Milan Kundera ja kadonneet nimet

Blogiin on kertynyt liki 500 päivitystä. Ideani alkaa saada syvyyttä ja tarpeeksi materiaalia. En ole kirjoittamassa erillisiä juttuja, vaan muokkaamassa rihmastoa, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Päivän aiheita täydentävät ekstralinkit löytyvät juttujen lopusta.

Edellinen päivitys keskittyy kahteen kirjaan. Tämä kaivaa esiin vielä mielenkiintoisen seikan: kummankaan romaanin päähenkilöillä ei ole täydellisiä nimiä. Tiessä tarinaa kuljettaa vain isä ja poika, Coetzeella Michael K.

Milan Kundera kirjoittaa vastaavista ratkaisuista esseekokoelmassaan Petetyt testamentit. (suom. Jan Blomsted, wsoy 2001)

”Balzacista Proustiin nimetön henkilöhahmo ei olisi ollut ajateltavissa.. Mutta Diderotin Jaakolla ei ole sukunimeä eikä hänen isännällään ole enempää suku- kuin etunimeä. Oikeusjutun päähenkilö ei ole joku Josef Kaufman tai Krammer tai Kohl, vaan Josef K. Linnan päähenkilö kadottaa etunimensäkin ja saa tyytyä yhteen kirjaimeen.

/…/ Aina ensimmäisistä novelleistani lähtien välttelin vaistomaisesti täydellisten nimien antamista henkilöilleni. Romaanin Elämä on toisaalla päähenkilöllä on vain etunimi, hänen äitinsä mainitaan ’äitinä’, tyttöystävä ’punapäänä’ ja tämän rakastaja ’nelikymmenvuotiaana’. Oliko tämä maneeri? Toimin spontaanisti ja vasta myöhemmin tajusin valintani merkityksen: en halunnut uskotella että henkilöni ovat todellisia ja että he voisivat tarpeen tullen esittää virkatodistuksensa.”

Kunderan ratkaisu kiinnosti minua sattuneesta syystä. En ole koskaan pitänyt täydellisten tai arkisten nimien antamisesta romaanihenkilöille. Se kaventaa henkilöiden persoonaa. Ikään kuin leikkaa jotain pois lukijan mielikuvituksesta. Lopuksi muutaman rivin lainaus romaanistani Marilynin hiuspinni. (Like 2009) Päähenkilöillä ei ole nimiä, he ovat vain Mies ja Vaimo. Teksti, johon kohtauksen suomenkieliset nimet on upotettu, löytyy Ian McEwanin romaanista Sovitus.

Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.
Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.

Nimet johtavat harhaan, Mies ajattelee. Ihmisten nimet. He lukevat vuoteessa Vaimon kanssa yhtä aikaa, kun Mies sanoo: ”Anna kun katson sitä kirjaasi.”

”Miksi?”

Mies nappaa kirjan ja sanoo, että ihmisten nimet muuttavat asioiden sävyn aivan toiseksi. /…/ Hän kääntää muutaman sivun ja sanoo: ”Täällä on sellaisia nimiä kuin Leon, Paul Marshall, Danny Hardman ja Cecilia… Jos ne muutetaan suomalaisiksi, koko kirja muuttuu. Siihen tulee omituinen sävy.”

”Älä höpise.”

”Kokeillaan”, Mies sanoo ja lukee kappaleen:

”Hän tuli leveälle porrastasanteelle eteisaulan yläpuolelle samalla hetkellä, kun Lasse ohjasi Pauli Mattilan sisään avoimesta etuovesta. Tapio Hartikainen seisoi matkatavarat käsissään heidän takanaan. Ukko Hartikainen tuijotti sanattomana kädessään olevaa viiden punnan seteliä kauempana pihassa, juuri näkyvissä… Kuulostaako eri kirjalta”, Mies kysyy.

”En minä sitä noin ole ajatellut”, Vaimo sanoo.

”Vaan miten?”

”Balzacin romaaneissa on yli neljätuhatta henkilöä, pitäähän niillä nimet olla”, Vaimo sanoo. ”Ovat sitten mitä tahansa. Anna se kirja tänne.”

”Seija tunsi Pauli Mattilan tuijotuksen, mutta ei halunnut katsoa tätä ennen kuin olisi keksinyt jotain sanottavaa…” Mies ojentaa kirjan takaisin.

”Kiitos”, Vaimo sanoo. ”Haluat olla nykyään kaikessa vastakarvaan.”

…………………………………………

1. Ekstralinkki: Hyvikset ja pahikset sekä Ian McEwan.

2. Ekstralinkki: Hesari kirjoittaa tänään: ”Brittiläisen Guardian -lehden mukaan Madridin keskustassa sijaitsevan luostarin alta löydettiin jäännökset, jotka saattavat kuulua 400 vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, Miguel de Cervantesille.”

Lue mitä blogi uutisoi asiasta jo kolme vuotta sitten.

…………………………………………

Terrorismitrilogian päätösruno + ekstralinkistä saat suudelman

Päivän teksti täydentää kaksi edellistä juttua ja päättää terrorismiaiheet tältä erää. Kolmen päivän postaukset voisi julkaisujärjestyksessään lukea myös imperfektinä, preesensinä ja futuurina.

Pyhä Franciscus tapaa sulttaani Malek el-Kamilin Egyptissä 1219.
Pyhä Franciscus tapaa sulttaani Malek el-Kamilin Egyptissä 1219.

Poimin runon Babelista, kaksi vuotta sitten julkaistusta 365 tekstin kokoelmastani, joka päivittää universumin tilanteen sitten vanhan testamentin aikojen. Maailmankaikkeudesta ei löydy kysymystä, jota kirja ei käsittelisi. Näin teksti numero 254:

Sattuma on tapahtuma, joka kohdataan vahingossa ja 

odottamatta. Vastoin sitä mitä on ajateltu ja päätetty.

Niin kuin Franciscus Assisilainen,

joka kahdeksansadan vuoden kuluttua kuolemastaan ilmestyy

seuraamaan vahdinvaihtoa parlamenttitalon aukiolle.

Siksi sallimme hänen sanoa vielä jotain tähdellistä:

”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua,

ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.

Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo.”

……………………………………………

Franciscus Assisilainen, (1181-1226) fransiskaaniveljeskunnan perustaja, jonka paavi Gregorius IX julisti pyhimykseksi 1228. Nykyinen 266. paavi Franciscus (Jorge Mario Bergoglio) on ottanut hengellisen nimensä hänen mukaansa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkkistä saat suudelman.

……………………………………………

Tuetko oikeutta loukkaaviin ja epämiellyttäviin mielipiteisiin?

Eilinen päivitys tarjosi terrorismiin tuhannen vuoden takaista näkökulmaa. Tänään on paikallaan nostaa esiin tuoreempaa tavaraa.

Päivän lehdet esittävät yksioikoisia tuomioita satojen suulla. Laineet lyövät vielä pitkään – ja näyttävät miten kukin nostaa Pariisin teloitukset omien asenteidensa ja intressiensä tueksi.

PAS PEUR, älä pelkää. Kuva AP.
PAS PEUR, älä pelkää. Kuva AP.

Mielipide, joka päätyy kysymyksiin tai omaa napaa kauempana olevaan johtopäätökseen kiinnostaa kauhistelua tai tuomiota enemmän. Nostan tähän pari lyhyttä lainausta päivän Hesarista.

1. Kirjailija, lakimies ja Pen internationalin hallituksen johtoryhmän jäsen Jarkko Tontti: ”Selkeä viesti ilmaisunvapauden puolesta juuri nyt olisi poistaa Suomen rikoslaista arkaainen jumalanpilkkarikos. Monet Charlie Hebon pilakuvista olisivat sen vastaisia, jos ne julkaistaisiin Suomessa.”

2. HS:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta: ”Mikäli sinä olet Charlie, et tue ainoastaan oikeutta eriäviin mielipiteisiin ja satiiriin pyhinäkin pidettyjen arvojen kustannuksella vaan tuet myös oikeutta epämiellyttäviin ja loukkaaviin mielipiteisiin. Rajana on pyrkimys aiheuttaa vahinkoa. Sellaista sananvapaus on.”

Lopuksi blogi tarjoaa Perjantairunon, jonka valintakriteeri on sattumanvarainen. Mietin kuka on kirjoittanut jatkuvasti inhimillisyydestä, Jumalasta ja Jeesuksesta. (Joka on myös yksi islamin profeetoista ja ”kaikkien uskovien muslimien rakastama kaikkialla maailmassa.” Lainaus Islam-oppaasta, linkki jutun lopussa.)

Sirkka Turkka on tuonut runoissaan uskon ja kuoleman arkiselle ja kaikkia koskettavalle tasolle. Poimin kotihyllystä hänen sattumanvaraisen teoksensa ja tarjoan täällä ensimmäisenä avautuneen runon. Olkaa hyvä, sivu 57 kokoelmasta Voiman ääni. (Tammi 1989)

Olen ylhäistä sukua,

laulaa kuoleva poika

ja säestää itseään kitaralla.

Ja sitä hän tottavie kohta on,

aivan pian,

nyt kun hän on antanut kaikenlaisten

lääketieteellisten toimenpiteiden

raueta omalla kohdallaan.

Sitä me olemme jokainen, koko roskasakki,

joka ikinen

kun lähestytään taivaanporttia.

Niin tottavie kuin Libanonissa seiväs

työnnetään hitaasti lapsen peräaukosta

kurkkuun asti.

Niin totta, ihmistä ja eläintä hän auttaa,

Hänen äänensä raastaa

puut juuriltaan, se saa

peurat poikimaan: Karitsalle kiitosta.

…………………………………………………

1. Blogin aihetta sivuava ekstralinkki: ”Mestarin sana”.

2. Linkki Islam-oppaan sivustolle.

3. Neljän vuoden takainen linkki Sirkka Turkan runoihin.

…………………………………………………

Keskinkertaisuus ja kuuluisuus?

Edellinen postaukseni pisti miettimään, mitä maailmanlaajuiseen maineeseen tarvitaan silloin, kun tuloksia ei voida mitata, merkitä ja taulukoida. Yksinkertaistaminen ja arveluttava ajatusketju kuljetti kahteen johtopäätökseen:

1. Meille kerrotaan mikä on hyvää tai huonoa, esteettistä tai epäesteettistä. Riittävän laajasti ja usein toistettu ”totuus” muokkaa mielipiteitä ja kerää kuuluisuutta lumipalloefektin tavoin. Jos mielikuvien pöytä putsataan, mitä mahtaa jäädä Mona Lisasta. Kyllä, olen itsekin jonottanut kameran kanssa, eihän Louvresta voi poistua näkemättä ja kuvaamatta La Giogondaa.

2. Toinen menestyksen edellytys vaatii keskinkertaisuutta, helppoutta ja kaiken epäilyttävän yksilöllisyyden karsimista. Hampurilainen on äärimmäisen yksinkertainen keksintö. Voit kävellä mäkkäriin yhtä hyvin Pekingissä, Pariisissa kuin Bogotássakin. Viime vuonna päivitetyn tiedon mukaan McDonald’s -ketjuun kuuluu 35.000 ravintolaa. Maailmasta löytyy vain 7 maata, joista tämä ruokakulttuurin latistaja puuttuu.

Mietin myös, onko lukuromaanin reseptillä tietoisesti kasattu kirja aina heppoista huttua? (nimitystä viihdekirja ei enää sovi käyttää) Ei ole. Nappaan tähän ensimmäisenä mieleeni nousevan esimerkin.

Eric-Emmanuel Schmitt (s.1960) on Ranskan menestyneimpiä kirjailijoita. Metafysiikasta väitellyt filosofian tohtori, jonka kirjojen myynti on miljoonaluokkaa, käännöksiä 25 kielelle. Näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten hioma rautainen ammattitaito puskee läpi myös menestyskirjasta Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset. (Like 2005, suom. Marja Haapio)

Ei teosta romaaniksi sovi kutsua, reilun kokoisella fontilla taitettuja sivuja kertyy vain 87, novellin mitta ja yhdeltä istumalta luettu. Tarinasta tehtiin myös elokuva vuonna 2003. François Dupeyron ohjasi ja pääosaan hankittiin harmaantunut legenda Omar Sarif. Kakkosroolin tekee nuori Pierre Boulanger.

Leffa ylittää keskinkertaisuuden riman – viidestä tähdestä kolme. Jokunen kriitikko on intoutunut antamaan neljä. Hyvää mieltä ja haikeaa huumoria ei auta väheksyä. Niitä tarvitaan, ja niille on paikkansa. Tässäkin tapauksessa uskallan suositella kirjaa, mutta molempi parempi.

Herra Ibrahim tekee kunniaa ”keittiöpsykologialle” mutta onnistuu vaikuttamaan ja koskettamaan tavalla, josta jää kauan kestävä muistijälki. Tarinasta kehittyy myös kadotetun isä- ja äitisuhteen kuvaus ja yksitoistavuotiaan Momon kasvutarina, joka lähtee liikkeelle 1960-luvun Pariisista.

Eric-Emmanuel Scmitt osaa tiivistää ja karsii tekstistään kaiken epäoleellisen. Jokainen dialogin repliikki imee eteenpäin ja lopulta tarinasta kehkeytyy tarkkanäköinen elämänkaaren metafora. Lopputulos on kuin aikuisten satu, johon on helppo uskoa. Jotain kadotettua nousee lukijan mieleen uudelleen.

Bongasin tänne taannoin kaksikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. Herra Ibrahim mahtuu listalle ensimmäisellä lauseellaan: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.” (LINKKI)

Poikkeukset vahvistavat sääntöjä ja auttavat ennakkoluuloihin. Joskus helppo voi olla vaikeaa. Seuraavassa jutussa muutama täydentävä pointti kulttuurin estetiikkaan ja sen arvostukseen.

Vieläkö on Vittulajänkä lukematta?

Olen päivittänyt blogia viisi vuotta. Rihmastoon on kertynyt neljäsataaviisikymmentä juttua. Olen takuulla toistanut itselleni merkittäviä ajatuksia – mutta myös kuvitellut kirjoittaneeni sellaista, mikä ei ole blogiin asti päätynyt.

Nostan tähän kolmentoista vuoden takaisen romaanin kahdesta syystä. 1. Vaikka kirjoista ei klassikoita kiteytyisikään, niiden elinkaari on pidempi kuin kahden kirjasesongin väli – jossain aina joku lukee. 2. Pari edellistä juttua sivusi uskottavuuden illuusioita. Mikael Niemen (s.1959) Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (suom. Outi Menna) on tyylilajin oiva esimerkki ja lukusuositus.

Illuusio merkitsee harhakuvaa. Mitä muuta fiktiivinen kirjallisuus voisi ollakaan. Mikael Niemen romaanin tyylilaji on maaginen realismi. Ja jos vielä tarkennetaan, silkka hyperbola, ylettömyyksiin menevä liioittelu. Ja silti – jollain oudolla tavalla Niemen romaanin ilotulitus kääntyy mielikuvituksensa voimalla uskottavaksi. Tälläkin tavoin asiat voi nähdä. Ja kirjoittaa.

2000-luvun alussa kävi näin: Mikael Niemi oli kirjoittanut runoja ja nuortenromaaneja ja hionut niiden ohessa läpimurtoromaaniaan liki kymmenen vuotta. Yhtenä iltana hän meni nukkumaan tuntemattomana – ja heräsi hälyn ja kuuluisuuden keskellä.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli ilmestynyt. August-palkinto ja muutama muu vähäisempi odotti. Korkeakirjallisiin piireihin astui outo heppu Tornionjokilaakson Pajalasta. Kuin hölkkäävän poron kanssa esiintyvä mies Norrbottenin vaakunasta: asuna vain lakki ja lannevaate, olalla julmettu nuija.

Kuva: Peter Knutsson
Kuva: Peter Knutsson

Mutta asiaan ja esimerkkeihin. Niemen maailmanmaineeseen noussut romaani on poikien kasvutarina 60- ja 70-luvun syrjäkylältä. Aikuisten maailman tarkkailu, seksuaalisuuden herääminen ja musiikki ovat tarinan fokuksessa. Turha pelästyä kliseistä tiivistystä, lue kirja jos et syystä tai toisesta ole vielä sitä tehnyt.

Lainaan muutaman rivin esimerkin uskottavuuden illuusiosta. Kaksi viisivuotiasta koltiaista karkaa kotipihasta. Tavoitteena on Kiina, maailmanlaita johon kaikki loppuu: ”Me saavuimme Frankfurtiin. Ja ellei vaitonaisen matkatoverini maha olisi tullut kipeäksi ja jos hän ei olisi mennyt kakkaamaan pöydän alle, olisimme varmasti, olisimme ehdottomasti, olisimme ilman pienintäkään epäilystä päässeet Kiinaan.”

Ja näin Niemi kuvaa miten nuori poika soittaa kuolleen isänsä kitaraa: Soinnut, kuin suuret perhoset ”lentää lepattivat yli pinnatuolien ja räsymattojen, nousivat hellalle, jolla perunat olivat kiehumassa, kaartelivat ohi seinäkalenterin, seinäkellon, ryijyn, kuningasperhettä esittävän lehtileikkeen ja Honken Holmqvistin ihailijakuvan, nuuhkaisivat patoja ja leipäkoria, syöksyivät päin luutaa ja yöastiaa, pyyhkäisivät koululaukun ja kumisaappaiden ohi ja takaisin keinutuolissa istuvan äidin luo, pyrähtivät kierroksen hänen kilisevän neuletyönsä ja lankakeränsä ympärillä ja lensivät sieltä kohti viherkasveja, begonioita ja anopinkieltä, ylös ikkunalasia pitkin, josta ne näkivät vilauksen pelloista, koivuista ja lypsylämpimästä ilta-auringosta, ohi poljettavan ompelukoneen, putkiradion ja vino-ovisen vaatekaapin ja sitten takaisin kitaraan, sisään kaikukopan mustasta aukosta, josta toiset perhoset jo tungeksivat ulos.”

………………………………………………..

Ekstralinkissä talot seisovat katollaan, kun Bo Carpelan purkaa lyhyestä runosta 285-sivuisen romaanin.

………………………………………………..

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

Nostin ystävänpäivänä sos-mediaan muutaman Sirkka Turkan säkeen ja moni piti niistä. Tässä blogin uusintapostaus puolentoista vuoden takaa niille, joita Turkan kirjailijanlaatu kiinnostaa tarkemmin.

………………………………………..

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan Runot 1973–2004.

Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Kuva: Pertti Nisonen, 2010
Kuva: Pertti Nisonen, 2010

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan eri lähtökohtien lukijoita, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään. (Tänään, tätä täydentäessä valintani voisi olla Kari Aronpuro.)

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla.

Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava.

Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

………………………..

Runo kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999.

………………………..

”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”

In memoriam Mirkka Rekola (26.6.1931 – 5.2.2014)

Nostan Perjantairunon paikalle jutun Mirkka Rekolan runoudesta. Julkaisin sen blogissa vuonna 2011 hänen täytettyään 80 vuotta. Maailmanluokan runoilija jatkaa työtään nyt ihmisten mielissä. Mirkka oli yksi henkisimmistä ja humaaneimmista ihmisistä, joita minulla on ollut ilo ja kunnia tuntea.

Jutun lopussa blogilinkki Rekolasta aforistikkona.

Mirkka Rekola täytti 80 vuotta 26. kesäkuuta. Hesarin onnittelujutussa toimittaja sanoo: ”Mirkka Rekola on Suomen hienoin runoilija. Hienoin jonka olen löytänyt.” Sopii noinkin kärjistää. Tehdään ajatuskoe ja mietitään kenen runot tuntuvat tuoreilta sadan vuoden kuluttua. Rekola on vahvoilla.

Valekuun reitti (wsoy 2004) on Rekolan suurelta kustantajalta viimeksi julkaisema kokoelma. Pieni Katharos julkaisi kokoelman Vesi on maailman muisti (2007) koska se runoilijan ystävän ottaminen värikuvineen ei södikalle kelvannut.

Mirkka Rekola (kuva Wikipedia).

Tein aikanaan Aamulehteen kritiikin Valekuun reitistä. Siinä sivutaan Rekolan runoilijanlaatua yleisimminkin, joten se sopii uusia tässä. Osa tekstistä on jo aiemmassa postauksessani, mutta ajankohtainen kertaus ei haitanne. Laajemmin kiinnostuneille voin suositella Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Alun terminologia saattaa olla hankalaa, mutta siitä selvittyä näköalat alkavat avartua. Yöpyödälle kirja on mitä parhain, ajattelun eväitä nautittavaksi muutama sivu kerrallaan.

……………………………………………………

Lehdissä on viime päivinä kutsuttu runoilija Mirkka Rekolaa eläväksi klassikoksi. En pidä nimityksestä. Sanat ovat totta vain erikseen. Yhdessä ne tuovat mieleen tuotantonsa näköispatsaaksi kivettyneen kirjailijan, joka seisoo ammoin kirjoitettujen säkeidensä jalustalla.

Rekolan Uusi kokoelma, Valekuun reitti osoittaa, että viidenkymmenen vuoden matka sanojen kanssa ei ole vienyt niiltä terää. Kieli on kirkasta ja säkeistä syntyvä energia jaksaa yhä murtaa luutuneita ajatuskulkuja. Rekola julkaisi esikoisensa Vedessä palaa 1954. Valekuun reitti on kahdeskymmenes neljäs lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo- ja aforismituotantoon.

Sinä, minä ja maailma

Rekola on aina kirjoittanut trendeistä piittaamatta. Hän on ottanut vastaan haasteista kovimman – kirjoittaa siitä mitä ei voi sanoilla ilmaista. Vähempi ei ole riittänyt: ”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / pidän sen avoimena.” Kun runoilijalle vuonna 1995 myönnettiin taiteen Suomi-palkinto raati arvioi hänen sanataiteensa kuuluvan maailman merkittävimpiin.

Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin.”, hän kirjoittaa.

Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Uudistajan osa

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut suomen kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Markku Envall nostaa Rekolan muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan suomalaisen aforismin uudistajaksi. Aforistiikka kietoutuu myös Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi.

Runoilijaa on luonnehdittu mystikoksi, mutta sekin sana vie harhaan – siihen kytkeytyy vaikutelma hämäräperäisyydestä. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä.

Matkalla tulevaisuuteen

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin.

Valekuun reitti murtaa lineaarista ajattelua. Kirjan keskellä on aikapiste, vertikaalin ja horisontaalin leikkaus, josta kurotetaan menneeseen ja tulevaan. Kokoelma alkaa laatikon pohjalta löytyvästä isän kynästä ja nousee lopulta tulevaisuuteen ja taivaaseen. Päätöksenä on sarjallinen runo, jonka näyttämönä on Kubrinovossa sijaitseva Pyhän Georgiuksen kirkko.

Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin. Runoissa aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

Junaan kirjoitetussa runossa eri tilat, liike ja aikaulottuvuus koetaan samanaikaisesti: ”Minä saatoin istua koko matkan / sinua vastapäätä / ja pääteasemalla odottaa / että olet siellä vastassa minua.”

……………………………………………………………………

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä merkittävästä suomalaisesta kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa saman kysymyksen äärellä:

”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro- ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

………………………………………………………………………

Jutun otsikkona Rekolan kokoelman nimi vuodelta 1972.

Arvio Mirkka Rekolasta aforistikkona: linkki

…………………………………………………………………………..

On syytä punnita asioita uudelleen rakkauden valossa

Blogin Perjantairuno on kärsivällinen, Perjantairuno on lempeä. Perjantairuno ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

J.L.Runeberg Idyllejä ja epigrammeja. Suom. Risto Ahti. Kuvitus Björn Landström. WSOY 2004.

Perjantairuno ei väistä velvollisuuksiaan, vaan lainaa tekstin kansallisrunoilija J.L. Runebergilta, jonka syntymästä tulee kuluneeksi 210 vuotta 5.2.2014. Näin siitäkin huolimatta, että hänen tekstinsä aiheuttivat Perjantairunolle kauan sitten kärsimystä, epätoivoa ja mielipahaa.

Nuori mieli ei ymmärrä Saarijärven Paavon ponnistuksia, ei Hirvenhiihtäjien tradition ja talonpoikaispirttien elämää piikoineen ja laukkuryssineen, ei osaa eläytyä kahdensadan vuoden takaisen Suomen sodan sankareiden taisteluun, vaan kaihtaa koulutunneilla kaikin keinoin Vänrikki Stoolin ulkolukua.

Vaikka Runeberg uhkasi erottaa Perjantairunon iäksi kirjallisuudesta, on syytä punnita asioita uudelleen rakkauden valossa. Perjantairunon hyllystä löytyy pieni kirjanen: Johan Ludvig Runeberg IDYLLEJÄ ja EPIGRAMMEJA. Suomentanut Risto Ahti.

Idylli merkitsee ”pientä kuvaa”, epigrammi lyhyttä runoa, joka päättyy terävään oivallukseen tai lakoniseen toteamukseen, eräänlaiseen käänteiseen maksiimiin, jossa on kuitenkin voimaa.

Runeberg-suomennoksessaan Ahti valitsee metriikan ja konstikkuuden sijaan yksinkertaisen ja proosamaisen kielen. Se raikastaa hengityksen ja näyttää kansallisrunoilijan alastomana, ilman suurmiehen kyseenalaista gloriaa.

Kas näin ystävät, Perjantairuno iloitsee totuuden voittaessa. Ehkä… ja kenties Runebergin pieni ja kirkas epigrammi sanoo elämästä jotain enemmän kuin Paulo Coelhon kokonainen romaani.

S U R U  J A  I L O

Yhdessä suru ja ilo

asuivat sydämessäni,

suru yhdessä kammiossa

ja ilo toisessa.

Sovittamatta erotettuina,

toinen yksin toista puolta hallitsi

ja toinen yksin toista.

Kun sitten ainoani

astui sydämeeni,

hän varmaan oven avasi

ja surun iloon liitti,

nyt suruni on autuas

ja ilo täynnä murhetta.

…………………………………….

Johan Ludvig Runeberg (1804 – 1877) runoilija, kirjailija ja toimittaja. Runeberg nousi jo elinaikanaan juhlittuun Suomen kansallisrunoilijan asemaan.

Päivän postausta sivuava ja syventävä juttu löytyy liki kolmen vuoden takaa. LINKKI

Blogi analysoi Risto Ahdin runoutta. LINKKI

……………………………………….

Ei kidutusta ei tuomioita ei teloituksia

Maanantaina 27.1. on Vainojen uhrien muistopäivä. Haluan jakaa nimen kahtia: Muistopäivä ja Vainojen uhrit. Muistopäivä on menneisyyttä, johon kuuluvat sodat, holokaustit, kansanmurhat ja kidutukset. Vainojen uhrit kattavat kaikki edellä mainitut, mutta eivät ole muistoja vaan tätä päivää.

Bossangoa, Keski-Afrikan tasavalta / Fred Dufour / AFP

John Lennon ja Yoko Ono julistivat aikoinaan: WAR IS OVER! – IF YOU WANT IT. Sopii hymyillä heidän idealismilleen. Ja kysyä samalla, onko ajatuksessa kuitenkin totuuden siemen.

Jostain pitää aloittaa, paremman puutteessa itsestään. Miten? Minulla ei ole vastauksia, vain kysymyksiä. Niitä pohtiessani mietin mitä sana EI merkitsee meille, miten se voisi muuttua positiiviseksi miljoonille eri syistä vainotuille:

M E I L L E

ei läpikulkua ei kerjuuta ei kaupustelua

ei mainoksia ei koiria ei sisäänkäyntiä

ei tupakointia ei tarjoilua ei polkupyöriä ikkunan eteen

ei eläinten ruokintaa ei ehkäisyä ei epäröintiä

ei mielipahaa ei pakkoa ei sokeria ei rasvaa

…………

H E I L L E

ei pukeutumissääntöjä ei pelkoa ei pakokauhua

ei barrikadeja ei kotitarkastuksia ei kuulusteluja

ei mielivaltaa ei väkivaltaa ei sekasortoa ei syrjintää

ei uhkauksia ei uhreja ei pahoinpitelyjä

ei yksinvaltaa ei kidutusta ei tuomioita ei teloituksia

……………………………………………………………………….

Linkki vuoden takaiseen muistopäivän juttuun ”Mestarin sana”.

Kuva: Fred Dufour/AFP. Bossangoan pakolaisleiri Keski-Afrikan tasavallassa, joulukuu 2013.

Uuden vuoden ottelu – fysiikka vastaan lyriikka

Kierrätän vielä tähän kahden vuoden takaisen jutun. Vaikka tiedemiehet ovat kertoneet, ettei aika ole todellista, joidenkin asioiden hoitoon on sovittu takaraja. Toivon pikimiten pääseväni työrytmiin, jossa ehdin tehdä tänne uusia havaintoja. Finlandiavoittajakin on luettu, myös siitä tekisi mieli jotain sanoa.

…………………………………………………………………………………………..

Einsteinin ensimmäinen, erityinen suhteellisuusteoria hylkäsi absoluuttista aikaa tikittävän kosmisen kellon ja sekoitti ajan ja paikan käsitteet. Tällainen kaikkeus ei kehity, se ainoastaan on. Voidaan ajatella, että mennyt ja tuleva ovat siinä ”läsnä koko ajan.”

Brittien tiedelehti New Scientist käsittelee 19.1.2008 artikkelissaan aikaa: ”Maailmankaikkeuden ovelin temppu on uskotella meille, että aika on todellista.”

Kuva: Rajesh Kumar Singh/AP/Lehtikuva (Suomen Kuvalehti)

Ihmisellä on taipumus havitella maailmaa haltuun tieteellisillä metodeilla ja matemaattisilla suureilla. Uusimmat teoriat kyseenalaistavat havaitsijasta riippuvan aikakäsityksen. Niiden mukaan eräillä kaoneiksi nimetyillä hiukkasilla on ajallinen suunta, joten mikromaailmakaan ei voisi uhmata ajan “lineaarista” virtaa.

Kari Enquist sanoo kuitenkin: ”Totta puhuen aikakysymykset ovat niin vaikeita, että useimmat fyysikot nostavat kätensä niiden edessä.”

Kun vuosi vaihtuu, runoilija ei voi väistää vastuutaan, säkeiden siivellä kaikki on mahdollista. Lopullisia totuuksia odotellessa lähdetään uuden vuoden matkalle paikkohin ja aikoihin. Tuhannet vuodet mahtuvat saman todellisuuden sisään.

……………………………………………………………..

Vuoden ensimmäisellä viikolla voit nähdä Merkuriuksen

Käärmeenkantajan tähdistössä

samaan aikaan Intiassa Gangesin tyttäret

kalkitsevat kasvonsa valkoisiksi

samaan aikaan Nepalin rinteillä eletään

vallanpitäjien valitsemaa vuotta 2068

samaan aikaan Himalajan vuoristossa

loppuu Hindujen Kali Yuga -kalenterin vuosi 5112

samaan aikaan samassa paikassa eletään myös

buddhalaisen ajanlaskun vuotta 2555

samaan aikaan Islamin yhteiskunnissa vietetään

Jumalan, Armeliaan Armahtajan vuotta 1432

samaan aikaan Pyynikin rinteellä valmistaudutaan

gregoriaanisen kalenterin vuoteen 2012

samaan aikaan ortodoksikirkoissa käytetään

juliaanista kalenteria, joka on siitä 13 vuorokautta jäljessä

samaan aikaan pyhä mies odottaa auringonpimennystä

ja Venäjän vanhauskoiset käyttävät kalenteria

jossa vuosia alettiin laskea maailman luomisesta –


runossa kaikki on kerralla läsnä:

Shusma Gautan, joka pystyttää pihalleen alttarin perustuksia,

nakit, perunasalaatti ja siiderit Siwan tarjouksessa,

rautakaupan raketit, roomalaiset kynttilät,

Karjala takaisin, pommipaketti kahdella kympillä

sekä Siri Viharin luostarin aamu, joka on alkanut

munkkien pyykinpesulla jo ennen rukoushetkeä

……………………………………………………………….