Runo, Tomas ja Nobel

Ensimmäiset veikkaukset kirjallisuuden Nobelistista ovat ilmestyneet lehtiin. Aamun Hesari kertoo Bob Dylanin nousseen jo pörssin kakkoseksi. Ehkä nyt on laululyriikan aika. Lyyran säestyksellähän länsimainen lyriikka taipaleelle lähti.

Nobel-palkittu Tomas Tranströmer 2011. Kuva Dan Hansson.

Tässä jutussa ei ole veikkauksia voittajasta, nyt on aika muistaa edellistä palkinnon saajaa. Tomas Tranströmer on ollut minulle henk. koht. merkittävä kirjailija niinä vuosina, kun runous oli itselleni ”henki ja elämä”. Saattaa olla vieläkin, kirjallisuuden perspektiivi vain on laajentunut. Tein Tranströmeristä blogiin pidemmän jutun viime vuonna. (löytyy täältä)

Tänään tarjoan nobelistista arkisemman kokemuksen. Taisi olla niin, että vajaa vuosi sitten valmistelin ruokaa ja selasin ohessa lehteä. Leikkasin siitä jutun talteen ja kirjoitin lauantai-illan hetken runoksi myöhemmin.

Kuva: 1MS.net

Illan elokuvassa Helene H:n kosketus on lämmin. Uunissa tarjouslohta ja lohkoperunoita, lautasella punajuurta ja sitruunasipulia. Nobelisti Tomas T. ei noudata kuningasparin päivälliskutsua vaan lähtee tapaamaan Rinkebyn siirtolaislähiön kahdeksasluokkalaisia. Kukaan ei ollut kuullut kirjailijasta – nyt he ovat tutustuneet runoihin ja valmiit keskusteluun. Tomas tykkää kommenteista ja tulkinnoista, joille hän aplodeeraa. ”Uskon, että kirjailija ajattelee miten tapahtunut on tapahtunutta, hänen on otettava vastaan se, mikä tulee”, sanoo yläasteen oppilas Frida T.

Nobelistin runossa soitetaan Haydniä mustan päivän päätteeksi. Toisessa tungeksivat turistit valtavan romaanisen kirkon sisällä. Katsojaa syleilee kasvoton enkeli, joka kuiskaa koko olemuksellaan: ”Älä häpeä että olet ihminen, ole ylpeä! Sinun sisälläsi avautuu holvi holvin takana loputtomiin. Sinä et ole koskaan valmis, ja niin sen täytyy ollakin.”

………………………………………………………………………………………………………….

Ylempi kuva: Dan Hansson

Goottiarkkitehtuurin kuva: http://1ms.net/gothic/

Riivatun paljasjalka mölyapina!

Painan kaasua, mutta maailma pysyy paikallaan! Tietokoneen ohjelma ei tajua toiveitani! Sekoitan turhat ja tärkeät duunit! En kykene keskittymään!  Polkupyörän takavanne vippaa ja käy kiinni jarrupaloihin! Ketuttaa niin, että tekee mieli kirota!

Tai sitten minulle saisi syytää voimasanoja, että älyän paiskata työhuoneen oven kiinni ulkopuolelta ja pitää pienen breikin. On se kumma miten syvään luterilaisen työmoraalin malli on juurtunut vaikka olisi vapaus tehdä toisin. Perjantairunoon tarvitaan Taika-Jim ja kumppanit. Viimeisen huutomerkin lyötyäni katoan työpöydän takaa enkä palaa ennen maanantaita, kenties koko viikkoa… tai kahta.

Mandrake, Taika-Jim. Sarjakuva syntyi Lee Falkin kynästä 1934.

Runo kokoelmasta Babel (2013)

Taika-Jim tekee hypnoottisen eleen, Battler Britton

solvaa natsisikoja, Pecos Bill ratsastaa Myrskytuulella

Kissanainen piinaa Batmania, vihreä kryptoniitti Teräsmiestä

Tarzan ei koske tuliliemeen, mutta kapteeni Haddock

kallistaa kuppia joka päivä – Myrsky ja mylväys!

Karaboudjanin kippari kiroaa näiden rivien kirjoittajan:

Sinä joutavanpäiväinen pyromaani ja karnevaalimerirosvo

ostrogootti maasika, senkin autoaddikti lumppujussi

mokomakin älykääpiö, kerberos ja mullisaukon poika

joutavanpäiväinen autokraatti, klimppisopan sattuma

riivatun paljasjalka mölyapina ja lainsuojaton raadonsyöjä

senkin törkyturpa brontosauruksen sivupersoona.

Herätys, senkin härkäpää undulaatti!

…………………………………………………………………………..

Tintti-sarjakuvan ja kapteeni Haddockin persoonalliset kiroukset on ymmärtääkseni suomentanut professori Jukka Kemppinen. Blogijuttuni hänestä löytyy täältä: http://juhasiro.fi/blogi/?p=982

Perjantairuno tulee valaan vatsasta

Jumala kutsui Joonan julistamaan tuomiopäivää Niiniven asukkaille. Mies ei siihen suostunut vaan päätti paeta meren yli. Matkalla nousi hirmuinen myrsky ja sen aiheuttaja viskattiin yli laidan. Joonan nappasi valas, jonka sisällä hän joutui viettämään kolme vuorokautta ennen kuin valas oksensi hänet kuiville.

Kaskelotti (National Geographic by Brian J. Skerry)

Entä tänään, kun kaikkialta kulkevat meilit ja tekstarit. Voimme soittaa, tviitata ja blogata… Ehkä valaan vatsasta ei ole kiire minnekään. Ehkä olemme jo kaikki siellä. Ainakin me nettiverkkoihin kiinni jääneet.

……………………………………………………………………………………………………………………….

Teemme matkaa valaan vatsaan, lihan lämmin hämärä

tuo turvaa, ehkä meri ulkona on rannaton, ehkä

ohitsemme ui toinen lihapalatsi, kolmas ja neljäs – loputtomiin.

Ehkä purjehdimme taivaan tähdistössä, jonka ekvaattori halkaisee,

saatamme muistaa tarun merihirviöstä

jonka piti ahmia kaunis Andromeda, kallioon kahlittu neitsyt.

Valaiden uni on katkonaista, ne torkahtavat vain,

vajoavat pinnan alle noustakseen taas hengittämään.

Happi riittää, meitä suojaa elävä panssari ja kaikkialla tuntuu

mätänevien krillien tuoksu, joita valas siilaa sisäänsä

kymmeniä miljoonia joka päivä.

Suoliston sokkeloihin ei ole asennettu valvontakameroita,

sinä vastaat teoistasi täällä itse – jokainen vastaa.

Ehkä tunnistat pimeydessä tutut kasvot kumartuneena

näyttöpäätteen himmeän hehkun ylle,

aiot kysyä jotain, mutta vastauksen pelossa jätät sikseen.

…………………………………………….

Täällä kumajaa sydämen raskas kirkonkello,

elämän punainen öljy virtaa verisuonimetsässä,

solut palavat hitaalla liekillä ja

hengitysilman urkupatsaat pärskyvät pilviin saakka.

Traanikerroksen takana, toisessa todellisuudessa

antennit haravoivat taivaan kaistoja, avaruus sähköttää

bittejä kaipuun katedraaleihin joissa ylevä ja esteettinen

sekoittuu turhaan ja tarpeettomaan.

………………………………………………………………………………………………………………….

Maailmankaikkeus on aika päivittää! Tekstit ensi tammikuun kokoelmasta Babel.

(Jutun kuva: National Geographic by Brian J. Skerry)

Kuinka kaivaa oma hautansa?

Talous ja markkinointi on jäänyt blogissani syrjään. Tehdään kerrankin poikkeus. Nokian viestintäponnistukset ovat olleet harvinaisen epäonnistuneita koko yhtiön toiminnan ajan. Tekniset innovaatiot takasivat Nokian menestyksen, mutta eivät ole riittäneet enää vuosikausiin.

Markkinajohtajakin saa hautansa kaivettua kymmenessä vuodessa. Todisteeksi viestinnän harhapoluista käy ote esseestäni Paluu elävien pariin. (MotMot vuosikirja, wsoy 2001)

Lumia 900 mainontaa, kesäkuu 2012.

”TEE LÄPIMURTO. Tee vähemmän töitä ja saa enemmän aikaan. Kirjoita Word-dokumentti taksissa palaverin jälkeen ja lähetä se sähköpostilla. Tarkista sähköpostisi lentokentällä ja katso kalvoesitys. Työskentele taulukkolaskentaohjelmalla junassa matkalla töihin. Tarkista tuotteen saatavuus yrityksen internetsivustolta. Lähetä muutama faksi ja soita puhelu. Ota ajasta enemmän irti ja tee ajansäästöstä hauskempaa. Nokia Communikatorissa on myös neljä peliä.

Ettei vain tulisi Communikatorin käyttäjälle tunnetta, että vapaus on sen hirttoköyden mittainen, joka on oman kaulan ja työnantajan vaatimusten välillä. En voi välttyä tunteelta, että aikamme mainostekstit naurattavat makeasti muutaman vuoden kuluttua.”

Mitä tekee Nokia tänään? Pipa on vieläkin kireämmällä ja leluja entistä vähemmän. Puhelin näyttää työpisteeltä. ”Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän.” Elämä ja puhelimen tärkein myyntiargumentti on vain loputonta työtä, kiitos evankelisluterilaisen moraalikäsityksen.

Kuvan mainoksen toteutus on ankea, päälle liimatun oloinen ja harrastelijamaisen kömpelö. Lumia 900 on ymmärtääkseni käypä puhelin. Sitä vain ei halua kukaan ja mainos karkottaa viimeisetkin uskolliset.

Entä kilpailija? iPhonen omat mainokset ovat itsetietoisen tyylikkäitä ja muutamaan hyvään ominaisuuteen keskittyviä. Visuaalisen ilmeen sukunäköisyys koko tuoteperheessä on niin tiukka, että viestin ohittaessaankin mielessä vilahtaa: siinä oli taas Applen mainos.

Kaupallisessa kilpailussa ei menesty paras, vaan halutuin. Nokia on kaivanut oman hautansa ja rautalangasta väännetyissä mainoksissa näyttää siltä, että puhelimet lasketaan sinne hyvin pian. Kepeät mullat! Homman hyvä puoli on, että pirstoutunut jättiläinen synnyttää runsaasti uutta elämää ja kasvupotentiaalia.

Perjantairunossa tuntuu pistävä virtsan tuoksu

Perjantairunon piti kertoa Kreikan tilanteesta, katsoa mitä löytyisi uutiskuvien ja kyynelkaasun savuverhon takaa. On pakko jättää se toiseen kertaan, sillä kollega oli pistänyt FB-päivitykseensä rollikan kuvan.

Tampereen Hämeenkatu, 1950-luku.

Ainakin tamperelaiset seniorit muistavat johdinauton, jonka sarvet iskivät talvella sinistä kipinää sähkölangoissa. Kesähelteen kyydissä kori natisi ja punaiset tekonahkapenkit saivat vaatteet liimautumaan ihoon kiinni.

Rollikka sisältä. Kuva blogista Pakollinen kenttä.

Lapsuuden muisto rollikoista siirtyi Mustaan runokirjaan vuonna 2000, neljäkymmentä vuotta kokemuksen jälkeen. Proosaruno aloittaa kokoelman ja tuikkaan sen tähän vaikka riveillä sataa räntää. Vuodeajoista viis, jotkin kokemukset lapsuudesta jättävät lähtemättömän jäljen.

…………………………………………………………………………………………..

”Linja-auton ovi haukkaa syksyn ensimmäistä räntää. Pisarat juoksevat

sateenvarjoista mustalle kumimatolle ja vesi huurtaa ikkunoita umpeen.

Punaisten tekonahkapenkkien selkiä kiertävät metalliputket,

kuin jähmettyneet käärmeet. Poika seisoo istuinten takana ja

puristaa sormiaan hikiseen tankoon. Repussa polttaa ensimmäinen aapinen.

Vanha nainen istuu hänen edessään suljetuin silmin,

sillä on varpusen jalat ja koko elämä käsilaukussa.

Poika kumartuu salaa penkin ylle ja haistelee naisen hattua,

jossa törröttää mustan siivekkään sulka. Hän vetää sieraimiinsa

kostean huovan tuoksua ja muistaa mätänevän ja ummehtuneen kellarin.

Ajatuksen läpi leviää pistävä virtsan haju. Poika kumartuu takaisin

ja haistaa hatun oksettavaa kalmanhajua yhä uudelleen ja uudelleen.”

…………………………………………………………………………………………..

Alempi kuva on Tampereen Vapriikkiin museoidusta rollikasta ja jouduin nappaamaan sen tähän valokuvablogista nimeltään Pakollinen kenttä. Ylempi Wikipediasta.

Tulitikut ja palohaavavoide – runo viikonvaihteeksi

Saan silloin tällöin viestejä, joissa kysytään käyttölupaa muutamalle säkeelle tai kokonaisille runoilleni. Vastaus on aina sama: siitä vaan, vapaasti ja niin paljon kuin sielu sietää. Tämä on henkilökohtainen ratkaisuni, ei kannanotto tekijänoikeuskysymyksiin.

P.P. Rubens: Venus Frigida 1614.

Tampereen kaupunginkirjasto julkaisi Facebook-päivityksessään tänään runon ”Odotus”, joka löytyy vanhasta kokoelmastani. Joskus idea on niin lähellä, että toisen pitää näyttää se kädestä pitäen. Tästä lähtien alan julkaista blogissa perjantaisin runon viikonvaihteeksi.

Kuva on saksalaissyntyisen flaamitaiteilijan, Peter Paul Rubensin. Barokkiketjun ykkösmies pyöritti ateljeetaan aikanaan apulaisten voimin ja maalasi palelevan Venuksensa 1614. Aisti-ilot eivät Venus Frigidaa kiinnosta, kun pohjoistuuli puhaltaa. Teksti tulee kokoelmastani Musta runokirja (Like 2000).

NOSTALGIA

Tumma on yö, laulut tulevat liki ja lumi

yrittää oven alta eteiseen.

Kuka tietää lämmöstä jos kulkee

taskussa tulitikut ja palohaavavoide,

mukana pelko eläimellisen vaikeista ihmissuhteista.

Ruumissa niin vähän kuumetta

ja paljon vettä, ettei pakkasta siedä.

Kuka muistaa laulujen elämät,

kuinka vain Rooma on ikuinen

kuin patsaiden kiveen veistetty kangas,

joka korostaa lepäävän jumalattaren muotoja.

Kuka sanoi, että parhaat ajatukseni

ovat syntyneet pelosta ja kaipauksesta.

…………………………………………………

Ensi viikolla myös muutama sana menestyksen kaavasta ja Hanif Kureishin romaanista Esikaupunkien Buddha.

Kari Hotakainen ja Buster Keaton

Ajatus tämän päivän postaukseen syntyi Facebookista. Jaakko Heinimäki oli jakanut päivitykseensä Kari Hotakaisen virkkeen: ”Teki mieli aukaista ikkuna ja huutaa: Buster, älä mene tai jos menet, puhu jotain!” Lainaus on kirjasta Buster Keaton Elämä ja teot. (wsoy 1991)

Uransa alkuun Hotakainen kirjoitti neljä runokirjaa. Tragikoominen ja kulmikkaasti assosioiva kieli oli hallinnassa heti. Hotakaisen lyriikka kolahti silloin – ja yhä edelleen.

Silen movies, Buster Keaton

Runous johti alussa mainittuun pienoisromaaniin, jota pidän edelleen Hotakaisen proosallisen ajattelun perusteoksena. Siinä hänen kielellinen valmiutensa ja yllättävistä kulmista tarkasteltu maailmansa on jo täysin valmiina. Lyhimmät katkelmat ovat silkkaa runoa… niin kuin hyvässä proosassa pitääkin. Kaikki jälkeen syntyneet romaanit ulottavat juurensa jollain tavoin B K:n elämään ja tekoihin.

Annetaan kirjailijan määritellä tekstinsä tavoitteet itse. Lopusta löytyy mainitsemaani tragikomiikkaa. Toivottavasti myös jotain hyväksi enteeksi luettavaa. Ote Buster Keatonista:

”En ole persoonallisuus, kaadan mielelläni pahvimukiin pikakahvia. En lähde töihin yksilöllisyyttäni tyrkyttämään, työajalle pitää löytyä muuta käyttöä. Persoonallisuus on jotain mikä tarttuu vaatteisiin matkan varrella, päämäärä se ei ole.

Pukeudun mielelläni kuin Virtanen, minusta Virtanen pukeutuu hyvin. Harmaan sävyttämästä mustasta puvusta puhutaan suotta pahaa. Jos kävelisin töihin joulukuusena, minua voisi luulla värikkääksi saneeraajaksi.

Puhun mielelläni kuin Smith, pidän lyhyistä päälauseista, joissa on subjekti, predikaatti, objekti ja välissä töitä tekevä verbi. Pitkät sivulauseet kuuluvat vapaa-aikaan, niillä voi kertoa etelänmatkoista ja aviorikoksista, töissä röyhelöiset lauseet sotkeentuvat vaatteisiin ja niihin kompastuu portaissa.

Niin, tuosta läiskästä? Jotta se ei konsultin mieltä askarruttaisi, paljastan sen alkuperän. Ajoin pienenä poikana kolmipyörällä likakaivoon ja satutin otsani niin pahasti, ettei sitä enää voinut korjata ennalleen. Näin arkisia ovat kummallisten asioiden taustat. Ihan vaan vinkiksi, konsultti, näin syntyvät legendat: unohda nenäsi sirkkeliin, anna haavan arpeutua ja levittele asiasta totuutta vältteleviä lausuntoja.”

Lumesta – lyhyesti

Käytyäni Central Marketin kalatorilla kuulin, että Pirkanmaalle on satanut lunta. Kaivoin siis kirjahyllystä Lassi Nummen kokoelman Matkalla niityn yli (Otava 1986). Omistuskirjoituksen mukaan kirjailija itse on jättänyt kokoelman Ateenaan tasan yksitoista vuotta sitten.

Kalaa Ateenassa 8.11.2010

Osastosta Talviniitty, löytyy kolmen säkeen runo, jossa sanaa lumi ei edes mainita. Mutta siellä se on, majesteettisen voimakkaana. En nyt tähän hätään muista koskaan lukeneeni komeampaa ensilumen kuvausta:

Suunnaton avara tila.

Maa palauttaa taivaalle

kauan pidättämänsä valon.

…………………………………..

Ps. ystävät Facebookissa kyselivät 15 minuutissa laadittua 15 tärkeän kirjan listaa. En pystynyt tekemään sitä, mutta palaan asiaan tässä blogissa kunhan ennätän.

Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit: 6 – 0

En pitänyt pienenä kömpelöistä ja ilmeettömistä Muuminpylleröistä. Myöhemminkään ei ole tullut tutustuttua, joten otusten maailma jäi vieraaksi. Menetin varmasti jotain. Kolmannen ikävuoden kieppeillä fanitin Porsas Urheaa, Pöllö Pököpäätä ja Kissa Kirnauskista. Teksti Martti Haavio, kuvat Asmo Alho. Ja ennen kuin opin lukemaan, selailin ahkerimmin raamattua vuodelta 1886. ”Warustettu 230:llä Gustave Dorén piirtämällä kuwalla.”

Gustave Dorén kuvitusta Punahilkka -satuun.

Epäilemättä Dorén tekemät kuvat ovat maailman laajimmin levinneitä. Hän kuvitti aikanaan kaikkea Dantesta Don Quioteen ja satuihin. Dramatiikkaa ja nyansseja ei puuttunut koskaan. Huomaa kuvan Punahilkan isoäidin sängyn alle luikahtava kissa. Ja mitä mahtaa varista peitteelle auki revähtäneestä rasiasta. Veikkaan nuuskaa.

Pidin Pecos Billistä, mutta en lukenut Tex Willeriä. Ahmin Viidakko -sarjakuvat, mutta en kiinnostunut Korkeajännitys -lehdistä. Jerry Cottonin kohdalle jäi musta aukko. Kun romaanit alkoivat kulua käsissä, löysin Tarzanit. Robinson Crusoe oli kuitenkin yli kaiken. Daniel Defoe julkaisi kirjan 1719, ja sitä on kutsuttu maailman ensimmäiseksi bestselleriksi.

Pohjustuksen jälkeen pääsen asiaan. Eli blogiin nimeltä Lastenkirjahylly. Taisin poiketa edellisen kerran hyllyllä, kun Päivi Heikkilä-Halttunen, eli ”Rouva Huu”, alkoi juttujaan kirjoittaa: ”Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja, mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.”

Päivitin juuri tietojani blogista, joka on lajissaan ainutlaatuinen. Uusia kirja-arvioita on tänä vuonna (7.9. mennessä) kertynyt jo 132. Aktiivista ja asiantuntevaa. En oikeastaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suosittelen niille, jotka kuuluvat. Ja kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneethan kuuluvat.

Lopuksi sukellus varhaislapsuuteen ja ratkaisun hetkiin Porsas Urhean tarinassa: Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää: ”Huhuu”. Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat.  ”Huhuu”, huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelta. Kop. kop, kop. Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen. Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi: ”Ei hätä ole tämän näköinen.”

Jukka da Kemppinen, runoilija

Seurasin aiemmin Jukka Kemppisen blogia satunnaisesti. Nyttemmin en ole jättänyt juttuja väliin. Syy on selvä: asian kiinnostavuusasteesta riippumatta täsmällistä ja rikasta kieltä on nautittava lukea. Alkuviikon kirjallisuusaiheisissa jutuissa yhtälö napsahtaa hienosti kohdalleen. Kannattaa lukea vaikkapa 24.8. päivätty juttu, joka on otsikoitu Sipilä ja Takamäki II. Mielipiteeseen uitettu ironia on taitolaji. Kun siihen nivotaan vastakkainen ja hienosti perusteltu näkemys, syntyy harvinaisen monikerroksista jälkeä.

Kuvamanipulaatio: Leonardo da Vinci & Jukka Kemppinen.

Jätin Kemppisen ilman titteliä. Herra on Uomo Universale, renessanssi-ihminen. Jos ansioluettelo kiinnostaa, virallinen CV kannattaa katsoa Wikipediasta. Älykkyys ja viisaus käsitetään usein synonyymeinä, tosielämässä ne asettuvat harvoin hallitsevina piirteinä samaan henkilöön. Jos pakettiin lisätään vielä henkitoreisiinsa ryöstöviljelty sana Luovuus, ollaan jo lähellä Kemppisen persoonaa.

Kieli ja sen hallinta on valtaa. Kuunnelkaa Timo Soinia. Aamun lehdissä kerrotaan taas puolueen ennätyksellisistä kannatuslukemista. Kemppisen kielessä minua kiinnostaa miten kiduttavan koukeroisen ja täsmälliseksi tarkoitetun lakitekstin logiikan ymmärtämisen rinnalla voi kulkea runon elliptisen kielen ja metaforien taju.

Kun luin Kemppisen aiempia juttuja kielikysymyksistä ja ”pakkoruotsista”, innostuin kirjoittamaan edellisen juttuuni, jonka pohjaksi kaivoin hyllystäni suomenruotsalaista runoutta. Samassa yhteydessä tuli tarkistettua mitä kotikirjastosta löytyy Kemppiseltä itseltään. Hän on kirjoittanut kuusi runokokoelmaa. Minulta löytyi niistä viisi.

Otetaan esimerkkiruno kokoelmasta Mahdollinen metsä (wsoy 1987). Sikäli mainio, että se iskee heti mainitsemaani kielikysymykseen: ”Ruotsia murtavat puut / monihaaraiset kuin kielioppi, / jolla ne särkevät tuulen. / Ilmasto laskee ja jääkausi nousee / Norjan vuorilta joilta / tulevat tuulet kuolleina. / Raivostunut hirvi / ui elävän veden selkää / ja auraan kolahtaa kivikirves kuin sivistys. / Heidän änkyttävät nuolensa, / suorasanaiset miekat / ja kiero puhe tulivat / päiväkuntaan tänne / taudinkantamattomiin metsiin, / joissa järvet ja virrat harhailevat.”

Loikataan vielä vuoteen 1984. Varatuomari Jukka Kemppinen on nelikymmenvuotias ja julkaisee esikoiskokoelmansa Ylistys (Otava). Kansiliepeen kuvassa hän sytyttää piippunsa. Proosaruno sivulla 49 vaikuttaa tunnustukselliselta ja avoimelta. Siinä ei vielä ole näkyvissä kaikkia sellaisia piirteitä, joita elämä ehtii meihin jokaiseen 26 vuodessa kasvattaa.

”Viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen lueskellut vanhoja Maseja, Jobin kirjaa, provencelaista trubaduurirunoutta, jossa Rikhardia sanotaan Leijonaksi ja Felipeä (Filip) Lampaaksi, Lutherin Roomalaiskirjeen selityksiä, lehdet, Heideggeria ja Jaspersia. Vuosia olen ollut huolissani lukemisen systemaattisuudesta, olen pyrkinyt ottamaan yhden asian kerrallaan, etenemään kuin mittarimato. Tänään olen hyljännyt tuon ajattelun. Tieteessä, taiteessa ja uskonnossa vaikuttaa vain ihmisen toiselle ihmiselle välittämä ajatuskuva tai tunne tai elämys rakenteesta. Uskon taas intuitioon ja haluan paukuttaa hyvin suuren määrän hyvin paksuja kirjoja ja kirjoittaa niitä. Se on yksityiselämääni. Baabelin kirjastossa on kaikkien kielten kaikki kirjaimet kaikissa mahdollisissa järjestyksissä. Siihen kirjastoon liitetään myös minun niteeni, vihamielisyyteni, virheeni, omahyväisyyteni, ylpeyteni, väylän löytymisen ja sulkeutumisen hetket.”