KEHUJA KAHDELLE KIRJALLE!

Sunnuntain hesari kertoo mielenkiintoisesta tietokirjasta. Suomalainen toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut venäläisiä kirjailijoita ja koonnut keskusteluista kirjan. Contemporary Russian Fiction on niin asiantuntevaa tekstiä, että yksi Venäjän arvostetuimmista kustantamoista on julkaissut sen venäjänkielisenä.

Tottakai poltiikka on yhdentoista kirjailijan haastatteluissa hyvin keskeisenä. Neuvostoliiton sosialismin kaiken ylle heittäytynyt varjo, joka vaatii yhä uusia tilityksiä ja näkökulmia. Tärkein virke löytyy kuitenkin jutun päätöksestä: ”Yhä edelleen venäläinen kirjallisuus kertoo Venäjästä, venäläisestä ajattelusta ja ihmisestä syvemmin ja tehokaammin kuin paraskaan reportaasi.”

Hyönteiselämää, Viktor Pelevinin kirjan kansi.

Olen lukenut vain paria jutussa mainittua kirjailijaa, mutta tutut nimet ilahduttivat sitäkin enemmän. Viktor Pelevin ja Tatjana Tolstaja ovat sen luokan tekijöitä, että kykenevät jättämään lähtemättömän muistijäljen. Niiltä sijoiltani nappasin hyllystä Pelevinin kirjan Hyönteiselämää, ja kertasin lyhyen novellin nimeltään Paradise… ja kyllä, outo tarina ja kokonaisen elämän tarkoituksen allegoria ei ollut menettänyt hitustakaan nerokkuudestaan ja ensimmäisen lukemisen antamasta huimasta perspektiivistä. Päinvastoin.

Tatjana Tolstajan kaunokirjallinen tuotanto on niukka. Silti hänestä povataan varminta venäläisen nykykirjallisuuden tulevaa klassikkoa. Näin luonnehti Tolstajan esikoisnovellikokoelmaa Tulta ja pölyä kirjailijakollega ja nobelisti Joseph Brodsky: ”Omaperäisin, herkkävaistoisin ja valovoimaisin ääni venäläisessä nykyproosassa.”

Prosaistin ääni koostuu kolmesta: tarinasta, rakenteesta ja kielestä. Tärkein niistä on kieli. Hyvä lause. Lyhyt tai pitkä virke, Tolstajalla usemmiten pitkä ja polveileva. Tolstajan ihmiskuvaus on hellän rakastavaa ja niin lukijaa lähelle tulevaa, että henkilöitä voisi koskettaa, kietoa kädet ympärille ja halata, tuntea ihosta huokuvan tuoksun. Tarinoiden siemeniksi riittävät sisäiset tapahtumat… viis mitä maailmassa tapahtuu, merkityksellistä on miltä se tuntuu!

Kokonaisesta kirjasta on turhauttavaa irrottaa esimerkkiä, mutta muutaman sivun Tolstajaa luettuaan löytää kirjallisen ja kielellisen briljanssin, jolle on vaikea hakea vertaa.

”Hän oli aulis kuin Ali-Baba, ja Isolda hämmästeli ja värisi. Isolda ei pyytänyt mitään Vasili Mihailovitsilta; ei kristalliaarteita, ei Shemahanin kuningattaren värikästä vyötä; hänelle riitti vain istua pääpuolessa, vain palaa vihkikynttilänä, palaa vain, silti loppuun palamatta, tasaisena sinisenä liekkinä. Pian Vasili Mihailovits oli jo tarinnut kaiken antinsa. Nyt oli Isoldan vuoro: tämän oli kiedottava hänet  hennoin kyyhkyskäsin ja harpattava mukana uuteen ulottuvuuteen, joka salamana leiskauttaisi halki arkisen maailman kuin munankuoren.”

Jos sattuisi kiinnostamaan, saattaa olla, että Pelevinin ja Tolstajan kyseiset kirjat on loppuunmyyty, julkaisusta on sen verran vuosia. Mutta voihan tässäkin tapauksessa huokaista: eläköön divarit ja kirjastot!

SARAMAGO JA EUROVIISUT

José Saramago (s.1922) on arvostellut romaaneissaan kirkon kaksinaismoraalia ja maallista esivaltaa. Kirjailija on ateisti ja kuuluu Portugalin kommunistipuolueeseen. Vuonna 1991 maan oikeistokatolinen hallitus yritti estää Saramagon romaania kilpailemasta Euroopan kirjallisuuspalkinnosta.

Tunteita kuumentanut romaani oli nimeltään Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani. Se käännettiin suomeksi 1998, ja samana vuonna Saramago palkittiin Nobelilla.

Saramago ehti tehdä monta romaania ennen kuin taas tartuin hänen tekstiinsä. Vuonna 2005 julkaistiin Toinen minä. Loistokirja, intensiivinen identiteetin kuvaus, joka lopussa palaa lähtöpisteeseensä. Saramagon teksti ei ole helppoa: sivun mittaisia virkkeitä, joissa repliikit erotetaan vain pilkulla ja isolla kirjaimella. Lukeminen vaatii totuttelua, mutta alkaa soljua vauhtiin päästyään.

Saramago ja uutisia euroviisuista.

Muutama viikko sitten ostin Kirjatorilta kuvan romaanin Kertomus näkevistä. Tarinassa Saramago kuvaa länsimaisen demokratian irvikuvaa, jossa vallanpitäjät eivät kaihda äärimmäisiäkään keinoja pyrkiessään paljastamaan kansalaisten kuviteltua ”salaliittoa”.

Saatuani kirjan loppuun löysin seuraavan aamun lehdestä uutisen, jossa Saramagon fantasia alkaa käydä toteen. Kymmeniä azerbaidzanilaisia on joutunut viranomaisten kuulusteluihin heidän äänestettyään Euroviisuissa naapurimaa Armenian edustuskappaletta. Heitä syytetään epäisänmaallisuudesta ja turvallisuusuhasta.

Pieniä ovat pohjoismaisen demokratian murheet. On syytä huolestua vasta, kun poliisi kolkuttaa ovelle kolme kuukautta Euroviisujen jälkeen ja alkaa tivata ketä äänestit.

Vielä vähän mittasuhteista – noin vertailun vuoksi. Armenia ja Azerbaidzan kiistelivät 90-luvulla armenialaisvähemmistöisestä Vuoristo-Karabahista. Kuuden vuoden sodassa 30 000 ihmistä tapettiin. Miljoona henkeä joutui jättämään kotinsa.

Kalamiehiä ja maailmankirjallisuutta

”Mikään, kelpo oppilaani, ei ole yhtä miellyttävää kuin onkimiehen hyvin järjestetty elämä. Lakimiehen hyöriessä hoitamassa asioitaan ja valtiomiehen punoessa juonia tai vastajuonia me istumme esikkoja kasvavilla törmillä, kuuntelemme lintujen laulua ja elelemme yhtä rauhallisesti kuin nämä hiljaiset hopeavirrat, joiden näemme äänettömästi soljuvan ohitsemme.”

Izaak Walton julkaisi kirjansa Oivallinen onkimies vuonna 1653. Se on maailman ensimmäisiä urheilukalastusoppaita. Ja paljon muuta, kokonaisen elämänfilosofian kuvaus. Yhtä tuore tänään kuin kirjoittamisensa aikaan. Kirja tuskin kiinnostaa niitä, joiden kalastukseen kuuluu trailerilla kuskattava vene, muskelimoottori ja viisitoista vapaa vetämässä vaappuja kohti kalatutkan kaikua.

Kerrostalokotini ikkunasta aukeaa Näsijärven selkä, mutta mihin se riittäisi. Välillä pitää päästä merelle. Se on syvälle painunut muisto lapsuuden kesistä Kokkolassa, päivistä petroolintuoksuisessa veneessä. Verkoista, siimalaatikoista, illoista, öistä ja nuotiotulista meren luodoilla.

Stressin hoitoon ei löydy parempaa lääkettä kuin: vapa, viehe ja meri. Pieni moottorini kulkee auton tavaratilassa ja vuokramökeiltä löytyy yleensä soutuvene, jonka perään sen voi sovitella.

merella

Viime viikonlopun perjantai ja lauantai olivat upeita päiviä Uudenkaupungin vesillä. Vielä lämpimiä, sopivan tuulisia ja syksyn ensimmäisen tuoksun täyttämiä. Kuvassa vaimon velipojan, kalakumppanini Sepon ahven auringon laskussa. Samalla reissulla sain pari kahden kilon kalaa, joita emme heti tunnistaneet. Säyne ei ole aiemmin eksynyt uistimeeni. Lisäksi veneeseen nousi muutama hauki.

Maailmankirjallisuudessa kalastukseen keskitytään yllättävän vähän. Toki klassikkojakin löytyy. Niissä kalastus on kehyksenä elämää isommille kysymyksille. On kliseistä mainita tässä yhteydessä Hemingwayn Vanhus ja meri. Mutta tuttu esimerkki menköön.

Suomalaisen kirjallisuuden ylittämätön panos maailmanluokan kalastuskirjallisuuteen on Juhani Ahon 1921 julkaisema ja hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt Lohilastuja ja kalakaskuja. Kevyt nimi, painavaa asiaa. 

Lyhyissä kertomuksissa Aho ei jää toistamaan itseään. Yhä uudelleen hän löytää tarinoihinsa jännitteen, joka kasvattaa ne nautittavan kirjallisuuden mittoihin. Juhani Aho on esteetikko. Mies, joka osasi kirjoittaa psykologisella otteella tunteista. Pinnan alainen, näkymätön taso on teksteissä läsnä harvinaisen voimakkaasti. Eikä Ahon herkkyys elämälle jäänyt vain ihmisten väliseksi asiaksi. Näin hän kuvaa Englannista Hardyn tehtaalta tilaamaansa ruokovapaa, jolla on ”kauniisti soinnahtava nimi: Palakona extra light – kokoonsa nähden kaikkein kevein.”

”Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna veden pitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.

Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen, junassa, laivassa, lounaistuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita koivuja asemien ympärillä, pihlajien kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä –  vapa aina vierelläni junanvaunun verkossa ja laivan hytissä… ettei vain kukaan sitä veisi, ettei sille tapahtuisi vahinkoa. Itse minä sitä kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapalaatikon vaskihelaiset lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä laatikossaan kuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni, kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko, niin kuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostain paratiisin puutarhasta.”

Aho uskaltaa olla häpeämättömän romanttinen tyyliään hukkaamatta. Trumpetistilegenda Miles Davis sanoi loistonsa päivinä: ”For me, music and life are all about style:” Nerot tietävät, että elämä ja taiteen luominen on tyylikysymys. Olipa sitten kyse kalastuksesta tai musiikista.

Sanattomia tarinoita

Kurvatessani fillarilla työhuoneen pihaan Tapahtumien yön ja kirjanjulkkareiden jälkeisenä aamuna, Viggo-Wentzel, Renato-Bogislaus, Cathmor-Adlerwalt Wallensköld heilautti kättään hyväntuuliseen tervehdykseen. Kyllä, nimellä on mittaa. Mutta on taitelijalla sille katettakin. Tosin, taiteilijanimensä hän on lyhentänyt Viggo Wallensköldiksi.

Työhuoneensa ovella Viggo sanoi: ”Sulta on romaani tulossa.”

”Julkkarit oli eilen”, vastasin.

Kohta kuului oveltani vaisu koputus. ”Ajattelin, että voisin antaa sulle tän kirjan.”

”Kiitos, no tehdään vaihtarit”, sanoin ja nappasin hyllystä hänelle omani.

”En minä sillä”, Viggo sanoi…

Viggo Wallensköld, Invisible

Viggo on toinen seinänaapureistani. Kanssakäymistä on sen verran, että moikkaillaan. Taiteilijat ovat ahkeraa sakkia. Ainakin tässä Pyynikin Trikoon vanhassa tehtaassa. Useinmiten ihmiset puurtavat yksin omissa huoneissaan. Myös viikonloppuisin. Seinän takaa saattaa erottaa klassisia säveliä, joskus voi vaivoin tunnistaa Cesaria Evoran äänen. Tuntuu hyvältä ajatella, miten täällä syntyy koko ajan uutta, jotain ennen näkemätöntä ja kokematonta.

Viggo valittiin vuoden 2005 nuoreksi taiteilijaksi. Ehkä joku muistaa myös pienoisen kohun, joka syntyi siitä, että Viggon ja Jari Järnströmin maalaukset poistettiin viime vuonna kirkon Yhteisvastuukeräyksen taidenäyttelystä, joka käsitteli toiseutta. Kirkko karsasti taideteosten seksuaalisuutta.

En ota kantaa näyttelykuraattorin nimenomaisiin valintoihin tai kirkon(miesten) omiin pelkoihin. Jutun tärkein fokus on muualla. Viggon maalausten intensiteetti on omaa luokkaansa. Ne kuvaavat yksinäisyyttä, ristiriitoja ja oman identiteetin arvoitusta, mielensisäistä ja suljettua maailmaa.

”Maalauksen voima on sen sanattomuudessa ja salaperäisyydessä. Siinä käsitellään asioita, joista ei voi puhua. Maalaus on sanaton kertomus”, taiteilija sanoo itse.

Yksi vertailukohta Viggon maalausten voimalle löytyy Edward Hopperin tyhjyyden ja sivullisuuden kuvauksista. Selaan Viggon kirjaa, joka on saanut nimekseen Invisible. Joukossa tuttujakin töitä. Alkaa tuntua, että mies on yksi tulevista suomalaisen kuvataiteen klassikoista. Samoin kävi aikanaan Hopperille (1882-1967) Amerikassa. Mies on yksi modernin kuvataiteen suosikeistani.

Minä-Minä vai Sinä-Sinä?

Tämän aamun Hesarissa toimittaja haastattelee Sebastian Faulksia Lontoossa. Mies on yksi Britannian suosituimpia kirjailijoita. Hänen romaaninsa Engelby on juuri julkaistu suomeksi.

Haastattelussa kirjailija kertoo miten tietoisuuden olemus oli alkanut kiinostaa häntä jo edellisen romaaninsa Human Traces aikana. Hän sanoo riemastuneesti haastattelijalleen: ”Identiteetti, minuus – kukaan ei tiedä, onko sitä edes olemassa.” Useimpien neurologien mielestä käsitys minuudesta on vain ”välttämätöntä fiktiota”.

Huomenna julkaistavan kirjani takakansitekstissä lukee: ”Kuka meidän identiteettimme määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Ihmeellisiä ovat ajatusten tiet. Tai sitten ei. Tottakai kirjailija ihmisen olemusta pohtii. Aiheeseen keskittyvän romaanin kirjoittaminen onkin jo eri juttu.

Sitten asiaan, joka on vaivannut mieltäni. Blogia aloittaessani päätin, ettei tästä saa tulla mitään Minä-Minä -foorumia. Jo edellä luetusta voi päätellä, että toisin kävi. Kirjani julkkareiden jälkeen korjaan kurssia ja lisään Sinä-Sinää.

Aforismit

Kuten olen kertonut, työtilani on vanhassa ja ainutlaatuisessa Suomen Trikoon punatiilitehtaassa Pyynikillä. Saa nähdä kenet kuvataiteilijoista tavoitan ensimmäisenä kertomaan muutaman sanan työstään. Ehkä se on naapurin metalligraafikko, jonka kanssa meillä on ollut kuvaa ja sanaa yhdistäviä projekteja.

Myös jutun kuvan tyyppisiä aforismeja on luvassa silloin tällöin. Lopuksi terveiset viktoriaanisen ajan Lontoosta Oscar Wildelta (1854 – 1900)  ”Jos ei pysty lukemaan kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole mitään järkeä lukea sitä ollenkaan.”

MARILYNIN HIUSPINNIN JULKISTUS

 

Tapahtumien yö järjestetään Tampereella torstaina 6.8.2009.

Romaanini Marilynin hiuspinni julkistetaan Aketeemisen kirjakaupan haastattelussa klo 22.00, joka täten ystävällisenä  K U T S U N A  ilmoitetaan.

Haastattelutilaisuuden jälkeen epäviralliset jatkot ovat kirjakaupan ”naapurissa” ravintola Katupojassa, Aleksanterinkatu 20. 

Tarjoilut omalla vastuulla. Ei ohjelmaa. Sen sijaan ihmisiä, kuulumisia ja kirjallisia keskustelunaiheita. Jos liikut tapahtumien yössä  T E R V E T U L O A ! 

Kuva Henrik Malmström. (Fotofinlandian III palkinto 2008.)

Mietin keväällä millaisen kannen haluaisin uuteen kirjaani. Huomasin Hesarissa jutun Fotofinlandialla palkituista kuvaajista. Henrik Malmströmin mustavalkoisissa kuvissa tehoaa pelkistetty ja käsinkosketeltava tunnelma. Otin yhteyttä ja sain kuvan käyttööni. Erityisesti minua viehättää otoksen sensitiivinen lataus, joka saattaa ilmentää yhtä hyvin iloa kuin suruakin. Tekstillä on tilaa asettua kansien väliin monesta kulmasta katsottuna.

Kustantajani Liken sivuilta ja omilta kotisivuiltani löytyy kirjan lukunäyte sekä tietoa edellisistä julkaisuista.

KOTI MENI, MUTTA UUSIA KIRJOJA SAA

leike

Repäisin kuvan kommentin muutaman päivän takaisesta Hesarista. Mitä siitä pitäisi ajatella: että kirjat ovat kotiakin tärkeämpiä. Että kyse on jostain erityisistä kirjoista, ehkä uskonnollisista. Että järkytyksen hetkellä tartutaan johonkin konkreettiseen… ajatellaan aivan pientä, kun isoa ei jaksa? Että minä olen typerys, koska en tiedä juuri mitään Pakistanista. Viimeinen vaihtoehto on todennäköisin.

KIRJALLINEN TEURASTUS!

 

Kirjalliset ”näyttämöt” ovat olleet minulle työssäni tärkeitä. Ei siksi, että niiden mahdollinen eksotiikka olisi itseisarvo. Vaan siksi, että vieraassa paikassa ympäristöään alkaa tarkkailla herkemmin. Aistit heräävät eloon uudella tavalla.  

Uusi ympäristö on ajattelun kiihoke, muistikirjaan on helpompi tuhertaa muutama rivi. En ole koskaan lähtenyt reissuun hankkimaan materiaalia käsikirjoitukseen. Usein on kuitenkin käynyt niin, että jotain mainittavaa on mukaan tarttunut. Ajatus, ehkä idea, joka sopii romaanin palapeliin, muutama valokuva muistin tueksi. Tarkentavia faktoja on voinut tarkistaa jälkeenpäin eri lähteistä.

Venehjärven pokkouhri

Vierailin pari vuotta sitten Vienan Karjalan venäläiskylissä. Seurasin Venehjärven tsasounan portailla miten pässi teurastettiin profeetta Elian muistoksi. Raamattu kertoo miten pyhä mies nousi lopulta tulisilla vanuilla taivaaseen. Karjalaiskylissä rituaaliteurastuksen uhrilla on haettu Jumalan suopeutta eri asioille. Usein hyvälle satovuodelle.

Teurastus ilman tainnutusta kävi muslimien tapaan. Kaulavaltimo viillettiin auki ja veri juoksutettiin portaaseen koverretusta reiästä rukoushuoneen alle. Muslimit kääntävät eläimen pään kohti Mekkaa ja lausuvat samalla: ”Bismillah-Allah-hu-Akbar”. Kun veri valuu kuiviin lihasta tulee Halal, eli sallittua. Kalevalaiskylissä ollaan vielä tiukempia. Naiset eivät saa syödä uhratun eläimen lihaa lainkaan. 

Ei liha minuakaan ole kiinnostanut yli kymmeneen vuoteen. Toisesta padasta sai lihatonta keittoa ja tarjolla oli myös leipää ja savustettuja ahvenia. ”Pokon” teurastuksesta ja I. K. Inhan jo yli sata vuotta sitten valokuvaamista maisemista syntyi parin viikon päästä julkaistavaan romaaniini mutaman sivun mittainen kohtaus: Mies kuvittelee isoisänsä pakoa Muurmannin ratatyömaalta. Matka erämaiden halki olisi voinut kulkea juuri Venehjärven kylän kautta.

Marilynin hiuspinnin tapahtumapaikkoina ovat myös Lontoo, Peking ja Budapestin terrorismin museo. Ja Tampereen pääkirjasto Metso sekä Hämeenkatu. Kaikkea on katsottu samoin silmin kuin irtileikattua pässin päätä tsasounan portailla. Ihmetyksen vallassa.

KAUPPA, KIRJASTO, KIRPPIS JA KIERRÄTYS

 

Ystäväni sanoo aina ettei sikaa kannata ostaa säkissä – eikä kirjaa lukematta. Vasta hyväksi todettu kirja kannattaa ostaa omaksi.

Kirjastoa tärkeämpää kulttuurin lähdettä ei ole. Ainakaan toistaiseksi. Ostan silti paljon kirjoja. Hyvin harvoin uusia ja täysihintaisia. Tänään hankin Kirjatorilta kolme Lars Saabye Christensenin romaania Velipuoli. Intensiivinen tarina, joka palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla 2002. Vajaa vuosi sitten olin ostanut samoja kirjoja 11 kappaletta. Enempää ei sillä kertaa ollut. Maksoin niistä viisi euroa kappale. Nyt sain kolme kympillä. Tyylikäs postikortti kuorineen maksaa enemmän. Voiko ystäville ja tutuille olla kirjaa parempaa tervehdystä…

Torit, divarit ja kirppikset ovat luku sinänsä. Kuvassa eilinen saalis Punaisen ristin konttikirppikseltä: 

kirppiskirjat

Elia Kazan, Sopimus elämän kanssa. Olen lukenut tarinan miehestä, joka hylkää amerikkalaisen unelman. Kahden euron pokkari lähtee kiertoon. Kazan teki komeasta romaanistaan myös elokuvan.

Raymond Chandler, Syvä uni. Aloittelen dekkaritaivalta kulttiklassikosta ohjeenani Chandlerin omat sanat: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.”

Margaret Atwood, Oryx ja Crace. Menköön tämäkin, kun tunnustusten alkuun on päästy: en ole lukenut nobelistilta ainuttakaan kirjaa kokonaan. Kokeillaan tätä geeniteknologiasta kertovaa utopiaa. Kahden euron riski on naurettavan pieni.

Patrick Süskind, Parfyymi. Hyvin kirjoitettua viihdettä ei ole syytä halveksia. Olen lukenut maailmanvaltiaan tuoksua tavoittelevan miehen tarinan, mutta kirja lähtee mukaan seuraavalle, joka älyää kysäistä kesäluettavaa.

Mikael Niemi, Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Maagista realismia Tornionjokilaaksosta. Jos Marquez asuisi arktisella seudulla, teksti saattaisi olla Niemen veroista. Olen lukenut, mutta parin euron kirja oli pelastettava kiertoon.

Onpas tekstini käynyt kirjalliseksi. Teen seuraavan blogauksen jostain aivan muusta. Vaikkapa rituaaliteurastuksesta. Voiko siitäkään sanoa mitään sivuamatta kirjallisuutta?

PIENIÄ UUTISIA

Black Dahlia-posterPoistuin työpöydän takaa viikoksi ja kalastelin         Granvikin vesillä. Perhettä oli mukana, mutta merellä vain mies, soutuvene ja virveli. Vieheinä ahvenkuvioinen Krokodil, vihreä/kulta Inkoon lusikka ja Abu Reflex Spinnaren lippa. Saalis surkea. Kuusi kalaa: kolme haukea, loput ahvenia. Silloin, kun tuuli yltyi yli 20 metriin sekunissa oli paras pysyä mökissä. Sitten tärkeämpiin asioihin.

Sain kommentteja aiemman postauksen dekkariallergiaani. Suurin osa tuli suoraan sähköpostiini, joten muutama kommentti tähän muillekin. Tunnustettava on, että James Ellroyn Musta Dahlia on lukematta. Korjaan puutteen heti, kun näyttelijätär Elizabeth Shortin selvittämättömästä murhasta kertova kulttikirja kävelee vastaan. Hyvien kirjojen kohdalla niin käy. Tilaisuus pitää vain osata tunnistaa. Divarissa tai Kirjatorilla. Luvun jälkeen osa saa lähteä jatkamaan matkaa, joku pesiytyy kotihyllyyn pysyvämmin.

Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä sai parikin suositusta. Olen lukenut, mutta muistijälki ei ole kummoinen. Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä sen sijaan on hieno romaani. Tässä kirjassa Nesser on ollut erityisen ovela. Kirjaa alkaa epäillä ”dekkariksi” vasta lopun lähestyessä. Paul Austerin New York trilogiasta olen tutustunut vain Lasikaupunkiin. Mieluisampaa luettavaa oli viime vuonna julkaistu Sattumuksia Brooklynissä, vaikka sekään ei yltänyt edellisen postaukseni kymppiin.

Aloitin muinoin Michael Dibdinin Kuollutta laguunia. Kesken jäi. Se estää tarttumasta miehen muihin kirjoihin. Suositusten kiinnostaviksi nimiksi nousivat Karin Fossum, Ingrin Frimansson, John le Carre ja esikoisteoksestaan Hiljainen kylä palkittu Andrea Maria Schenkel. Noin aluksi. Lukuaika kaventuu kohta, sillä taistelen joka päivä oman käsikirjoituksen aloittamista vastaan. Ehkä teksti käynnistyy vasta uuden kirjan ilmestymisen jälkeen. Marilynin hiuspinni julkaistaan Tampeeen Akateemisen kirjakaupan haastattelutilaisuudessa tapahtumien yönä 6.8. klo 22.00. Tekstinäytteeseen voit tutustua kotisivuillani. Aiheesta myöhemmin lisää.

Lopuksi merkittävä uutinen. Suosittelin aiemmin kraanavettä pullotetun veden sijaan. Ja näin kävi: ”Australialainen Bundanoon pikkukaupunki näyttää maailmalle esimerkkiä, miten juomalla kraanavettä voi säästää sekä lompakkoaan että ympäristöä. Bundanoo on kieltänyt tiettävästi ensimmäisenä kaupunkina maailmassa pulloveden myynnin.”