Tarina on sinulle

Tampereen kaupungilla on kohteita asukkaidensa virkistykseen ja vapaa-aikaan. Yksi Uudenkaupungin Ihalassa. Pikapäivitys tulee vuokramökiltä: kolme päivää pihalla ja merellä.

Ihala 27.8.13

Saimalle kala on kaka. Napa on apu ja yleisimmät sanat mummu ja äiti. Haukipihvejä on paisteltu, saunottu, luettu ja pelattu illalla Saga-korteilla. Sekoitin pakan ja käänsin sinulle kolme korttia. Kerro niistä tarina itsellesi oman mielesi mukaan.

Saga-kortit 27.8.13

Jarkko Laine, Elokuvan jälkeen 1986.

Runo tulee Jarkko Laineen muistoksi hänen kokoelmastaan Elokuvan jälkeen (1986) Kirjan sain ystävän edesmenneen isän jäämistöstä. Se on täällä mukana ensiluvussa. Kesä jatkuu kesä.

Perjantairunossa otetaan olvia olan takaa!

Kansalliskirjailija Aleksis Kivi (1834–1872) mielletään ensimmäisenä prosaistiksi. Hänen runoudessaan, Kanervalassa ja muissa teksteissä on usein proosamainen ote, pitkissä, tarinallisissa runoissa replikoidaan ja käytetään myös dialogia.

Muutamista lyhyistä teksteistä on kiteytynyt kaikkien tuntemia klassikoita: Metsämiehen laulu, Kaukametsä, Onnelliset, Sydämeni laulu ja ennen muita Timon laulu Seitsemästä veljeksestä. Tunnistus käy jo kahdesta ensimmäisestä sanasta: ”Makeasti oravainen”.

Yrjö Ollilan pukusuunnitelma: Olviretki Schlaussingenissä (1920)

Kiven runouden kiteytymä on arjen ylevöittämisessä, romanttisessa maailmankuvassa. Proosatyylin realismi ei saa sijaa. Valitsin Perjantairunoksi poikkeavan tekstin, jossa aiheen ylistys saa rempseän ja humoristisen otteen. Säkeet olkoot myös jatkoa edelliseen juttuun, josta käy ilmi Saatanan mielijuoma. Nyt nautitaan miedompaa.

OLVEN KUNNIAKSI

Näytelmästä Olviretki Schleusingenissä

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, jumal´ kultasuu!

Sua ain tahdon kunnioittaa

Kumartaen tomuhuun,

Sulle annan sydämeni,

Sulle kannan kiitosuhrit

Mä temppelissäs kontien.

Oi olvi ijankaikkinen!

Valvoissani, maatessani

Muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

Kaikki menköön suren suuhun,

Kun vaan olvi olla saa.

Mitä huolin

Vaihka iskis

Taivaan nuoli

Maailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kun mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

……………………………………………….

Jutun kuva on pukusuunnittelija Yrjö Ollilan luonnos Vapaan Näyttämön Olviretken ensi-iltaan 1.1.1920. Merkintöjen mukaan puku tehtiin värjätystä säkkikankaasta, päähine pahvista. Näytelmä kuvaa baijerilaisten ja preussilaisten sotilaiden juopottelua sotatoimien ohessa. Näytelmävalinta oli ”uskallettu” sillä Suomen kieltolaki oli astunut voimaan edellisenä vuonna.

Ja vielä kiinnostuneille bonus. Kolmen vuoden takainen juttuni kertoo hieman laajemmin suomenkielisen runouden alkuasetelmista: linkki.

Perjantairuno kysyy: näinkö näet juhannuspäivän aamun?

En pidä pyhistä, sen paremmin jouluista kuin juhannuksistakaan. Sunnuntait saisi puolestani poistaa. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa! Kuittaisin asian kolmen sanan lauseella, elleivät murhaajat olisi väärentäneet ajatusta Auschwitzin portin päälle.

Työhuoneeni ovessa lukee: ”Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!” Mutta en minä ole täällä näkemyksiäni kauppaamassa, perjantairuno on lahja, jonka olen valinnut Hans Magnus Enzensbergeriltä.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Kari Aronpuron suomentama Mausoleumi on juuri julkaistu, siitä myöhemmin lisää. Enzensbergeriltä poimittu teksti tulee Sammakon vuonna 2000 julkaisemasta ja Markku Inton suomentamasta kokoelmasta. Syynä on runon nimi: Suomalainen tango.

Unkarilainen runoilija Ottó Orbán on myös julkaissut samannimisen runon. Valintani ratkaisivat Juho Karjalaisen grafiikan vedokset, joista tuli tekstille täydellinen pari.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Enzensbergeriä pidetään Saksan sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä runoilijana. ”Voiko olla mitään pateettisempaa kuin visionäärirunoilija, joka ei tee muuta kuin omia säkeitään. Minulla on kaksi kättä. Oikealla kirjoitan runoja, vasemmalla teen kaikkea muuta”, kirjailija itse sanoo kolmentoista vuoden takaisessa haastattelussa.

Suomalainen tango on kepeän impressionistinen runo. Nopeita, välähdyksenomaisia ja visuaalisia ensivaikutelmia. Näin näkee saksalainen runoilija vierailunsa. Ehkä myös suomalainen itse heräillessään juhannuspäivän aamuun.

Mitä eilen illalla oli on ja ei ole

Pieni vene joka etääntyy

ja pieni vene joka lähestyy

Tukka joka oli ihan lähellä on vieras tukka

Se on helposti sanottu Niin se aina on

Harmaa järvi on toki harmaa järvi

Eilisillan tuore leipä on kova

Kukaan ei tanssi Kukaan ei kuiski Kukaan ei itke

Savu on kadonnut ja ei ole kadonnut

Harmaa järvi on nyt sininen Joku huutaa

Joku nauraa Joku on poissa

On aivan kirkasta Oli miltei hämärää

Pieni vene ei aina käänny takaisin

Se on sama ja ei ole sama

Siellä ei ole ketään Kallio on kallio

Kallio lakkaa olemasta kallio

Kalliosta tulee taas kallio

Niin se on aina Mitään ei katoa ja mitään ei jää

Mitä siellä oli

on ja ei ole ja on Sitä

ei ymmärrä kukaan Mitä eilen illalla oli

Se on helposti sanottu Miten valoisa

täällä on kesä ja miten lyhyt

Perjantairunon Pilvipumppu

”Minä teen tiettäväksi että Tristan Tzara muotoili sanan DADA helmikuun 8. klo 6 illalla; olin paikalla kahdentoista lapseni kanssa kun Tzara ensi kertaa lausui tämän sanan joka nostatti keskuudessamme ymmärrettävää innostusta. Tämä tapahtui Café Terassessa Zürichissä, ja minulla oli rusinapulla vasemmassa sieraimessa. Olen varma ettei tällä sanalla ole mitään merkitystä, ja että vain imbesillit ja espanjalaiset opettajat hämmästelevät päivämääriä.”

Hans Arp, Dada 1919.

Dada lähti liikkeelle Zürichistä vuonna 1916. Suuntauksen tavoitteena oli olla kaiken sen vastakohta, mitä Taide edusti. Liikkeen syntymään saakka kuvataiteessa ja kirjallisuudessa oli ollut merkitys tai viesti, Dada hylkäsi ne ja jätti kaikki tulkinnat kokijan kontolle.

Dadassa oli nykytaiteen siemen, joka johti uusiin suuntauksiin. Ironista kyllä vastahankaisuus, loukkaavuus ja hämmennyksen ilmaisu muuttui lopulta itsekin taiteeksi. Sattuma ja satunnaisuus voitiin hyväksyä luovuuden perustaksi. Liikkeen keskeisiä toimijoita olivat mm. alussa mainittu Tristan Tzara, Marcel Duchamp, Guillaume Apollinaire, Max Ernst, Hugo Ball, Man Ray ja alun lainauksen kirjoittanut Hans Arp (1916-1966).

Hans Arp, otos Katherine S. Dreier 1926.

Palladium Kirjat julkaisi saksalais-ranskalaisen Arpin valittujen runojen kokoelman Pilvipumppu Markku Inton kokoamana ja suomentamana 2011. Arp oli kuvanveistäjä, taidemaalari ja runoilija, Dadan perustajajäsen ja yksi keskeisimmistä toimijoista. Multipersoona kuittasi myös Venetsian biennaalissa 1954 kuvanveiston suuren palkinnon.

Arpin kokoelman julkaisusta käyttäisin sanaa Kulttuuriteko, ellei se olisi jo niin loppuun kaluttu. Ja jos minulta kysyttäisiin, sanoisin, että Pilvipumppu näyttää monelle tämän päivän kokeellista runoutta kirjoittavalle jo yli puoli vuosisataa sitten kuiviin imaistun kaivon.

Arp opiskeli kolmessa taidekoulussa, mm. Pariisin Académie Julianissa, joten visuaalisuutta ja värejä löytyy myös teksteistä. Viime viikon Perjantairunoon hänet yhdistää Paul Klee. Kummatkin osallistuivat aikanaan myös saksalaisen Der blaue Reiter -ryhmän toimintaan.

………………………………………………………………..

IHMETORVIKONFIGURAATIO 1

nielaistut pojat puhaltavat ihmetorvea

kultakenkäiset enkelit tyhjentävät punaisista kivistä täysiä

säkkejä joka raajalle

johan muotoutuvat mastot ja tähtikuviot

siskot näyttävät jälkiä pilvilinnoista kukkarokissoista

löytölapsista höyrylehmänpuremista satuloiduista

jäniksistä

verekseltään pehmustetuista leijonista

leimuavilla pyöränpuolilla linnut pyörivät yli taivaan

tähdet aivastavat vahanenistään kukkakimppuja

joka iikka on humalassa ja ui pehmeillä sormilla

palavat leijonat suhahtavat yli värisevien koivujen

kellä häntä on sitoo siihen lyhdyn

koko yö päälläseisontaa hajareisin lohikäärmeillä

tanssintaa

salkoihin kiivetään ja raavaasti painitaan hau hau yössä

raikuu vaan

…………………………………………………………….

Kuvat: Hans Arp, Dada 1919. Kuvaretusointi Katherine S. Dreierin otoksesta 1926.

Perjantairuno kysyy: Oletko ajatellut seurauksia?

Perjantairuno hakee jälleen avartavaa otetta tekstille. Kontaktia myös itsensä ulkopuolelle. Olen ennekin väittänyt täällä kuvaa ja sanaa samaksi asiaksi. Ei niin, että ne korvaisivat toisensa, tai merkitsisivät kaikille samoja asioita.

Bo Carpelan julkaisi proosarunojen kokoelmansa Kleen taulun nimi 1999. (suom. Jaakko Anhava) Kirjassa on sata Kleen taulun nimeä, joille Carpelan on kirjoittanut oman tarinansa. Tekstit eivät ole kuvauksia tauluista, vaan nimien synnyttämiä assosiaatioita.

Kansikuva Paul Klee: Kaunis puutarhuri ( 1939)

”Taide ei kuvaa näkyväistä, vaan tekee näkyväksi”, Carpelan sanoo. Samat teemat toistuvat läpi kirjailijan tuotannon, tekeepä hän sitten runoa tai proosaa: ilmaan kohoavat ihmiset ja rakennukset, kokevan yksilön vahva eksistenssi ja meitä ympäröivä eloton todellisuus, jolla on oma tahto.

Prosaistina Carpelan on kahdesti Finlandialla palkittu. Minulle Alkutuuli (1993) ja Kesän varjot (2005) ovat pohjimmiltaan yksi ja sama kirja. Runoteoksia Carpelan ehti julkaista seitsemän. Lisäksi kolme valittujen runojen kokoelmaa.

Runoilijana Carpelan ei ole lukeutunut maailmaa muuttaviin suosikkeihini. Anti löytyy kielen visuaalisesta otteesta. Myös yksittäisistä runoista tai säkeistä vierähtelee vetoavia helmiä. Esimerkki runosta Ad Parnassum II: ”Lopulta ilma loppuu, kaikki loppuu, ei auta kuin astua tyhjään ilmaan Avun toivossa.”

Perjantairunoksi valitsin tekstin, joka on kuin Carpelanin kirjoittajanlaadun kiteytymä. Päin taivasta kohotaan taas. Valo, uni, äärettömyys, kysymykset vailla vastauksia… ja kukapa muukaan käyttäisi muutaman rivin tekstissä kymmenen kysymysmerkkiä?

 Paul Klee: Red Balloon (1922)

Punainen ilmapallo

Mielesikö tekee leijailla? Monet perheenjäsenesi ovat jo kohonneet taivasta kohti ja kantautuneet suureen ilmavaan utuun. Enoni kahmaisi eräänä vappuna koko kimpun ilmapalloja ja katosi etelään päin, eikä hänestä koskaan sen koommin kuultu. Hän oli aivan vastanainut. Ja sinäkö uneksit punaisesta ilmapallosta? Oletko varma, ettei mielesi teekin pyydystää punaista kuuta? Siellä, kaupungin yllä, puunlehvästön yllä, sinä leijut, kuin unessa, ympyrämäisenä hehkuva uni keskellä pelkkiä suoria kulmia. Takanasi avaruuden tuolla puolen, tuo salaperäinen valo. Polttaako se sinut vai täyttääkö, niin että pian suunnattomassa hiljaisuudessa muutut aivan näkymättömäksi? Oletko ajatellut seurauksia? Taivasta, joka kuuttomana vapisee joka yö, kodittomana? Pimeyttä, joka lähtöäsi seuraa? Eikö riitä se maa, jolla seisot? Sitä et kai ole ajatellut? Että siellä ylhäällä on niin hiljaista? Niin, siellä on hiljaista. Jos kysyt jotakin, kukaan ei vastaa.

……………………………………………………..

Bo Carpelan ( 1926 – 2011)

Paul Klee (1879 – 1940) saksalais-sveitsiläinen taiteilija, jolla oli merkittävä vaikutus abstraktin kuvataiteen kehitykseen. Kirjan kansikuva: Kaunis puutarhuri (1939). Runon otsikkokuva Red Balloon (1922).

Perjantairunon boheemi ja Frankenstein

Perjantain teksti tulee suoraan unohdettujen runojen klinikalta. Arto Melleri (1956–2005) oli monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta valtaosa käsitti näytelmiä ja runoja. Hän debytoi Kontakti-sarjan kertomuksella Meno-paluu, ensimmäinen runokokoelma Schlaageriseppele ilmestyi 1978.

Mellerin kokoelma Elävien kirjoissa, voitti viimeisen runoille jaetun Finlandian. Vuoden 1991 jälkeen palkinto on suotu vain romaaneille. Liikenneonnettomuudessa saatu aivovamma varjosti kirjailijan viimeisiä vuosia. Kun hän kuoli 48 vuotta täytettyään, monen mielestä suomalaisten taiteilijoiden riveistä poistui viimeinen aito boheemi.

Elokuva Frankenstein/Boris Karloff

Päivän runo tulee 1979 julkaistusta kokoelmasta ZOO. Mellerin tekstissä on vastakohtainen rinnastus. Antiikin maailmassa oli aluksi vain keskinäisiä välejään selvitteleviä jumalia. Sitten titaani Prometheus loi heidän harmikseen ihmisen ja varasti tulen heidän käyttöönsä. Aistikkaan yksityiskohdan mukaan hän toimitti sen maan päälle ontossa fenkolin varressa.

Päivän teksti antaa myös mahdollisuuden mielenkiintoiseen kuvavalintaan. Brittinäyttelijä Boris Karloff (1887–1969) esiintyi yli 150 elokuvassa, sarjaelokuvat mukaan lukien liki kahdessasadassa. Vuonna 1931 filmatun Frankensteinin hirviörooli nosti hänet kuolemattomien ikonien kerhoon.

BORIS KARLOFF

Maisema nitraattifilmille kuvattu.

Eilen umpeenluodulle haudalle

varisee oksista nuorta lunta.

Olin kerran uusi Prometheus,

tänä aamuna tohtori Frankensteinin

keskeneräinen luomus: vain naula päässä on sama.

Ohitseni, aina ohitseni vaeltaa

huppupäisiä miehiä Boschin tauluista,

naisia, noitina poltettuja:

tie on tuhkaluukku, ja harmaa lumi

siivilöi keltaista valoa.

Olen jonnekin menossa, tuulen täyttämä

takkini pullistuu mustalla tiellä,

junan huuto vetää käheän valovanan maisemaan.

Olin kerran… nyt paikat hampaissa

murenevat, kieli tarttuu kylmään

rautaan – nokisen taivaan alle

vain männyt mahtuvat

kyyristymättä.

…………………………………………………………..
Frankensteinin filmatisointi perustuu Mary Shelleyn Lontoossa 1818 julkaisemaan romaaniin. Elokuvassa ja romaanin tarinassa on eroavaisuuksia. Nimi viittaa hirviön luoneeseen Victor Frankensteiniin.

Perjantairuno: politiikkaa ja poetiikkaa

Esko-Juhani Tennilä, Lapin pitkäaikaisin kansanedustaja (1975 – 2011) ja vasemmistopoliitikko on julkaissut muistelmansa nimellä Toppari Arkadianmäellä. Sopii entiselle jalkapalloilijalle.

Vuonna 1971 Tennilä kertoi haastattelussa miten taistolaiset kommunistit pyrkivät käymään RUK:n saadakseen johtajakoulutusta sosialistista vallankumousta varten. Samana vuonna värikäs poliitikko julkaisi esikoisteoksensa Maailma punaisempi.

Tennilän tuore teos on seitsemästoista. Hän on julkaissut runoja, muistiinpanoja, ja lastenkirjoja. Muistelmat on puettu runon muotoon. Persoonallinen anekdootti, mutta pikaisen selaamisen perusteella kaunokirjallisia arvoja tekstistä on vaikea tavoittaa. Ehkä ei ole ollut tarkoituskaan.

Runokokoelma Esko-Juhani Tennilä. Taidehallin kutsun maalaus Tarmo Paunu.

Arvioidessa poliitikkoa poeettana, esimerkki pitää hakea aiemmasta tuotannosta. Kaivan kaksi kuriositeettia kotihyllystä: Rakastanhan minä tätä maata (Pohjoinen 1985) ja Metsän väristä en väittele enää (Otava 1996).

Tennilän runot ovat proosamaisia ideologian julistuksia, jossain välähtää luontokuva, useimmiten aatteelle alisteinen sekin. Teksteistä tiivistyy runon muotoon puettuja mielipiteitä, jotka tyhjenevät kertaluvulla.

Runo ajaa huonosti poliittisia päämääriä, sen tehtävä on toisaalla: näyttää maailma sellaisesta kulmasta, jota lukija ei ole osannut edes kuvitella. Runo voi tarjota myös lohtua ja toivoa. Tai kiihottaa mielikuvitusta muita stimulansseja tehokkaammin.

Hain tähän Tennilän runon kolmesta syystä. 1. Edesmenneen ystäväni sanoin: ”Olen edelleen sitä mieltä, että myös huonoja runoja tarvitaan.” 2. Yksi blogini teemoista, Unohdettujen runojen klinikka antaa valituille teksteille uuden elämän. Arvotuksen sijaan niissä voi olla jotain muuta kiinnostavaa, kuten ajankuva. 3. Kuvan ja sanan yhdistäminen tuo yllättäviä assosiaatioita: tulos on enemmän kuin osiensa summa.

Tennilän kirjan ja runon parina on Taidehallin kutsukortissa Tarmo Paunun maalaus Helle. Paunun näyttely Taidehallissa 20.4. – 26.5. Siitä kerroin enemmän reilun viikon takaisessa postauksessani.

RUNO KAUPPIAAN KORVISTA

Kauppiaalla on eloisat korvat.

Bachin konserttoa kuunnellessa

ne lotjottavat välinpitämättöminä

konsertti-ilmeelle tärkättyä päätä vastaan,

mutta kaupassa ne ovat hyvin eloisat.

Hiljaisuuden jatkuessa pitempään

korvat valuvat alakuloisena kaulusta kohti.

Mutta heti oven käydessä

ne ponnahtavat iloisesti hörölleen.

Niitä nykii malttamaton odotus.

Kohta ne saavatkin kuulla kauppiaiden mielimusiikkia.

Kassakoneen iloista kilinää.

Pitkään vältelty Perjantairuno

Päivän runo on nahkaan tatuoitu, vasemman lapaluun päälle. Teksti löytyy kokoelmastani, jolle myönnettiin aikanaan Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinto. Tunnustuksen kymmenvuotisesta historiasta löytyvät mm. Hannu Raittila, Ilkka Remes ja Maria Peura. Musta runokirja (Like 2000) edustaa sarjassa ainoana lyriikkaa.

Tatuointi, teksti Musta runokirja (Like 2000)

Jos runo löytyisi vieraan ihmisen selästä, kuvan julkaisu olisi helpompaa. Poikani, nyt jo kolmen lapsen isä, on ottanut tatuoinnin kolmisen vuotta sitten. Se oli aikanaan yllättävää, syitä en arvaile. Ehkä päätöksestä löytyy hippu sovintoa ja yhteisymmärrystä, isänä en ole aina osannut käyttäytyä oikein.

Pojan on aina paalutettava oma reviiri, selkeä valtaus maailmaan, jossa isällä ei ole nokan koputtamista. Näin on käynyt, ja välimme ovat käsittääkseni kasvaneet hyviksi ja mutkattomiksi.

Viime viikonloppuna vietettiin aikaa perheiden kesken. Vierailtiin tenavien kanssa Emman taidenäyttelyissä, syötiin nepalilaisessa ravintolassa. Aamukahvilla poikani kysyi ties monennenko kerran, koska pistän kuvan blogiin. Lupasin viimein hoitaa homman.

U  T  O  P  I  A

Melkein kaikkea minulle on annettu kaksi,

toinen toisen varalle.

Kaksi keuhkoa ja korvaa, kaksi silmää, kättä ja jalkaa.

Yksi sydän, etten liikaa rakastaisi.

Joku näkee vain linnun munan,

toinen erottaa jo syntymättömän poikasen

hauraan kuoren sisältä.

Lentämisen ajatuksen.

Maailman, jonka voi löytää joka päivä uudelleen

kuin hukkuneen runon.

Kello seinällä hakee sydämen tahtia

ja pilkkoo minuutin kuuteenkymmeneen osaan.

Ruis kasvaa kesän, leipä on hetkessä valmis.

Jos rakkautta on, älä odota.

………………………………………………………………

Tuore kirjani Babel YLE radio ykkösen Viikon kirjana. Haastattelu löytyy vielä parin viikon ajan täältä: linkki

Perjantairunossa aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä

En minä ymmärrystä hae, selityksistä puhumattakaan. Lukiessa etsin sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Runo ei ole peli eikä teoria, vaikka niin moni teksti keskittyy vääntelemään omaa naamaansa peilin edessä.

Samuli Heimonen, Kynsi (2009)

Rajansa kaikella. En odota sähkömieheltä hyvää suoritusta takan tekijänä, en kirvesmieheltä koristemaalarin taitoja. Yksi naulaa ulkovuorausta ja toinen kaakeloi kylppäriä. Kaikkia tarvitaan talon tekoon.

Jonkin tekstin talossa viihtyy paremmin kuin toisessa, vaikkei vikaa olisi kummassakaan. Se tunne, että olisi kuin kotonaan. Eikä olisi yksin, vaan runon takaa löytyisi Joku. Että se olisi todeksi tehty, vaikka olisi hullu ja näyttäisi takin hihasta tipahtaneelta. Tai kokemuksista kasatulta.

Olli Heikkonen julkaisi kokoelmansa Jakutian aurinko vuonna 2000 ja nappasi sillä Hesarin esikoispalkinnon. Perjantairuno tulee kokoelmasta Jäätikön ääri, joka julkaistiin 2007. Heikkonen on varioinut kielirekisteriään, tässä teoksessa se on sukua Sirkka Turkan teksteille, hyvällä tavalla.

……………………………………………………………

Älä mene rantaveteen, missä kivet kalkattavat

jäätä vasten, toisiaan vasten, älä sumun silmään,

sen katse on syvä ja vimmainen. Mene syvemmälle,

mene västäräkit olkapäillä, laulua ei ole koskaan liikaa.

Mene kauas, mene kauemmas, että voin hipaista

kulmakarvojasi, höyhenenpehmeää olkapäätä.

Mene niin kuin saari, pajunkissasaari joka ääneti

peittyy aaltoihin. Mene, sillä hellyyttä on aina liikaa,

aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä,

aina jokin suu kuin sipuli hamuaa suudelmaa.

Mene nyt, että näkisin miltä näytät,

kun perkaat reittäsi kaislikon läpi

jääkarpalot kulmakarvoilla.

Mene nyt, että näkisin sinut selvästi.

………………………………………………………

Kuva Galleria Heinon sivuilta: Samuli Heimonen: Kynsi, 2009.

Perjantairunot kaivetaan Poterosta

Laajennan edellistä juttua ja annan kahdeksantoista kirjailijan joukosta yhdelle tilaa Perjantairunon verran. Kun Markku Into kuvaa työtään sarjassa Miten kirjani ovat syntyneet, yhtäällä matkataan elämän valtaväylää, toisaalla nuuskitaan sivupolkujen detaljeja. Yhtä kaikki, tarina kulkee ja notkeaan kielenkäyttöön syntyy poikkeuksellista imua.

Markku Into. Kuva: Salla Keskinen

Into julkaisi esikoiskokoelmansa Tuonela rock, vuonna 1971. ”Maanalainen toiminta on alkanut Dostojevskistä, / hän näytti meille Idiootin, siksi meille ei mikään / ole pyhitettyä”. Esikoisen jälkeen on syntynyt tusinan verran runokokoelmia, proosaa, draamaa, radiotekstejä, laulujen sanoituksia ja kuusitoista käännöstyötä ”kulttikirjailijoiksi” luokiteltavien kirjailijoiden teoksista. Viimeksi Dada-trilogian päättävä Hans Arpin kokoelma Pilvipumppu (Palladium Kirjat 2011)

Intoon on isketty ”underground-gurun” leima, joka ei tee oikeutta hänen laajalle ja omaääniselle tuotannolleen. Kirjoitin aikanaan kritiikin Aamulehteen hänen valituista runoistaan Kiivaat tyvenet (Sammakko 2005) Lainasin juttuun rivit komeimmasta lukemastani yhdeksän sanan rakkausrunosta: ”Aivan kuin voisin syntyä, / niin syvällä sinä olet minussa.”

Omimmillaan Into paukuttaa päälauseen runoutta ja hajottaa kielen yllättäviksi assosiaatioiksi. Verbaalisella virtuositeetilla leikittely yhdistyy usein vakavampiin teemoihin. Tekstien ydintä kaivettaessa löytyy mies, jonka maailmassa jokin hiertää aina niin, etteivät palaset tahdo loksahtaa paikalleen. Runolla on haettava alati uutta lähestymiskulmaa elämään.

Tällä kertaa Perjantairunot kaivetaan kokoelmasta Potero (Sammakko 2006) Kaksi lyhyttä, nimetöntä tekstiä. Syvyyttä ja pintaa, jotka ottavat komeasti kipinää toisistaan.

"Hound Dog Taylor"

kuolema pilasi hänen elämänsä

hän ajatteli sitä joka päivä 20 vuotta

vainajuuden koitteessa hänen pönttönsä oli laho

oli unohtanut koko kuoleman

halusi vain nuolla likaista lattiaa

ylivertaisen puhtauden kirkkaudessa

käsittämättömän unohduksen maassa

…………………………………………

söin blinejä puutarhassa

ja älähdin naapurin koiralle

”pushkin”

ei se kumma kyllä tarttunut lahjukseen

tuijotti vain kita auki

kuin olisi ensi kerran kuullut

Hound Dog Taylorin kurittavan

pahaa skittaa

…………………………………………

Markku Into (s.1945) kuva: Salla Keskinen.

Theodore Roosevelt ”Hound Dog” Taylor (1915 – 1975) amerikkalainen blues&rock-kitaristi ja laulaja.