Vappu, viini ja erotiikka!

Viinituvassa Sinuhea ja hänen palvelijaansa Kaptahia petettiin karkeasti. Kumppanusten jo juovuttua isäntä tarjosi viinin leikkaamattomana, ilman sekaan lisättyä vettä. Muinaisessa Egyptissä puhdas ja raikas vesi saattoi olla viiniä kalliimpaa. Viiniä laimennettiin myös kitkerän maun tähden.

The Egyptian, osa elokuvajulisteesta.

Vanhojen lehtileikkeideni seasta löysin viiniraadin testin. Ja annas olla, Sinuhen päivistä ovat ajat muuttuneet. Nyt viinejä luonnehditaan näin: ”Paljon trooppista hedelmää, miellyttävä, pitkä jälkimaku, helppo ja kaunis kuin suomenruotsalainen tai vaalivoittaja. Suuhun jää miellyttävä mustaherukan ja mummolan maku.”

Ja meno paranee. Tässä kyydissä vedotaan kaikkiin aisteihin ja kaivetaan alitajunnasta esiin lapsuusmuistojen unohtuneet hetket, kuvottavia kaihtamatta: ”Tuoksussa on vahvasti muurahaisten ympäröimää mustaherukkapensasta, toffeella maustettua kissanpissaa, raparperimehua ja anispastillia. Liitutaulua, märkää villasukkaa – jopa kissankakkaa ja huussinseinää. Kuin bensiiniä joisi.”

Entäs arvioiden erotiikka? Italian Umbriasta tulee tällainen viini: ”kahvin sekä tammen tuoksu. Maku on vielä enemmän, tiukka, runsas ja rasvainen. Kuin Marilyn hulmuavine helmoineen tuuletinaukon päällä, liikaa yhdelle miehelle. Onko tämä jo liian paljon? Enologin märkä uni.”

”Voitykkien” joukosta löytyy tallinovea, karvaisen miehen kainaloa, jalohomeen ihanaa henkäystä, pulskaa simarusinaa, ruohonleikkuria ja paljon potkua alusta asti. Alsacen viinin maku yllättää raatilaiset: ”Karvas ja kurkkua polttava, rasvainen kuin huoltoaseman autokorjaamo.” Nuuhkimisen, ryystämisen, purskuttelun ja sylkemisen jälkeen syntyy voittajan luonnehdinta: ”Jos tämä viini olisi nainen, petikaveria ei tarvitsisi kauan etsiskellä.”

VIRKEETÄ VAPPUA YSTÄVÄT!

Lääkettä depikseen ja uutta energiaa

Opetusministeriön asettama toimikunta on laatinut ehdotuksen eduskunnalle annettavaksi selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta: ”Kulttuuripolitiikan tulevaisuuden voimatekijöinä toimikunta näkee kestävän kulttuurin, kulttuurisen moninaisuuden ja luovuuden. Ne ovat edellytys ja perusta kulttuurin yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle, ihmisten hyvinvoinnille sekä kulttuuritoimialojen taloudelle.” Ja Pekka Himanen vaatii Kukoistuksen käsikirjassaan, että Suomi kehittää ”depression tehokkaan kokonaisvaltaisen hoitomuodon vuoteen 2020 mennessä.”

Kirsi Kunnas + tausta Christel Rönnsin uudesta kuvituksesta Kani Koipeliiniin.

Suuria sanoja ja täsmentymättömiä käsitteitä. Mitä kulttuurin yhteiskunnallinen vaikuttavuus hyvinvoinnille merkitsee käytännössä? Entä depression tehokas ja kokonaisvaltainen hoitomuoto? Miksi ”viralliset” selonteot haluavat hämärtää sanottavansa kliseillä ja abstraktioilla.

Provosoivaa… kyllä. Mutta miten asiansa voisi sanoa selkeästi? Katsotaanpa miten kirjailija ja akateemikko Kirsi Kunnas (85v.) tekee sen Aamulehden haastattelussa 21.3.2010. Viimeinen hänen viidestä teesistään käsittelee edellä mainittuja asioita. Kunnas uskoo, että ihminen saa lisää energiaa, jos hän käyttää sitä ahkerasti.

”En tiedä mitä Einstein sanoi energiasta, mutta minä sanon nyt, että jos käyttää energiaa, sitä tulee lisää. Koin sen itse nuoruusvuosinani, kun olin parantolassa kuukausikaupalla: tekemisen puute aiheutti lopulta sen, että sängyn petaaminen imi viimeisetkin voimat.

Osallistuminen kulttuuriin, vaikka vain pukeutuminen teatterissa tai konserteissa käynteihin, johtaa tehokkaaseen energian vaihtoon. Ihminen saa katsomossa uuden latauksen, ja hänen läsnäolonsa antaa uutta voimaa taiteilijoille: orkesteri soittaa ja näyttelijä näyttelee paremmin hyvän yleisön edessä. Taidetapahtumista lähtee paljon virkistyneitä ihmisiä kotiin.”

Otin jutun kuvamanipulaatioon taustan Christel Rönnsin uudelleen kuvittaman Kani Koipeliinin kuperkeikat -kirjan kannesta. Kunnas itse kertoo kirjasta ja ajatuksistaan Kirjastokanavan videolla. (Valitse oikea video sivupalkista.)

Seuraavaan juttuun jotain kevätlampaista ja kuhankeittäjistä…

Kulttuurin seinät vai sisältö?

Keskiviikkona 13.1. Hesarin kulttuurisivulla valaistaan Leif Jakobssonin persoonaa otsikolla ”Kahden valtikan taidekiho”. Ingressi kertoo miten Ruotsin television ex-pomo on noussut vaivihkaa Suomen taiteen superpäättäjäksi. Hänen olisi luotava raamit meidän tulevalle kulttuuripolitiikallemme ja ”uusittava maan keskeisin taiteen rahanjakokone”.

Italialainen ooppera, 1700-luku.

”Rahanjakokone” on toimittajan raflaava sanavalinta. Itse juttu on asiallinen ja antaa Jakobssonista erittäin myönteisen kuvan. Suomenruotsalaiselta ”mediabossilta” ja mm. Pro Artibus -säätiön toiminnanjohtajalta olisin saattanut odottaa enemmän elitismiltä maistuvia mielipiteitä ja toimintamalleja. Törmäsin siis omiin ennakkoluuloihini.

Jakobsson toimi viime vuonna hallituksen kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan 30-henkisen toimikunnan puheenjohtajana. Selonteossa pohdittiin mm. kulttuurivientiä, taiteen itseisarvoja, taideaineiden määrää ja taideinstituutioiden roolia terveydenhuollossa. Tammikuun alussa kulttuuriministeri Stefan Wallin sitten tarjosi Jakobssonille koko vetovastuuta ja Taiteen keskustoimikunnan puhenjohtajuutta.

”En halua Suomeen enää yhtään uutta taideinstituutiota”, Jakobsson sanoo. ”Esimerkiksi nykyiset kulttuuritilat pitäisi saada paremmin kaikkien – sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien käyttöön.” Mies myös lopettaisi uusien kulttuuripalatsien rakentamisen, sillä seiniin laitetut rahat ovat pois sisällöstä. ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituution raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.” Haastattelussa Jakobsson puhuu myös taiteentekijöiden verkostoitumisen puolesta, rajojen rikkomisen tärkeydestä, avoimuuden lisäämisestä ja monikulttuurisuudesta.

Taidepolitiikasta päästäänkin sitten varsinaiseen pointtiini. KUVITELKAA kulttuurin kiteytymä, joka on käyttäjilleen ilmainen ja siten kaikille tasa-arvoinen. Avoinna maanantaista lauantaihin ja vapaa käydä ja kulkea silloin kuin itselle sopii. Nämä paikat ovat useimmiten monikulttuurisia ja myös lapset huomioonottavia: kirjoja, lehtiä, musiikkia, vaihtuvia näyttelyitä, nettiyhteyksiä… Aivan oikein, suomalaisen yhteiskunnan tärkein ”kulttuuri-instituutio” on kirjastolaitos.

Tein pikatutkimuksen sähköpostitse. Esimerkkinä kotikaupunkini pääkirjasto Metso, jossa kulkee arkipäivisin 3500 – 4500 kävijää, lauantaisin yli 2000. Tampereella on reilut 211.000 asukasta. Teoreettisesti arkipäivän keskiarvolla laskettuna koko kaupungin asukasmäärä olisi virrannut YHDEN kirjaston kautta parin kuukauden kuluessa. Jutun viesti päättäjille kuuluu yksinkertaistettuna: pitäkää hyvää huolta kirjastoista ja niiden sisällöistä.

Kirjailija Kreeta Onkeli kirjoittaa Hesarin tämänpäiväisessä kolumnissaan: ”Jokaiselle Suomessa syntyvälle ja tänne muuttavalle on jaettavat selviytymispakkaus. Se sisältää hyvät jalkineet, ulkoiluasun ja kirjastokortin. Selviytymispakkaus ennaltaehkäisee ja parantaa. Se on arkinen ja halpa.”

Postauksien aiheita blogiin on jonoksi asti. Lupasin jutun Mirkka Rekolasta jo kauan sitten. Lienee aika kaivaa se pinon päällimmäiseksi.

KEHUJA KAHDELLE KIRJALLE!

Sunnuntain hesari kertoo mielenkiintoisesta tietokirjasta. Suomalainen toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut venäläisiä kirjailijoita ja koonnut keskusteluista kirjan. Contemporary Russian Fiction on niin asiantuntevaa tekstiä, että yksi Venäjän arvostetuimmista kustantamoista on julkaissut sen venäjänkielisenä.

Tottakai poltiikka on yhdentoista kirjailijan haastatteluissa hyvin keskeisenä. Neuvostoliiton sosialismin kaiken ylle heittäytynyt varjo, joka vaatii yhä uusia tilityksiä ja näkökulmia. Tärkein virke löytyy kuitenkin jutun päätöksestä: ”Yhä edelleen venäläinen kirjallisuus kertoo Venäjästä, venäläisestä ajattelusta ja ihmisestä syvemmin ja tehokaammin kuin paraskaan reportaasi.”

Hyönteiselämää, Viktor Pelevinin kirjan kansi.

Olen lukenut vain paria jutussa mainittua kirjailijaa, mutta tutut nimet ilahduttivat sitäkin enemmän. Viktor Pelevin ja Tatjana Tolstaja ovat sen luokan tekijöitä, että kykenevät jättämään lähtemättömän muistijäljen. Niiltä sijoiltani nappasin hyllystä Pelevinin kirjan Hyönteiselämää, ja kertasin lyhyen novellin nimeltään Paradise… ja kyllä, outo tarina ja kokonaisen elämän tarkoituksen allegoria ei ollut menettänyt hitustakaan nerokkuudestaan ja ensimmäisen lukemisen antamasta huimasta perspektiivistä. Päinvastoin.

Tatjana Tolstajan kaunokirjallinen tuotanto on niukka. Silti hänestä povataan varminta venäläisen nykykirjallisuuden tulevaa klassikkoa. Näin luonnehti Tolstajan esikoisnovellikokoelmaa Tulta ja pölyä kirjailijakollega ja nobelisti Joseph Brodsky: ”Omaperäisin, herkkävaistoisin ja valovoimaisin ääni venäläisessä nykyproosassa.”

Prosaistin ääni koostuu kolmesta: tarinasta, rakenteesta ja kielestä. Tärkein niistä on kieli. Hyvä lause. Lyhyt tai pitkä virke, Tolstajalla usemmiten pitkä ja polveileva. Tolstajan ihmiskuvaus on hellän rakastavaa ja niin lukijaa lähelle tulevaa, että henkilöitä voisi koskettaa, kietoa kädet ympärille ja halata, tuntea ihosta huokuvan tuoksun. Tarinoiden siemeniksi riittävät sisäiset tapahtumat… viis mitä maailmassa tapahtuu, merkityksellistä on miltä se tuntuu!

Kokonaisesta kirjasta on turhauttavaa irrottaa esimerkkiä, mutta muutaman sivun Tolstajaa luettuaan löytää kirjallisen ja kielellisen briljanssin, jolle on vaikea hakea vertaa.

”Hän oli aulis kuin Ali-Baba, ja Isolda hämmästeli ja värisi. Isolda ei pyytänyt mitään Vasili Mihailovitsilta; ei kristalliaarteita, ei Shemahanin kuningattaren värikästä vyötä; hänelle riitti vain istua pääpuolessa, vain palaa vihkikynttilänä, palaa vain, silti loppuun palamatta, tasaisena sinisenä liekkinä. Pian Vasili Mihailovits oli jo tarinnut kaiken antinsa. Nyt oli Isoldan vuoro: tämän oli kiedottava hänet  hennoin kyyhkyskäsin ja harpattava mukana uuteen ulottuvuuteen, joka salamana leiskauttaisi halki arkisen maailman kuin munankuoren.”

Jos sattuisi kiinnostamaan, saattaa olla, että Pelevinin ja Tolstajan kyseiset kirjat on loppuunmyyty, julkaisusta on sen verran vuosia. Mutta voihan tässäkin tapauksessa huokaista: eläköön divarit ja kirjastot!

SARAMAGO JA EUROVIISUT

José Saramago (s.1922) on arvostellut romaaneissaan kirkon kaksinaismoraalia ja maallista esivaltaa. Kirjailija on ateisti ja kuuluu Portugalin kommunistipuolueeseen. Vuonna 1991 maan oikeistokatolinen hallitus yritti estää Saramagon romaania kilpailemasta Euroopan kirjallisuuspalkinnosta.

Tunteita kuumentanut romaani oli nimeltään Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani. Se käännettiin suomeksi 1998, ja samana vuonna Saramago palkittiin Nobelilla.

Saramago ehti tehdä monta romaania ennen kuin taas tartuin hänen tekstiinsä. Vuonna 2005 julkaistiin Toinen minä. Loistokirja, intensiivinen identiteetin kuvaus, joka lopussa palaa lähtöpisteeseensä. Saramagon teksti ei ole helppoa: sivun mittaisia virkkeitä, joissa repliikit erotetaan vain pilkulla ja isolla kirjaimella. Lukeminen vaatii totuttelua, mutta alkaa soljua vauhtiin päästyään.

Saramago ja uutisia euroviisuista.

Muutama viikko sitten ostin Kirjatorilta kuvan romaanin Kertomus näkevistä. Tarinassa Saramago kuvaa länsimaisen demokratian irvikuvaa, jossa vallanpitäjät eivät kaihda äärimmäisiäkään keinoja pyrkiessään paljastamaan kansalaisten kuviteltua ”salaliittoa”.

Saatuani kirjan loppuun löysin seuraavan aamun lehdestä uutisen, jossa Saramagon fantasia alkaa käydä toteen. Kymmeniä azerbaidzanilaisia on joutunut viranomaisten kuulusteluihin heidän äänestettyään Euroviisuissa naapurimaa Armenian edustuskappaletta. Heitä syytetään epäisänmaallisuudesta ja turvallisuusuhasta.

Pieniä ovat pohjoismaisen demokratian murheet. On syytä huolestua vasta, kun poliisi kolkuttaa ovelle kolme kuukautta Euroviisujen jälkeen ja alkaa tivata ketä äänestit.

Vielä vähän mittasuhteista – noin vertailun vuoksi. Armenia ja Azerbaidzan kiistelivät 90-luvulla armenialaisvähemmistöisestä Vuoristo-Karabahista. Kuuden vuoden sodassa 30 000 ihmistä tapettiin. Miljoona henkeä joutui jättämään kotinsa.

Minä-Minä vai Sinä-Sinä?

Tämän aamun Hesarissa toimittaja haastattelee Sebastian Faulksia Lontoossa. Mies on yksi Britannian suosituimpia kirjailijoita. Hänen romaaninsa Engelby on juuri julkaistu suomeksi.

Haastattelussa kirjailija kertoo miten tietoisuuden olemus oli alkanut kiinostaa häntä jo edellisen romaaninsa Human Traces aikana. Hän sanoo riemastuneesti haastattelijalleen: ”Identiteetti, minuus – kukaan ei tiedä, onko sitä edes olemassa.” Useimpien neurologien mielestä käsitys minuudesta on vain ”välttämätöntä fiktiota”.

Huomenna julkaistavan kirjani takakansitekstissä lukee: ”Kuka meidän identiteettimme määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Ihmeellisiä ovat ajatusten tiet. Tai sitten ei. Tottakai kirjailija ihmisen olemusta pohtii. Aiheeseen keskittyvän romaanin kirjoittaminen onkin jo eri juttu.

Sitten asiaan, joka on vaivannut mieltäni. Blogia aloittaessani päätin, ettei tästä saa tulla mitään Minä-Minä -foorumia. Jo edellä luetusta voi päätellä, että toisin kävi. Kirjani julkkareiden jälkeen korjaan kurssia ja lisään Sinä-Sinää.

Aforismit

Kuten olen kertonut, työtilani on vanhassa ja ainutlaatuisessa Suomen Trikoon punatiilitehtaassa Pyynikillä. Saa nähdä kenet kuvataiteilijoista tavoitan ensimmäisenä kertomaan muutaman sanan työstään. Ehkä se on naapurin metalligraafikko, jonka kanssa meillä on ollut kuvaa ja sanaa yhdistäviä projekteja.

Myös jutun kuvan tyyppisiä aforismeja on luvassa silloin tällöin. Lopuksi terveiset viktoriaanisen ajan Lontoosta Oscar Wildelta (1854 – 1900)  ”Jos ei pysty lukemaan kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole mitään järkeä lukea sitä ollenkaan.”

KOTI MENI, MUTTA UUSIA KIRJOJA SAA

leike

Repäisin kuvan kommentin muutaman päivän takaisesta Hesarista. Mitä siitä pitäisi ajatella: että kirjat ovat kotiakin tärkeämpiä. Että kyse on jostain erityisistä kirjoista, ehkä uskonnollisista. Että järkytyksen hetkellä tartutaan johonkin konkreettiseen… ajatellaan aivan pientä, kun isoa ei jaksa? Että minä olen typerys, koska en tiedä juuri mitään Pakistanista. Viimeinen vaihtoehto on todennäköisin.

MITÄ TÄNÄÄN LUETTAISIIN?

 

Ennalta arvattavien asioiden vuodenkierto lehdistössä alkaa näin: jo ennen uutta vuotta päivälehtien takasivut täyttyvät tapaninpäivän ”Kinkunsulatustanssien” ilmoituksista. Heti perään ammutaan täyslaidallinen ”lööppilaihduttajien” reseptivinkkejä. 

Kun aurinko sulattaa lumeen ensimmäisen pienen pälven, alkaa painonpudotuksen loppukiri: ”Vielä ehdit bikinikuntoon kesäksi”. Ja kevään kunniaksi lehtien yleisönosastot täyttyvät koiranpaskojen paheksujista. Tätä tilkitään tasaisin välein valituksilla yhä pahenevasta Suomen kielen rappiotilasta.

Päivän pidentyessä pakollinen jutun aihe koskee ”mediatuttujen” henkilöiden lomalukemisia. Usean varma vastaus kuuluu, että kesällä tarvitaan kevyttä ja helposti sulavaa. Siis dekkareita.

Ystävät hyvät, tehdään vaihtokauppa. Suositelkaa minulle hyviä dekkareita. Uskon vielä vilpittömästi, että niitäkin on. Mankellin Kennedyn aivot luin loppuun väkisin. Samoin Håkan Nesserin Ewa Morenon jutun. Keskenheitettyjen lista on pitkä. Yhtään Liza Marklundia en ole päässyt alkua pidemmälle.

Ei auta vaikka kirja olisi vain etäisesti sukua dekkarille. Ruiz Zafón Carlosin tekele, Tuulen varjo, saa levätä rauhassa. Kaduttaa, että uhrasin aikaani yli puolen välin. Umberto Econ Ruusun nimi oli ennalta arvattavuudessaan kliseisen lattea. Da Vinci -koodi sai luovutusvoiton.

alice-munro

Mitä itse suosittelen? Kanadalainen novellisti Alice Munro palkittiin askettäin kansainvälisellä Bookerilla. Kolme syytä lukusuositukseen:

1. Korvataan keveys lyhyydellä, mutta ei oteta painoa pois. Novellisti tekee niin syvältäkäyviä tarinoita, että harva romaanikirjailija yltää samaan.

2. Suoraan palkintoraadin perusteluista: ”Alice Munron lukeminen tarkoittaa, että joka kerta oppii jotain sellaista mitä ei ole aikaisemmin ajatellut.”

3. Munro käyttää monikerroksista kieltä, jonka vivahteet kääntäjä Kristiina Rikman tavoittaa hienosti. 

Eipä silti, en ole itsekään lukenut Munron kaikkia käännettyjä kokoelmia. Kyllä ne aikanaan antikvariaateista vastaan tulevat. 

Muutaman päivän takaisessa Hesarissa kesän lukukysymystä oli laajennettu: ”Mikä on kesän paras kulttuuritapahtuma?” Pidin Anja Snelmanin vastauksesta. Omenapuita lukuunottamatta hetki on aina helposti käsillä. Kirjan voi kukin valita makunsa mukaan. 

”Kesän ehdottomasti paras kulttuuritapahtuma on kiireetön hetki kahden omenapuun väliin viritetyssä riippukeinussa, kirja kädessä.”

PETER PAN ELÄÄ!

Popin kuningas kuoli. Hyvää matkaa kärsimysten kirkastamalle sielulle, vilpittömästi. Michael Jacksonin musiikki oli minulle aina yhdentekevää. Osanotto niiden suruun, jotka eivät näe sankariaan kiertueella, joka katkesi ennen alkuaan.

Musiikki on yksi välikappale matkalla kohti kiteytymistä maailmanlaajuiseksi ikoniksi. Picasso räjäytti kuvat. Vuonna 1889 syntynyt Chaplin teki elokuvia, James Joyce käytti sanaa. Ja vain sitä. Hänen Odysseuksestaan on paha tehdä juoniselostusta.

Joidenkin henkilöiden elämään alkaa kasautua Kristus-efektiä, joka johtaa väistämättömään tuhoon. Kuolemattomia tulee vain oikealla hetkellä kuolleista. Sokrateen myrkkymalja kiehtoo meitä yhä. Ja Ateenan senaatin typeryksien väärä tuomio.

mjackson

Mikä on kiinnostavaa Michael Jakcsonin  myytissä? Yhdellä sanalla ilmaistuna se on Klisee. Sana tarkoittaa kulunutta ideaa tai ilmaisua. Varsinainen polttopiste on syvemmällä. Millaiset asiat ja ihmiset kykenevät luomaan kliseen timantin? Eivät ainakaan tyhjät ja merkityksettömät.

Paradoksaalista kyllä, itseään suuremmiksi kasvaneet tähdet eivät enää tunnista itseään – eipä silti, emme me muutkaan. Hesarin (27.6.09) Jackson -jutun kainalossa Jukka Petajä kirjoittaa: ”Peter Panin roolin omaksunut maailman myydyimmän levyn tehnyt muusikko ja tanssija ei itsekään tiennyt kuka hän oli.”

Koskeeko Petäjän kommentti vain kuuluisuuden kirkastamia tähtiä? Tähän kannattaa liittää  Marilyn Monroen kommenti: ”Ennen elin kokemaani todellisuutta, nyt päiväni täyttävät muiden kokemukset niin, että on vaikea erottaa mikä on minua itseäni, mikä muuta pölyä.”

Mitä me haluamme? Takuulla tarinoita ja satuja. Maailma on sanalla tehty, luomiskeromuksesta lähtien. Michael Jackson on liittynyt kuolemattomien kerhoon. Styks -virran ylitettyään Prinsessa Diana toivottaa hänet tervetulleeksi ja Narkissos ohjaa elämän tarkoitusta tavoitelleen Staran loputtoman lähteen luokse.

Kuva: Kim Kyung-Hoon. Lisenssi Helsingin Sanomat.

KAUNIITA KIRJAILIJOITA

Kuvassa on Kirjailija -lehden ja Parnasson uusimpien numeroiden kannet. Kauniita kirjailijoita. Ikäerosta huolimatta. Ja juuri sen tähden. Anni Lahtinen täytti alkuvuodesta 95 vuotta. Riina Katajavuori on häntä 54 vuotta nuorempi.

Väittävät, että sisäinen kauneus ratkaisee. Totta. Poikkeavien näkökulmien hakeminen, uutta luova ajattelu ja analyyttisen intohimoinen suhde omaan ammattiin luovat hehkua koko olemukseen. Asenne säteilee kummankin naisen kasvoilta.

kirjailijat-anni-ja-riina

”Nyt en tiedä mitä minulle kuuluu, jos en kirjoita”, Katajavuori sanoo haastattelussaan. Niin se on: valmiiksi ajateltua on maailma täynnä, joku muu on miettinyt jo kaiken puolestamme vaikka muuta kuvittelisimme. Kannattaa punnita mikä on omaa, mikä muilta kyseenalaistamatta omaksuttua.

Katajavuorelle lisäpisteet myös siitä, että hän nimeää John Ashberyn toiseksi häntä itseään innostavista runoilijoista. Mies mahtuu minunkin top-kymppiini. Innostavaa tekstiä lukiessa olo tuntuu luovalta vaikka ei itse saisi aikaan riviäkään.

Tuoreeseen Parnassoon mahtui myös kirjoittamani juttu tekijänoikeuksista. Ei niinkään vakava, ehkä paremmin osoitus siitä, että päivänkohtaisia kysymyksiä kannattaa usein katsoa laajemmalta kantilta.

Anni Lahtisen kanssa kävi näin: hänen syntymäpäivänsä aikoihin mietin miten koleasti unohduksen tuuli pyyhkäisee niiden yli, joita median makea mesi ei ruoki. Ajattelin, että Annista pitäisi tehdä juttu Kirjailija -lehteen. En uskaltanut. On ideoita, jotka on syytä luovuttaa parempiin käsiin. Pyysin Annin ystävää, kirjailija Anneli Toijalaa kirjoittamaan tekstin. Hyväksi onneksi hän suostui.

Otin Annista kuvat kantta varten. Sen jälkeen istuimme yhdessä kahville: minä, Anni ja Anneli. Ja vieläkin, viittä vaille sadan vuoden iässä Annin silmiin syttyi aivan erityinen palo, kun hän kertoi riemusta minkä esikoiskirjan julkaisupäätös aikanaan sai syttymään.

Pappi voi heittää kaavun yltään ja käädyt kaulastaan. Kirjailija ei pääse koskaan ajatuksistaan eroon. Hänen ammattinsa, jos mikä, on Kutsumustyötä.