Ajattele Alienia, kuvittele Kummisetä ja Hannibal Lecter…

Kiireen keskellä pistetään päivän postaus ja Perjantairuno samaan pakettiin. Loppuviikosta en ehdi sorvin ääreen. Samuli Parosen aforismin mukaan ”maailma on sana.” Pohdittuani asiaa voin todeta, että maailma ei enää ole sana vaan linkki.

Taide on aina ollut linkki. Ristiinnaulitun kuvaan kiteytyy olennainen osa länsimaista kulttuuria: uskonnollista, poliittista sekä kaupallista kirkkoruhtinaineen, mesenaatteineen kaikkineen, jotka taidetta tilasivat ja rahoittivat. Kaikki yhden linkin kautta.

 

Ajatuksemme kulkevat linkistä toiseen. Verinen hevosenpää vuoteessa merkitsee Kummisetä -elokuvaa. Hannibal Lecterin katse symboloi kokonaista elokuvagenreä.

Anthony Hopkins alias Hannibal Lecter elokuvassa Uhrilampaat.

Anthony Hopkins Jonathan Demmen elokuvassa Uhrilampaat (1991).

Juttuni pointti löytyy tieteestä, joka yrittää linkittää ajatuksista sähköisiä sormenjälkiä, joita ajatuskypärä voisi siirtää toisen ihmisen aivoihin: ”Jos liikeaivokuoren alueella on varmuuskopio siitä, miltä kuviteltu sana kuulostaa ääneen lausuttuna, sen sähköinen sormenjälki voidaan muuttaa sanoiksi tulevaisuudessa.”

Osapuilleen yllämainittujen ideoiden myötä ajatukseni kulki, kun tein kaksi tekstiä tulevaan kokoelmaani Babel, joka päivittää universumin tilanteen tammikuussa 2013. Kuvat tähän juttuun hain vasta jälkeenpäin, eli tänä aamuna. Niiden kopiot olivat jo aivoissani valmiina.

………………………………………………………………………………………………………

Valheenpaljastusmenetelmät eivät tiedä totuudesta mitään. Elektrodit etsivät tunnereaktioita kuin meediot, jotka lukevat eleitäsi, ilmeitäsi ja käytöstäsi kuin kirjaa, harhauttavat aistejasi ja aivojasi. Kuvittele Vladimir P. ja hänen totiset kasvonsa, robotin tai kloonin kauhistuttava ilmeettömyys. Ajattele murhaajaa, ajattele suihkuverhoa ja veistä, elokuvan veristä hevosenpäätä vuoteessasi, ei mitään reikäistä omenaa jonka sisällä toukka tiskaa, ajattele Rosemaryn painajaista, Frankensteinin morsianta ja Hannibal Lecterin katsetta, ajattele veristä ja lihaisaa Alienia purskahtamassa sisältäsi. Sykkeesi saattaa nousta, kämmenten hienoista hikoilua tuskin tuntee, mutta ihosi sähkönjohtavuutta voidaan mitata. Oletko tuntenut mustasukkaisuutta, saatatko hillitä sitä?

Claude Monet, Misty Morning on the Arm of the Seine at Giverny, 1887.

Älä huoli, ajatuksiasi ei voida lukea, kyse on vain ajatuskypärästä, joka viestii ääneti taistelijoiden kesken. Tutkijat ja sotilaat uskovat, että järjestelmä on mahdollista valmistaa. Jos liikeaivokuoren alueella on varmuuskopio siitä, miltä kuviteltu sana kuulostaa ääneen lausuttuna, sen sähköinen sormenjälki voidaan muuttaa sanoiksi tulevaisuudessa. Ehkä sadan miljardin aivosolun ja niiden yhteyksien sähköisen toiminnan seasta on mahdollista seuloa sanoja – kuin runon ja lukijan yhteneväinen ajatusketju. Tai jotain samankaltaista kuin Monetin maalaus, kaunis kokonaisuus udun ja ilmakerrosten verhoamia todellisuuksia.

………………………………………………………………………………………………………..

Ja vielä bonuslinkki, jossa kolme ikonia kulkee käsi kädessä.

Perjantairunossa saat suudelman

Perjantairuno kumartaa saduille ja sankareille, todeksi tulleelle fiktiolle. Tarinoilla käydään kuoleman yli, niihin tallentuu kaikki mitä olemme joskus olleet ja ajatelleet. Kaikki vaatii vastavoiman, hyvän ja pahan kamppailu on ikuista. Sellainen maailma on meille luotu.

Prinsessa R. kumartuu antamaan sinulle

hyvänyön suudelman, Hämähäkkimies asettuu valvomaan untasi

ja pieni merenneito – vaahtoa vain – painaa huulet poskellesi.

Lumikin ilkeä äitipuoli silittää hiuksiasi ja jossain hoilaa

juopunut nainen: Oi mutsi mutsi, stikkaa lamppuun eldis.

Black Magic Woman rutistaa sinut syliinsä, linnunjalkainen

seireeni kuiskaa korvaasi hyvän yön, sohjossa konttaava

kerjäläinen siunaa sinut kymmenen sentin kolikosta.

Vielä sotilaan suudelma, diktaattorin ja tyrannin tervehdys,

Kim Jong-il koskettaa kalman huulilla otsaasi – sweet dreams,

lennä lennä, unohda kenen puolesta täytyisi taistella,

kuoleman sisar kaipaa sinua ja näet levollista unta.

……………………………………………………………………………………………….

Ehkä uneksit ruusuaidasta, joka on leikattu

pikkusormen mittaisiksi tapeiksi,

valosta versoo kaksi läpikuultavaa silmua ja uskot

että siitä alkaa kierto alusta taas,

niin kuin kaikki alkaa kerta toisensa jälkeen.

……………………………………………………………………………………………….

Marilyn, muisti ja identiteetti

Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta viisikymmentä vuotta sitten. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn tuli väistämättä tekstiin mukaan. Kirjan teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Kirjailija Max Frischin mukaan: ”Jokainen keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija.

Marilynin merkkipäivä innosti kaivamaan tähän pari tekstinpätkää. Ja toki suosittelen myös koko kirjaa. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009. Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys:

Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?

”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa.

Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”

…………………………………………………

”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.

Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”

Elämää illuusiossa

Pöytälaatikkoon kertyi muutama kello. Keräsin kirppareilta lisää kunnes viisikymmentä tuli täyteen. Aikaa kului kaksitoista vuotta. Plus ne kolme, kun mietin mitä loppuun käytetyllä ajalla tulisi tehdä. Lopulta tungin kellot kantikkaaseen lasimaljakkoon. Nyt ajan illuusiota sopii tarkastella puolelta jos toiselta.

Käytettyä aikaa, Juha Siro 2012.

Aikojen alussa aika oli karkeata tavaraa, jota auringon nousu ja lasku paloitteli. Sekunti määriteltiin jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta eihän sille käyttöä ollut. Vasta 1600-luvulla tähtitieteilijät alkoivat tarvita niin hienojakoisia määreitä, että sekunnitkin pilkottiin.

Fysiikka määrittelee ajan tapahtumien välisenä etäisyytenä aika-avaruuden neljännellä akselilla. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria esittää kaareutuneen aika-avaruuden käsitteen: eristetyssä järjestelmässä ajan kuluessa eteenpäin entropia eli haje kasvaa, joten sen lisääntymisestä voidaan päätellä ajan suunta.

Jotkut esittävät, ettei aikaa ole. Väärä illuusio syntyi, kun ihmiset oppivat mittaamaan ”aikaa”. Kun hiekka valuu tiimalasissa, se vain siirtyy paikasta toiseen. Aika pysyy paikallaan ja on siis ikuisuuden mittainen. Ajan suuretta voisi paremminkin etsiä eri paikoista ja niiden suhteista toisiinsa.

Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa (1888 – 1935) pohtii Levottomuuden kirjassaan ajan olemusta. Pessoa kirjoitti ”päiväkirjaa” kaksikymmentäkolme vuotta ja julkaisu koottiin hänen jäämistöstään.

Levottomuuden kirja on eurooppalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Muistiinpanoissaan Pessoa pohtii elämän ilmiöitä kaikilta mahdollisilta kanteilta: ”Heittäydyn välillä metafyysisiin pohdiskeluihin yhtä tunnontarkalla ja kunnioittavalla innolla kuin ihminen, joka tekee todellista tieteellistä työtä.”

Pessoan kirja on loputtoman rikas kudelma ”kaikesta mahdollisesta” mitä ihmisen päässä liikkuu. Niin innostava ja inspiroiva joka sivullaan, että muutaman rivin lainauksen poimiminen tähän tuntuu tuskalliselta.

………………………………………………………………………………………………………………

”En tiedä mitä aika tarkoittaa. En tiedä sen todellista mittayksikköä, jos sillä sellainen on ylipäätään. Sen tiedän, että kellon mittaama aika on väärä, koska se jakaa ajan jaksoihin, ulkoa. Tiedän senkin, ettei aikaa voi mitata tunneilla, koska ne eivät jaa sitä vaan mielikuvaa siitä. Unelmien mittayksikkö on myös väärä sillä niissä vain hipaisemme aikaa, joskus hitaammin joskus nopeammin, ja se elämmekö kaiken nopeasti vai hitaasti riippuu ajan kestosta josta en tiedä mitään.

Väliin tuntuu, että kaikki on valhetta ja että aika on pelkkä kehys johon tungetaan kaikki joka on sille vierasta. Kun muistelen mennyttä elämääni, huomaan että ajat sijoittuvat täysin järjettömille tasoille ja korkeuksille ja että saatan olla nuorempi tilanteessa, jossa olen saavuttanut kunnioitettavan 15 vuoden iän, kuin silloin kun istun lapsena leikkikalujen keskellä.

Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä. Tuntuu kuin olisin taikatempussa, missä tiedän jo ennalta tulevani huiputetuksi, mutten näe mitä tekniikkaa tai apuvälineitä siihen käytetään. /…/ Mietin ovatko saman ajan vievät liikkeet, kuten se että poltan savukkeen, kirjoitan tämän kappaleen ja ajattelen epäselvästi, todella yhtäaikaisia. /…/

Ovatko huomioni tyhjänpäiväisiä? Ovat tietenkin. Ovatko ne pelkkiä mielikuvitusleikkejä? Pakko myöntää. Mutta mikä on se joka mittaa meitä mittaamattomasti ja ottaa meidät hengiltä vaikkei ole itsekään olemassa?”

……………………………………………………………………………………………………………….

Andalusialainen koira julkaisi Levottomuuden kirjan Sanna Pernun suomentamana ja Priit Pärnin kuvittamana 1999. Kirjoitin blogiin Pessoasta aiemmin 20.10.2010. Juttu löytyy tästä linkistä.

Perjantairunossa tyttö saa nimen

Poikani perhe järjesti kastetilaisuuden tasan viikko sitten. Tuoreelle tulokkaalle annettiin nimi Aitolahden kirkossa. Tyttö sai alttarilla siunauksen seurakunnan paimenelta, vanhemmiltaan, kummeilta ja läsnä olevilta muilta lapsilta.

Saima Kerttu Amanda 20.7.2012.

Pastorin puheesta muistan vain yhden asian. Hän sanoi, että isovanhempien tärkein tehtävä on liittyä lastenlastensa elämään. Jakaa eteenpäin se, missä he ovat kokeneet onnistuneensa.

Kun näin tärkeään tilaisuuteen tilataan runo, reunaehdot on syytä miettiä tavallista tarkempaan: hippu elämän yli käyvää gloriaa, vastapainoksi muutama arkinen ilmaisu. Tekstin ymmärrettävyys ja tunteisiin vetoaminen ovat tässä tapauksessa hyveitä.

Kun runo on valmis, on hyvä tietää, että tähtäin on ollut kympissä, mutta säkeet on tarkoituksella ammuttu hivenen ohi. Sydämen asioissa sellainen saattaa antaa parhaan lopputuloksen.

……………………………………………………………………………………………..

Kun syntymä luo uuden universumin ja elämä

ottaa ihmisen muodon,

lapsi on valmis ja Jumalan kuvaksi tehty.

Meidän kaikkien elämää kannatteleva ihme,

taivaanvahvuuden läpäisevä timantti ja

maailmankaikkeuden keskipiste.

Kasteen hetkellä ihmeistä suurimmat ovat pienimpiä,

ristipisto kastemekon helmassa, siunaukset vahvistava sana,

tulevaisuuden lankakerä labyrintin portilla.

Tytölle annetaan nimi, joka liittää hänet seurakuntaan ja sukuun,

hänestä kasvaa meille kaikki kaikessa.

Tule sinä lapseksi taas niin näet: hyvä haltija häilähtää kehdon yllä

ja meillä on mahdollisuus toivoa

että elämä antaa Saima Kerttu Amandalle, rakastetulle

kaiken mikä hänen parhaakseen on.

Yhtä hyvin hatullisen linnunlaulua lumisateessa

kuin kokonaisen galaksin tai Linnunradan.

Katso kastettua, väistämättä tekee lapsi oman tiensä,

kasvaa sitä mukaa kun matka joutuu.

Hänen mukanaan saattavat vanhemmat

hakea vahvistusta sille, mihin lujimmin uskovat.

Nämä rivit kirjoittavat rukouksen heidän puolestaan,

välittävät sukupolvien siunauksen.

…………………………………………………………………………………………………..

Tarkkaile kärpästä!

Higgsin hiukkasen löytyminen tiesi brittifyysikko Stephen Hawkingsille sadan dollarin menoa. Hän oli lyönyt vedon löytymistä vastaan Michiganin yliopiston fysiikan professori Gordon Kanen kanssa.

Illan elokuva alkaa näillä minuuteilla. Siinä Einstein työstää maailmanjärjestyksen teoriaa ja Arthur Eddington todistaa kaavan oikeaksi. Mielenkiintoista. Älypäiden puuhia pohtiessa tulee mieleen onko nerous ainoastaan geneettisen perimän tulos?

En tiedä vastausta. Sen tiedän, miten intohimoisesti ja herkeämättä uusia uria aukovat ihmiset omistautuvat asialleen. Yöpöytäni selailukirjana on yhä Leonardo da Vincin Työpäiväkirjat. Luettuani hänen muistiinpanonsa perhosista ja kärpäsistä, ymmärsin miten tärkeitä ja innostavia ovat vähäisetkin havainnot.

Leonardo da Vinci, oletettu omakuva.

Kun asiat alkavat tuntua itsestäänselvyyksiltä, elämä alkaa luutua. Meille taviksille perhonen on kaunis näky, kärpänen jotain kakun päältä tai viinilasin reunalta tiehensä hätisteltävää. Lapset ajattelevat toisin. Ja nerot, joiden assosiaatiokyky alkaa kehittää pienestä yhä isompia oivalluksia.

”Perhonen ja monet samantapaiset hyönteiset lentävät kaikki neljällä siivellä. Niistä taaempana olevat ovat pienempiä kuin edessä olevat, ja etummaiset peittävät taaemmat. Kaikki tällaiset eläimet voivat nousta suoraan ylös ilmaan, koska siipien noustessa niiden väliin jää aukko ja etummaiset siivet ovat korkeammalla kuin taaemmat. Niin se kannattelee itseään lähes siihen hetkeen saakka, kun sen ylös työntänyt liikevoima on lopussa. Perhosen laskeutuessa sen suuremmat siivet koskettavat pienempiä ja saavat siitä uutta liikevoimaa.

On olemassa toisia hyönteislajeja, jotka lentävät neljällä yhtä suurella siivellä, mutta niiden siivet eivät laskeutuessa peitä toisiaan eivätkä ne voi kohota pystysuoraan ylöspäin.

Kun kärpänen pysähtyy ilmassa, se lyö siipiään hyvin nopeasti niin, että niistä lähtee suriseva ääni, ja levittää siipiään poispäin tasapainopisteestä nostaen niitä yhtä korkealle kuin siipi on pitkä.

Noustessaan se nostaa siivet viistosti eteensä niin että se hakkaa ilmaa melkein vaakasuoraan. Laskeutuessaan se lyö ilmaa kohtisuoraan ja nousisi siten korkeammalle, ellei se vastustaisi viistoa liikettä omalla painollaan.”

Perjantairuno ja ikuisen elämän edellytys

Ovidius eli Jeesuksen aikaan, ajanlaskumme taitteessa. Hän oli oman kulttuurinsa Elias Lönnrot, joka keräsi antiikin tarut ja kirjoitti ne eepokseensa Muodonmuutoksia.

Orpheus ja Eyridike. George Frederic Watts, 1869

Teos on länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi. Myös Shakespeare piti Ovidiusta esikuvanaan. Ja ne, jotka kaikesta jotain ymmärtävät, väittävät että klassisten kertomusten kaavan voi tiivistää sormista luettavaan määrään. Kaikki löytyvät Muodonmuutoksista.

Marcel Camus: Musta Orpheus, 1959

Totta on, että hyväksi havaittu draama toistaa itseään vuosisadasta toiseen ja jää elämään ikuisesti. Perjantairunon viimeisissä säkeissä on viite Orpheuksen ja Eyridiken tragediaan. Yhtä huonosti kävi kuin Lootin vaimolle. Jos jumalat asettavat armolleen ehtoja, niitä on syytä noudattaa.

Orpheus ja Eyridike, Pariisin Oopperan baletti 2012. Kuva Agathe Poupeney.

Myttyyn mennyt yrityskin saattaa silti johtaa ikuiseen elämään. Ensimmäisessä kuvassa Georg Frederic Wattsin näkemys Orpheuksesta ja Eyridikestä, 1869. Toinen Marcel Camusin elokuvasta Musta Orpheus, 1959. Kolmas kuluvalta vuodelta, Pariisin Oopperan baletin esityksestä. Tragedian pääpari on yhä sama kuin ennen ajanlaskumme alkua.

…………………………………………………………………………….

Perjantairunon teksti numero 75 ja 290 muuta löytyvät helmikuussa 2013 julkaistavasta kokoelmastani Babel:

Tänään on vaikeinta on olla kirjoittamatta

miten Lontoon filharmoonikoista vyöryy raakaa voimaa

miten Dresden tulvii hyvää tahtoa

miten intialainen oluttehtailija saa sankarin maineen

miten Viro muistaa miehitysajan kuljetuksia Siperiaan

miten poika kurkistelee muurin yli Länsi-Berliinissä 1961

miten Kathrin rakastaa yhä omaa Berliiniään

miten toiset meistä toimivat henkensä kaupalla

miten kuivuudesta kärsivät kantavat vastuun sodan häätämistä

miten pakolaissopimus täyttää kuusikymmentäyksi vuotta

miten Koillisväylästä avautuu kaupallinen reitti Aasiaan

miten Pakistanin mullahit uhkaavat taiteilijaa

miten omantunnonvapautta korostetaan suhteessa seksiin

miten naispapin uutta virka-asua arvioidaan

miten lukea väärin: Saatana lämmitti jalkapallostadionin

miten Santana konsertoi Tampereen stadionilla

miten ruotsalainen dekkaristi uhkaa lopettaa uransa

miten maailma on Sotkan munasta syntynyt

miten ikuista elämää on mahdoton tavoittaa

ennen kuin noutaa manalasta kuolleen neitsyen

…………………………………………………………………………..

Perjantairunossa pirulle myyty sielu ja Burroughsin tragedia

”Niin suuria tarinoita ei enää ole, että voisi myydä sielunsa pirulle.” Lainaus on esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998) En tiedä vieläkö piru käy sieluilla kauppaa. Alkuperäisestä Faustin tarinastakin on traaginen versio sekä katumuksen ja jumalan armon kirkastama vaihtoehto.

Suuria tarinoita punnitessa olin väärässä. Antiikin tragediat solmivat tarinan tiukkaan pakettiin, jonka lopussa katarsiksen kyyneleet johtivat puhdistukseen ja elämänhalun palautumiseen. Nykyhetkeä kokoavaa suurta tarinaa kaipaillaan säännöllisin väliajoin.

Tarina elää yhä, mutta kertomus on fragmentoitunut ja rihmastoitunut. Se on kaikkialla eikä missään. Informaatiovyöry itsessään on Suuri tarina tänään. Peilinsirpaleista voi koota näköiskuvia, mutta miten ilmaista kaaoksen kokonaisuutta.

Ensi tammikuussa ilmestyy kokoelmani Babel, jonka 365 tekstiä tekevät maailmasta päivityksen. Luomisesta lähtien. Yksi avainteksteistä on numero 63. Ei siinä esiintyvän William S. Burroughsin vuoksi, vaan hänen haastattelunsa. Teksti kurkottaa kuudenkymmenen vuoden taakse ja määrittää samalla tulevaisuutta.

Burroughs itse (1914 – 1997) oli beat-sukupolven keskeisiä kirjailijahahmoja. Palikka, joka ei tahtonut sopia järjestäytyneen yhteiskunnan lokeroon. Hänestä ehkä myöhemmin lisää. Tänään Perjantairuno.

………………………………………………………………………………..

William Burroughs ampui vaimonsa, häntä kiehtoivat aseet

(ehkä se oli kylmän metallin kosketus, ylemmyydentunne)

vahinko sattui Meksikossa 1951, juovuksissa ja leikin varjolla.

Syyllisyys kuristi kirjailijaa kuolemaan asti eikä hän voinut

kuin kirjoittaa joka päivä säilyttääkseen järkensä.

Toimittaja kertoo miten oli tavannut Burroughsin 80-luvulla

tämän ainoaksi jääneellä Suomen-kiertueella:

”Junassa Helsingistä Tampereelle kysyin monia nykyajan

piirteitä kirjoissaan ennustaneelta Burroughsilta

myös cut-up, eli leikkaa ja liimaa -kirjoitusmetodista.

– Me elämme  c u t – u p i s s a.  Tuossa ikkunassa

maisema vaihtuu koko ajan. Samalla me keskustelemme tässä

ja kuulemme katkonaisesti mitä ihmiset vieressämme puhuvat.

Näemme mainoksia ja pohdimme ehkä, mitä söisimme tänään.

Sekalaiset informaatiot leikkaavat lakkaamatta ja

hallitsemattomasti toisiaan.”

……………………………………………………………………………………

Perjantairuno ja Schjerfbeckin anastettu omakuva

Suomen ainoa maailmanluokan kuvataiteilija täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Juhlan kunniaksi Ateneumin taidemuseossa on avautunut tänään laajin koskaan järjestetty Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttely.

Ateneum nostaa esille 300 työtä ja näyttelyn luetteloon on kuvattu 750 teosta. Yksi merkittävä työ on kadoksissa edelleen: Omakuva vuodelta 1921. Teos oli esillä Eskilstunan taidemuseossa 1975. Maalaus varastettiin ja on sillä tiellään.

Schjerfbeck-artikkeli, Helsingin Sanomat 11.11.11.

Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on ottanut maalauksesta ainoan tallella olevan värikuvan. Holger on tutkinut Schjerfbeckiä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeksi hän urakoi seitsemän vuotta taiteilijan kirjeenvaihdon parissa. Tutkimuksen tuloksena on julkaistu runsaasti kuvitettu kirja suomeksi ja ruotsiksi.

Åbo Akademin kirjastoon on tallennettu pari tuhatta Schjerfbeckin kirjettä. Liki kaikki taiteilijan lähettämiä. Itse saamansa kirjeet hän tapasi polttaa ja suositteli sitä myös kirjeidensä vastaanottajille.

Schjerfbeck hallitsi ruotsin kielen lisäksi ranskaa ja englantia, mutta ei suomea. Kirjeenvaihto oli hänelle elintärkeä dialogin ja yhteyden vuoksi, itse kirjeet eivät merkinneet muuta kuin häiritsevää materiaalia, jonka saattoi hävittää.

Kuvan ja sanan liitto on askarruttanut useita taiteilijoita. Da Vinci kirjoitti aiheesta esseen, jossa hän todisteli kuvataiteilijan päämääriä aidommiksi kuin runoilijan. Lauri Viidan sitaatin lainaan ulkomuistista, joten pahoittelen mahdollista epätarkkuutta. Ajatus pitää kutinsa: ”Millään muulla taiteen keinolla kuin kirjallisuudella ei ole mahdollista ilmaista, että tässä huoneessa ei ollut eilen kahta kaksivuotiasta vinttikoiraa.”

Kun palaan varastetun maalauksen kuvaan, joka julkaistiin Hesarissa 11.11.11. haluan pelastaa Schjerfbeckin maalauksen. Epätodennäköistä kyllä, mutta se saattaa olla tuhoutunut. Runossa se voi elää ikuisesti. Ehkä teksti kertoo myös jotain kuvan ja sanan suhteesta. Moni täällä julkaistu runo löytyy tulevasta kokoelmasta BABEL. Niin tämäkin, teksti numero 262.

……………………………………………………………………….

Tampereen runot ikuistavat kadonneen maalauksen

neliön mittasuhteet, taustan väri oliivin, reunoiltaan

se taittuu tummempaan sammaleen vihreään,

saa lähempänä kasvoja lämpimän hiekan sävyjä,

kasvojen ovaali liki täydellinen, oikean posken kavennus

ja leuan vasen kärki antavat liikkeen rytmin,

lyhyiden hiusten suurpiirteinen pinta ja liioitellun

suuriksi kuvatut korvat korostavat kasvojen muotoa,

oikean kulmakarvan kaari voimakkaan musta,

vasen häivähdys vain – raskaat silmäluomet samaa kaarta

väri saksanpähkinän kovan kuoren ruskeaa,

silmiin sivelty yhtä ja samaa pintaa – melkein mustaa,

katseen terävyyttä tukeva suun muoto,

ylähuulen amorinkaari vailla keskustan kuoppaa ja

symmetrisen alahuulen oikeassa sivussa ihonsävyinen kiilto,

nenän voimakas varjo korostaa kasvojen oikeaa puolta,

niukan paletin tummat laikut nostavat poskipäitä ja

alaviistosta kuvatut kasvot on korotettu mustana väreilevän

kauluksen luonnottoman korkealle jalustalle

joka raottuu antaakseen tilaa puuterinsävyssä hehkuvalle korulle.

Hartioiden harmaa linja on olemattomaksi kavennettu, jotta kuva

olisi koko ajan kohoamassa katsojan yläpuolelle.

……………………………………………………………………………

Claes Andersson yrittää omakuvaa

Claes Andersson täyttää 75-vuotta 30.5.2012. Kirjailija, muusikko, palloilija, poliitikko, psykiatri… muun muassa. Tärkeysjärjestys saattaa vaihdella, joten järjestin asiat aakkosittain.

Anderssonista on syntynyt kuva boheemina renessanssi-ihmisenä. Roskalehdet ovat jättäneet hänet rauhaan nähtävästi siksi, että mies on ehättänyt itse tunnustamaan itsemurha-aikeensa ja peliriippuvuutensa… muun muassa. 60-luvun kirjalliset kärhämät ja loanheitot ovat unohtuneet aikoja sitten. Niin kuin pitääkin.

Jos Anderssonin CV kiinnostaa, suosittelen vaikka Wikipediaa. Hesari teki jutun 29.5. Tällä mennään syvemmälle. Uskokaa tai älkää, kun tulin tänä aamuna työhuoneelle ja kaivoin esiin runokokoelman Ajan meno (wsoy 2008) ja avasin kirjan sattumanvaraiselta aukeamalta, ensimmäinen runo oli Yritys omaksikuvaksi.

Heitetään pallo Anderssonille takaisin. Runoilija saa onnitella itseään. Ehkä se valaisee myös lukijoita. Runo perustuu toisteiseen paradoksiin. Jätän riveille säejaon, vaikka teksti on pitkä.

……………………………………………………………………………………………

Minun nimeni on Hitler A

Minun nimeni on Stalin J

Minun nimeni on Pinochet A

Minun nimeni on Hussein S

Minun nimeni on Bush G W

Minun nimeni on Nasaretilainen J

Minun nimeni ei ole Andersson C J

En ole se joka luulin olevani

Olen joku muu mutta kuka?

Äitini ei synnyttänyt minua toukokuussa 1937

Äitini ei ollut naimisissa isäni kanssa eikä isäni

ole siis minun isäni

Hänellä oli niin mahtava ja kauhea ääni

etten voinut hengittää

Sitä tuli pistettäkin pienemmäksi

En muista mitään en voi

unohtaa mitään

Ne sisarukset joita minulla oli eivät olleet sisaruksiani

Se puistototäti jonka luona kävin ei ollut puistotätini

Sille joka ei ollut äitini minä valehtelin

kaikesta mikä oli totta

Jokin joutaa pois

Jos sen teki itse se oli ok

En muista mitään en voi

unohtaa mitään

Kasvoni kukkivat kuin taivaallinen ruusutarha

Olin tyhjäntoimittaja ja uneksija

Jos en tehnyt yhtä tein toista

Hän jota rakastin venähti yhtenä kesänä puoli metriä

Ja hänestä tuli pidempi kuin huokaukseni

En saanut koskettaa häntä likaisilla pojansormillani

Kun lamppu sammui työnsimme kielet

toistemme suihin

Rakkaus

En muista mitään en voi

unohtaa mitään

…………………………………………………………………………………………….