Vuoden Kääntäjäkarhu – sekä suosituksia Kari Aronpuron edellisistä töistä!

YLE on jakanut vuosittain, 1994 alkaen, Tanssiva karhu -runopalkinnon kotimaiselle teokselle, sekä Kääntäjäkarhun ansiokkaasta suomennoksesta. Ensin mainitun sai tänä vuonna Stina Saari kokoelmastaan Änimling. Kari Aronpuro palkittiin Ezra Pound käännöksestään Pisan Cantot.

Kari Aronpuro

Cantot huomautuksineen, katsauksineen ja epilogeineen on järkälemäinen, liki 400-sivuinen teos. Kirja lepäilee yöpöydälläni koirankorville käänneltynä. Piti nostaa teos tänne, mutta tyydyn kustantajan sivuilta löytyvään erinomaiseen esittelyyn (Linkki).

Nostan sen sijaan päivitykseen blogin aiempia tekstejä Aronpuron tuotannosta. Ensin tasan kuuden vuoden takainen Hans Magnus Enzensberger -käännös. Ja ekstralinkeissä lisää. Kari on ollut minulle esikuva ja ”mentori” monin tavoin. Hän on vaikuttanut suuresti siihen, että minusta on kehittynyt kirjailija.

…………………………………………………………..

Kari Aronpuro (s.1940) on yksi Suomen palkituimmista kirjailijoista. Bibliografiasta löytyy yli kolmekymmentä teosta. Esikoisteos, Peltiset enkelit ilmestyi 1964.

Aronpuro on tehnyt usean runokokoelmansa loppuun käännöksiä arvostamiltaan runoilijoilta. Tuoreina töinään hän on suomentanut kaksi merkittävää kokoelmaa, ruotsalaisen Werner Aspenströmin Vuosikertomus, runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi 2011. Hans Magnus Enzensbergerin MAUSOLEUMI puolestaan tänä keväänä, kummatkin ntamon kustantamina.

Enzensberger (s.1929) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Saksan sodanjälkeisen runouden kenties merkittävin tekijä. Hän on mukana myös yhteistyöhankkeessa Die Andre Bibliothek, jonka julkaisuista on Die Zeit -lehden mukaan kasvanut ”maailman kaunein kirjasarja”.

Yli kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan Enzensberger kertoo, ettei ole runoilijana pitänyt avantgardisista kokeiluista: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut sanaleikeistä tai dekonstruktiosta.” Hän pitää yhtenä esikuvistaan William Carlos Williamsia, jonka runoudessa yhdistyvät tunteet ja älyllisyys.

Hans Magnus Enzensberger

Enzensberger korostaa haastattelussaan, miten runoudesta puhuttaessa tehdään edelleen turha kahtiajako tunteiden ja älyn välillä. ”Älyn merkitystä tunteille ei vieläkään osata oikein tunnustaa ja tajuta, oivaltaa.”

Enzensbergeriltä on aiemmin käännetty kaksi nuortenkirjaa, esseekokoelma ja Markku Inton suomentama ja Sammakon kustantama Runoja 1950 – 2000. Mausoleumi julkaistiin 1976, nyt käsillä oleva käännös on eurooppalaisen runouden merkkitapaus, teos johon on latautunut ”ikuisuusarvoa”.

Kyse ei ole runokokoelmasta, vaan teoksesta. Mausoleumi näyttää, millaiset ovat runon kielelliset ja kirjalliset mahdollisuudet. Saatesanoissaan Aronpuro kuvaa tekstejä balladeiksi edistyksen historiasta. Enzensberger ”sanoutuu irti perinteisistä eeppisen runouden konventioista. Hän ei noudata totuttuja kieli- ja ajatteluvaateita.”

Mausoleumissa kirjailija läpivalaisee kolmenkymmenenseitsemän läntisen perinteen ”suurmiehen” myytit: kirjailijoita, kirjanpainajia, lääkäreitä, matemaatikkoja, keksijöitä, tilastotieteilijä, taikuri, tutkimusmatkailija, taloustieteilijä, diktaattori…

Tekstien satiiri on viiltävää ja tuo totuttuihin näkemyksiin uusia kulmia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä aitoa, mikä väärennettyä? Miten moraali joustaa ja muuttuu historian peilaamana? Enzensbergerin omin sanoin: ”Suuruudenhulluus on tauti, josta ei parane nopeasti.”

Lainaan kulttuurifilosofi ja mediatutkija Marshall McLuhanin kuuluisinta lausetta: ”Väline on viesti.” Mausoleumin väline on runo. Viesti on se, että historian henkilöitä näin syvältä luotaavaa teosta ei olisi voinut muun kaltaisella kielellä kirjoittaa. Teksti on kuin aseen liipasin, josta painettaessa laukeaa jotain suurempaa.

Mausoleumi on innostava teos, kielellisen intensiteettinsä lisäksi se herättää kiinnostusta kuvaamiinsa henkilöihin ja pistää penkomaan tietoa: Giovanni Piranesin grafiikka, käykö se yksiin tekstin kuvausten kanssa? Oliko Charles Darwin rajoittunut ja laiska autisti? Mitä mietti V.M. Molotov eläkepäivinään? Entä Alain Turingin luonnekuva, matemaattisen neron, joka kutoi käsineensä itse.

Kääntäjän saatesanoissa kysytään Mitä on historia? Mitä on edistys, ja mitä seuraamuksia on länsimaisen kulttuurin edistyksellä? Aronpuro mainitsee myös poikkeuksellisen pitkästä suhteestaan Enzensbergerin runouteen. Olisi vaikea kuvitella Mausoleumille luontevampaa ja tarkemmin työhönsä suhtautuvaa suomentajaa, varsinaista sukulaissielua.

Mausoleumi palauttaa uskoani runoutta suurempaan runouteen. Pitkien ja proosamaisten tekstien massasta on vaikea valita esimerkkiä, mutta tarjoan tähän viimeiset säkeet runosta, joka ajoittuu ”quattrocentoon”, eli myöhäiseen keskiaikaan. Kuten arvaattekin, kyseessä on metallityömies ja keksijä Johann Gutenberg.

Gensfleish, vanha peilintekijä Mainzista, / saamamiesten velkoma, puolisokea, ei suitsutukselle tuoksuen, vaan / vernissalle ja noelle / haisten. Hän häipyi sulan metallin / höyryyn. Tämä tässä, musta / valkoisella paperilla, jäi jäljelle: / Keinotekoisen kirjoittamisen taito, / quattrocenton lyijyinen jälkimaku

…………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ” Minä kirjoitan kissalle” Aronpuron Aspenström käännös

2. William Carlos Williams ja Nerouden lyhyt oppimäärä

3. Aronpuron tiukka trilogia. ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”

…………………………………….

Runo Herralle, omistus Päivi Räsäselle

Helsinki Pride 2019 on Suomen suurin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kulttuuri- ja ihmisoikeustapahtuma. Tilaisuuksia järjestetään viikon 24.–30.6. aikana yli sata.

Kuva Marttojen kotisivut. Svengi-essu -logo, designed by Juha Siro

Päivi Räsänen on mm. Kristillisdemokraattien kansanedustaja ja entinen ministeri sekä puolueensa puheenjohtaja, koulutukseltaan lääkäri, joka kotisivuillaan mainitsee kirjoittaneensa ”useita kirjoja elämän syvistä kysymyksistä.”

Räsänen kirjoitti avoimen kirjeen arkkipiispa Tapio Luomalle. En linkitä sitä tähän. Hänen kymmenen päivän takainen twiittinsä kiteyttää olennaisen: ”Kirkko, jonka jäsen olen, on ilmoittanut olevansa SETA:n Helsinki Pride 2019 virallinen kumppani. Miten kirkon oppiperusta, Raamattu, sopii yhteen aatteen kanssa, jossa häpeä ja synti nostetaan ylpeyden aiheeksi?…”

Olen ihmetellyt tätä uskovien lähes luonnotonta kiinnostusta lähimmäisten seksuaaliseen suuntautumiseen. Omien ennakkoluulojen ”takuumiehiksi” haetaan Jumalaa ja Jeesusta. Raamatun ristiriitaisesta maailmankuvasta poimitaan pinseteillä syntejä, joista sopii tuomita lähimmäisiä. 

Väite siitä, että homous olisi oma valinta, johtaa outoon paradoksiin. Voisiko ihminen (Räsänen) olla lesbo, jos noin vain päättäisi valita niin? Planeetallamme elää liki 8 miljardia ihmistä eikä takuulla yhtään samanlaista. Seksuaalisuuden skaala on kirjava.

Kuva: Meri Aka-Kokko

Otan esimerkin Yhdysvalloista, jotta saadaan laajempaa perspektiiviä. William Instituten raportin mukaan vuonna 2011 aikuisväestöstä noin 9 miljoonaa ihmistä oli homoja, lesboja tai biseksuaaleja. Mitä se merkitsee maailman mitassa. Onko Jumala tehnyt noin paljon sekundaa ja syrjittäviä yksilöitä?

Julkaisin oheisen runon kokoelmassani Satakieli! (Like 2008). Nyt se tuntuu entistäkin ajankohtaisemmalta. Teksti on kuunneltavissa myös sävellettynä äänirunona kotisivuillani. (Listan kahdeksasta tekstistä viimeisenä. Linkki.)

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien

kansikuvissa, sillä Sinä loit meidät kaikki kuvaksesi

vaikka jotkut väittävät, että olet tehnyt myös sekundaa.

Me olemme yhtä kuin sinä. Tai toisinpäin. Sinä olet

yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen, et hyvä etkä

paha, et Vapahtaja etkä murhaaja, väärämielinen tai

oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti, joka tappoi lapsensa,

kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä. Sinä olet homo ja

hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini,

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien

käsiin, niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta Sinua.

Herra siunaa ja varjele meiltä kaikilta, jotka eivät tunne

tarkoitustasi – Herra anna meille rauha nimesi tähden.

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Piispa, emerita Irja Askola: ”He ovat väärässä”

2. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa?

3. Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

………………………………..

Blogin 694 päivitystä. Lue tasan kymmenen vuoden takainen juttu: Kauniita naisia

Huomasin juuri, että olen pitänyt blogia tasan kymmenen vuotta. Kirjoitin ensimmäisen päivityksen 31.5.2009. Tänään juttuja on kertynyt 694. Merkkimäärällä laskettuna noin 5,4 keskimittaista romaania. Olen tavoitellut eräänlaista rihmastoa, jossa aiheiden välille kehkeytyy yhdistäviä polkuja.

Carl Spitzweg: The Poor Poet (1837)

Tein aikanaan kritiikkejä Aamulehteen, jossa vaatimuksena oli ennalta määritelty merkkimäärä. Sama meno jatkuu. Jos asia on pitkä, teen siitä useamman päivityksen. Juttu pitää pystyä nielaisemaan kertahaukkauksella.

Itselleni blogin pitäminen on antanut vireyttä asioihin perehtymiseen ja lukemiseen. (Juttu Thomas Bernhardista ja Tarja Roinilan suomennoksista on tulossa.) Päivän kunniaksi juttu 13.6.2009. Ekstralinkeissä lisää ensimmäisiä päivityksiä.

Kuvassa Kirjailija -lehden ja Parnasson uusimpien numeroiden kannet. Kauniita kirjailijoita. Ikäerosta huolimatta. Ja juuri sen tähden. Anni Lahtinen täytti alkuvuodesta 95 vuotta. Riina Katajavuori on häntä 54 vuotta nuorempi.

Väittävät, että sisäinen kauneus ratkaisee. Totta. Poikkeavien näkökulmien hakeminen, uutta luova ajattelu ja analyyttisen intohimoinen suhde omaan ammattiin luovat hehkua koko olemukseen. Asenne säteilee kummankin naisen kasvoilta.

”Nyt en tiedä mitä minulle kuuluu, jos en kirjoita”, Katajavuori sanoo haastattelussaan. Niin se on: valmiiksi ajateltua on maailma täynnä, joku muu on miettinyt jo kaiken puolestamme, vaikka muuta kuvittelisimme. Kannattaa punnita mikä on omaa, mikä muilta kyseenalaistamatta omaksuttua.

Katajavuorelle lisäpisteet myös siitä, että hän nimeää John Ashberyn toiseksi häntä itseään innostavista runoilijoista. Mies mahtuu minunkin top-kymppiini. Innostavaa tekstiä lukiessa, olo tuntuu luovalta vaikka ei itse saisi aikaan riviäkään.

Tuoreeseen Parnassoon mahtui myös kirjoittamani juttu tekijänoikeuksista. Ei niinkään vakava, ehkä paremmin osoitus siitä, että päivänkohtaisia kysymyksiä kannattaa usein katsoa laajemmalta kantilta.

Anni Lahtisen kanssa kävi näin: hänen syntymäpäivänsä aikoihin mietin, miten koleasti unohduksen tuuli pyyhkäisee niiden yli, joita median makea mesi ei ruoki. Ajattelin, että Annista pitäisi tehdä juttu Kirjailija -lehteen. En uskaltanut. On ideoita, jotka on syytä luovuttaa parempiin käsiin. Pyysin Annin ystävää, kirjailija Anneli Toijalaa kirjoittamaan tekstin. Hyväksi onneksi hän suostui.

Otin Annista kuvat kantta varten. Sen jälkeen istuimme yhdessä kahville: minä, Anni ja Anneli. Ja vieläkin, viittä vaille sadan vuoden iässä Annin silmiin syttyi aivan erityinen palo, kun hän kertoi riemusta minkä esikoiskirjan julkaisupäätös aikanaan sai syttymään.

Kirjailija ei pääse koskaan ajatuksistaan eroon. Hänen ammattinsa, jos mikä, on Kutsumustyötä.

……………………………

Blogin ekstralinkit

1. Blogin ensimmäinen juttu: professoreiden naismaku ja Marilyn Monroe

2. Rahatonta runoilijaa varottava!

3. Michael Jacksonin kuolema – Peter Pan elää!

4. Kesän paras kulttuuritapahtuma

……………………………..

D-day: 400 000 kuollutta tai haavoittunutta

Tänään perinnepäivitys. Olen huomioinut jo useana vuotena Normandian D-dayn. Tänä vuonna liittoutuneiden maihinnoususta tulee kuluneeksi 75 vuotta. Nyt, kun Brexitin vaaka heiluu, voisi muistaa yhden perussyyn miksi EU aikanaan perustettiin. Siksi, että yhteistyöllä päästään lopulta parempiin tuloksiin kuin eristäytymällä – siksi, ettei toisen maailmansodan kaltainen katastrofi enää koskaan toistuisi.

HS 6.6.2019

Normandian maihinnoususta tulee 6. kesäkuuta kuluneeksi 75 vuotta. Romaanissani Saat toivoa kolmesti (Like 2007) kuvasin D-dayn alkuhetkeä muutamalla kappaleella. Olen kiertänyt myös autenttisilla tapahtumapaikoilla.

6.6.1944. famouspictures.org

”On tiistain vastainen yö kesäkuun kuudentena 1944. Vastaanotin suhisee, kuuluu räsähdyksiä, ensimmäiset sanat hapuilevat orpona kunnes taajuus asettuu kohdalleen ja radioaalloille alkaa soljua runon säkeitä.

Jossain, tuhansien suunnitelmien ja sopimusten leikkauspisteessä joku lukee yksin Paul Verlainen runoa. Se on salainen merkki – hyökkäyskäsky, joka nostaa kaksitoistatuhatta lentokonetta ilmaan ja saa liittoutuneiden laivaston kääntämään kurssinsa kohti Normandian rannikkoa kolmenkymmenen kilometrin levyisenä rintamana.

Verlainen säkeet tekevät kaikesta peruuttamatonta: ne poistavat konepistooleista varmistimet, laukaisevat tykit, pommit ja miinat ja sinkoavat ilmaan satojatuhansia kranaatteja. Syöksyveneiden keulaan kyyristyneet sotilaat pelkäävät kuollakseen saksalaisten tulituksen huumaavassa jylyssä ja metallinkovassa rätinässä. On sietämätöntä odottaa keulaportin putoamista ja syöksymistä mereen ja varmaan kadotukseen. Kauhu tai toive pelastumisen ihmeestä on sysättävä syrjään. On hyökättävä silmittömästi eteenpäin – taistelussa jonkun on aina lähdettävä ensin, muuten kaikki mikä jäljessä tulee ei voisi vyöryä eteenpäin.

Omaha Beachin avoimella kaistalla suurin osa amerikkalaisista ammutaan verestä värjäytyvälle rantaviivalle. Golden Beachin lohkolla henkiin jääneet englantilaiset pureutuvat pystysuorana nousevan jyrkänteen kuolleeseen kulmaan.

Lentokoneet kylvävät tinapaperisilppua taivaan täydeltä ilmatorjunnan harhauttamiseksi. Kello 00.15 ensimmäiset britit laskeutuvat liitovarjoillaan saksalaisten linnoitusketjun taakse Caenin hiljaisille silloille.

Bunkkerinsa rauhassa Hitler on ottanut unilääkkeensä, eikä häntä uskalleta häiritä. Führerin vaipuessa uneen haaveista ja hulluudesta kasatut tuhatvuotisen valtakunnan muurit alkavat sortua lopullisesti.”

Kuva: Robert Capa

Entä säkeet, jotka laukaisivat tulimyrskyn jossa neljäsataatuhatta sotilasta kuoli tai haavoittui. Paul Verlaine (1844 – 1896) oli kuuluisa ranskalainen runoilija. Koodiruno Syyslaulu on näennäisen yksikertainen. Useampi lukukerta nostaa esiin uusia sävyjä. Myös ennakoinnin siitä miten kova hinta oli maksettava sodan suunnan kääntäneestä taistelusta. (Suomennos Einari Aaltonen, 2002)

Kuva: Francois Mori

Syysviulujen verkkainen

nyyhke

riipii sydäntäni,

ja epätoivo on minulle työ.

Olen tukahtua,

kalpenen,

ja kello lyö.

Muistan menneen,

itken kyyneleen;

raakaan tuuleen

minä lähden,

sinne tänne poukkoilen

kuin syksyn kultalehti

leijailen.

……………………………

Blogin ekstralinkit

1. Tarina toisen maailmansodan kulisseissa

2. Adolf Hitlerin aivot

……………………………..

Perjantain kannustuspäivitys!

Vajaa vuosi sitten, viime kesäkuussa FB-sivuille perustettiin haasteryhmä: Luetaan porukalla Alastalon salissa! (linkki) Porukkaa lähti mukavasti mukaan. Suoritin itse haasteen elokuun loppuun mennessä. Tämä on kannustuspäivitys niille, joilta homma on vielä kesken syystä tai toisesta.

Tein lukemastani viisi päivitystä blogiin. Lukemaansa piti avata eri kulmista. Kokosin linkit tähän. Kesälukemiseksi suositellaan kliseisesti dekkareita. Mikäs siinä. Vaihtoehtona – tai lisäksi voisi lukea Volter Kilpeä. Ehkä nyt on aikaa raapaista Alastalot loppuun, tai lähteä mukaan aivan alusta!

1. ”Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno”

2. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

3. ”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

4. ”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä”

5. ”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

”Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista”

Miten nopeasti voi reilu vuosi vierähtää! Siirsin työhuoneeni Pyynikin Trikoon luoteissiipeen viime vuoden maaliskuussa. Entisen työtilani rakennukseen saneerataan luksusasuntoja. Ennen pitkää tulee lähtö tästäkin. Miten käy vielä täällä työskentelevien mikroyrittäjien: käsityöläisten, taitelijoiden ja kaikkien muiden itsensä työllistäjien. 

Lähikäytävillä työskentelee muun muassa arkkitehti, valokuvaaja, sarjakuvataiteilija, design-keraamikko, kirjankuvittaja, kuvataitelijoita ja graafikoita. Kaikki alansa huipputekijöitä valtakunnallisesti – jopa kansainvälisestä kulmasta katsottuna.

Näyttää siltä, että saneerattuihin tiloihin ei ole yksittäisillä pienyrittäjillä asiaa. Todennäköisesti ainoa vaihtoehto olisi perustaa osuuskunta tai yhtiö, joka vastaisi omistajalle suuremmasta kokonaisuudesta.

En tiedä mikä olisi ratkaisu. Sen tiedän, että uusi ja kasvava versoo ensin pienestä. Ja että kulttuurisesti yhdenkin henkilön panos voi olla maailmanluokan juttu. Nähtäväksi jää mistä kaikki vuokralaiset työtilansa löytävät – ja muodostuuko tämänkaltaista luovaa yhteisöä enää.

Signeerasin tuoreen kirjani Viggo Wallensköldille (vuoden nuori taitelija 2005, sekä kirjailija). Hän toi minulle maalauksensa, jonka taakse on omistuksen lisäksi merkitty: Jouluhapero, Russula Tannenbaumi. Trednekolymskin yliopiston kokoelma. Öljymaalaus 63 x 54. Tarkastanut Viggo Wallensköld 2016. Nyt taulu on ripustettu meidän makkariin.

Kuva- ja sarjakuvataiteilija Tommi Musturi (Puupäähattu-palkinto 2011) signeerasi minulle hienon kirjansa Suurin piirtein Samuel. Ilmestymisvuonnaan 2016 se julkaistiin yhdeksässä massa, seuraavana vuonna myös Yhdysvalloissa.

Pointti on tämä: ”toimistohotelleja” piisaa ja lisää tulee. Luovat yhteisöt ja yksilöt tarvitsevat omanlaisiaan tiloja. Niiden ei tarvitse olla steriileiksi sliipattuja. Kohtuuhintaisia kyllä.

Picassonkin ihailema, itseoppinut taiteilija Niko Pirosmani piti Georgian taideyhdistyksen kokouksessa vuonna 1916 puheen. ”Se mitä tarvitsemme veljet, on tämä: keskelle kaupunkia, jokaisen tavoitettavaksi, meidän pitäisi rakentaa puinen talo, missä kokoontua. Meidän tulisi ostaa suuri pöytä ja suuri samovaari, juoda paljon teetä ja puhua maalaamisesta ja taiteesta. Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista.”

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Viggo Vallensköld ja Stroganoff

2. Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

………………………………

Mustimmat murheet tapan heti, etteivät jää kitumaan

Hankin kolmekymmentä vuotta sitten käytetyn perämoottorin: Yamaha 4 hv. Kalaan lähtiessä nakkaan se auton perään, periltä löytyy aina vuokravene. Vanha kone käy edelleen, kun tuntee sen oikut. Hankin myös tuoreen bensiinin ja ostin uuden tulpan. Käytiin Pyhäjärvellä testaamassa ennen viikonlopun merireissua – kolmannella käyntiin!

Perjantaiaamuna suunnataan taas Uuteenkaupunkiin, Ihalan saaristomaisemiin. Koetetaan pilkkejä siltojen suluilta, heitellään saarten sivuissa ja luotojen kupeissa lippaa, lusikkaa, jigiä, spinneriä ja vaappua.

Olen tämän ennenkin sanonut: en halua mahdollisimman suurta saalista. Reilun vaaksan mittaisista ahvenista saa parhaat paistofileet. Hauki saisi olla kilosta kahteen. Jotkut väittävät ison hauen makua puiseksi. Vika on kokissa. Kun fileet marinoi muutaman tunnin tuorepuristetussa sitruunassa ja oliiviöljyssä, kyllä kelpaa grillata tai jauhaa ja maustaa pihvitaikinaksi. Suuren hauen karttaminen selviää runostani, jonka olen tällä aiemminkin jakanut. (Elämän tarkoitus, Like 2002).

HAUEN LAULU

Kahden sekunnin lepo veneen vieressä

ja puolen tunnin taistelu on ohi.

Yhdeksän kilon hauen on uskottava

ylösnousemukseen,

että pinnan yläpuolella on elämää.

Veri valuu norona veneen laitaa,

liian suuri saalis, kuin laskisi lapselta hengen.

Kirous lennättää puukkoa

kun paiskaan sen karin kivikkoon.

Mustimmat murheet tapan heti, etteivät jää kitumaan:

ilmaa anovat kidukset ja pyrstön potkut,

meidän tahdottomat refleksimme.

Mänty on mänty,

kallion halkeamasta kasvava nöyrä rukous.

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Chigozie Obioman romaani Kalamiehet

2. Kalamiehiä ja maailmankirjallisuutta

………………………………

Tehokkain yhteiskunnallinen psyykkisen turruttamisen keino?

Luin eilen Kirkko ja kaupunki -lehden linkistä artikkelin: ”Arkkipiispa Luoma teki pesäeroa jyrkkään nationalismiin – hyvinvointimme ei voi perustua eristäytymiseen ja viholliskuviin”. Myös tämänpäiväinen Hesari referoi otteita kirkolliskokouksen avajaispuheesta.

Arkkipiispa Tapio Luoma, Kirkko ja kaupunki -lehti

Hyvää ja rakentavaa ajattelua. Selkeä ja napakka kannanotto – jatkoon ja jakoon. Itse olen kirkosta eronnut. Ehkä juttu kolahti juuri siksi. Artikkeli nosti mieleeni myös Norman Mailerin ironisen kommentin nationalismista. Lainaan sen jutun loppuun. Ensin muutama ote arkkipiispan puheesta.

”Luoma pohti poliittista murrosta Euroopassa ja sitä, miten erottaa myönteinen ja ongelmallinen nationalismi. Hän korosti suomalaisten kuuluneen aina Eurooppaan ja kehotti rakentamaan tulevaisuutta muiden kansojen ja maiden kanssa.

Kuva: Euronews.com

Luoma myös päivitti käsitteet koti, uskonto ja isänmaa tuoreella tavalla. Hän tarkasteli puheessaan ’kotia, uskontoa ja isänmaata’ erillisinä käsitteinä ohi niiden synnyttämien perinteisten mielikuvien. Hän pyrki niiden avulla pohtimaan, miten tukea myönteistä kansallisuusajattelua. Pulmallinen kansallismielisyys katsoo tulevaisuuden sijasta menneisyyteen – ja usein vieläpä sellaiseen menneisyyteen, jota ei koskaan ollut. Se hellii romanttista käsitystä ajasta, joka edustaa kansakunnan kadotettua suuruutta ja kunniaa.

Kodin, uskonnon ja isänmaan hyvinvointi ei voi perustua eristäytymiseen, kaunaan, viholliskuviin tai oman erinomaisuuden korostamiseen muiden ihmisten, muiden kansanryhmien tai muiden kansakuntien kustannuksella. Koti, uskonto ja isänmaa on tarkoitettu vuorovaikutukseen muiden kotien, uskontojen ja isänmaiden kanssa.

Hyvä isänmaa arvostaa isien ja äitien työtä ja saavutuksia, mutta tekee sen halveksimatta muita, jotka hekin toivovat lastensa parasta, totesi Luoma. Kun Euroopan Unioni perustettiin, perustajien mielessä olivat kahden suursodan kipeät muistot ja ajatus, ettei tapahtunut saisi koskaan enää toistua.”

Päivitin blogiin taannoin arvioni Norman Mailerin romaanista Adolfin linna. En noteerannut lukuelämystä kovin korkealle, mutta muutama helmi kirjasta vierähti. Sivun 519 ajatus vaikuttaa itsestään selvältä. Juuri siksi… ja erityisesti jälkimmäinen kappale kannattaa lukea yhä uudelleen.

”Kun on tullut kuoleman työnjohtajaksi, jolla on valta likvidoida joukoittain ihmisiä, tarvitsee myös hyvin kovan kuoren minälleen, jotta ei kokisi syvää kauhua siitä hinnasta, mitä tämä vaatii sielulta. Useimmat sodan aikana menestyksekkäiksi johtajiksi tulleet valtiomiehet ovat jo valmiiksi nousseet tällaisiin korkeuksiin. He ovat saavuttaneet kyvyn olla menettämättä yöuniaan toisen puolen ihmisuhrien vuoksi.

Heillä on nyt hallussaan tehokkain yhteiskunnallinen psyykkisen turruttamisen keino – isänmaallisuus! Se on yhä luotettavin massojen johdattamisen väline, vaikkakin sen saattaa vielä joskus korvata ilmoituksellinen uskonto. Rakastamme fundamentalisteja. Heidän uskonsa tarjoaa meille kaiken mahdollisen lupauksen siitä, että se saattaa kehittyä lopullisen joukkotuhon aseeksi.”

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Massamurhaaja Breivik

2. Paholaisen kätyri: koko päivitys Mailerin romaanista

……………………………..

Kirjailijan kolmenkymmenen vuoden kaari – ja vaimon kuolema

Blogi päivittää Perjantairunolla, jopa kahdella. Ensi viikolla jatketaan aivan muilla aiheilla. Sattui nimittäin näin: luin Seppo Järvisen runokokoelman Yhden ainoan elämän olit kanssani (Palladium Kirjat 2018). Piti kaivaa hyllystä pariksi Järvisen Talvikirjeitä (Otava 1989). Minulla on aina useampi kirja luvussa yhtä aikaa. Nyt kiinnosti liki kolmenkymmen vuoden kaari näiden kahden teoksen välillä.

Seppo Järvinen (s.1936) on julkaissut proosaa ja runoa, lastenkirjan, kuunnelmia, esseitä, matkakirjoja, artikkeleita ja toiminut kriitikkona. Bibliografiaan on ehtinyt kertyä 17 julkaisua. 

Edellisessä elämässäni kävi näin: aloin kiinnostua runoudesta ja Talvikirjeet osuivat lukulistalleni. Tankkasin tekstejä kerta toisensa jälkeen. Päätin hakea oppia omaan kirjoittamiseeni, pääsin Viita-akatemian kolmivuotiseen kirjoittajakoulutukseen ja jatkoksi kulttuuriministeriön rahoittamalle stipendikurssille, jossa opetti kaksi Hesarin kriitikkoa.

Talvikirjeissä minua viehätti proosa- ja säerunojen limittäminen. Rivitetyissä teksteissä kolahti ”elämän sietämätön keveys”, joka nostaa pintaan olemisen kipupisteitä ja arkisten tapahtumien havainnointia tuoreista näkökulmista. Proosarunoihin kiteytyy viistoa huumoria ja tarinallisuudessaan ne kävisivät tiukoista novelleista:

”Putoan keväthölseisiin jäihin, vain karvahattu jää kellumaan tapahtuman merkiksi. Vesi on tummaa, soilta karannutta muraa. Pintaan pulpahtaessani minulla on yhä oikeassa kädessäni raskas asiakirjasalkku täynnä yleisen kirjaston kirjoja. Päätän pelastaa ainakin kirjat ja niin hivuttaudun avannon reunalle ja kiemurtelen kohti rantaa kuin teeveestä tuttu pelle. Toisessa kädessä rotannahkalakki ja toisessa isävainaan salkku. Kun pääsen rantaan, kiven takaa nousee harvahampainen mies. Hän esittelee itsensä Uimaharjusta kotoisin olevaksi vaihdemieheksi ja kertoo että olen kolmas samana aamuna jäihin vajonnut henkilö. Toverillisesti hän tarjoaa minulle raivoraittiille pitkän siivun Gambinaa molemmille jaloille. Ajattelen että töihin tuskin tänään kannattaa enää mennä. Lompakosta poimimiani märkiä seteleitä vaihdemies ei suostu millään ottamaan. Ajattelen että muistan hänet kauan.”

Seppo Järvinen. Kuva: Järviseutu -lehti 19.4.2019

Uusi kokoelma tekee tiliä vaimon kuolemasta – 43 sivusta kehkeytyy tarinan kaari. Pohjattomasta surusta noustaan hitaasti pintaan ja päästään kiinni elämän syviin kysymyksiin: ”Aseeni mykän Jumalan edessä on rukous. / Ei hän ole lausuntoautomaatti, ei maailmankaikkeuden konsultti. Hän on ja ei ole.” Lopulta ollaan elämän jatkuvuuden äärellä, jota myös kirpeä huumori ryydittää.

Terapeutilla

Ajatelkaa, miten mahdottoman suuri määrä

mukavia asioita on elämässä.

En muista ainoatakaan.

Montako sormea on ihmisellä?

Yhdeksän. Ryssä Nikolailta ammuttiin

peukalo hänen antautuessaan.

Minä vuonna vaimonne syntyi?

En muista. Hän kuoli kolme vuotta sitten.

Suomen kielen kaunein sana

jota kukaan muu ei tiedä?

Lipstikka.

Mitä inhoatte?

Lidlin Suddendly Madame Glamour hajuvettä jolta haisette.

Mitä iilimato tuo mieleenne?

Verijuotikkaan joka imee asiakkaan tunteet vartissa.

Suosittelen päiväkirjan pitämistä,

sanoo terapeutti.

Se oli sitten tässä.

120 euroa.

Onni on metritavaraa

elämän basaarissa.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

2. Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

……………………………..

Paavi Benedictus Amurin krouvissa plus pääsiäisruno

Uusi käsikirjoitus jatkuu rivi riviltä. Tänään on tutkittu ”Jumalan rottweileria”, paavi Benedictus kuudettatoista (Joseph Alois Ratzinger), joka piti rock-musiikkia uskonnonvastaisuuden välineenä ja syrji seksuaalivähemmistöjä. Benedictus, Kristuksen käskynhaltija maan päällä, erosi virastaan helmikuussa 2013. Kuvittelin nähneeni hänet Amurin krouvissa viime viikonloppuna – mutta saattaa olla, että erehdyin.

Näytön kulmasta pilkottaa Edward Hopperin työ Office in a Small City (1953)

Katolisissa maissa pääsiäinen on joulua suurempi juhla. ”Settimana Santa” jatkuu kulkueiden ja messujen humussa koko viikon. Paikalla on oltu, ja kuvaan pitkäperjantain vaikuttavan kärsimyskulkueen tuoreessa romaanissani Yllämme kaartuva taivas (s. 296). Tämän viikon perjantaina ollaan jo Uudenkaupungin Ihalassa ja kokeillaan kalaonnea merellä.

Pääsiäisen runo tulee (jälleen) kokoelmastani Babel. Sen 365 tekstin rihmastosta löytyy ”kaikki mahdollinen” ja maailmantilanteen päivitys. Runoissa 192 ja 194 mennään draamalla, rakkaudella ja pääsiäispyhien musiikilla. 

Lasimaalaus Akseli Gallen-Kallela, Hvitträskin museo

Kolme Jeesusta nostaa Maljan Bachille

Taivasten valtakunnan edustajien äänialoissa on eroa,

Matteus-passion Jeesus on kirjoitettu muita korkeammaksi.

Evankelistan roolia säestää basso continuo ja sello,

mutta Jeesuksen taustalla soivat viulut:

Bach on antanut jousilla Jeesukselle sädekehän.

”Kukapa pystyisi esittämään Jeesusta täydellisesti,

hän on hahmona lyhytsanainen – kaiken yläpuolella.

On etsittävä tunnetilaa, jossa Jeesus on niin suvereeni

ettei hänen tarvitse todistella sanojaan.”

Johannes-passion Jeesus on bassobaritoni,

ristillä laulajan on pidäteltävä liikutustaan – jännitteen

on kestettävä vaativimpaan repliikkiin saakka:

”Se on täytetty.”

………………….

Musiikki saa joidenkin elämän syttymään

avaa suuren selvittämättömän rakkauden,

kykenee vaihtamaan Bachin ja Händelin

Jumalan ja hänen poikansa paikalle, kuulemaan

lumihuiput ja orjantappurapensaan liekkien kielen,

näkemään pimeässä, uskomaan ikuiseen elämään

taivaan ja maan yhteyteen – he ovat hartauden vallassa

eivät pelkää pyöveleitä, heidän uskonsa ei horju

he saattavat syleillä ja yhtyä enkelten kanssa.

Niin yksinkertaista on antautua

jos jumalista tulee hyvän päivän tuttuja.

……………………………..

EKSTRALINKIT

1. Tarvitsetteko kompassiksi sydämeni 

2. Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

3. Pääsiäisen tarkoitus

……………………………..