Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Miten kauan on maailmassa toivoa?

Kirjoittanut | 4.10.2017

Tänään 4.10. on fransiskaaniveljeskunnan perustajan, Franciscus Assisilaisen (1182 – 1226) muistopäivä. Paavi julisti hänet pyhimykseksi 1228. Hän on myös eläinten, ympäristön, eläintarhojen, tulen, perheiden, yksin kuolleiden, kauppiaiden, rauhan, Italian, Assisin, New Mexicon ja Kansasin suojeluspyhimys. Kyllä tuossa listassa yhdelle pyhimykselle puuhaa riittää.

Maalaus: Giotto (1267 – 1337)

Francicus oli varakkaan perheen poika italialaisesta Assisin kaupungista. Isä halusi hänestä kauppiasta tai sotilasta. Äiti humaania hyväntekijää. Francicus ehti osallistua taisteluihin ja joutui sotavangiksi. Kääntymyksensä hän koki pyhiinvaellusmatkalla Roomaan. Lopulta hän luopui kaikesta maallisesta omaisuudestaan ja ryhtyi saarnaamaan.

Francicus laati yksilöllistä ja yhteisöllistä köyhyyttä edellyttävän säännön, jonka kolme ydinajatusta hän kiteytti Uudesta testamentista: 1. ”Jos tahdot olla täydellinen, mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua. 2. ”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.” 3. ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Tämä, usein lainattu lause on poimittu Franciscuksen omista merkinnöistä: ”Niin kauan kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.”

Kuva: pausethemoment.com

Olin jokusia vuosia sitten työskentelemässä kirjailijaliiton residensissä Ateenassa. Seuratessani menoa Syntagman keskusaukiolla, merkitsin muistiin seuraavat rivit. Ehkä joku kyyhkyjen syöttäjistä muistutti pyhimystä. Syystä tai toisesta. Ei fokusointia tai vertausta nykypäivään, mutta kyllä Franciscuksen viimeistä lausetta kelpaisi noudattaa yhä. Vai pitäisikö sanoa viimeinkin. Olen julkaissut säkeet täällä joskus, mutta menköön, kun on merkkipäivä:

”Sattuma on tapahtuma, joka kohdataan vahingossa ja

odottamatta. Vastoin sitä mitä on ajateltu ja päätetty.”

Niin kuin Franciscus Assisilainen,

joka kahdeksansadan vuoden kuluttua kuolemastaan ilmestyy

syöttämään kyyhkyjä ja seuraamaan

vahdinvaihtoa Ateenan parlamenttitalon aukiolle.

Siksi sallimme hänen sanoa vielä jotain tähdellistä:

”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua,

ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.

Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2. Ymmärryksen avaimet

…………………………………………….

Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa?

Kirjoittanut | 29.9.2017

Seuraava romaanini käsittelee hyvän ja pahan problematiikkaa. Aikaperspektiivi avaa kolme ikkunaa: 1923, 1951 ja 2026. Tämä ei ole päivitykseni pointti, vaan haluan nostaa tänne muutaman rivin lukemastani lähdekirjallisuudesta.

Newsweek, Aref Karimi / AFP-Getty Images

Martti Lindqvist (1945 – 2004) oli teologian tohtori, sosiaalietiikan dosentti ja kirjailija. Bibliografiaan ehti kertyä liki kolmekymmentä teosta. Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002) tarkastelee pahaa ja sen käsittämättömyyttä sekä haasteena että uhkana ihmisen tulevaisuudelle.

Paha on kaupallistettu, se myy ja tuottaa elämyksiä. Se on kuitenkin todellinen kokemus väkivallasta, kärsimyksestä ja kuolemasta. Lainaan Lindqvistiä sivulta 188. Rivit kestävät lukemisen useaan kertaan. Teologin näkökulmaa sietää punnita. Pahalta ei voi piiloutua, se on kohdattava ja käsiteltävä.

”On tärkeää vastustaa pahaa ja puolustaa hyvää sekä samalla tutkia ja kyseenalaistaa näiden kahden välistä suhdetta. On oltava avoin uudelle ja tietoinen siitä, että sekä hyvä että paha voivat aina yllättää. Me olemme peruuttamattomasti osa molempia tarinoita. On tärkeää myös puolustaa niitä, jotka ovat tehneet pahaa ja osoittautuneet pahoiksi. Siksi pahintakin on kuultava ja puolustettava. On säilytettävä kontakti elämän eri puoliin.

On pelottavaa nähdä, miten tällä hetkellä sekä valtiot että ulkoiseen menestykseen ja hyvinvointiin takertuvat yhteiskuntaluokat täysin silmittömästi ja ongelmattomasti uskovat omaan hyvyyteensä ja oikeassa olemiseensa. Ne näkevät ainoana henkiinjäämisen mahdollisuutena linnoittautua omaan ryhmittymäänsä ja rakentaa sen ympärille niin täydellinen turva, että se olisi sekä todelliselta että kuvitellulta pahalta täysin saavuttamattomissa. Tämä on täydellinen illuusio ja käytännössä toimimaton strategia. Sotaa pahaa vastaan ei voida voittaa. Siksi pahan kanssa on opittava elämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Paholaisen kätyri kouluttaa kansanjohtajia

2. Olen Jumala, tai Paholainen

…………………………………………….

Henkilökohtaista – totta vai toiveajattelua?

Kirjoittanut | 22.9.2017

Minulla on ystävä, joka vuodattaa blogiinsa avoimesti kaiken: taakse jättämänsä nuoruuden alkoholismin, sinkkunaisen seksuaalisen käyttäytymisen, himot ja halut. Vahvuudet ja heikkoudet, oivallukset, opit ja kasvun paikat. Pari vuotta sitten hän sanoi minulle: ”Juha, voisit päivittää blogiasi henkilökohtaisemmin.”

Juttu muistui mieleen, kun tyhjensin työhuoneen hyllyä ja käsiin sattui toistakymmentä vuotta sitten Eevaan tehty haastattelu. Ensimmäisen aukeaman otsikko ei vieläkään pidä paikkaansa. En osaa sitä ”valheena” nähdä, paremminkin toiveajatteluna. Tavoiteltavana tilana, jollaisena haluaisi itsensä kokea. Ilmiö on yleinen, takavuosina julkkiskaartiin noussut taiteilija ilmoitti olevansa absolutisti. Muutaman päivän kuluttua lööpit kertoivat tappeluista juovuksissa.

”Suurimpia haasteitani on ollut oppia vain olemaan”. Tuskin toteutuu tässä elämässä, enkä osaa sitä enää tavoitellakaan. Voin vain kaivaa asenteesta hyvät puolet. Työhuone ja keskeneräiset hankkeet ovat ankkurini, jotka pitävät elämän järjestyksessä. Ilman niitä korkkaisin varmasti punkkupullon joka päivä ja olisin potentiaalista kamaa siltojen alle. Tein työhuoneeni oveen kyltin: Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!

Tuskin alan päivittää henkilökohtaisemmin, teen juttuja entisen päivälehtikriitikon taustalla: toisten aikaansaamien elämysten puntarointia tiukkaan, keskimäärin 3500 merkin formaattiin puristettuna.

Olemisen aihe on itselleni ajankohtainen myös siksi, että uusi romaanikäsis kiristyy kalkkiviivoille. Tapani on tehdä homma ”valmiiksi” ja antaa vasta sitten kustannustoimittajan lukuun. Siitä on toki matkaa julkaisuun, mutta paikka on tiukka, eikä siitä selviä kuin uudella käsikirjoituksella, jonka alku ja ajatukset ovat jo koneella odottamassa.

Poimin tähän lehtihaastattelun traumojen seasta muutaman rivin. (tasa-arvokeskustelusta huolimatta – tai juuri sen vuoksi) Ne taitavat kuvata jotain sellaista, joka on itsessäni totta ja pysyvää: ”Olen usein pohtinut, mitä on olla mies. En ole koskaan hävennyt tunnustaa, että minussa on myös paljon naista. Se ei vähennä miehisyyttäni millään tavalla, päinvastoin. Minulle esteettisyys ja soppakauha ovat paljon mieluisampia kuin ruuvimeisseli ja jakoavain. Ruuvit ja naulat eivät tottele minua niin kuin jotakuta toista.”

Ja tällaisetkin rivit on tullut julkaistua kauan sitten:

Minua ei rakasteta

vahvuuksien vuoksi,

vaan heikkouksien.

Ajattelen rautaa ja terästä,

metalli kämmenelläni on kova

ja kilahtava harkko.

Kun siitä työstetään jousi,

se antaa periksi.

Jos siitä hiotaan kellon ratas,

se liikkuu ja elää.

…………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Sydämen ohitusleikkaus

2. Sata tuntia ilman viiniä

…………………………………………

Kuolemattomuuden kaava

Kirjoittanut | 15.9.2017

Kierrätän vanhan päivityksen. Se on jälleen mitä ajankohtaisin. Tampereen pääkirjasto Metsossa avautuu maanantaina 18.9. Juri Gagarin -näyttely Lapsuuden sankarille. (klik) Palokunnan kuoro Tulikukot laulaa ja puheita pidetään. Luen tilaisuudessa Gagarinin avaruuslennon innoittaman runoni.

Kun Suomi voitti jääkiekon ensimmäisen MM-kultansa 1995, Tampereen keskustorille kerääntyi 30 000 hurmahenkistä juhlimaan. Kyse oli korostuneesta kansallistunteesta – tai sen puutteesta. Kolmekymmentäneljä vuotta aiemmin nähtiin samankaltaista nälkää. Kosmonautti Juri Gagarin oli vieraillut ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa ja suomalaiset halusivat saada osansa sankarin gloriasta.

Gagarin kohosi kaikkeuden porteille 12.4.1961. Vostok 1 kiersi maapallon parissa tunnissa. Jo reilut kaksi kuukautta myöhemmin majuri Gagarin saapui Helsinkiin. Kansa näki idolinsa ja presidentti onnitteli – aivan kuten kiekkoleijoniakin. Tunnelma ei tiettävästi ollut yhtä riehakas, vaikka Kekkonen alan miehenä tunnettiinkin.

Gagarinin matka jatkui Helsingistä Tampereelle. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä hän jakoi nimikirjoituksia hotelli Tammerin portailla (kuvassa) ja keskustorilla. Maailmanluokan julkkis ja kylmän sodan kuumin nimi sai liikkeelle kaikki kynnelle kykenevät.

Miljoonasade julkaisi debyyttisinglensä 1986. Heikki Salon sävellyksestä ja sanoituksesta ”Lapsuuden sankarille” kehittyi klassikko. Gagarinin lennosta ja Tampereen vierailusta tulee tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentäkuusi vuotta. Tein runon 2013 julkaistuun kokoelmaani Babel. Patetian rima värähtää, mutta ei putoa.

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

ja kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta,

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia ja

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle,

kosmonautista tulee kuolematon,

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaiset kaupungin päällä 

kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

kuin oppikirjasta, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja ajattelee miten maailma

voi yhdessä hetkessä olla ihmettä täynnä.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. In memoriam Simo Salminen

2. Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy

……………………………………………..

 

Palkitseeko Äärimmäisen onnen ministeriö 20 vuoden odotuksen?

Kirjoittanut | 8.9.2017

Intialainen Arundhati Roy julkaisi esikoisromaaninsa Joutavuuksien jumala vuonna 1997. Teos palkittiin Bookerilla, kirja käännettiin kymmenille kielille ja siitä tuli kansanvälinen myyntimenestys. Roysta tuli yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan taisteleva kansalaisaktivisti, joka julkaisi artikkeleita ja esseitä. Uutta romaania odotettiin kiihkeästi 20 vuotta.

Arundhati Roy. Kuva: Sanjay Kak.

Joutavuuksien jumala kuuluu yhä omaan Top kymppiini. Eroineen ja yhtäläisyyksineen se on otettava pohjaksi arvioitaessa Royn tuoretta romaania Äärimmäisen onnen ministeriö. (Otava. Suom. Hanna Tarkka) Siinä missä Joutavuuksien jumala kertoo intialaisen suvun tragedian, uusi romaani laajenee koko yhteiskuntaa koskevaksi.

Äärimmäisen onnen ministeriön keskiössä on Intian, Pakistanin ja Kashmirin konflikti ja sen myötä muun muassa sota, ihmisoikeudet, vähemmistöt, etniset puhdistukset, kidutus, vapaustaistelut ja pakolaiset… Liki 500-sivuisessa tarinassa Roy nostaa esiin myös kaiken yhteiskuntaa hiertävän epäoikeudenmukaisuuden kasteista korruptioon ja politiikkaan.

Intia, Pakistan ja Kiina ovat jakaneet Kashmirin alueen, jonka levottomuudet kiihtyivät jo 1940-luvulla. Kaksisataatuhatta Kashmirin hindua pakeni 1990-luvulla pakolaisleireille Jammun tasangolle. Äärimuslimien ja äärihindujen kiistat jatkuvat yhä. ”Näinä päivinä Kashmirissa voi tulla tapetuksi siksi, että on jäänyt eloon”, Roy kirjoittaa.

Joutavuuksien jumala rakentaa selkeän, jo antiikin tragedioissa koetellun draaman kaaren. Äärimmäisen onnen ministeriö on lukijalle ”vaikeampi”, lukuisiin suuntiin rönsyävä tarinoiden rihmasto, joka vasta viimeisellä sadalla sivullaan kehii tarinansa rakennetta kokoon. Lukemista ei helpota Royn tapa mainita nimeltä jokainen mitättömässäkin osassa vilahtava henkilö, joista vieraan kulttuurin vuoksi on vaikea aluksi tunnistaa onko kysymyksessä mies vai nainen. Romaanin rakkaustarina (totta kai) kiertyy mukaan kuin vaivihkaa.

Entä vastaus otsikon kysymykseen. Äärimmäisen onnen ministeriö on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Yksinkertaisesti ilmaistuna tärkeä kirja, jolla on kirjallisuudessa selkeästi oma, profiloitunut paikkansa. Kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Roy ei olisi voinut kirjoittaa romaaniin mitään itseään toistavaa – näkökulman piti laajentua.

Royn esiin nostamat yhteiskunnan ongelmat ovat globaaleja, eivät ainoastaan hänen kulttuuritaustaansa koskevia. Romaani on nielaissut sisäänsä hengästyvän laajan tematiikan. Nostan tähän vain muutaman aiheen ja lyhyen lainauksen Royn tekstistä:

KASTIT: ”Mitä kastia olivat Jeesus ja Gautama Buddha? Mitä kastia oli Marx? Mitä kastia oli profeetta Muhammed? Vain hinduilla on, heidän pyhiin teksteihinsä kirjoitettu epätasa-arvo.”

SUKUPUOLINEN SORTO: ”Haluaisin olla mukana hautajaisissa /…/ Naisia ei päästetä haudan luo. Siellä voidaan käydä myöhemmin, kun muut ovat poistuneet. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Suojeltiinko hautaa naisilta vai naisia haudalta?”

POLITIIKKA: ”Poliitikoiksi pyrkivät saivat uralleen lentävän lähdön filmaamalla itseään pitämässä vihantäyteisiä puheita tai hakkaamassa muslimeja ja lataamalla videot YouTubeen.”

KANSA: ”Intian mantereella tapahtuva tyhmistyminen vauhdittui ennen näkemätöntä tahtia, eikä siihen tarvittu edes sotilaallista miehitysoperaatiota.”

USKONTO: ”Ihmiset huomaavat kylän moskeijassa seisovan sotilaan, joka katselee heitä. Mies ei ole riisunut saappaitaan pyhällä paikalla. Alkaa huuto. Kiväärinpiippu kohoaa hitaasti ja tähtää. Ilma kutistuu ja kovenee.”

VAPAUSTAISTELU: ”Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita.”

Äärimmäisen onnen ministeriö päätyy varovaiseen toivoon, mutta sitä ennen, toiseksi viimeiselle sivulle Roy kirjoittaa ristiriitaisen ja lohduttoman kuvan: ”Hänet haudattaisiin niin kuin hän halusi – kasvottomana miehenä nimettömään hautaan. Häntä korvaamaan tulevat nuoremmat miehet olisivat kovapintaisempia ja ahdasmielisempiä eivätkä yhtä sovinnollisia. He olisivat todennäköisempiä voittajia, koska kuuluivat sukupolveen, joka ei ollut nähnyt muuta kuin sotaa.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Lahjaksi rynnäkkökivääri ja kranaatteja

2. MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

…………………………………………….

Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

Kirjoittanut | 29.8.2017

Päivityksiin on tulossa mielenkiintoista proosaa kunhan ehdin käydä kirjat loppuun ja sulatella lukemani. Tartun vielä edellisen postaukseni häntään ja jatkan siitä muutaman rivin: ”Kirjoittaminen on helppoa, vain ajattelu tuottaa enemmän vaivaa.”

Ang Kiukok: Ajatteleva mies

Lainaan jatkoksi itseäni viisaampia. Esseistiikan edelläkävijä Michel de Montaigne (1533 – 1592) sanoo : ”Ei ole mitättömämpää eikä myöskään merkitsevämpää toimintaa kuin ajattelu, sen mukaan millainen kunkin sielu on. Suurimmat pitävät sitä pääasiallisena tehtävänään.”

Mervi Kantokorpi arvioi eilisessä Hesarissa Marjo Heiskasen tuoreen romaanin Mustat koskettimet, ja kiteyttää tekstinsä päähenkilön johtopäätökseen: ”Taiteellisen työn ydin on ahkera ajatteleminen ja työskenteleminen läpi elämän.”

Olen hidas kirjoittaja, jonka pitää  lukea pohjiksi paljon. Se taas aiheuttaa aikaa vievää ajattelua. Ja ihmettelyä. Valmistumassa olevan romaanikäsiksen vuoksi oli kerrattava Raamatun Ilmestyskirja. Luin sen korostuskynän kanssa muutamaan kertaan. Päivien työstä suodattui tekstiä parin kirjan sivun verran.

En nosta tähän käsikirjoituksen lopputulosta. Nappaan vain muutaman kappaleen lainauksen Ilmestyskirjasta. Outoa tekstiä. Kiehtovaa ja karmaisevaa. Ristiriitaista ja jatkuvasti omia väitteitään kyseenalaistavaa, kuten koko Raamattu. Ja silti, kuten eräs kollega totesi: ”Tavalla tai toisella, koko eurooppalaisen kirjallisuuden pohja on Raamatussa.”

Viktor Vasnetsov: Ilmestyskirjan ratsastajat

– Sille, joka istui hevosen selässä annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan. Se, joka istui hevosen selässä oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.

– Heinäsirkat olivat näöltään kuin taisteluun varustettuja hevosia. Niillä oli päässään kullalta kimaltavat seppeleet, niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot, ja niillä oli naisen tukan kaltainen tukka. Niiden hampaat olivat kuin leijonan hampaat, ja niillä oli rintapanssarit, jotka olivat kuin rautaa. Niiden siivistä lähti samanlainen jyminä kuin sotavaunuista, joita monet hevoset täyttä laukkaa vetävät taisteluun. Niillä oli pyrstö ja pistin kuin skorpioneilla, ja pyrstöillään ne saivat tehdä ihmisille pahaa viiden kuukauden ajan.

– Kansat ovat vihan vallassa, mutta nyt on sinun vihasi hetki. On tullut kuolleiden tuomion aika, on aika palkita profeetat, sinun palvelijasi, ja kaikki pyhät ja kaikki jotka kunnioittavat sinun nimeäsi. – Iloitkaa siis taivaat ja te taivaiden asukkaat! Mutta voi maata ja merta, Saatana on laskeutunut teidän luoksenne!

– Neljäs enkeli tyhjensi maljansa aurinkoon, ja aurinko sai vallan korventaa ihmisiä tulellaan. Salamat leimusivat, ukkonen jylisi, ja tuli ankara maanjäristys, niin ankara järistys, ettei sellaista ole ollut koko sinä aikana, jonka ihminen on ollut maan päällä. Suuri kaupunki hajosi kolmeen osaan, ja joka maassa kaupungit sortuivat. Jumala ei ollut unohtanut suurta Babylonia, vaan se joutui juomaan täyden maljan hänen vihansa ja vimmansa viiniä.

– Hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit, hänellä oli päässään monta kruunua, ja häneen oli kirjoitettu nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä oli Jumalan Sana.

– Hänen suustaan lähtee terävä miekka. Sillä miekalla hän lyö kansoja, hän paimentaa niitä rautaisella sauvalla ja polkee vihan viinikuurnassa kaikkivaltiaan Jumalan hehkuvan vihan viinin. Hänen viittaansa on reiden kohdalle kirjoitettu nimi: kuninkaiden Kuningas, herrojen Herra.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Euroopan hitain kirjoittaja

2. Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa

……………………………………………..

Enkelin sädekehä ja seitsemän kuolemansyntiä

Kirjoittanut | 16.8.2017

Saattaa olla, että kulumassa ovat kesän viimeiset lämpimät päivät. Siksi on päästävä huomenna merelle kalaan. Päivitän siis lyhyellä tekstillä ja pitkällä runolla. Kipinä aiheeseen syttyi Tero Liukkosen, kirjailijakollegan blogista. Hän kertoo runon kirjoittamisen ilosta ja luonnollisuudesta ja toivoo, että siitä voitaisiin riisua kaikki hohdokkuus ja tärkeily: ”Kun runo alkaa syntyä – se tulee aina tuntemattomasta ulottuvuudesta. Jokapäiväisen elämän ja arkisen ympäristön jokin yksityiskohta näyttäytyy erityisen tarkasti, uutena, ihmeellisenä, ja koko maailma muuttuu toiseksi.”

Kuva: pinteres.com

Kokemuksessani on hyvin paljon samaa. Ja vielä niinkin, ettei runoa tarvitse edes kirjoittaa. Aivan kaikki ympärillämme on runoa – kuin sienimetsään menisit, ei tarvitse kuin poimia valmista satoa. Ja toki, havaintosi voit myös kirjoittaa runoksi. Jos niin haluat.

Kauniita ja merkityksekkäitä lauseita on kaikkialla: Enkelin sädekehän saattaa löytää tiedetekstistä. Luen usein lehtiä korostuskynä kädessä ja leikkailen juttuja talteen. Päivitykseni teksti on juuri sillä tavoin syntynyt. Kansien välissä se löytyy kokoelmastani Babel (2013).

Otto Dix: Seitsemän kuolemansyntiä (1933)

J o s  n i i n  h a l u a t

Runo on. Sinusta huolimatta. Tai juuri sen tähden.

Runoilija ei ole tärkeä, runo on.

Runo on jos haluat – ja vaikka et tahtoisikaan.

Löydät sen aamun lehdestä. Sieltäkin:

”Aivosyöpä talttuu Espoon ydinreaktorissa.”

Kuvaa leikkaavat punaiset laserit, säteilevää

y d i n r e a k t o r i n  s y d ä n t ä

ei huoneessa näy. Vain tutkija Iiro A:n kasvot

heijastuvat reaktorin jäähdytysvedestä.

Teksti kuvaa boori-neutronihoitoa:

”Potilas makaa vähän kuin lauteilla, sillä

alustaksi on laudoitettu saunasta tuttu apassipuu.

Siitä kun ei säteily siroa.

Pään alustana on soikea teline, kuin enkelin sädekehä.”

S e  o n  r u n o  j o s  n i i n  h a l u a t .

Joskus taide syntyy siitä, että kaikki muu

pysyy ennallaan paitsi konteksti, sanoo kriitikko.

Ja on väärässä, sillä taide syntyy vain siitä

että yhteys muutetaan:

Gianfranco Girotti on syntien asiantuntija

Vatikaanin apostolisessa katumusoikeusistuimessa,

jonka toimialaan kuuluvat erityisesti

s y n n i n p ä ä s t ö a s i a t .

Hän muistuttaa nykyajan syntien aiheuttavan

isoja yhteiskunnallisia ongelmia.

Hänen mukaansa modernin ajan kuolemansynnit ovat:

Ympäristön saastuttaminen.

Geenimanipulaatio.

Yletön rikkauksien kerääminen.

Köyhyyden aiheuttaminen.

Huumeiden välittäminen ja käyttö.

Moraalisesti arveluttavat tieteelliset kokeet.

Inhimillisen luonnon perusoikeuksien loukkaaminen,

johon kuuluvat abortti ja pedofilia.

Gianfranco G. sanoo, että ennen synnit

liitettiin yksilön ominaisuuksiin.

Nykyisin nähdään miten laajasti ne

v a i k u t t a v a t  m e i h i n  k a i k k i i n.

Sanaa synti ei kuule enää meidän kirkkomme

kannanotoissa, kommentoi haastattelua

dogmatiikan dosentti Jyrki K.

Hän muistuttaa miten katolisessa kirkossa on

otettu kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin

pontevammin kuin meillä luterilaisuudessa:

”Katolinen kirkko on universaali

k u i n  C o c a C o l a  – y h t i ö

eikä se ole sidottu kansallisvaltioiden etuihin.

Se haluaa puhutella koko maailmaa.”

Kirjoittaminen on helppoa, vain ajattelu

tuottaa enemmän vaivaa.

Nämä ovat jätepaperilta amputoituja rivejä,

t ä m ä  o n  r u n o  j o s  n i i n  h a l u a t.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Fernando Pessoa: ”Jokaisessa kilvessä on viesti minulle”

2. Puhelusta syntyy runo: ”Nainen ja kottarainen

…………………………………………….

Mies joka laski miljardiin

Kirjoittanut | 9.8.2017

Blogi päivittää tänään tuoreella kirjalla. Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin ilmestyi keväällä Kosmoksen kustantama. Koistisen kymmenen novellin kokoelma on hänen esikoisteoksensa.

En löydä heti verrokkia Koistisen tekstille, siksi omaperäisesti mies kirjoittaa. On helpompi purkaa kerää listaamalla mitä hänen novellistiikkansa ei ole. Klassisen novellin tunnusmerkit puuttuvat, ei haukkapistettä tai käännettä, johon kulminoituu tarinan avain. Ei Borgesilaista fantasiaa. Lähimpänä ollaan Carverin ja kumppaneiden ”Dirty realismia.” Jossain mielen sopukoissa vilahtaa Rimmisen Pussikaljaromaani. Eikä sittenkään.

Kostisen tekstin avainsanoja ovat arki ja absurdi huumori. Ei mitään elämää suurempaa, vaan elämää pienempää. Esimerkkinä vaikkapa novelli Australian näköinen pöly, jossa nuoret lusivat krapulapäivää, jonka kantava elementti on lattialla ajelehtiva pölypallo: ”Mustakarvainen koira makasi lattialla ja tuijotti Australian muotoista pölyhattaraa, jota tuulenvire työnteli.” Koira syö pölyn ja kakoo sen ulos. Puuduttavaan päivään ei juuri muita tapahtumia mahdu. Novelli päättyy käänteiseen maksiimiin: ”Tässä se oli, päivä.”

Koistisen tekstin vahvuuksia on myös rujonluonteva dialogi, joka yltää nuorten ”herjanheitosta” vanhuksen ja pankin automaattivastaajan kanssa käytyyn ”keskusteluun”. Tekstien jännite syntyy oudoista asetelmista, kuten novellissa Loitsutehtaan tilanne, jossa pyörätuolilla liikkuva poika lähtee taksilla lukukauden päättäviin rantabileisiin. Odottamattomien käänteiden keskellä tarinaa limitetään päähenkilön pyörittämään mobiilipeliin.

Parhaimmillaan, arjen mitättömyyksiä ylevöittäessään Koistisen teksti on tarkkaa ja aiheitaan suuremmaksi kasvavaa. Mieleen nousee amerikkalaisen modernismin kova nimi, David Foster Wallace. Taso notkahtaa vaikkapa novellissa Siilit tuijottavat, jonka huumori jää väkisin puristetun oloiseksi.

Minulle kokoelman niminovelli Mies joka laski miljardiin oli ykkönen: ”Kaikki alkoi seitsemänvuotiaana, origossa, kun Raimo kuuli miljardista. Ukki kertoi, että on olemassa sellainenkin asia.” Novellista kasvaa kokonaisen elämän metafora. Alle kolmenkymmenen sivun tekstissä on romaanin ainekset, mutta Koistisen käsittelyssä vähemmästä kasvaa enemmän. Teksti päättyy päähenkilön 60-vuotispäiville. Ideatasoltaan ja rakenteeltaan kirkkaaksi hiottu suoritus.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Mikä erottaa kirjailijat toisistaan

2. David Foster Wallace, kirjailija ja vastenmieliset tyypit

…………………………………………….

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Kirjoittanut | 27.7.2017

Blogi päivittää kevyesti ja hakee pohjaksi kesäkertauksen neljän vuoden takaa. Aihe otti kipinää, kun luin kollegan jutun sos-mediasta. Hän oli hakenut kirjastosta teosta Euroopan reuna. Kesätyöntekijä kysyi kirjailijaa. Saarikoski, vastasi asiakas. Etunimi? Pentti, asiakas vastasi. ”Etsä tunne?” ”En ole kyllä koskaan kuullut”, totesi kesätyöntekijä.

Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto.

Niin ne vaihtuu sukupolvet. Minut olisi helppo narauttaa jonkin nuorisoidolin nimellä. Vai kuuluuko Saarikoski kaikkien yleissivistykseen? No, nuorilla on aikaa hankkia sitäkin.

Ikonin asemaan noussut kirjailija ja kääntäjä Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Oselotti: www-tunturisusi.com

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966 

Pentti Saarikoski

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

2. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

…………………………………………….

Arkinen päivitys

Kirjoittanut | 20.7.2017

Työhuoneeni ovella minua tervehtii Federico Garcia Lorca. Muisto runoilijan kotimuseosta muutaman vuoden takaa. Ja tunnuslauseet – ne ovat sellaisia varten, joita täytyy muistuttaa. Muille asiat ovat itsestään selviä.

Pikapäivitykseni on lyhyt, sekalainen ja vain viimeisen kuvan osalta ytimekäs. Lomapäiviä on vietetty vain muutama, nyt kaiken ajan vie kohta loppusuoralle kaartuva romaanikäsikirjoitus, joka on ehtinyt vuoteen 2026.

Kun kahden vuoden urakka on valmis kustannustoimittajan lukuun, on pienen breikin aika. Sen jälkeen uusi aihio odottaa jo koneella. Kirjoitusvauhtini on hidas, usein vain vajaa liuska päivässä.

Pidän myös lähdetöistä ja tiedonhausta. Kirjoista, arkistoista ja nettiverkoista huolimatta joskus on mutkia matkassa. Tulevan romaanin tiedot tenori Beniamino Giglin konserteista Berliinissä 1924 alkoivat tarkentua vasta haastateltuani Suomen Beniamino Gigli -seuran puheenjohtajaa Torsten Branderia.

Kirjoittaessani minun on hahmotettava tapahtumista kuvat mieleeni ja kirjoitettava niiden pohjalta. Usein myös netin, karttojen ja lehtileikkeiden kuvat ovat avuksi. Olen miettinyt miten kuva ja sana ovat sama asia, syntyvät aivoissa kummatkin. Kuvista tulee sanoja – ja toisinpäin, lukiessa sanat syntyvät kuviksi.

Vielä kuvapari, joka on käsitteellisellä tasolla yhteneväinen. Kaktukset löytyvät makuuhuoneemme ikkunalaudalta, mutta eivät aviosuhteen vertauskuvana. Kuvaruno sen sijaan ilmentää yleistä keskustelua valitettavan usein. Ekstralinkistä löydät kaikki neljä kuvarunoa. Rentoo viikonloppua ystävät!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Nokturno, digitaalista ja kokeellista runoutta

2. Miltä meidän pitäisi näyttää?

……………………………………………..

Copyright © 2017 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi