Tanskan sisällissota 2018 – 24

Kun romaanilla on räväkkä nimi, muuta otsikkoa ei juttuun kannata harkita. Kaspar Colling Nielsen julkaisi alkuperäisen teoksen 2013. Aula & Co, Katriina Huttusen suomennoksen kuluvan vuoden syyskuussa.

Nielsen on noussut tanskalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimpaan valokeilaan: kirjailija, elokuva- ja tv-käsikirjoittaja, joka työskentelee lisäksi lehtorina Copenhagen Business Schoolissa. Rahan liikkeet ovat myös romaanissa monin tavoin tärkeässä roolissa.

Kirjan lähtökohta on mitä mielikuvituksellisin. 475-vuotias tanskalaismies kertaa elämäntarinaansa 350-vuotiaalle bordercollielleen Geoffille, joka on oppinut puhumaan ja lukemaan: ”Geoff on paras ystäväni. Vaikka hän onkin hämmästyttävän älykäs ollakseen koira, hän ei ole menettänyt koiralle tyypillistä lojaaliutta.”

Kantasoluterapian avulla päähenkilö ja hänen koiransa ovat saavuttaneet ikuisen nuoruuden ja elämän. Päivät kuluvat ystäväpiirin orgioissa, tarinoidessa, menneiden muistelussa ja 350 vuotta aikaisemmin riehuneen sisällissodan syitä punnitessa.

Tanskan sisällissota 2018 – 24 on dystopia ja samalla viiltävä kuvaus omasta ajastamme, eriarvoistumisesta ja luokkajaosta, joka johtaa sotaan: ”Kriiseistä ja sosiaalisista levottomuuksista sukeutui ajan myötä toisenlainen, ruumiillisempi ja väkivaltainen yhteenotto, joka oli uinunut sukupolvien ajan, nimittäin luokkataistelu. /…/ Ehkä sotaa tarvitaan silloin tällöin muistuttamaan meille, keitä me olemme, ennen kuin voisi syntyä jotain uutta. 

Kaspar Colling Nielsen. Kuva: Miklós Szabó.

Absurdi tarina on mustalla huumorilla silattu. Tärkein elementti on kuitenkin ajan kuvaus ja ennusmerkit, jotka saattaisivat kuljettaa meitä pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihanteen murenemiseen: ”Kukaan meistä ei sodan alussa tiennyt, mihin kaikkeen me kykenisimme. Kukaan ei tiennyt, mitä sotaan lähteminen merkitsi, mitä prosesseja se synnyttää ihmisessä, ja kun se selvisi kaikille, oli jo liian myöhäistä.”

Kierrokset ovat kovilla heti ensi sivusta lähtien. Alle kolmekymppinen poliitikko mestataan yleisön edessä. Ruumista häväistään ja pää isketään paalun nokkaan: ”Tunsin suurta tyydytystä nähdessäni omahyväisen poliitikon teloituksen, mutta tuntemani ilo ei ollut vapauttavaa. Tämä ei suinkaan ollut loppu. Tämä oli vasta alkua.”

Nielsen tarjoaa rankan tulevaisuudenkuvan. Globaalisti katsoen se on jo totta, tai toteutumassa monessa yhteiskunnassa. Mutta ei kirja meitä täysin vaille toivoa jätä: ”Hyvinvointi ja vauraus ovat paras suoja sotaa ja konfliktia vastaan. Sen tiesivät ne, jotka olivat kokeneet toisen maailmansodan. Sen vuoksi he perustivat EU:n. He ymmärsivät, miten herkkä ja hauras rauha on ja mitä sen tuhoamiseksi tarvitaan.”

Joskus tarvitaan äärimmäistä fiktiota kuvaamaan totuutta ja herättelemään lukijaa.

…………………………………

Blogin ekstralinkit

1. ”Lupaathan tappaa itsesi”

2. ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

…………………………………

Svenska dagen, Tampere ja kuninkaan kuolema

Svenska dagen kalenterissa tänään. Ei me täällä irrallaan ajelehdita sen paremmin kuin jostain mystisestä suomalaisuuden juuresta kasveta. Globaalia ja lainaa kaikki on vaan. Ideoiden ja tekojen jalostettavaa materiaa ja henkeä. Kertaan jutun vuosien takaa. Ruotsin kuningas Kustaa III allekirjoitti Tampereen kaupungin perustamisasiakirjan 1.10. 1779. Blogi keskittyy kuninkaaseen, ja tarjoaa lukijoille proosarunoa.

Kustaa III oli kulttuurille avoin, perusti kuninkaallisen oopperan, rakasti teatteria ja halusi näytellä itsekin. Mitä muuta, se selviää säkeistä. Olkoon tällä kertaa johdanto lyhyt, runo pitkä. Teksti löytyy 365 runon kokoelmastani Babel.

Näillä riveillä lepää Ruotsin kuningas Kustaa kolmas.

Näyt ja toiveet, jotka hallitsija lähetti maailmaan, tulevat takaisin

terävä äly ja taiteellisuus, teeskentely ja teatraalisuus

valistunut yksivaltius, säädyiltä kaapattu valta ja saneltu hallitusmuoto

propagandapuheet suurvallasta ja jatkuvat sotahankkeet

oikeuslaitoksen uudistus ja kidutuksen lopettaminen kuulusteluissa

kustavilaiset kalusteet, arkkitehtuuri, hienostelu ja hepeneet

kuninkaallinen ooppera, akatemia ja draamateatteri

näyttelijän roolit ja ranskankieli, kiinnostus Babelin ja

Tampereen runoihin, kaupungin perustaminen 1779

valtiontalouden välttely, henkilökohtaiset mieltymykset

epäjohdonmukainen politiikka ja arvaamattomat hankkeet

kihlaus viisivuotiaana, onneton avioliitto uskonnollisen Sofian kanssa

ylikäymätön järkytys toisen pojan kuolemasta ja aateliston kapinointi

hovin suosikit, vastustajien kauna, katkeruus ja salaliitto

oopperatalon naamiaisissa ammuttu laukaus, joka ei vienyt henkeä

vaan ruosteisen luodin kasvattama kuolio.

Kuten kirjoitus hautakivessä, tämä paikka on varattu

C.G. Pilon maalaukselle Kustaa III:n kruunauksesta.

Keskellä nuori kuningas säteilee sivistystä ja valistusajan aatteita,

muutokseen on vuosien matka, murhaan kaksikymmentä.

Taulun tausta hämmästyttää.

Ei valtaistuinsalia, veistoksia, pilareita, pylväitä, marmoria

ei silkkiverhoja, tyynyjä, tupsuja, kristalleja, kynttelikköjä, kirkkoa.

Kruunu nostetaan kuninkaan päähän uhkaavassa ikimetsässä,

keskellä tummia ja tutkimattomia puita, joiden lomaan

hovin hämmentävä seurue on kokoontunut.

Kuningatar on jätetty taustalle, kultaisen leikkauksen hämyyn ja

kruunun laskemisen hetkellä kuninkaan valkeat vaatteet

keräävät metsän vähäisen valon.

Maalaus on jäänyt kesken vuonna 1772 –

Tämä paikka on työlle varattu.

……………………………………………………..

Ekstralinkissä toinen kuningas ja hänen henkilääkärinsä:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

……………………………………………………..

Fingerpori, Occamin partaveitsi ja Babel

Pertti Jarlan Fingerpori on rosoinen, epäilyttävä ja ”laadultaan” vaihteleva sarjakuva. Ja siksi mainio, suosittu ja hyvä! Piti laittamani Hesarin strippi jo muutama päivä sitten, mutta oli lähdettävä kirjamessuille. Nykyään en hulinaan lähde, jollei ole haastiksia tai omaa ohjelmaa.

Kuvittelen, että Fingerporin kuva ei hevin aukea aivan kaikille. Vasemman yläkulman ”Occamin partaveitsi” on tuskin aivan jokapäiväistä terminologiaa.

Julkaisin runokokoelmani Babel vuonna 2013. Väitin, että kirjan 365 tekstiä kehivät sisäänsä koko kaikkeuden ja valaisevat kaikki maailman mahdolliset kysymykset. Näin on myös Occamin partaveitsen kohdalla.

Runo nro 100 Babelista:

Päivälehden syntymäpäivähaastattelussa kerrotaan

pankkiryöstäjästä, joka luki vankilassa ylioppilaaksi

ja kiinnostui matematiikasta:

”Törmäsin käsitteeseen Occamin partaveitsestä.

Se tarkoittaa ajattelua, jossa epäoleellinen karsitaan, kunnes jää vain todennäköisimmin oikea vaihtoehto.

Olen elänyt sen mukaisesti ja se on surullinen asia,

en voi sanoa olleeni koskaan onnellinen. Olisin halunnut

uskoa johonkin muuhunkin kuin Occamin partaveitseen.”

…………………………………………….

No niin…tuikkaan tähän vielä kirjasta seuraavan tekstin 101:

Kaikki linnut eivät lennä samoin,

ajattele toisin, jos voit. Tuulta vasten korppi

kykenee lentämään selällään – ja taaksepäin.

Tai niin kuin F. Nietzsche sanoo:

Es gehört sehr viel Kraft  dazu leben zu können

und zu vergessen, in wie fern leben und

ungerecht sein Einst is.

“Vaatii paljon voimia elää, ja unohtaa, miten

pitkälle elämä ja epäoikeidenmukaisuus ovat yhtä.”

Pankkiryöstäjä oli ”Volvo Markkanen”, joka sai lempinimensä pako-autojen mukaan. Sarjarikollinen, jonka motiivina oli jännityksen hakeminen, auktoriteettien vastustaminen – ja ilmeisesti tukahdutettu ja purkautumistaan vaatinut älykkyys.

…………………………………………..

Blogin ekstrakinkit:

Aivan ylittämätön kirjan aloitus

Duuneja Jumalan hirttosilmukassa

………………………………………….

On kyse elämästä ja kuolemasta

Viikko on ollut täysi monin tavoin. Ei vähiten siksi, että kirjoitettuani uutta romaanikäsistä vajaan kolmanneksen, tein tarinan loppuluvun. Pari liuskaa, taitettuna noin kolme kirjan sivua. Näin on käynyt joka kirjan kohdalla. Näky kirkastuu niin voimakkaana, että se on haalistumisen pelossa heti kirjattava koneelle.

Kun teksti vaatii faktisia tarkistuksia, lähdeaineiston penkomista, ja kymmenien kertojen kirjoittamista kielellisen intensiteetin maksimoiseksi, voi vain ihmetellä miten viikko vierähti. No, nyt ainakin tiedän mitä kohti mennään. Sitä en, miten monen mutkan kautta.

Tänään blogi kierrättää, päivitin runoni tänne vuosi sitten. Sammakoiden elämän kannalta se on taas mitä ajankohtaisin. Myös aikanaan julkaistavan kirjani osalta, jossa haetaan ratkaisua elämän ja kuoleman kysymykseen. Olen aiemminkin sanonut: ”Vain mahdotonta kannattaa yrittää. Kyllä me jo nämä arjen asiat osataan.” Runoni maantieteelliset koordinaatit osuvat työhuoneelleni.

Universumin verkko kutoutuu kahden vesistön väliin

kaiken olevan keskipisteeseen:

etelässä uimaranta ja 46 metrin syvä

pohjoisessa soraharju ja Haulikallio

idässä Joseliininniemi ja kaupungin korttelit

lännessä Lapiosaari ja järven selkä

kartan tasokoordinaatit: N 6822111 – E 325721

Ja tämäkin aamu käänteentekevien asioiden aavistuksia täynnä:

pilvien porukassa purjehtii tamma Pyrypolun Blondi

ja herkkä harakka ponnistaa oksalta

tyhjän päälle

kun keltainen

lehti

leijuu

maan syliin

sitä kohtaamisen riemua!

On kyse elämästä ja kuolemasta –

selviytyäkseen huhtikuun kutuun

sammakon on aika kaivautua

Pyhäjärven pohjamutaan.

……………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Seitsemän vuotta sitten: ”Perjantairuno on elossa”

2. Kahdeksan vuotta sitten: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”

………………………………..

”Koko maailma lähtee rakentumaan, kun sulla on kynä ja paperia”

Tänäänkin duunissa tehtaalla. Entinen Pyynikin Trikoon rakennuskompleksi Pyhäjärven rannalla: eteläsiipeen remontoidaan ”luksusluukkuja”, pohjoisen puolella taitelijoiden tilat ovat käytössä vielä ensi vuoden loppuun.

Mainitsin aiemmin, miten täällä työskentelee maailmaluokan tekijöitä. Samalla käytävällä kanssani myös Tommi Musturi, jonka kanssa tein muutama viikko sitten ”kirjavaihtarit”. Toivon kirjan (2016) kaikki viisi osaa yksissä kansissa on SUURTEOS, kuten takakannen tekstissä todetaan.

Musturi (s.1975) on ollut mukana yli 200 yksityis-, ryhmä- ja yhteisnäyttelyssä eri puolilla maailmaa. Sarjakuvakirjoja, novelleja ja kuvituksia on julkaistu yli 30 maassa. Kuvituksia ja kuvataidetta. Helsingissä päättynyt näyttely tulee ensi keväänä Tampereen Galleria Rajatilaan.

Muiden meriittien muassa Suomen sarjakuvaseura palkitsi Musturin vuonna 2011 Puupäähattu-palkinnolla. Grafia kultahipulla Vuoden huiput kilpailussa 2017.  

Kuukauden takaisessa Aamulehden haastattelussa Musturi sanoi: ”Kiinnostavaa tässä on se, että kun elokuvan tekemiseen tarvitaan iso koneisto ja paljon ihmisiä siihen ympärille, sarjakuvan teossa koko maailma lähtee rakentumaan, kun sulla on kynä ja paperia. Tosin se on iso haaste, että on vain ne, ja muuten sä oot siinä täysin yksin.”

Mutta pääasiaan. Toivon kirja kaikessa inhimillisyydessään ja haikeudessaan on koskettava yksikertaisen elämän ylistys. Supersankariksi ylletään vain mielikuvituksessa. Tätä on sarjaKUVA. Niukasti tekstiä – kuva kuljettaa ajattelua ja assosiaatioita. Piirtäjän lyyrinen ote zoomaa yhtä hyvin otsalta vierähtävään hikipisaraan kuin avaruuden mittakaavaan.

Päähenkilö Toivo ja hänen vaimonsa ovat elämänkaaressaan siinä pisteessä, että voivat muistaa yhteistä matkaa ja miettiä niin peruuttamatonta asiaa kuin kaiken katoavaisuus ja kuolema.

Lapsena sarjakuvat olivat minulle ”henki ja elämä”. Sittemmin taidehistoria, lukeminen ja lopulta kirjoittaminen on tuonut tyydytystä enemmän. Toivon kirjan 216 sivun myötä löysin jotain, jonka luulin jo kadottaneeni. Taikaa – sarjakuvien maagista voimaa.

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Lisää loistavaa sarjakuvaa: Tiitu Takalo

2. Kuvataiteilija ja kirjailija: Viggo Wallensköld

………………………………..

Kirjoittamisen metodit ja kalaresepti!

Sunnuntain Hesari ja Monika Fagerholmin haastattelu. Mielenkiintoista tekstiä: Kirjailija kertoo työskentelevänsä kahdeksasta viiteen. Aamupäivä on varattu tiukasti kirjoittamiselle. ”Se ei ole koskaan helppoa. Aloittaessani romaania yritän olla suunnittelematta enkä koskaan tee synopsista, ideaali on, että ajattelisin kirjoittamalla.”

Jaan ajatuksen täysin. Joku tekee synopsiksen, jopa avainkohtausten luettelon, ja kirjoittaa sitten kohtausten välit täyteen. Minua käsikirjoitus vie perusidean pohjalta arvaamattomiin suuntiin. Matkalla asioiden selvittäminen on yhtä antoisaa kuin tarinan kehittyminen. Useasti toistetun kokemuksen mukaan: kirja alkaa kirjoittaa itseään ja tekstintekijä koettaa pysytellä kannoilla. 

Romaanissani Idoli, päähenkilö Maria ajattelee: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

Fagerholmin mukaan hänen kirjoitusmetodistaan seuraa, että tuoreen romaanin jokaista sivua on kirjoitettu uudestaan jopa 50 kertaa. Noin se menee viimeistelyn osalta itsellänikin, vaikka Fagerholm sanoo: ”Eihän se ole ideaalitilanne, mutten koskaan ole tavannut kirjailijaa, joka kirjoittaisi samalla tavalla kuin toinen kirjailija.” Totta tuokin, vaikka harvan kollegan kanssa tulee keskusteltua tekemisen prosesseista.

Fagerholm kertoo myös vetämästään kirjoittajakoulusta. Hänellä on oppilaita kymmenin kerroin omiin editoitaviini verrattuna. Yhtä kaikki, ideaalitapauksessa opettaja oppii myös oppilailtaan. ”Kun olen oppinut tuntemaan ihmisen ja hänen tarinansa, opettaminen on pelkkä ilo”, Fagerholm sanoo.

Päivän postaus on lyhyt. Huomenna tai torstaina kalaan Uudenkaupungin Ihalan maisemiin. Ahventa (Perca fluviatilis) jos saisi, paistelisin fileet rapsakaksi. Perunat sentin siivuina omenamehuun kypsymään. Ei tarvitse edes peittyä, kun haudutetaan hiljalleen. Lopuksi perunoille juoksevaa Koskenlaskijaa, roiskaus limeä tai sitruunaa puristettuna. Suolaa, mustapippuria ja tillisilppua. Lautaselle mukaan pieniä terttutomaatteja halkaistuna ja soijakastikkeella sipaistuna. 

Blogin ekstralinkki:

Lukusuositus: Miten kirjani ovat syntyneet 5

 

Kuittaus ja oivallus!

Olen päivittänyt tänne sekä sos-mediaan omia ajatuksiani sekä palautetta alkuvuodesta julkaistusta romaanistani. Lopuksi lyhyt kuittaus aiheesta – vaikka tamperelaisuuteen kuluu olennaisesti: ”Ei tehrä tästä ny numeroo.” 

Epäröin nostaa kissan häntää, mutta toisaalta, tämä on ammattini. Kuka siihen luottaa, jos en minä itse. Yllämme kaartuva taivas alkoi kehkeytyä ideatasolla jo kymmenisen vuotta sitten. Luin lähdekirjallisuutta ja tein muistiinpanoja muiden töiden ja julkaisujen ohella.

Kirjoitustyö editointikierroksineen vei kolme vuotta. En ole koskaan ottanut kustantajalta ennakkoa kirjoistani, joten ensimmäiset tulot romaanista tilitetään ensi vuoden helmikuussa. Ei kovin lyhytjänteistä puuhaa, ja palkkapäiväkin on pitkässä puussa.

Kopioin tähän muutamia kustantajan sivuille kerättyjä kritiikkiotteita. Kaiken kaikkiaan niitä on kertynyt harvinaisen paljon – mikä on näinä aikoina ilahduttavaa. Joukossa vain yksi totaalisen ”paska” arvio. Mutta näin sen varmaan pitää olla. Vain Allah on täydellinen. Siksi maailman kauneimpaan käsikudottuun mattoonkin pitää solmia mukaan yksi häiritsevä lanka.

Ja vielä tämän duunin kierto ja kohtalo. Kun julkaisusta alkaa olla kolmisen vuotta, painoksen loput syötetään silppurille. Ei kaikki kirjat maailmaan mahdu, ei ainakaan Kirjavälityksen varastoihin. Pelastin edellisen romaanin painoksen hännän ja lunastin postikortin hinnalla per kirja. Jos joku sattuisi haluamaan Idolin pelkän postimaksun hinnalla voi pistää osoitteensa sähköpostiini: juhasiro@saunalahti.fi Laitan tilinumeron lähetykseen mukaan.

Lopuksi lyhyt ote Idolista: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Masennuksen takapotku

2. Yle Areena: Aamun kirja

3. Radio YLE 1: Luomiskertomus

………………………………..

Kirjat, käsis ja kalat!

Kolmen pointin pikapostaus.

1. KIRJAT: luin juuri Sebastian Faulksin (s.1953) romaanin Engelby (suom. Raimo Salminen). Kirjailija on minulle uusi tuttavuus. Kannen lieve kertoo, että hän on yksi Ison-Bitannian suosituimmista nykykirjailijoista. Engelby on hänen tähänastisen uransa suurimpia myynti- ja arvostelumenestyksiä.

Pidin psykologisesta romaanista, johon alkaa tarinan edetessä kiertyä trillerimäisiä piirteitä. Ennen kaikkea se on upea mielen valaisu ihmisestä, joka päätyy äärimmäisiin tekoihin. Kielellisesti vetävä Engelby on omaperäinen sekoitus ironian sävyttämää syvällisyyttä. Vahva suositus.

Ja kuinka ollakaan, Laukontorin divarista löytyi vitosella kirjailijan tuorein romaani Viikko joulukuussa. Olen vasta aloittanut kirjan. Vaikutelma ei ole yhtä imaiseva kuin ensituttavuus. Syynä on ”liian” runsaslukuinen henkilögalleria, joka marssitetaan heti ensisivuille. No, näin on käynyt ennenkin. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala alkaa yhtä runsaasti. Lopulta kaikki tragediassa löytää paikkansa. Royn kirja on edelleen suosikkilistani kärkipäässä.

2. KÄSIKIRJOITUS: uuden romaanin lähdetyöt vievät aikaa kymmenkertaisesti enemmän kuin kirjoittaminen. Tutkin juuri kaksi päivää Somalian klaaneja, sisällissotaa ja Afrikan sarven tilannetta, Iranin hallintoa ja vallankumousarmeijan toimia sekä uskonnon nimissä harjoitettavaa terrorismia. Kelasin Henri Rosseaun maalauksia ja kaivoin sanoituksen Billie Hollidayn biisiin Strange Fruit. Tuloksena käsikseen päätyi puoli liuskaa tekstiä – vajaa kirjan sivu.

3. KALAT: lauantaina lähdetään viikoksi kirjailijaliiton mökille. Helvi Hämäläinen testamenttasi Mansikkapaikan mökkinsä aikanaan kirjailijaliitolle. Pikkumökistä saneerattiin sauna ja kamari. Viereen rakennettiin suurempi, jossa saattaa yöpyä useampikin henki.

Paikka on keskellä ”ei mitään”, Varkaudesta n.70 kilometriä. Pienen Heinäjärven rannalla ei monta mökkiä ole, joten kalatoiveet ovat korkealla. Toissakesänä nousi kymppikilon hauki. Liian suuri, parempi vaihtoehto olisi kymmenen kilon painoista kalaa. Ahventa ja kuhaa koetetaan kans. Ja vielä. Helvi Hämäläinen on läsnä kokoelmassani Satakieli (Like 2008). Runon nimi on Romanttisen ilmaisun erillisohje:   

Rakkaus – älä kirjoita tekstiin sellaista sanaa, / älä varsinkaan Sielua. Elämä on abstraktio, kaipaus kielletty / ja ikävä vain pahentaa pateettista tilannettasi. Sydän / on siinä rajoilla. Kuolema menettelee vain Venetsiassa – eikä sielläkään. / Pelisi on pelattu! / Puut pilvet kyyhkyt ja kyyneleet, kaikki yhtä arveluttavia. / Tuikkivat tähdet ja kuu, jonka kultainen vati on ripustettu / yöllisen meren ylle, unohda ne heti! / Rakkaani, kyyhkyläiseni, / saattaisitko sinä enempää kuutamosta kertoa kuin / kirjoitusalustansa ylle kumartunut vanhus Kiinassa / tuhatviisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. / Ja voithan aina lukea mitä Helvi H. kirjoittaa vuonna 1944:

…yhdessä viljan kanssa kasvaa kuu, sen syntyessä jyvä on vielä / pehmyt, sen ollessa täysi ovat viljasäkit täydet… sen syntyessä / maalintujen poikueet kulkevat vielä emonsa jäljessä, sen kasvettua / täydeksi ne hajaantuvat raskain siiveniskuin lepikossa, / sen muututtua työaseesta pyöräksi kiitävät muuttolinnut pois / ikään kuin välttyäkseen rusentumasta sen alle. / Kuu, joka muistuttaa ahkerien maatyöläisten käsiin / sopivaa työasetta, vaeltaa kylän yllä. Se on muuttuva raskaaksi / punaiseksi pyöräksi.

……………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Samalla mökillä yhdeksän vuotta sitten

2. Ateenan residenssissä vuoden vaihteessa

………………………………

Todellisuuden mittakaava!

Blogi päivittää nopsaan ja kertaa Perjantairunon kahdeksan vuoden takaa kokoelmastani Babel. Nyt tekeillä olevan romaanikäsiksen kimppuun. Josko muutaman rivin vielä tänään jaksaisi.

Jorge Luis Borges, kuva Wikipedia.

Perjantairunon perimmäinen väite taitaa olla siinä, että todellisuutta ei ole, eikä sitä voi kuvata. Mikään ei pidä paikkaansa. Elämme yhtä aikaa useissa rinnakkaistodellisuuksissa ja niiden väleissä. Kun havaintokulmaa käännetään, kaikki muuttuu.

Euron kolikko on typerä esimerkki. Jos sitä on aina katsellut vain viistosta, ei voi väittää, että se olisi pyöreä. Ihminen havainnoi neljää ulottuvuutta: pituutta leveyttä, syvyyttä ja aikaa. Pallomme etevimmät fyysikot vannovat tänään säieteorian nimeen. Sen mukaan alkuräjähdyksen hetkellä olisi ollut 11 tai jopa 26 aika-avaruuden eri ulottuvuutta.

Fyysikot tutkivat säieteorian valossa aikaa ennen alkuräjähdystä. Uusi teoria tarvitaan, jotta aika-avaruuden kaareutumisesta eli singulariteetista päästäisiin eroon. Sen teoreettisessa mallissa on pahoja puutteita ja säieteoria kykenisi yhdistämään gravitaation ja kvanttimekaniikan.

Runoilija tekee kauhistuttavan yksinkertaisia havaintoja. Ei vastaa vaan kysyy. Jättää rivinsä lukijan punnittavaksi. Voi miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt – voi miten tuskallista on, kuinka vähän siitä pystyn kokemaan!

Dharavin slummi Mumbai, kuva Wikipedia.

Vaatii vuosikausien kärsivällisyyttä kuvitella

miten tuhansin tavoin todellisuutta voisi vangita.

Argentiinalainen kirjailija, politikoimalla mahdollisuutensa

Nobeliin missannut, peilejä pelännyt, sittemmin sokeutunut

Jorge Luis B. kirjoittaa valtakunnasta

jossa karttojen tekemisen taito yli viety yli äärimmäisyyden:

maan mittarit, topografit ja tieteilijät halusivat piirtää kartan

joka vastaisi keisarikunnan pinnanmuotoja piinallisen tarkasti.

( kuvittele jokainen katu, kivi, polku, puro ja puu…)

Kun kartta viimein valmistui yksi yhteen,

todellisuuden mittakaavaan – se peitti koko valtakunnan.

Nyt iso G. haluaa, että selaat maailmaa ruudultasi,

jo huomenna kaikki on digitoitu ja

virtuaalikartta peittää jokaisen pisteen.

Käyttöön on otettu kolmipyöräiset polkupyörät,

joilla saadaan kuvattua myös puistot ja polut.

Kartta näyttää tien, Street View todellisen kohteen.

Mumbaissa nuppineula piiloutuu Dharavin slummiin.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

Borges ja Kuvitteellisten olentojen kirja.

Äänirunoja Juhan kotisivuilla / Souncloudissa. Sävellykset ja toteutus Hanna Silvennoinen.

………………………………….

Hyvä suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus!

Olen lukenut itävaltalaiselta Thomas Bernhardilta (1931–1989) romaanit: Hakkuu – Muuan mielenkuohu, Syy, Haaskio ja viimeksi hänen vajaa vuosi sitten suomennetun esikoisteoksensa Pakkanen. (Teos) Romaani ilmestyi 1963 ja teki Bernhardista kotimaassaan kiistellyn hahmon. Kaikki eivät modernistia ja ”pilkkakirvestä” ymmärtäneet. Jotkut osasivat arvostaa heti. Ingebor Bahmann kirjoitti: ”Vuosien ajan on pohdittu, miltä uusi voisi näyttää. Tässä se nyt on, uusi.”

Thomas Benhard. Kuva elpais.com

Bernhard on kaiken ulkopuolelle asettuva, totaalinen outsider ja nihilisti – kirjailijana yhteiskunnan sekä yksilön arvojen ja ajatusten kyseenalaistaja. Omaperäisellä otteellaan hän on varannut kirjallisuuden kentältä itselleen tontin, jolle kukaan muu ei voi plagioimatta astua. Etäistä sukulaisuutta voisi hakea José Saramagon (Nobel 1998) tajunnanvirrasta ja sivujen mittaisista virkkeistä.

Jos ei ollut Bernhard ”profeetta omalla maallaan”, laajempi näkökanta pitää häntä yhtenä tärkeimmistä toisen maailmansodan jälkeisistä kirjailijoista. Netistä löytyy Bernhardin henkilötietoa hyvin. Kirjat kirkastuvat lukemalla, niille erittäin vahva suositukseni. Tämänkertainen päivitykseni kääntää fokuksen suomennoksiin.

Tarja Roinila, kääntäjien valtionpalkinto 2010. Kuva: Turun Sanomat, Markku Ojala

Bernhardin bibliografiasta löytyy noin 60 julkaisua: proosaa, lyriikkaa, näytelmiä. Kuusitoista teosta on suomennettu, tekijöinä Olli Sarrivaara ja Tarja Roinila. Ja mikä mielenkiintoisinta, viimeksi lukemani esikoisteoksen lopussa on Roinilan jälkisanat: Kova pakkanen Otteita suomentajan työpäiväkirjasta. Kaksikymmentäkahdeksan sivua, joiden lukemista suosittelen kaikille, jotka eivät osaa arvostaa kääntäjän työtä alkuperäistekstin veroiseksi. 

Työpäiväkirjassa on merkintöjä puolentoista vuoden ajalta. Alussa Roinila kertoo elämänsä vaikeimmasta käännöstyöstä: Bernhardin Amras, kolmen pienoisromaanin kokonaisuus, josta hän oli tehnyt yksitoista versiota! Pakkasessa on nelinkertainen määrä tekstiä ja ensimmäinen päiväkirjamerkintä päättyy toteamukseen: ”Pelottaa.”

Seuraavissa merkinnöissä ollaan jo Straelenin kansainvälisessä käännöstyöpajassa keskustelemassa tekstin ongelmakohdista. Roinila tarjoaa myös esimerkkejä, miten hänen ensimmäiset käännösvirkkeensä ovat hioutuneet yhä terävämmiksi.

”En halvaannu, koska kieliero ei ole kääntämisen ydintä, ei ’käännösongelmien’ lähde”, Roinila kirjoittaa. ”Inhoan sanaa ’käännösongelma’ juuri siksi, että sitä usein käytetään juuri kielten rakenne-erojen problematisointiin: voi kauhea, mitä nyt tehdä, kun suomessa ei ole konjunktiivia? No, pitää kirjoittaa Pakkanen suomeksi. Kyllä suomi keinot keksii.”

Roinila kaivaa esiin myös alkuperäistekstin sanoja, jotka jäävät vaivaamaan ja vaativat huomiota yhä uudelleen: ”Teksti sanoo: katso tätä sanaa! Ja tätä! Katso miten kielen osat törröttävät. Katso mitä kielelle on tapahtunut; se on pommitettu hajalle. Ja on kuin jokainen sana pitäisi nyt keksiä uudelleen (niinhän minun pitääkin).”

Pakkanen on sirpaloitunut kirja, jossa ”juonta” riittää vain nimeksi. Olen käännellyt 360-sivuisen romaanin koirankorville ja tehnyt merkintöjä marginaaleihin – teksti on täynnä kirkkaita, liki aforistisia havaintoja ja kokonaisuus kulkee niiden varassa. Kääntäjän on luettava itsensä sisään tekstin ja kirjailijan ajatusmaailmaan. Lopputuloksena on itsenäinen taideteos.

Mitä olisi maailmankirjallisuus, tai vähäisempikin teksti, ilman tarkasti aistittua, sisäistettyä ja luovaa käännöstä. Loistavasti suomennetun tekstin aistii muutamasta sivusta, vaikka ei alkuperäistä kieltä osaisikaan. Mitä enemmän luen, sitä suuremmaksi kasvaa kunnioitukseni kääntäjien ammattitaitoa kohtaan. Suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus, joka varasti jumalilta tulen ja luovutti sen ihmisten käyttöön. 

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kaijamari Sivillin upea käännösnäyte. 

2. Yhdeksän vuoden takainen juttu: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

…………………………………