Kategoria: Kirjat

Kristina Carlson voitti Finlandian vuonna 1999 romaanillaan Maan ääreen. Tuore romaani Herra Darwinin puurathuri sai 27.8.09 Hesarissa poikkeuksellisen hehkuttavan arvion Mervi Kantokorven kirjoittamana.

Minulla oli eilen kaksi tuntia aikaa istuessani junassa Tampereelta Helsinkiin. Se riitti mainiosti Carlsonin kirjan lukemiseen. Pienoisromaaniksikin kirja on lyhykäinen. Kutistettuun formaattiin on taitettu hyvin väljästi 170 sivua. Se ei vähennä kirjan arvoa, Darwinin puutarhuri on toisenkin lukemisen väärtti.

Tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden taakse. Epookkiromaani kulminoituu kysymyksiin kristillisestä etiikasta ja Darwinin uudesta vallankumouksellisesta evoluutio-opista. Kirja ei hae vastauksia, jäljelle jää vain kysymyksiä ja pohdintoja, kyläläisten päästä napattuja ajatuksen kappaleita ja kollektiivista ääntä jossa ei aina ole puhujan henkilöllisyyskään selvillä. ”Juonesta” syntynyttä jännitettä on sen verran, että sanoa saa. Mikä kirjassa sitten kiinnostaa?

Miljöö on 1870-luvulta. Silti kieli on riemastuttavan tuoretta. Alkusivuilla puhuvat kanat ja varpusetkin: ”e-eivät ku-kuule ne jo-jotka pi-pitävät i-isoa me-meteliä i-itsestään ku-kuten na-naakat ja ka-kanat tih-tih-hih”. Merkitykset on pakattu tiukkaan ja liki jokaiselta sivulta löytyy hienoja aforistisia kiteytyksiä: ”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.”

Carlson luo tekstiinsä voimakkaan preesensin ja tapahtumisen tilan, josta kurkotetaan myös tulevaisuteen. Iltaisin Eileen kirjoittaa asioita muistiin ja tajuaa samalla miten vanhakantaisen naurettavalta kylän elämä näyttää joskus tulevina aikoina.

Vaikka mieleeni tuli ymmärrettävämmäksi laimennettu James Joycen ja Odysseuksen tajunnanvirta, Carlsonin tekstissä on ehdottoman oman äänen kaiku. Kantokorpi kirjoittaa arviossaan: ”Brititkään eivät maalaisi tarinaan aikaa, paikkaa ja ihmistä paremmin kuin Carlson.” Se ei taida olla itseisarvo, mutta herätti mielessäni kysymyksen: jos tämä olisikin britin kirjoittama käännöskirja, tuntuisiko sen ilmaisu niin tuoreelta. Carlsoni kieli ja äänten polyfonia kun on kotimaisen kirjallisuuden kielessä niin harvinaista herkkua. Ehkä asia selviää minulle toisella lukemisella.

Herra Darwinin puutarhuri on virkistävä kirja. Sen ehdoton ansio on itse kielessä ja tajunnanavirtatekstien rytmisessä oivalluksessa: vaikka puhujia on paljon, koko seurakuntaa ei aina tarvitse hahmottaa yksilö kerrallaan. Äänten kudelma toimii hienosti, välillä zoomataan yksittäiseen puhujaan.

Carlson osaa pakata suuret kysymykset oivaltaviin lauseisiin, jotka jäävät jatkumaan lukijan päässä pisteen jälkeen: ”Thomas Davies harppoo tietä pitkin ja hän säälittää minua sillä hänen vaimonsa kuoli ja lapsetkin ovat toistaitoisia. Arvaan mitä hän hautoo, sen näkee pään asennosta, kun pää painaa enemmän kuin ruumis. Hän ajattelee kuolemaa ja ehkä aikoo viedä lapset mennessään että ei jäisi kukaan suremaan. Minä tiedän, että ei itsemurhaaja oikeastaan kuolemaa halua, vaan entisen elämänsä takaisin mutta aikaa ei voi peruuttaa kuin hevosta.”