Vampyyrileffat ja Poika nimeltä Kuukivi

Islantilainen kirjailija Sigurjón Birgir Sigurðsson julkaisee taiteilijanimellä Sjón. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 lyyrisellä romaanillaan Skugga-Baldur. Hänen pienoisromaaninsa Mánasteinn – Drengurinn sem aldrei til, valittiin vuonna 2013 parhaaksi islannissa julkaistuksi kirjaksi. Oscar-ehdokkuus napsahti Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan musiikkisanoituksista vuonna 2001.

Viime vuonna palkitun pienoisromaanin on suomentanut Tuomas Kauko. Poika nimeltä Kuukivi on ehtinyt kerätä meillä yksimielisen kiittävät kritiikit. Itse kirja ei koolla pullistele, sen 152 sivua on asemoitu niin väljällä formaatilla, että normaalitaitossa sata sivua olisi tuskin täyttynyt.

Lukulistallani Sjónin teos ei yllä lähelle top-kymppiä, mutta hakee paikkaansa ja muistijälkeään vielä. Haastattelussaan kirjailija itse sanoo: ”Sivumääräisesti olen työstänyt kirjan ohueksi, mutta toivon, että kirja on kuin huokoinen sieni, joka turpoaa vedessä monta kertaa itseään isommaksi.” Ensimmäisestä lukukokemuksestani on kolme viikkoa. Kirja ansaitsi tulla myös kerratuksi, jotta avainkohdat kirkastuivat:

1. KIELI. Vahva runoilijan tausta näkyy. Sjón julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 16-vuotiaana. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän muuta kokoelmaa. Romaanin lauserakenne on lyhyeksi karsittua ja täsmällistä. Lyyrisimmillään se liukuu unennäköön verrattavaksi surrealismiksi: ”Pojan vasemman käden kynnet tekevät kasvupyrähdyksen ja muuttuvat silmänräpäyksessä sormenpituisiksi. Sormet ja käsi kolminkertaistuvat yhdessä rysäyksessä niin, että luut halkeilevat.”

2. TARINA. Historiallisesti kirja sijoittuu merkittävään kulminaatiopisteeseen: vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Joulukuun 1. päivänä Islannista tulee itsenäinen kuningaskunta Tanskan personaaliunionissa. 58 vuotta hiljaiseloa viettänyt tulivuori Katla purkautuu. Maailmalla n. 50 miljoonaa ihmistä surmannut espanjantautiepidemia leviää Islantiin.

Näin isojen asioiden keskeltä voisi kirjoittaa romaanijärkäleen. Sjónin menetelmä on päinvastainen. Hän hakee historian kehyksestä pienimmän mahdollisen raon ja tunkee ajatuksensa sinne. Päähenkilö on 16-vuotias homoseksuaali, joka hankkii rahaa prostituutiolla. Oikealta nimeltään Máni Steinn Karlsson, mutta kutsuu itseään Mánasteinniksi, Kuukiveksi.

Tarinalle aivan oleellista ovat myös mustavalkoiset mykkäfilmit, joihin poika on addiktoitunut. Ne toimivat kirjassa assosiaatioita linkittävänä, sekä vertauskuvallisena metatasona. Salaperäinen ja saavuttamaton Sóla Guðb on pojan mielessä vampyyrielokuvien sankarittaren kaksoisolento Musidora.

Louis Feuilladen anarkistinen elokuva Les Vampires edustaa kirjassa myös yhteiskunnasta irtisanoutumista ja rikollisessa marginaalissa elämistä aivan kuten homoseksuaaleilla 1900-luvun alussa. Teksti limittää kertomukseen myös lääkärin arvion: ”Olettamukseni on… varoituksen sanat… elokuvien tuijottaminen tekee alttiimmaksi homoseksuaalisuudelle.”

Kirjan päätös solmii lankoja löyhästi yhteen ja antaa tarinalle joitain valaisevia perusteita. Niidenkin ohessa ”sivuasia” nousee vielä tärkeään osaan: ”Tavoitteina olivat massapsykoanalyysi ja yhteiskunnan vapautus elokuvateattereiden avulla.” Viittaukset elokuvaan ja sen kehitykseen ovat romaanin mitalta sen tärkein sidosaine.

3. RAKENNE. Sjón rakentaa henkilökohtaisen ja hauraan kuvansa objektiivisen, kaikkitietävän kertojan avulla. ”Minää” ei päästetä kertaakaan kuljettamaan tarinaa. Romaani on liki kronologinen, mutta aukkoinen viittauksien rihmasto. Kirjailija antaa vain vihjeet, lukija rakentaa kokemuksensa ja näkemyksensä niiden varaan.

LOPUKSI romaanin suuri metafora ja kiteytys, joka pitää kaivaa esiin sivulta 100. Poika auttaa espanjantaudin uhreja ja kulkee päivästä toiseen kuoleman keskellä: ”Oli näky miten karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan. Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kertoa kenellekään.”

………………………………………

Elokuvaotos: Les Vampires, Louis Feuillade, 1915.

Lisää elokuvasta: EKSTRALINKKI Tarkovski-arviooni viiden vuoden takaa.

Maailman tärkein sana?

Pistetään vielä kierrätysjuttu kolmen vuoden takaa. Aika kuluu tiukasti uuden käsisksen kanssa. Vaihe on sellainen, että lähdetöihin ja tiedonhakuun kuluu kolme neljännestä työpanoksesta. Ja tietysti koko ajan on kysyttävä Miksi? Mikä on niin tärkeä teema, että sen parissa pitää puuhata puolitoista vuotta? Mikä on se suurempi viesti tai kysymys, joka löytyy romaaninmittaisen tarinan alta?

………………………………………………………………………………………………..

Leikkelen lehtiä usein. Säästelen silppua mapeissa ja laatikoissa. Ehtiessäni käyn leikkeitä läpi ja huomaan, että moni tärkeäksi tuntemani asia on menettänyt merkityksensä. Sellaiset revin roskiin, mutta aina joku helmikin jää. Aikanaan nekin pitää hävittää uuden tieltä.

Esko Valtaojan repliikki Basso -lehdestä.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sai Tieto-Finlandian vuonna 2002 kirjallaan Kotona maailmankaikkeudessa. Teos käsittelee tiedettä, joka tutkii elämän synnyn ja kehittymisen mahdollisuuksia planeettamme ulkopuolella. Luettunani yleistajuiselle kielelle käännettyä astrobiologiaa, minusta tuli välittömästi Valtaoja-fani. Mielenkiintoisen asian takia, mutta myös siksi, että Valtaoja kirjoittaa erittäin hyvin. Suosittelen kirjaa käänteisenä esimerkkinä kryptiseen taidepuheeseen eksyneille. Sieltäkin on mahdollista löytää selville vesille.

Ymmärrän toki, että Valtaoja popularisoi tiedettä. Niin kaltaisilleni pitääkin. Tajuan senkin, miten iso avaruus hänen päähänsä mahtuu verrattuna omaan kallooni. Se ei ole suinkaan arvokysymys: tähtien väliset etäisyydet ovat pitkät, kirjoittaessani minua kiinnostaa yhden ihmisen kokoinen suure. Eikä se ole koskaan olemassa yksin, vaan aina suhteessa toiseen ihmiseen.

Repäistessäni Valtaojan ”aforistisen” leikkeen, huomasin, että olen tiedostamattani etsiskellyt maailman tärkeintä sanaa. Jonkinlaista ajattelun ankkuria, sellaista ”Sesam aukene” -tyyppistä. Alkemistin kaavaa tai ”Abrakadabraa” – taikasanaa ajanlaskumme alkuajoilta.

Valtaojan virke on hieno, sille sopii miettiä sovelluksia ja käyttökohteita rajattomasti. Siitä löytyy myös etsimäni sana, joka on naamioitunut pieneksi ja tavalliseksi kuin pölyhiukkanen. Sana on  M I K S I – kysymysmerkin voi pistää perään, mutta sitäkään ei tarvita, sana sisältää sen jo.

Miksi on aktivoiva sana, joka ei anna tyytyä ensimmäiseen kelvolliselta tuntuvaan johtopäätökseen. Miksi auttaa ymmärtämään mitä asioiden takana piilee. Kauniilta kuulostava ideologia voi osoittautua rahan tai muun arvossapidetyn asian ansaintalogiikaksi. Ihminen voi käyttäytyä oudosti ja epäloogisesti peittäessään perimmäistä haluaan. Useimmiten tiedostamattaan.

Kun luen Viron älymystön kommentteja Sofi Oksasen Puhdistuksesta, kysyn miksi. Kun kuulen fanaattisia mielipiteitä voista ja kasvirasvoista, kysyn miksi. Kun kerjääminen aioitaan kriminalisoida, kysyn miksi, kun Taleban iskee, kysyn miksi. Enkä aio tyytyä ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen vastaukseen…

Niinhän kaikki tekevät. Sisäinen puhe ja informaation käsittely ei koskaan lakkaa. Siinä ero juuri onkin. Tiedostan nyt nuo viisi kirjainta eri tavalla. Miksi on maailman tärkein sana. Pidän avainajatuksen käsillä koko ajan, en hukkaa sanaa hetkeksikään.

Telkka auki vai kirja käteen?

Yle Fem esitti viime viikon keskiviikkona 18.9. ensimmäisen osan norjalaisesta televisiosarjasta Halvbroren, Velipuoli. Kahdeksanosaisen sarjan jokainen jakso keräsi Norjassa noin miljoona katsojaa. Sarja on myyty jo kolmeentoista maahan.

Velipuoli, Yle Fem 18.9.2013

Draama perustuu Lars Saabye Christensenin romaaniin Velipuoli. (suom. Katriina Savolainen) Yhdeksänsataasivuinen sukutarina palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2001. ”Velipuoli on pääteos, jota hahmottelin urani alussa ja kirjoitin kymmenen vuotta”, Christensen kertoo Hesarin haastattelussa.

Velipuoli, Yle Fem 18.9.2013

Christensen (s.1953) on yksi Norjan arvostetuimmista kirjailijoista, jonka bibliografiaan on kertynyt 15 runokokoelmaa sekä 25 romaania ja novellikokoelmaa. Velipuolen sukupolvisaaga liikkuu eri vuosikymmenillä. Tv-sarja starttaa Norjan vapautumisen päivästä 1945. Romaani hakee alkuvauhtia 1980-luvun Berliinin elokuvajuhlilta.

Kiertelin muutama vuosi sitten Kirjatorilla. Christensenin kirjaa kaupattiin viidellä eurolla. Velipuoli vaikutti mielenkiintoiselta joten ostin kaikki jaettavaksi ystäville, muistaakseni toistakymmentä kappaletta. Pokkareita myytiin myöhemmin kympillä kolme, pelastin jäljellä olevat. Tiiliskiviromaaneja postikortin hinnalla.

En analysoi tässä enempää Christensenin romaania, mutta suosittelen sitäkin jyrkemmin. Velipuolessa toteutuu harvinainen yhtälö, kriitikot ja yleisö tykkäävät yhtälailla. Velipuoli on mitä luistavin ja intensiivisin lukuromaani, jonka kirjallista arvoa ei käy kieltäminen. Ja vielä yksi asia: tekstin magiikka kietoo tragedian ja huumorin yhteen ainutlaatuisella tavalla. Tarinan ihmiskuvat on piirretty barokkimaisen runsaalla, mutta syvällä otteella.

Christensen: Velipuoli, Otava 2003

Televisiosarja on tehty isolla rahalla. Ensimmäisestä jaksosta päätellen myös visuaalinen toteutus on tinkimätön ja kaikin osin kohdallaan. Jälki on kelvannut myös USA:ssa, jossa tunnetusti luotetaan omaan osaamiseen.

Summa summarum: itselleni on mielenkiintoisinta katsoa miten kuvien virta eroaa telkkarin ruudulla niistä, joita mielikuvitus pyörittää omassa päässä kirjaa lukiessa. Taidan nostaa romaanin myös yöpöydälle ja kerrata sivun sieltä, toisen täältä. Vastaus otsikon kysymykseen on siis: kummatkin – molempi parempi.

…………………………………………….

Velipuoli -romaanista on maininta myös listallani, jonka tein liki kolme vuotta sitten. Sata vaikutuksen tehnyttä kirjaa on listattu kronologisesti, ”arvojärjestystä” karttaen. Eri kirjat ovat tärkeitä eri elämänvaiheissa. (linkki)

Kirjallista vastamyrkkyä

Kipinä päivän juttuun tulee Fb:ssä käydystä keskustelunpätkästä ja Tommi Melenderin sunnuntaina päivittämästä blogista, jossa hän pohtii lukemista ja kirjallisen maun muuttumista. Ja sitä, miksi Westön tuore romaani on luettava, vaikka olisi muuta päättänyt. (linkki)

Olen sitä mieltä, että sellaisiakin kirjoja on luettava, joista ei pidä. Joskus jopa koko teos, usein riittää muutama sivu, mutta lukeminen on välttämätöntä. Maailma kaventuu jos tekee valintoja vain ennakko-odotustensa mukaan.

Kuva sivustolta: http://lafdcms.rcomcreative.com

Joskus pitää lukea huonoa ymmärtääkseen miksi pitää toista parempana. Joskus voi jäädä ihmetyksen valtaan. Miksi jokin kirja palkitaan tai nostetaan esiin joka mediassa, vaikka se ei kykene koskettamaan minua lainkaan? Asia pitää vain hyväksyä. Yksityinen ja yksittäinen kokemus on arvokas riippumatta siitä, miten moni muu siitä pitää.

Juttuni tarkempi pointti koskee kirjoittamisen ”vastamyrkkyteoriaa”, josta olen maininnut täällä ennenkin. Ja vielä enemmän, teoriaa voi soveltaa koko elämään venäläiseltä kirjailijalta Konstantin Paustovskylta nappaamani ohjeen mukaan: ”Käännä aina asiat päälaelleen – varmuuden vuoksi.”

Kirjoittajana sovellan ajatusta kahteen suuntaan. Jos tekstini uhkaa käydä kuivaksi, luen pätkän pateettista melodraamaa: ”Pyry oli alkanut uudelleen ja ulkona ikkunan takana leijui hiljakseen isoja surullisia lumihiutaleita.” (Orhan Pamuk, Lumi. Suom. Tuula Kojo 2004)

Nobelisti + 2 x Finlandiavoittaja

Jos tunteet ja tunnelmointi saavat liikaa sijaa, Antti Tuuri korjaa tilanteen. Tosin vain äärimmäisessä hädässä: ”Paavo lähti, sanoi, ettei halunnut istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Minäkin menin autosta ulos. Paavo haikaili kusipaikkaa, piti Etelä-Pohjanmaan suurten lakeuksien ainoana haittapuolena sitä, että suojaisaa kusipaikkaa oli vaikea löytää.” (Lakeuden kutsu 1997.)

Ensimmäinen esimerkki on nobelistilta, toinen Finlandia-voittajalta. Ensimmäisen palkitun ymmärrän, toista en käsitä. Alussa mainittu Melender pitää Fb-kommenttinsa mukaan vuosien mittaan parhaana Finladiapalkittuna Gösta Ågrenin kokoelmaa Jär. (1988) Omalla listallani lähelle pääsevät Sirkka Turkka kokoelmallaan Tule takaisin pikku Sheba (1986) ja Pentti Holappa romaanillaan ystävän muotokuva (1998). Kummassakin kirjassa on jotain syvästi järkyttävää.

Perjantairunossa aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä

En minä ymmärrystä hae, selityksistä puhumattakaan. Lukiessa etsin sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Runo ei ole peli eikä teoria, vaikka niin moni teksti keskittyy vääntelemään omaa naamaansa peilin edessä.

Samuli Heimonen, Kynsi (2009)

Rajansa kaikella. En odota sähkömieheltä hyvää suoritusta takan tekijänä, en kirvesmieheltä koristemaalarin taitoja. Yksi naulaa ulkovuorausta ja toinen kaakeloi kylppäriä. Kaikkia tarvitaan talon tekoon.

Jonkin tekstin talossa viihtyy paremmin kuin toisessa, vaikkei vikaa olisi kummassakaan. Se tunne, että olisi kuin kotonaan. Eikä olisi yksin, vaan runon takaa löytyisi Joku. Että se olisi todeksi tehty, vaikka olisi hullu ja näyttäisi takin hihasta tipahtaneelta. Tai kokemuksista kasatulta.

Olli Heikkonen julkaisi kokoelmansa Jakutian aurinko vuonna 2000 ja nappasi sillä Hesarin esikoispalkinnon. Perjantairuno tulee kokoelmasta Jäätikön ääri, joka julkaistiin 2007. Heikkonen on varioinut kielirekisteriään, tässä teoksessa se on sukua Sirkka Turkan teksteille, hyvällä tavalla.

……………………………………………………………

Älä mene rantaveteen, missä kivet kalkattavat

jäätä vasten, toisiaan vasten, älä sumun silmään,

sen katse on syvä ja vimmainen. Mene syvemmälle,

mene västäräkit olkapäillä, laulua ei ole koskaan liikaa.

Mene kauas, mene kauemmas, että voin hipaista

kulmakarvojasi, höyhenenpehmeää olkapäätä.

Mene niin kuin saari, pajunkissasaari joka ääneti

peittyy aaltoihin. Mene, sillä hellyyttä on aina liikaa,

aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä,

aina jokin suu kuin sipuli hamuaa suudelmaa.

Mene nyt, että näkisin miltä näytät,

kun perkaat reittäsi kaislikon läpi

jääkarpalot kulmakarvoilla.

Mene nyt, että näkisin sinut selvästi.

………………………………………………………

Kuva Galleria Heinon sivuilta: Samuli Heimonen: Kynsi, 2009.

Palkittuja, ja vähän muutakin asiaa

Kirjoitin tänne yli kolme vuotta sitten, että Pirkanmaan sopisi brändätä itseään Suomen lastenkirjallisuuden keskuksena. (linkki) Palaan asiaan nyt, kun perusteet näyttävät vain vahvistuneen.

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen. Risto Räppääjä saa isän.

Topelius-palkinto on perustettu jo 1946. Suomen nuorisokirjailijoiden tunnustus jaetaan vuosittain. Kolme peräkkäistä palkintoa on napsahtanut pirkanmaalaiselle kirjailijalle: 2011 Kirsti Kuronen, 2012 Jukka-Pekka Palviainen, 2013 Salla Simukka.

Entä Finlandia Junior? Vuonna 2009 ehdokkaana Siiri Enonranta, 2011 voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen, ja 2012 ehdokkaana Karo Hämäläinen. Samana vuonna Kirjallisuuden valtionpalkinnon sai Tuula Kallioniemi.

Anni Polva -palkinto jaetaan joka toinen vuosi lastenkirjasarjassa julkaistulle teokselle: 2009 sen sai Sari Peltoniemi, 2011 Anneli Kanto. Plättä-palkinnon äänestävät edellisen vuoden sadosta nuoret itse. Viime vuonna sen kuittasi Anneli Kanto yhdessä Sinikka & Tiina Nopolan kanssa.

Lastenkirjainstituutti toimii Tampereella. Vilja-Tuulia Huotarinen opettaa Viita-akatemian lasten- ja nuorten sanataidekoulussa. Myös Yöstäjä ry kehittää ja edistää Pirkanmaalla lasten ja nuorten sanataiteen opetusta.

Toimintaa verkossa: suositun Grafomania-blogin päivittäjät ovat valtaosin pirkanmaalaisia kirjailijoita. Päivi Heikkilä-Halttunen on lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko. Hänen kattava bloginsa Lastenkirjahylly korvaa sitä aukkoa, jonka printtimedia jättää lastenkirjojen kritiikkiin.

Tällainenkin tiivistelmä tuli kasattua, mutta ei julkaisuja kannata tiirailla yksinomaan palkintolistojen läpi. Todetaan nyt kuitenkin, että Pirkanmaan kirjallisuus on koko rintamalla kovassa vedossa. Saa haastaa.

Lopuksi tuorein uutinen: suvun nuorin, pojan perheen Saima Kerttu Amanda (kohta 8kk) on tänään oppinut etenemään konttaamalla.

……………………………………………

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen, Risto Räppääjä saa isän.

Mikä tekee romaanista Finladiavoittajan?

Lukemattomista aaton paketeista paljastuu tänä iltana merkittävä romaani, Ulla-Lena Lundbergin IS, JÄÄ (suom. Leena Vallisaari). Niille jotka eivät ole tämänvuotista Finlandia-palkittua lukeneet, tai eivät saa sitä lahjaksi, suosittelen tilanteen päivitystä ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Kirjallisuuden Finlandia 2012.

Romaani ei valota historian hämäriin jääneitä mustia aukkoja tai verisiä vääryyksiä. Se ei ole ajankohtainen, se ei ole kirjallinen korjaussarja tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä vihaisen kirjailijan viiltävä kannanotto. Kirja ei briljeeraa nokkeluuksilla tai hae humoristista peiliä, josta lukija voisi tiirailla omaa kuvaansa tai kansakunnan tilaa viistossa valossa. Romaani ei esitä vaihtoehtotodellisuuksia, eikä tarvitse tarinansa tueksi tulevaisuuden utopioita.

Mikä tekee Lundbergin ”arkisesta” romaanista maailmanluokan kirjallisuutta, miten sen lukukokemus kykenee valahtamaan luihin ja ytimiin? Kysymystä on avattava romaanikirjallisuuden pyhän kolminaisuuden valossa: kieli, tarina ja rakenne.

Saariston ulkoluodoilla eletään 1940-luvun loppua. Tarina, josta kertomus kasvaa, on hyvin tavallinen. Se tarvitsee tuekseen loisteliaan kielellisen ilmaisun. Ei sellaista, jonka kirjalliseen briljanssiin havahtuu tämän tästä, vaan niin sujuvan, jossa mikään ei töki eikä törrötä. Lundberg on hionut ilmaisustaan pyörän, joka kantaa raskasta kuormaa huomaamattomasti ja hienosti.

Kielellinen sukulainen löytyy Bo Carpelanista. Hänkin kykeni nostamaan tapahtumien ympäristön, jopa elottomat esineet, yhdeksi tarinan pääosan esittäjäksi. Näin Lundberg kuvaa kahdeksannentoista luvun alussa jouluaattona yltyvää myrskyä:

”Pahimmissa kylissä ei nähdä majakan lyhtyä, armottomat aallot ovat hukuttaneet koko maailman alleen. ’Kaikkien merellä kulkevien puolesta’, pappi rukoilee. ’Pidä myös pappila pinnalla’, hän lisää enemmänkin piloillaan. Sade tunkeutuu nimittäin sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoilta sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipuista. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.”

Lundbergin kirjoittaessa eri henkilöiden kautta, repliikkejä ei puserreta samasta muotista. Kun äänessä on luotojen lääkäriksi emigroitunut tohtori Gyllen, kielen rekisteri vaihtuu hienovaraisesti ja osoittelematta. Samaa sopii tarkkailla tarinaa kuljettavan objektiivisen kertojan kohdalla.

”Jää on kuin luomiskertomus”, Antti Majander kirjoittaa Hesarin kritiikissään. Onhan se näinkin, mutta sitäkin enemmän romaani kertoo kuolemasta ja luopumisen vaikeudesta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jos raamattuvertauksia haetaan merkittävämmäksi nousisi ristiinnaulitsemisen tarkoitus ja väistämättömyys. Lundberg noudattaa klassisen tragedian kaavaa, jossa tarina syntyy toivosta ja käyttää rakennuspuinaan onnen aineksia.

Jään uhka on aluksi vain aavistettavissa, avainkohtausta Lundberg malttaa pedata liki kolmesataa sivua. Tulos on kuin hidastettuna räjähtävä pommi, jonka piina jatkuu parikymmentä sivua. Tuskan ja toivon vaihtelu kuvataan eri kulmista.

Miksei Lundberg lopeta, kun draaman kaari umpeutuu, katharsis täyttyy ja itkun puhdistava voima voisi huuhdella lukijaa? Vain yksi tuhannesta kirjailijasta uhmaisi vesittymisen vaaraa ja jatkaisi tästä. Raymond Carver opettaisi meille, miten oikeaan paikkaan sijoitetulla viimeisellä pisteellä on järisyttävä teho.

Nyt ollaan Lundbergin mestariluokalla ja tarinan pitää jatkua, jotta lukija voisi punnita ja vaihtaa päähenkilön paikkaa. Se ei olekaan uskossaan ja idealismissaan vahva ja kaikkien rakastama pastori Petter Kummel, vaan hänen vaimonsa Mona. Posti-Antonin persoonalle on rakenteessa varattu kaikkitietävän jumalan paikka. Ratkaisu toimii koskettavasti ja komeasti, mutta hänen viimeiseen, kirjan lopettavaan puheenvuoroonsa jää hiertämään Monan kohtalo ja osuus koko tarinassa. Hänen kaltaistensa ihmisten varassa tämä maailma pyörii.

Sytyn harvoin romaanin kronologiseen rakenteeseen ja tarkoin rajattuun kirjalliseen näyttämöön, Jäässä ratkaisu toimii. Jännitteen säilymistä edesauttaa, että 366-sivuinen romaani kulkee preesensissä. Vain muutaman takauman tärkeä väläys pirstoo menoa ja eteenpäin vievää imua.

Ja tarkkana ystävät, arkiset kohtaukset sisältävät sanojaan enemmän. Kirjassani on koirankorva myös sivulla 269. Siinä puhumaan opetteleva papintytär hahmottaa paikkaansa maailmassa. Kuuluuko hän eläinten vai ihmisten sukuun? Isä punnitsee lapsensa kehitystä ”ja hän aikoo kuin aikookin olla läsnä, kun Lillus reagoi ensimmäisen kerran satuun.”

Helmiä vierähtelee pitkin tekstiä: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.”

Ulla-Lena Lundbergin Jää täyttää ikonin ja arkkityypin kirjalliset mitat, tarina on ikuinen ja uusi. Elämän ja kuoleman kuvauksena se koskee lopulta meitä jokaista. Jos kirja ei lähde kansainväliseen lentoon, syy on markkinavoimissa tai niiden puutteessa. Kuten aina ja kaikessa.

…………………..

Lopuksi hyvän joulun toivotus: toteutukoon se sellaisena, kuin itse kukin toivoo, antakoon mieleen rauhan.

Omalla yöpöydälläni on Lundbergin vuoksi kolme keskenjäänyttä kirjaa. Jouluevankeliumi Walt Whitmanin mukaan löytyy aaton 2010 postauksestani:

http://juhasiro.fi/blogi/?p=1218

Perjantairunossa sidotaan maailman napa

Kirjallisuuden Nobel meni Kiinaan. Tampereen kirjastokannasta löytyi eilen yksi Mo Yanin kiinankielinen kirja. Tarkemman tutustumisen aika koittaa siis myöhemmin. Ennakkotietojen perusteella Yan vaikuttaa käyttävän kielen keinovaroja varsin mielenkiintoisesti.

Tampereen Runokaupunkiviikko kiihdyttää loppuaan kohden. Tämän kirjoitettuani loikkaan suoraan rautatieasemalle. Hiljaa virtaa runo -tapahtumassa lyyrikot lukevat ohikulkijoille runoa 12 tuntia putkeen. Ehdin lukea tunnin ennen kuin siirryn seuraavaan kohteeseen.

Vapriikin kuva-arkisto: Sulo Markkanen, syysmyrsky Tampereella 1936.

Yksityishenkilöt ovat voineet kutsua runoilijan kotiinsa. Suunnistan outoon paikkaan. Tiedän vain, että koolla on näkövammaisten naisten ryhmä. Valitsin siis illan teemaksi kaikille aisteille kirjoittamisen.

Runoni ja proosani on pääosin visuaalista, mutta kyllä sieltä auditiivisuuttakin voi kaivaa. Ja kinestesiaa, joka on sitä kaikkea muuta kielessä liikkuvaa ja tuntuvaa rakennusainetta. Häpeämättömän tunteellisesta Perjantairunosta löytyy hyvällä tahdolla kaikkea edellä mainittua. Nimessä on myös mielenkiintoinen pointti.

Stilleben – hiljaiseloa – on saksankielinen nimitys asetelmamaalauksille. Ranskalaisten Nature Morte – kuollut luonto – on kaavamainen ja lopullisen tylsä. Syksy vie meitä vähäisempään valoon ja voimaa väreilevään Hiljaiseloon:

S T I L L E B E N

Jos en muuta keksi, voin pelätä

vaikka viemäreiden puolesta,

jos hukkuvat syksyn sateisiin. Eivät saa rautasuut

vedetyksi henkeä. Yöllä hallan vaara

alavilla mailla, ja kuolema

kulkee kuin kotilo etanoiden ja ihmisten selässä.

Elämän haarniska.

Tule vielä ja puhalla, tein huilun kylkiluustasi,

unohdetaan pelit ja panokset.

Sidotaan maailman napa, halkaistaan vastatuuli

kuin ruislimppu. Ollaan paimenessa

muuttolinnuille ja lähteville laivoille,

mietitään syntyneenä olemisen etuja.

……………………………………………………………..

Kuvassa syysmyrsky Tampereella 1936.

(Sulo Markkanen / Vapriikin kuva-arkisto. Runo, Musta runokirja 2000.)

”Insinööriproosaa” ja tuotesijoittelua

Michel Houellebecqin nimi oli minulle tuttu kiittävistä kritiikeistä ja lukijoiden mairittelevista mielipiteistä. Kirjakaupan alessa oli helppo tarttua neljän eron niteeseen. Romaani Maasto ja kartta ( suom. Ville Keynäs) sai Goncourt-palkinnon 2010, vaikka takakansi sen vuotta vanhemmaksi väittääkin.

Kirjan liepeessä kerrotaan, että ”Michel Houellebecq on Ranskan nykykirjallisuuden palkittu ja parjattu ’paha poika’, kirjailija jota monet rakastavat pitkin hampain.” Maasto ja kartta ei tue kumpaakaan markkinointiväitettä, joten lisää on luettava. Ei varta vasten, mutta kohdalle sattuessa.

Michel Houllebecq, (s.1956) Maasto ja kartta.

Kun isken proosan kirveellä kahtia, toiseen puolikkaaseen jää runonsukuinen teksti, kielellisesti rehevä tai hienovireinen, elliptinen ja emotionaalinen. Vastapainona on ”insinööriproosa”, toimittajan kielen sukulainen. Se tekee myös korostetun tarkkoja havaintoja ja julistautuu usein jonkin ideologian, mielipiteen tai asenteen puolustajaksi.

Kummallakin asenteella tehdään hyvää proosaa. Houellebecqin romaanissa oli kuitenkin seikkoja, jotka saivat ärsyyntymään. Kun tekstiin haetaan uskottavuuden illuusiota, ylettömän tarkoista havainnoista alkaa kertyä tyhjä maneeri: ”Marylin kaivoi kassistaan kalenterin, joka oli kooltaan 21 x 29,7 cm, sekä kaksi paperinenäliinapakettia, ennen kuin jatkoi.”

Tekstiin ripotelluista havainnoista alkaa kasvaa myös piilomainontaa: ”Ulkolämpötila oli -3 °C, mutta ilmastointilaite toimi kuten pitää ja auton sisällä oli tasaisen lämmintä. Audit ovat tunnettuja poikkeuksellisen korkeasta viimeistelyn tasosta, jolle Auto-Journalin mukaan vain muutamat Lexusin mallit vetävät vertoja.”

Säännöllisesti toistuessaan tuotesijoittelun piikit alkavat törröttää tekstissä ikävästi: ”Minäpä kokeilen Dunhillia…” Hän imaisi muutaman henkosen. ”Tämäkin on hyvää, erilaista kuin Gitanes, mutta hyvää. En käsitä, miksi kaikki lakkasivat yhtäkkiä polttamasta.”

Houellebecq sijoittaa kirjaansa Houellebecq -nimisen kirjailijan, jonka kohtaloksi koituu raaka paloittelumurha. Ideatasolla ratkaisu on heppoinen, toteutuksesta kirjailija suoriutuu lähdetöidensä ansiosta uskottavammin ja juonne sulautuu ”luontevasti” osaksi tekstin rakennetta.

Jos Maaston ja kartan suuret linjat kiskaistaan kireälle, kerronnan motiiviksi jää kaksi sanaa: kapitalismi ja kuolema. Romaanin takakansitekstin mainitsema taide palvelee samoja teemoja. Mainitaan siellä rakkauskin, missäpä ei mainittaisi. Kerronnan emotionaalinen vire on kuitenkin niin kuivahtanut, ettei sanalle jää katetta.

Missä Houellebecq onnistuu? Taidemarkkinoiden mekanismi on useista näkökulmista pätevästi kuvattu. Samoin päähenkilön, Jed Martinin ura taitelijana ja hänen töidensä kuvaukset luovat uskottavuuden illuusion. Luomiskauden kolmessa vaiheessa ei ole kirjallista tyhjäkäyntiä, vaan hienosti loppuun saakka pohdittua ideapotentiaalia. Houellebecqin ansioksi jäävät myös romaanin rakenteelliset ratkaisut ja tuore tulokulma ”kliseisiin” teemoihin.

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Oheinen juttu on juuri julkaistu Parnasson kesäkuun numerossa 3/2012. Tarjoan sen myös maailmanlaajuisesti niille blogin lukijoille, jotka eivät seuraa kyseistä lehteä.

Kirjailijaelämää

Sinulla on vuosituhannen käsikirjoitusidea ja työstät sitä tiukasti. Mielessä polttaa kaksi muutakin aihetta, jotka haluaisit toteuttaa. Laadit kaiken pohjalta apurahahakemuksen neljälle eri taholle. Palautetta tulee: ”Emme voi suostua hakemukseesi.” Vastaus on Kulttuurirahaston maakuntarahastolta kolmastoista kielteinen. Samoin Taiteen keskustoimikunnalta.

Toukokuussa viimeinen oljenkortesi pelastaa. Saat 7000 euroa ja pääset summalla Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa on listattu vuoden suurimmat kirjastokorvausapurahojen saajat. Suoritat summasta eläketurvamaksun Melaan. Kannettava tietokoneesi hajoaa. Kun kerrot huollossa sen iäksi kuusi vuotta, sinut naureskellaan ulos. Anot Kirjallisuuden edistämiskeskuksesta varoja uuteen työvälineeseen ja saat tonnin. Pistät itseltä pari sataa lisää ja olet onnesta soikeana: MacBook Air on sentään jotain! Käsistä voi jatkaa missä vain. Olet entistä innostuneempi ja kesä kuluu kirjoittaessa.

Francis Bacon: Triptyykistä George Dyerin muistolle. (1971)

Syksyllä rahatilanne huolestuttaa, mutta kieltäydyt muutamasta freetyöstä, koska tuntuu vaikealta keskeyttää käsistä. Lopulta lähdet keikalle viidensadan kilometrin päähän. Saat matkakorvauksen ja Lukukeskuksen taksan 220 euroa. Ennen lähtöä valmistelet neljän tunnin luentoa kolme päivää ja siirrät materiaalin PowerPointtiin. Lohduttaudut sillä, että työtä voi käyttää myöhemmin uudelleen.

Ennen vuoden vaihdetta tili hupenee uhkaavasti. Teet muutaman viikon hulluna töitä vanhalle asiakkaalle, joka ei ole hylännyt sinua. Sinulla on sentään työhuone jonka vuokrat ja kulut saat kasaan. Elät säästeliäästi. Tupakoinnin terveellisyydestä viis, mutta se olisi taloudellinen itsemurha. Punaviinistä et luovu, tiirailet vain tarkemmin hintalappuja.

Helmikuussa haluat lomaa – suunnittelet kirjoitusrupeamaa lämpimässä. Eläkevarauksessasi on kolmen tonnin summa, jonka voi nostaa. Ja nostat, koska huomisesta ei tällä ole kellään takuita. Espanjassa et pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska olet puristanut itsestäsi viimeisetkin mehut.

Alakerran kaupassa litra punaviiniä maksaa 0,59 euroa. Se on jo niin kohtuutonta, että päädyt kahden euron laatuun. Aurinko paistaa ja Malagan museot odottavat puolen tunnin matkan päässä. Kirjoitat lomalta juttuja blogiin ja imet lämmöstä uutta voimaa. Käsis jatkuu kotimaassa ja jaksat taas laatia uusia apurahahakemuksia.

Luet kollegan vuodatuksen heikosta kirjamyynnistä. Kahdessa vuodessa vain reilut 1800 kappaletta. Hitto, kaverihan myy hyvin! Saat itse Otavan kirjasäätiöltä 1500 ja riehaannut. Ainaisen eväidensyöntien sijaan käyt pizzalla. Ostat mukavan asun työhuoneelle: verkkarit, collegen ja tossut.

Vaimollasi on vakityö. Usein kannattaa tehdä myös lauantait, koska siitä kertyy parempi liksa. Sinähän istut joka tapauksessa työhuoneella kirjoittamassa. Soitat sieltä vaimolle ja pyydät tuomaan litran pahvipurkin punkkua. Juot sen ja alat suunnitella juttua Parnassoon.

Sinua ketuttaa, että olet kirjoittanut kahdeksan teosta, joilla olet yltänyt kahdeksaan palkintoon tai ehdokkuuteen. Vain yksi romaanisi on kelvannut muinoin  lehden pika-arvioon. Olit jo toiveikas, kun romaanisi nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Mutta ei.

Kirjoitat juttusi yksikön toiseen persoonaan, sillä kaikki tietävät, ettet se ole sinä. Kirjailijan henkilö on aina fiktiota. Joku saattaa silti luulla, että kuvitteellinen henkilö kiukuttelee. Väärä luulo. Olet mielestäsi etuoikeutettu. Saat tehdä työtä, jonka antaa nautintoa. Sinua on siunattu myös apurahalla, joskus jopa vuoden mittaisella. Jaksat pyöräillä työhuoneelle yhtä hyvin helteellä kuin lumimyrskyn läpi. Kaikki järjestyy, eikä sinulta mitään puutu.

……………………………………………………………………………………………………………………………….

Blogikuvana keskipaneeli Francis Baconin triptyykistä ”George Dyerin muistolle” (1971)