Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

George Saunders (s.1958) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka työskenteli ennen kirjailijaksi ryhtymistään geofyysikkona. Hän opiskeli Syracusan yliopistossa ja julkaisi novelleja ja lyhytromaanin sisältävän esikoisteoksensa CivilWarLand in Bad Decline vuonna 1996.

Kuva: Damon Winter, New York Times.

Vuosien mittaan Saunders on julkaissut kiittäviä kritiikkejä ja palkintoja kerännyttä lyhytproosaa sekä lastenkirjoja. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös eri lehtiin ja opettaa entisessä yliopistossaan.

Siltala julkaisi Saundersin novellikokoelman nimeltään Joulukuun kymmenes Markku Päkkilän suomentamana vuonna 2015. Tartuin kirjaan ystävän suosituksesta. Myös kansiliepeen väite kohotti kiinnostustani: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.” – The Wall Street Journal.

Tekisi mieleni sanoa, että Joulukuun kymmenes on lajissaan omaperäisintä proosaa mitä olen lukenut miesmuistiin. Noin suoriksi ei mutkia voi kuitenkaan vetää. Lainaan siis kappaleen Raymon Carverin lyhyestä esseestä, jossa hän pohtii hyvän kirjoittamisen edellytyksiä – sitä mikä erottaa kirjailijat toisistaan.

”On kyse tyylistä, mutta se ei yksin riitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

On kirjailijoita, joille ominaisen tyylin tunnistaa yhdestä virkkeestä. Jose Saramagolla se saattaa tosin olla puolentoista sivun mittainen, Walt Whitmanilta riittää pari säettä. Nyt ei ole kyse siitä. Saunders puhuu useilla eri äänillä.

Saundersin omaleimaisuus syntyy itse kielestä, siitä miten hän muokkaa sen kulloisenkin tarinan henkeen ja ytimeen. Kun nelikymmenvuotias perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa, jälki on sen mukaista: arkista, rosoista ja simppeliä. Novellissa, jossa kemialliset ärsykkeet säätelevät ihmisten tunteita, lyhyet ja täsmällisiksi hiotut lauseet kuljettavat kerrontaa äärimmäisen tehokkaasti.

Kirjailija ei selitä mitään, hän iskee keskelle päähenkilön elämää ja leikkaa siitä vahvan siivun, ei mitään juonellisten johtopäätösten pakettia, vaan tajunnanvirtaa ja dialogia kunnes novellin olemus alkaa kirkastua lukijan mielessä.

Saunders kirjoittaa kipeistä aiheista amerikkalaisen keskiluokan, tai vieläkin vähäosaisimpien kokemana. Usein novellien alun arkiselta vaikuttava tilanne alkaa kääntyä lähitulevaisuuden dystopiaksi. Saunders on myös ajankohtainen moralisti ja musta humoristi, joka kirjoittaa älykkäästi ja asiaansa alleviivaamatta. Vahva suositukseni kirjalle.

………………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä ”Lääkettä ja vastamyrkkyä”. Kaksi loistavaa novellistia.

2. Raymond Carver ja novelli, josta tehtiin leffa: ”Miksi ette tanssi?”

………………………………………………………………..

Viggo Wallensköld ja salaperäinen sienitieteilijä

Vuoden ensimmäinen aiheeni käsittelee sienitieteilijää, josta tuskin olet kuunaan kuullut. Päivitykseni nousee marginaalista, mutta vain näennäisesti. Kun siirrät fokusta hieman sivuun siitä mikä on eniten esillä, saattaa olla, että löydät mielenkiintoisemman ja omaperäisemmän maailman.

Viggo Wallensköld: Maila Vuorisalo Guggenheim
Viggo Wallensköld: Maila Vuorisalo Guggenheim

Päivityksen innoittaja on Kustannus Oy Taiteen 2016 julkaisema teos Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin. Kanteen ja nimiölehdelle kustantajaksi on merkitty Kustannusliike V. Wallensköld. Mutta tuskin spoilaan paljon paljastaessani koko teoksen hyberbolan ja metafiktion. Kyse on siis sepitteestä ja ”sadusta”.

Kuvittaja/kirjoittaja, Viggo Wallensköld (s.1969) on palkittu kuvataiteilija, joka tunnetaan eri tavoin fyysiseen marginaaliin jääneiden ja yksinäisyyttä korostavien ihmisten muotokuvista. Kaunokirjallisuuden kuvitus on ylikäymättömän vaikea laji. Nyt jokainen, vaihtuva kertoja saa tekstinsä oheen oman, tussilaveeratun muotokuvansa ja ideasta kasvaa oleellinen osa teosta.

Kustannus Oy Taide julkaisee Taide-lehteä ja kustantaa kirjoja. Useimmiten kirjat ovat kulttuuriselta merkitykseltään niin tärkeitä, että jäävät helposti vaille huomiota ja marginaaliin.

Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin on 219-sivuinen kirja kuvitteellisesta ja salaperäisestä henkilöstä, jota satakunta nimettyä aikalaista koettaa kuvata, kuka kohteeseensa tarkentaen, kuka omaehtoisemmin.

Viggo Wallensköld: Runoilija Savva Fedorov
Viggo Wallensköld: Runoilija Savva Fedorov

Maailmankirjallisuuden perinteestä nousevat mieleen Daniil Harms ja Jorge Luis Borges. Aivan oma lukunsa on puolalainen Olga Tokarczuk, joka ujuttaa sienet aivan konkreettisesti joka ainoaan romaaniinsa. Kirjallisia sukulaisia ovat myös Italo Calvinon henkilöt Herra Palomar ja Terralban varakreivi Menardo.

Wallensköldin omalakista maailmaa voisi luonnehtia Calvinon tapaan metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta.

Käsillä oleva teos jatkaa vuonna 2005 julkaistua, kuvitettua, pienimuotoisempaa teosta Anatolij D. Mbdrinov Sienitieteilijä. Wallesköldin luomaa kirjallista maailmaa valaisee viisto huumori. Kun media nostaa jonkin kirjailijan esiin, sillä on tapana kaluta samaa luuta loputtomiin. Ehkä kannattaisi kurkistaa myös marginaaliin.

Suvi Ahola kirjoitti Hesarissa (27.11.2016) näkökulmatekniikasta, joka nykyproosassa jyrää. Tässä punnittavaa teemaan – sadan kertojan näkökulma. Esimerkkinä yksi viitetarina salaperäisen sienitieteilijän elämään.

Viggo Wallensköld: Svante Norrbäck
Viggo Wallensköld: Svante Norrbäck

”Svante Norrbäck:

Baba Nekrasova on yksi kaikkein pitkäaikaisimpia asiakkaitani. Miksi minä pysyisin vaiti, kun jopa psykiatriliiton puheenjohtaja puhuu suunsa puhtaaksi asiakkaistaan! Tässä maassa maan tavalla, eikö vain? Baba Nekrasova on paitsi vainoharhainen, myös herkkäuskoinen. Minä voin esittää vakavalla naamalla olevani kauppiaan hevonen, ja hän luulee tosissaan, että olen hevonen, kunnes yhtäkkiä muutun kissaksi. Sitten loppuajan olen kissa. Näin tässä maassa tehdään. Baba Nekrasovin mies on kaivosinsinööri, ja hänellä on hyvä palkka. Siitä palkasta kuluu aimo annos minun palkkioihini. Ja äijä maksaa. Eikä siinä mitään, meillä on Baban kanssa hyvinkin lystiä. Mistään Mbdrinovista en tiedä. Se on taas niitä Baban päähänpistoja. Ja niitähän riittää.”

…………………………………………………………

Ekstralinkit

Wallensköld seitsemän vuoden takaisessa jutussa: Sanattomia tarinoita

Italo Calvinon Halkaistu varakreivi: Hyvän ja pahan taistelu

…………………………………………………………

Sydämeni räytyy ja riemuitsee

Nostan perjantain päivitykseen työhuoneen ovenkahvan ja kaksi kuvaa sen vierestä: rationaalisen ja emotionaalisen sydämen. Ihminen lataa sydämeen tunteidensa ja persoonanansa tiedostamattomat alueet, joille ei sanoja löydy.

Rakkaudesta sydän pakahtuu. Rakkauden puutteesta särkyy. ”Sydämeni on niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun” (sanat V.A. Koskenniemi, sävel Sibelius). Raamatun psalmi osaa yhdistää hengen ja lihan: ”Minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, myös minun ruumiini asuu turvassa.” Eino Leino pistää peliin koko persoonan ja elämänkatsomuksen: ”Sulle laulan, neiti kesäheinä, / sydämeni suuri hiljaisuus, / uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus.”

Paha ihminen on sydämetön. Hyvä sydämellinen. Suvaitsevaisella on suuri sydän. Kun ihminen tekee sydämen valintoja hänellä on usein puutteelliset tiedot, tai hän tekee parempaa tietoaan vastaan, mutta haluaa teolleen puolustuksen jo ennakkoon.

Iskelmäsanoittajan sopii riimitellä: ”Sun tules liekeissä kun sydämeni räytyy”. Runoilijalle sydämestä kirjoittaminen on patetian ja vaaran paikka. Kirjoitin sydämen kokoelmaani Elämän tarkoitus (Like 2002). Kliseisen sydämen ja tunteen vastapainoksi piti hakea raadollisuutta. Sitä löytyi Andres Serranon kuvista. Kohuttu valokuvataiteilija piti näyttelyn Helsingissä vuonna 2001.

PORTTI

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy lumesta Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

Vielä on annettava vuoro Leonardo da Vincille (1452 – 1519). Hän sananmukaisesti kaivaa sydämen kuolleen rinnasta tarkastellakseen ja havainnoidakseen sen materiaa ja toimintaa. Ja kun hän kirjoittaa sydämestä, se on silkaa runoutta.

Piirros Leonardo da Vincin työpäiväkirja.
Piirros Leonardo da Vincin työpäiväkirja.

”Sydän on se ydin, josta verisuonten puu syntyy. Tiukka lihasmalja. Sydämeen virtaava veri ja sen valtimot ylläpitävät ja ravitsevat kaikkien muiden lihasten elämää ja niin tiivis on sydän, ettei sitä vahingoita edes tuli kuin hädin tuskin, kuten voidaan nähdään palaneista ruumiista, joiden sydän on vielä verinen vaikka luut ovat tuhkaksi palaneet.”

……………………………………………………………………

Ekstralinkissä yllättävä ajankohtainen pointti Eino Leinosta:

Yhden totuuden tragediat

…………………………………………………………………..

Neuvostopanssarit Budapestin kaduilla

”Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.” En kuitenkaan malta olla kaivamatta tähän muutamaa riviä seitsemän vuotta sitten julkaisemastani romaanista. Innoittajani on sunnuntaina 23.10. Hesarissa julkaistu kolmen sivun kuvaus Unkarin kansannoususta tasan kuusikymmentä vuotta sitten.

Unkarin yritys irrottautua neuvostodiktatuurista tukahdutettiin, kun panssarit vyöryivät Budapestin kaduille neljäs marraskuuta. Taisteluissa kuoli noin 3000 unkarilaista ja vajaa 700 neuvostosotilasta. Maasta pakeni 200 000 ihmistä.

Kun Unkari vietti kansannousun viisikymmenvuotispäivää kymmenen vuotta sitten, olin paikalla. Budapestin keskuspuisto täyttyi ”Tableau vivant” -tyyliin rakennetuista liikkumattomista kuvaelmista, jotka kertasivat tragedian tapahtumia. Terrorismin museoon oli ulkomaalaisilla vapaa pääsy.

Aloitin matkan jälkeen käsikirjoituksen, jossa käytin lähdemateriaalina matkani muistimerkintöjä ja valokuvia. Romaanin ydin on päähenkilön vähittäisessä muistinmenetyksessä ja oman persoonan katoamisessa niiden myötä.

Matkalta palattuani etsin lisää kirjallista ja kuvallista materiaalia sekä faktatietoa. Budapestin tapahtumat jäivät romaaniin merkittävänä sivujuonteena. Sunnuntain lehdestä bongasin saman kuvan, jota olin käyttänyt yhdessä kirjani kohtauksessa. Tässä muutama ajankohtainen rivi romaanista Marilynin hiuspinni (Runeberg-palkintoehdokas 2010).

”Ihmisen silmä suodattaa maailman silmän takaosan verkkokalvolle kuin ylösalaisin käännetyn elokuvan. Muisti esittää kuvat oikein päin, ja vaikka silmä katselee kaikkea värillisenä, mustavalkoiset kuvat säilyvät mustavalkoisina.

Ensin Mies näkee Josef Stalinin pään. Kaulasta katkenneen ja raitiovaunukiskoille vierähtäneen valtavan pään, jonka ympärillä mustavalkoiset ihmiset tungeksivat pitkissä palttoissaan. Joku taluttaa polkupyörää.

Mies kuvittelee isänsä viereiselle istuimelle. Hän ei erota kasvoja koska on pimeää ja kummatkin tuijottavat valkokankaalle. Sieltä vyöryy heitä kohti panssarivaunuja piiput sojossa – neuvostopanssareita Budapestin leveillä bulevardeilla. Tuhoutuneita taloja, sortuneita seiniä, kivikasoja ja autonromuja. Sitten näkyy mies puhumassa paksu paperinivaska kädessään, mies jolla on kalju päälaki ja pyöreät silmälasit.

Kankaalle ilmestyy rakeita, valkoisia ja levottomasti hyppelehtiviä. Projektorin rätinän voisi siepata pimeydestä nyrkkiinsä ja tunkea taskuunsa. Ulkona on kylmä, talven ensimmäinen räntä tippuu taivaalta hiljaisina, sikiön kokoisina kappaleina.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

Diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä (10.12.2013)

Perjantairuno kuoleman kintereillä (8.7.2010)

……………………………………………….

 

”Vuoden lupaavin afrikkalaiskirjailija on Chigozie Obioma”

Otsikko on New York Times Book Reviewin arvio Obioman esikoisromaanista Kalamiehet. Itselläni ei tietysti ole kompetenssia näkemykseen, kirja on ainoa, jonka olen tänä vuonna afrikkalaiskertojilta lukenut. Bongasin kirjan syksyn uutuuksista, luin romaanin ja päätin nostaa sen blogiin.

Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com
Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com

Chigotzie Obioma on syntynyt 1986 Nigerian Akuressa ja valmistunut Michiganin yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen. Esikoisen oikeudet on myyty 22 maahan ja teos on ollut ehdolla mm. Booker Pritzen saajaksi. Tuoreen käännöksen on julkaissut Atena, suomentanut Heli Naski.

Obioman afrikkalaiskirjailijaksi lokeroimista voisi kritisoida. Tässä tapauksessa nigerialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa afrikkalainen kulttuuri tuo tarinaan mielenkiintoisen lisän. Aivan kosketusetäisyydeltä ihmisten välisiin suhteisiin ja tapoihin, toisaalta teos ottaa myös temaattisella tasolla kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen.

Olen useasti listannut romaanin ”pyhän” kolminaisuuden: kieli, rakenne ja tarina. Arvostan kielellistä otetta. Kalamiehet kulkee tarina edellä ja balanssi toimii hienosti. Kieli palvelee kertomusta, se on hiottu ”huomaamattomaksi” ja vailla briljeerausta kertomusta eteenpäin imeväksi. Pidän yleensä fragmentaarisemmasta rakenteesta, mutta tässä tapauksessa kronologia on kasvukertomuksen tarkoituksenmukainen valinta.

Kansi: John Gray
Kansi: John Gray

Kalamiesten tarinan keskiössä on nigerialaisen perheen neljä poikaa, joiden elämään ja tulevaisuudenodotuksiin ilmaantuu yllättävä särö ja pelko alkaa repiä koko perhettä erilleen.

Kulttuurisidonnaiseksi kirjoitettu tarina ei ole sitä, miltä ensin näyttää. En halua avata juonikuviota enempää, mutta kiteytän romaanin rakenteen keskeisimmän elementin: Kalamiehiä voisi pitää suorastaan oppikirjana siitä, miten rakennetaan fiktiivisen tragedian universaaleja kerrontaperinteitä noudattava tarina.

Romaanissa kerronnan odotusarvoa ja jännitettä pitää yllä paikallinen kylähullu nimeltään Abulu. Hänelle on varattu pilkatun narrin osa, jota yhteisössä samalla pelätään, koska hän jakelee ihmisille ennustuksia, joilla on taipumus käydä toteen.

Shakespearen tragediassa Julius Caesar, ennustaja varoittaa keisaria ennen tämän murhaa: ”Varo maaliskuun idusta” (vuoden 74. päivä gregoriaanisen kalenterin mukaan). Myös maailmanlaajuinen legendojen ja satujen perinne pohjaa usein ennustuksiin. Vaikkapa prinsessa Ruususen ristiäiset, joissa kolmastoista haltijakummi ennustaa prinsessan kuolevan värttinän piikin pistoon täytettyään kuusitoista.

Sadussa prinsessa vaipuu sadan vuoden uneen. Obioma vie tarinassaan tragedian täydempään päätökseen. Romaanista löytyy silti lämpöä ja antiikin klassikoiden mukainen katharsis, joka johtaa elämänhalun palautumiseen.

………………………………………………

Blogi pitää pienen breikin, mutta palaa taas. Sillä välin etusivun linkistä löytyy n.600 päivitystä yhdeksänkymmenen aihealueen mukaan jaoteltuna. Halusin luoda blogista rihmaston, jossa kaikki jutut alkavat liittyä jollain tavoin toisiinsa. Hengähdystauon pitämisestä löytyi vain yksi juttu vuosien takaa. Linkitän sen tähän, vaikka siinä kiroillaan aivan kamalasti: ”Riivatun paljasjalka mölyapina!”

………………………………………………

Miltä meidän pitäisi näyttää?

Kesän kuumuudessa blogi päivittää kevyemmin. Hauska tarina liittyy taiteilijaprofessori Juhani Linnovaaran (s.1934) litografiaan, jonka nimi on Meidän jengi. Hankin teoksen jo ”edellisessä elämässä” ikiaikoja sitten. Työ komistaa yhä keittiömme seinää.

Juhani Linnovaara, Meidän jengi. Litografia 66,5 x 47 cm.
Juhani Linnovaara, Meidän jengi. Litografia 66,5 x 47 cm.

Nimikirjoituksen yhteydessä ei ole vuosilukua. Bukowskilla on myynnissä saman sarjan vedos, myös ilman valmistumisvuotta, joten se näyttää olleen taiteilijan päätös tämän työn kohdalla. Valmistuminen ajoittuu todennäköisesti 1970-luvun lopulle, jolloin surrealistiset piirteet, fantasiamaailma ja huumori alkoivat muodostua Linnovaaran tavaramerkiksi.

Vuosia sitten silmiini sattui Linnovaaran haastattelu, jossa hän kertoi miten hän sai idean kyseiseen työhön. Ulkomuistini ei ole pilkuntarkka, mutta tähän tyyliin tarina kulki:

Taiteilija kertoi olleensa kesämökillä, jolloin syystä tai toisesta tuli mentyä tontin rajalta alkavaan rannan ryteikköön. Syntyi melkoinen kaaos, kun kaikki elollinen lähti liikkeelle, ryömi, kipitti, rapisteli ja räpisteli pakoon heidän valtakuntansa häiritsijää. Linnovaara alkoi miettiä miltä hänen pitäisi näyttää, millaisena olentona hän voisi tunkeutua ja tulla hyväksytyksi toiseen, rinnakkaiseen maailmaan, joka sijaitsi vain muutaman askelen päässä.

”Meidän jengi” nimenä laajenee käsittämään kaikkien yhteisöjen ja erilaisuuden ideaa. Tuttu on turvallista, outo ja vieras pelottaa. Lopuksi aiheeseen liittyvä runo. Linnovaaran litografia taisi väikkyä mielessäni, kun kirjoitin säkeet kokoelmaani Satakieli! (Like 2008)

Peikot on metsän porukkaa,

ei mitään frakkisakkia.

Ne ei kahden lakanan väliin kömmi.

Pilvien päiväpeitteen alla sataa,

haluaisitko jo heittää vaatteesi pois?

No jaa… ihminen empii aina

jos ei ole täysin varma.

Eikä se ole sitä koskaan.

Kenellä meistä on puhtaat paperit,

sinulla ei ainakaan, eikä minulla.

Vain viski pitää maailman loitolla

sanoo Dean M. – vai sanooko?

Mutta mihin sellainen raja pitäisi vetää

että ihmisillä

on asioista korkeampi käsitys

kuin olennoilla?

……………………………………………………..

Ekstralinkeissä blogihistorian muita kuvajuttuja:

1. Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

2. Tenavat tekevät tarinan

3. Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit 6 – 0

……………………………………………………….

Poplyriikan loppuliuku vai itsenäisyystaistelun ase

Hesarin kulttuuri kysyy tänään (13.7.) ”Voiko suomalainen poplyriikka vielä tavoittaa yhtä suuria joukkoja kuin Juice Leskisen tai Gösta Sundqvistin sanoitukset omana aikanaan?”

Helsingin Sanomat 13.7.2016
Helsingin Sanomat 13.7.2016

Oma vastaukseni on, ettei voi. Ja se on hyvä juttu se! Tai kuten jutun lopuksi Henri Pulkkinen eli Paperi T asian ilmaisee: ”Mut nykyajassa on hyvääkin se, että ihmiset tulee eri lähtökohdista, kaikki pirstaloituu ja sekoittuu. Se tekee hyvää kaikelle kulttuurille.”

Hesari haastattelee myös Paula Vesalaa ja Olavi Uusivirtaa, joka sanoo: ”Populaarimusiikki laskettelee hiljalleen elinkaarensa loppuliukua – eli on kertaalleen käyttänyt omat sisäiset mahdollisuutensa ja siirtynyt loputtoman retron kierteeseen.”

”Vanhojen hyvien aikojen” kauhuskenaariossa radiossa jauhettiin muutamaa hittiä puhki vuosikaupalla. Niin on osin vieläkin, mutta kaupalliset radioasemat sentään pyrkivät profiloitumaan valitsemansa musiikin myötä. ”Oon itse sulkenut itseltäni pois mahdollisuuden, että voisin upota kansan syviin riveihin.” Henri Pulkkinen sanoo.

Istun itse päivät työhuoneella, ja kirjoittaessani haluan hyvin harvoin kuunnella mitään, ehkä jazzia, vaikkapa Keith Jarretin pianoimprovisaatioita. Kun auton radiosta tulee räppiä, saatan biisin kuunnella. Jos esittäjä on Cheek, asema vaihtuu heti. Tämä koskee toki montaa muutakin artistia.

Kompetenssini ei siis riitä räppiin millään tavoin. Tsekkailin kuitenkin taustoja nelisen vuotta siten, kun kirjoitin 365 tekstin kokoelmaani Babel. Maailmankaikkeuden päivityksenä teos käsittelee myös ”kaikki” musiikin kategoriat.

Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan
Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan

Kashmirilainen räppäri Roushan Illahi tekee musiikkia samoista lähtökohdista kuin mustien kansalaisoikeusliikkeessä taistellut, vuonna 1996 kuollut yhdysvaltalaisräppäri Tupac Shakur.

Illahi räppää nimellä MC Kash. Hänen tavoitteenaan on nostaa sanomallaan Intian, Kiinan ja Pakistanin puristuksessa olevan Kashmirin itsenäisyyskapina maailmankartalle. Maan tilanne on poliittisesti arkaluontoinen eikä kansainväliseltä yhteisöltä tukea löydy. Mellakoissa kuolee ihmisiä ja Intian poliisi on ajanut itsenäisyydestä taistelevan muusikon ahtaalle.

Tekstiä numero 180 tehdessäni hain pointtia, joka suhteuttaisi ja sekoittaisi rivit musiikin perinteeseen globaalisti. Myös vastakohtana sille, että Kashmirin vanhoilliset muslimijohtajat pitävät MC Kashia länsimaisen rappiokulttuurin edustajana.

Päivitykseni pointti ei ole politiikassa eikä räpissä. Ei puolesta eikä vastaan. Se on hatunnosto kaikille, jotka suhtautuvat asiaansa niin intohimoisesti, että tarttuvat aseen sijasta älyllisempiin keinoihin.

…………………………………………………………………….

Muusikko MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

(agitato – innokkaasti, kiihtyneesti)

hän kertoo miten yksinkertainen on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

(allegro moderato – nopeasti ja painokkaasti)

Separatistiräppäristä on tullut nopeasti underground-piirien tähti

I Protest on itsenäisyysmielisten epävirallinen tunnuslaulu

(molto ritmico – hyvin rytmikkäästi)

Intian poliisi kiinnitti huomionsa poliittisiin riimeihin

ja pisti pakettiin studiot, joissa niitä äänitettiin

(deciso – päättäväisesti, presto – kiireesti)

Muusikolle ei Kashmirissa ole liikkumatilaa

poliisille hän on muslimivillitsijä, vanhoillisille muslimeille

hän edustaa rappiokulttuurin uhkaa

(meno mosso – vähemmän liikkuvasti)

MC Kash käy salastudiossa johon kaikki on viritetty valmiiksi

”Nauhoitamme biisin mahdollisimman nopeasti.”

(prestissimo – erittäin nopeasti, attaca – keskeytyksettä)

Afroamerikkalaisen elämän ja esimerkin kautta

tähti on tajunnut että räppiä voi käyttää vaikuttamiseen

(molto allegro con fuoco – kiihkeästi ja tulisesti)

”Kaverini kuoli poliisin luoteihin, hänen hautajaisissaan

päätin etten unohda koskaan”, Kash kertoo

Niin hautajaisissa tehdään, vannotaan ettei unohdeta

(con amore – rakkaudella, affetuoso – tunteikkaasti)

……………………………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Koskettavaa suomisanoitusta: ”Olisiko liikaa vaadittu?”

2. ”Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy”

…………………………………………………………..

Hymyilevä mies ja runoilija Myllylahti

Nostan blogiin pienen anekdootin. Se ei ole tärkeä. Asiayhteys on. Nyrkkeilijä Olli Mäen rakkaudesta kertova suomalaiselokuva Hymyilevä mies voitti viime viikonloppuna Cannesin elokuvafestivaalin kakkossarjan pääpalkinnon.

Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.
Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.

Ohjaaja Juho Kuosmanen kertoi taannoin, että hänellä oli aluksi vaikeuksia käsikirjoituksen kanssa. Kun hän otti työhön parikseen Mikko Myllylahden, tarina alkoi avautua uudella tavalla ja palaset loksahtivat paikoilleen.

Mikko Myllylahti on ohjannut lyhytelokuvia ja julkaissut neljä runokirjaa: esikoiskokoelmansa Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen vuonna 2003 Savukeitaan kustantamana.

Kirjoitin kokoelmasta tuoreeltaan kritiikin MotMot, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjaan. Muistin tekstin yllättäen, ja kyllä – arvion loppuun kiteytyi ”näyttämöllinen ennustus”, josta kolmentoista vuoden jälkeen on tullut täyttä totta.

Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.
Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.

Mikko Myllylahti on kirjoittanut energisen esikoiskokoelman. Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen pidättelee sisällään vauhtiin kirjoitettuja säkeitä. Myllylahden tekstimaailma on kielen kuvilla ja kertautuvilla metaforilla kuorrutettu, rönsyilevä ja kuriton:

”Meri raivoaa ja sylkee päällemme, luun ja lentohiekan / hiertämä juna jatkaa matkaansa / ja kuljettaa rakastelumme kartat kohti etelää / kenties jossain pikkukaupungissa / väsynyt hyttisiivooja seisahtuu ovelle, repii lakanat / vuoteista tietämättä miten myrkyllistä ja katoavaa / on rakkaus.”

Kirjan kuvastossa liikutaan notkeasti mantereelta toiselle: kaupungit, meret, vuoret, valtatiet, junat, Glasgow, Meksikonlahti ja Santa Fe. Runon etappeja ovat yhtälailla suttuinen trattoria kuin kauppatorin bussi. Viskiä juodessa, matkalla Albuquerqueen, voi samalla miettiä askeleita Rauhankadulla. Ja kun mies potee pohjoisen koti-ikävää, runoon syntyy tiukka pysäytyskuva: ”Aurajoki on kuulas ja syväterävä, / minä likinäköinen, köyhä ja Lapista.”

Ja vaikka Myllylahti saattaa yllättäen sijoittaa säkeisiinsä haikumaisen runokuvan vuorista, lumesta ja kirsikoista, siihenkin tulvii preesensissä tapahtuvaa liikettä: ”Vuoret satavat lumen, kirsikat / paleltuvat rinteille.”  Liikkuvuudestaan ja materiaalin rikkaudesta huolimatta runoihin jää kokijan keskipiste, jota kaikki kokoelmaan kirjoitettu kiertää.

Myllylahti tekee havaintoja herkeämättä, maailma ja ihmiset virtaavat ohi: tapahtumat, esineet, assosiaatiot ja metaforiset kuvat. Johtopäätökset tai filosofiset kiteytykset eivät sovi hänen tyylilajiinsa. Ajoittaisesta omien tunteiden läsnäolosta huolimatta säkeet käyvät jatkuvaa dialogia runoksi muuttuvan ulkoisen todellisuuden kanssa: ”Motellit luutuvat aavikon kämmenille / Käärme nielee hiekasta hylsyn.”

Materiaalia Myllylahden kokoelmaan mahtuu kaaokseksi saakka. Välillä lyyrinen kieli saattaa kuljettaa miestä ajatuksen kustannuksella: ”Puinen tuuli kulkee laaksossa / ja hipaisee pilviä kuin alpaa, / kesän rikkoutuneita tunteja / me olemme vanhan vuoteen perilliset, marmorijalavat / bulevardien hiertyneillä käsivarsilla / aineet jotka polttavat kuun sikiön vatsaani kiinni.”

Myllylahden ansioita ovat ilmaisun voima ja intensiteetti. Omaperäiset, rationaalisuudesta piittaamattomat ja nopeat näkökulmien vaihdot. Kielellisen materiaalin ehtymättömyyden ja rikkauden tuntu. Rytmiikan notkeat vaihdot: hengästyttävän menon vastapainoksi saattaa joen uoma pakastua hitaaseen valoon. Kuluneiden ilmaisujen, kuten kultaisen meren kohdun vastapainoksi kirjoitetut, persoonallisesti kiteytetyt kuvat: ”Taksitolpat ja toimistot mätänevät kaupungin suuhun kuin juopon hampaat.”

Kun Myllylahti malttaa karsia runostaan liikaa runollisuutta, tekstillä on tilaa hengittää vapaammin ja hänen säkeensä jakavat elämyksellisyyden tunteen lukijan kanssa. Näin Myllylahti rakentaa runoonsa näyttämötilan ja kohtauksen, joka on yhtä aikaa intiimi ja mittaamattomia ulottuvuuksia sisältävä:

”Tänään olemme puhuneet liikaa, leikkaat leivän ja juuston, / minä istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani, en löytänyt korttipakkaa tai kirjaa, / sinä juot viinin janoosi ja syöt leivän / koska sinä olet kaksikymmentä vuotta ja nälkäinen / tupakat joita poltamme tulivat tänne laivalla meren yli / ja nyt puhallamme savun ikkunasta sateiselle / kadulle jossa tähden ja moottorin veri on tuoksunut koko yön.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä yksi maailmankaikkeuden parhaista leffoista: ”Rivejä neron päiväkirjasta” 

…………………………………………………..

Nainen ja kottarainen

Aamulla ensimmäiseksi hierojalle. ”Huollossa” pitäisi käydä useammin, turha kärsiä niskavaivoista, jotka voisi hoitaa ennakkoon. Ja huomenna kohti merta. Se onkin ensimmäinen kalareissu koko vuonna.

Kuva: Kalv.org
Kuva: Kalv.org

Blogin päivitys tarjoaa nyt niukkuuden estetiikkaa. Hain tekstiksi jotain hyvin yksinkertaista. Kun en halunnut haikuja sen paremmin kuin tankojakaan, tehtävä ei yllättäen ollut helppo. Varsinkin, kun halusin pitää kiinni William Carlos Williamsin teesistä: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja asioita, älä sotkeudu ideoihin.”

Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo
Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo

Lopulta löysin etsimäni Kalevi Seilosen toimittamasta kokoelmasta Toistasataa runoilijaa (Tammi 1989), johon hän on kerännyt suomennoksia 60-luvun kulttuurilehdistä. Teksti Cees Buddingh & Karel Schippers. Suomennos Heimo Pihlajamaa.

L I N T U

Suuren päivälehden toimittaja sai kerran puhelinsoiton vanhalta naiselta, joka kysyi: ”Voisitteko sanoa minulle, mikä tuo lintu on joka on tuossa taloni edustalla? Toimittaja vastasi: ”Kottarainen.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä isompaa asiaa: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

…………………………………………………..

Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

Päivitys nappaa kiinni edellisen postauksen häntään. Tekeillä oleva romaanikäsis hyvän ja pahan problematiikasta syntyy hitaasti. Lähdetöistä ja muistiinpanoista huolimatta väliin on luettava uutta. Juuri nyt teologian tohtorin ja sosiaalietiikan dosentin Martti Lindqvistin kirjaa Hyvä, paha ja pyhä. (Otava 2002)

Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu
Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu

Lindqvist (1945 – 2004) pohtii miten paha tuottaa vihaa, pelkoa ja uhreja. Kaupallinen ja viihteellistetty paha myy ja tuottaa elämyksiä. Pahan käsittämättömyys sisältää yhtä hyvin historiallisia totuuksia kuin uhkan ihmisen tulevaisuudelle.

Lindqvist perkaa hyvää ja pahaa jatkuvasti vaihtuvista näkökulmista: klassinen teologia, uskontojen valta, ihmisten arkikokemukset, politiikka, petos, väkivalta, sadut ja sankarit, jopa Mikki Hiiri…

”Uskonnollisessa perinteessä pohdinta vie kysymykseen Jumalan ja Saatanan välisestä suhteesta. Toisaalta on sanottava, että Saatana on tosi. Elämä on osoitus siitä. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.”

Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi
Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi

Selasin eilen päiväkirjaani vuodelta 2001, ainoaa jonka olen jättänyt hävittämättä. Olin liimannut sivulle lehtileikkeen, joka on julkaistu jo ennen luvun alla olevaa kirjaa. Haastattelussa Lindqvist tiivistää ydinajatuksensa muutamaan riviin:

”Intialaisen viisauden mukaan on elettävä talonpojan, sotilaan, kauppiaan ja munkin elämää. Vasta kaiken sen koettuaan voi tietää mitä elämä on.

– Jokainen meistä hahmottuu maailmalle siitä roolista, jonka itselleen ottaa. Elämän aikana on tärkeää vaihtaa tätä roolia. Valtaosa päätyy siihen vasta jonkin kriisin kautta.

Lindqvistin mielestä tämän hetken arvojen mukaan elävä ihminen kadottaa elämän salaisuuden ja käsittämättömyyden sekä sen varjon alueen, jossa kiehtova ja kauhistuttava kohtaavat.

– On tärkeää, rehellistä ja arvokasta nähdä oma varjonsa ja kohdata oma outoutensa. Itse olen esimerkiksi terapiatyössä turvallisella mielellä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää olevansa paha.

Lindqvistin mielestä ihminen on olento, joka elää hyvän ja pahan leikkauspisteessä. Hän ei koskaan pääse eroon omasta varjostaan eikä pahan mahdollisuudesta. Tietoisuus tästä on monelta hukassa.”

……………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä: ”Toivon ja tuhon profeetat 2010”

…………………………………………………………………………….