.11.-09/Hesarin kuva-arkisto

Sain vanhaan macciini Airport-kortin purettavasta masiinasta ja toivon, että pääsen bittiavaruuteen. Talossa on vain langaton yhteys, ja jos köpelösti käy, nettiyhteys ei pelaa. Arvaamattomia ovat joskus digitaaliset tiet. Jos kaikki käy kuten pitää, päivitän blogia ja kerron mitä kerron. Ehkä uusi käsikirjoitus ottaa tulta ja siitäkin syntyy jotain sanottavaa.

2. Moni asia on nykyään liian halpaa. Kahden hengen edestakainen lentolippu Ateenaan (Prahan välilaskuineen) kustantaa yhteensa 376 euroa. Junaliput Lapin hiihtokeskukseen luultavasti saman. Ympäristökuorma on mieletön, kun ihmiset lentävät täältä viikonlopuksi Pariisiin bilettämään. Eikä minun reissuni sen tärkeämpi taida olla.

3. Minulle lahjoitettiin kirja: Thomas Bernhardin Haaskio. Voin vakuuttaa, etteivät kaikki lukemastaan pidä. Ne, jotka häikäistyvät, eivät unohda ikinä. Olen lukenut myös itävaltalaisen kirjailijan toisen modernin klassikon Hakkuu, muuan mielenkuohu. Suosittelen kumpaakin romaania.

4. Ruotsalaisen Carl-Johan Wallgrenin kirja, Herra Bachmannin esite on suora kopio Bernhardin kirjallisesta tyylistä. Mutta hyvä kopio. Suosittelen sitäkin…

5. Kurkkaa edellisen postaukseni kommentit. Siellä on runosuosituksia. ”Vanhoina hyvinä aikoina” runotkin saattoivat kisata Finlandiasta. Viimeinen jaettiin Arto Mellerille vuonna 1991 kokoelmasta Elävien kirjoissa. Sitten kaupallisuuden tuuli pyyhkäisi lyriikan kisasta sivuun.

6. Runoraati aloittaa taas 4.12. Katso jos ehdit. Oman runoni ”patetian” vastapainoksi esitän sen arkisessa ja tamperelaisille tutussa paikassa. Info-osion musiikkivalintani onkin sitten jo silkkaa melodraamaa…

Kirjallisuuden Finlandia ja musta aukko

Eilen julkistettiin kuusi tekijää, joiden kirjoista Finlandian saaja valitaan. Onnittelut kaikille! Eipä napsahtanut ehdokkuutta tänne Pyynikintien työhuoneelle ja Marilynin hiuspinnille. Saa hymyillä vapaasti : )

Kun on tehnyt kaksi vuotta töitä tosissaan voi tinkiä vain yhdestä asiasta. Pitää olla suhteellisuudentajua sen verran, ettei kuvittele kirjoittaneensa maailman parasta kirjaa. Suomen parhaan kylläkin. Jos näin ei olisi, kirjoittamisen voisi lopettaa yksintein. Muitakin arvostamiani asenteita tähän duuniin on.

Raadin valinnoista urputetaan taas. Niin pitää ollakin. Tottakai. Vain makuasioista voi kiistellä. Tommi Melender on yksi ehdokkaista romaanillaan Ranskalainen ystävä. Hän esittää fiksuimman mielipiteen: ”Ala on liian palkintovetoinen. Olen iloinen, että työni tunnustetaan, mutta samalla paljon hyviä romaaneja katoaa mustaan aukkoon.” Tämä muistetaan, nostan hattua herralle.

HUOMISEEN postaukseen pistän yhden tärkeän asian. Pari muuta seikkaa menevätkin aivan ilmoitusluonteisena.