Kevyttä ja painavaa

by

8.7.2011

17:30

3 kommenttia artikkeliin Kevyttä ja painavaa

Iltalehdet, Journalismi, Kalastus, Populismi, Uutiset

, , , ,

Päivitykseni tulee suoraan Björkholmin lomasaarelta. Paraisilta parikymmentä kilometriä Granvikin rantaan ja siitä vartti Vikenin lautalla. Kuva on otettu eilen: pojan poika Oiva 16,2 kg ja Hauki 2,6 kg. Tänään merivesi +23 asteista, ilma tasan kolmekymmentä. Samanlainen keli siis kuin lapsuuden kesinä joka päivä.

Oiva ja hauki, Björkholm 7.7.2011

Maailma ei muutu, mutta me kasvamme ja hauki jota tuskin jaksoimme kannatella käy vuosien mittaan kevyemmäksi. Ja toisin päin, iän myötä omat huolet alkavat painaa ympäristöä enemmän ja muiden ihmisten murheet käyvät julkisuudessa hyvästä viihteestä.

Entinen mäkihyppääjä on muuttunut lööppien sankariksi ja epätodelliseksi koko kansan narriksi. Hymähtelin taannoin siiderikassiensa kanssa kaatuilevalle karpaasille. Nyt Mika Myllylän kuolinuutinen havahdutti. Julkisuus ei koskaan tavoita edes häivähdystä kohteensa totuudesta. Viihteen ja uutisten takana on aina kaltaiseni ihminen, usein vain fiksumpi ja lahjakkaampi.

Palataan lomalle ja lukemiseen. Mökkireissuun on syytä varata pokkareiden lisäksi vanhoja lehtiä. En väitä, että lukisin naistenlehtiä parturissa tai hammaslääkärin vastaanotolla. Tein niiden kansien autenttisista otsikoista kuitenkin runon. Sen voi lukea kliseiden kokoelmana – tai tarinana, joka sisältää koskettavan määrän onnea ja tragediaa.

………………………………………………………………………………..

Nainen kuvaa kansien henkilöt aina suoraan edestä,

kasvot kohti kameran linssiä.

”Se saa mallin näyttämään itsenäiseltä ja voimakkaalta.”

Olen koko ikäni hakenut miehiltä hyväksyntää

Nuori onni löytyi Afrikasta

Antakaa meille aikaa rakastua

Rakkaus teki minusta vahvan

Nuori aviomies antaa uutta energiaa

Mieheni hemmottelee minua kokkaamalla

Odotusaikana olen elänyt onnea ja surua

Hyvä suhde ja toivottu vauva

Osaatko vastaanottaa ja antaa rakkautta?

Äkkipikaisuuteni johtaa välillä vaikeuksiin

Rakkaus auttaa unohtamaan

Lähelläni on tosi vähän ihmisiä

Olen kääntänyt yksinäisyyteni voimaksi

Olen sinut menneisyyteni kanssa

Railakas elämä oli pakokeino

Minulla oli sama taipumus juomiseen kuin isälläni

Nyt elän hetken kerrallaan

Henkisen romahduksen jälkeen löysin kyvyn rakastaa

Olen tehnyt töitä kasvaakseni ihmisenä

Rakkaus nosti voittoon kuoleman porteilta

”Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

by

30.6.2011

14:37

2 kommenttia artikkeliin ”Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuvataiteilijat, Moderni kuvataide

, , , ,

Lupasin lisää tietoa edellisessä jutussa mainitsemastani ”Kolmijalkaisesta miehestä”. Mika Waltari kirjoittaa pienoisromaanissaan Neljä päivänlaskua, miten hän päätti hankkia taulun ja lähti Otto Mäkilän kotiin sitä ostamaan.

Antaa kirjailijan itsensä kertoa mikä taulussa saa hänen romaaninsa alter egon rakastumaan maalaukseen. Waltari kirjoittaa tekstiinsä myös taiteilijan repliikin, jonka voi olettaa kuvaavan hyvin Otto Mäkilän ajatuksia oman taiteensa perusteista.

Otto Mäkilä: Kolmijalkainen mies.

Otto Mäkilä, Kolmijalkainen mies.

”Näin vihdoin taulun, jossa oli sinistä ja harmaata ja kolmijalkainen mies ja hänen kaksijalkainen toverinsa, jotka molemmat olivat juuri astuneet tuolle puolen kaiken olevan ja katselivat empien ympärilleen epäröiden mihin suuntaisivat kulkunsa, koska mikään heidän ympärillään ei enää ollut sellaista mihin he olivat tottuneet. Rakastin suuresti tätä taulua heti nähdessäni sen, sillä minulla oli tunne kuin olisin nähnyt sen jo aikaisemmin ja tuntisin sen, niin kuin usein tapahtuu nähdessä jotakin, joka on todella hienoa ja jota voi rakastaa.

Sen tähden minut valtasi omistamisen himo, kuten omistamisen himo aina ennemmin tai myöhemmin valtaa rakastajan, ja iloitsin siitä että minulla oli naulakauppiaana ansaitsemiani varoja vielä jäljellä voidakseni ostaa tämän taulun, vaikka se oli ihmeellisyydessään täydellinen ja virheetön ja siksi pelotti minua, kuten kaikki täydellinen pelottaa ihmistä jonka elämän tähden on pakko tottua vain epätäydelliseen, vajanaiseen ja virheelliseen.

Taiteilija sanoi: Minun taiteeni on luonut ihmisen kosminen yksinäisyys. Minun näkyni puhkeavat keskeltä maailmankaikkeuden jäätävää yksinäisyyttä, eikä koskaan ole paluuta sitä tieltä jolle olen lähtenyt, sillä äärettömyydessä kohtaavat toisensa kaikki samansuuntaiset suorat ja suorinkin viiva kaartuu äärettömyydessä.

Kenties tauluni edustavat orvon ja lohduttoman aikakauden romantiikkaa, ja ihmiset sanovatkin että jäähileet kalisevat pitkin heidän selkäänsä, kun katselevat taulujani. Niin sanovat ne, jotka jotakin ymmärtävät, mutta muut sanovat että olen sekapäinen ja hullu. Mutta jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Futuristirunoilija Vladimir Majakovski sanoi: ”Runous on joka päivä uudelleen rakastettua sanaa.” Waltarin teksti osoittaa miten läheinen suhde hänellä oli myös kuvaan. Kuva ja sana ovat oikeastaan sama asia. Taiteena niillä on yhteinen pyrkimys: läpäistä se turha kuona, jota kertyy syvempien tietoisuuden prosessien päälle.

Kärpässienikonjakki auttaa jos sydän katoaa!

by

22.6.2011

16:32

3 kommenttia artikkeliin Kärpässienikonjakki auttaa jos sydän katoaa!

Fantasiaromaanit, Kirjallinen huumori, Kuvataiteilijat, Lukeminen, Psykologinen romaani

, , , , ,

Loman – erityisesti juhannuksen lukusuositus tulee tässä: Mika Waltarin Neljä päivänlaskua. Luin pienoisromaanin kauan sitten ja kirja katosi ties minne. Löysin uuden kappaleen kirppikseltä. Lukuelämys oli riemastuttava, ja jos mahdollista, vieläkin antoisampi kuin neitseellinen kokemus.

Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1949, mutta ei huolta, uusia painoksia on jatkuvasti saatavilla. Nimiölehdelle Waltari on kirjannut millä asenteella faabelia voisi lähestyä: ”Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi.”

Otto Mäkilä: Etsijä.

Maalaus: Otto Mäkilä, Etsijä (1951).

Kirjailijan mukaan teos on ”valepukuun verhottu sentimentaalinen rakkauskertomus”. Onhan se sitäkin, mutta sadun kaapuun on kätketty myös huima tarina kirjailijantyön taitekohdasta: huoli hulluudesta, alkoholismista ja solmuun sykertyvistä ihmissuhteista.

Tarinan alussa Waltarin alter ego, naulakauppias on kadottanut sydämensä ja löytää sen vaimonsa liinavaatekaapista. Hän menee lääkäriin ja valittaa unettomuutta, masennusta ja ruokahaluttomuutta. Tarkkasilmäinen lääkäri kysyy oitis: ”Millainen on suhteenne juovuttaviin juomiin?”

”Vilpittömästi tunnustan, että suhteeni juovuttaviin juomiin on huono. Joka kerta niitä nautittuani tulen erittäin kipeäksi, kaikki maistuu tuhkalta suussani ja maksani turpoaa.” Lääkäri jatkaa tiedustelemalla avioliiton tilaa. ”Onpa avioliittoni niin onnellinen, että sitä tuskin enää edes huomaa”, kertoja vastaa.

Lääkäri on valmis määräämään ”hormoniruiskeita”, mutta haluaisi ottaa kovemmat keinot käyttöön vasta, kun potilas alkaa valittaa egyptiläisistä, jotka ovat ryhtyneet vainoamaan häntä: ”Hyvin lempeästi ja rauhoittavasti hän sanoi minulle: Meillä on aivan uudenlainen ja miellyttävä, mitä hienoimman rauta-aidan ympäröimä sairaskoti, jossa on keskuslämmitys, hyvät vuoteet ja moitteeton ruoka.”

Naulakauppias ei suostu hoitoon. Hän lähtee taulukaupoille ostamaan ”kolmijalkaista miestä”. Hän tapaa myös naimisissa olevan tuttunsa ja rakastuu naiseen niin, että unohtaa sydämensä tämän sängyn alle. Hän jatkaa kesämökilleen ja alkaa kirjoittaa, koska Sinuhe ilmestyy hänelle säännöllisesti ja vaatii tarinansa kertomista.

Waltari ei säästele itseään tarinassa. Rakkaus korventaa, työ ei tahdo sujua ja viimeisessä konjakkipullossa huljuu enää puolikas. Hän päättää terästää juoman ja liottaa siihen kärpässieniä. Kirjailija keskustelee kasvien ja eläinten kanssa – noitien juoma aiheuttaa lopulta hurjia hallusinaatioita ja hän säntää rantaan tavoittelemaan olemattomia neitoja.

Otto Mäkilä: Seireenit.

Otto Mäkilä, Seireenit.

”Minut valtasi mieletön halu sulkea syliini joku heistä, sillä kuunvalo ja kärpässieni minussa tekivät kaiken luvalliseksi ja minulla oli tunne, että jos saisin suljetuksi syliini edes yhden näistä kaislaneidoista, minulta ei koskaan enää puuttuisi mitään eikä minun enää milloinkaan olisi nälkä tai jano, vaan kaikki arvoitukset laukeaisivat minussa ja saisin mielelleni rauhan.”

Waltari punnitsee kirjassa asennetta lukuisiin avioliitonsa ulkopuolisiin suhteisiin ja ”ymmärtävään” vaimoon. Tätä tarinaa varten hän kehittänyt kokonaan oman kielen. Kevyen kesälukemisen ja sadun alla virtailevat syvät pyörteet ja omantunnon kamppailu. Mutta niinhän se on, että kevyt on usein raskasta painavampaa.

Kuvat jutussani ovat Otto Mäkilän. Hän oli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita ja oman tekstinsä väärti. Kerron siinä paremmin myös tässä mainitusta ”Kolmijalkaisesta miehestä”.

Astu Vermeerin aikakoneeseen

by

16.6.2011

14:55

6 kommenttia artikkeliin Astu Vermeerin aikakoneeseen

Kirjalliset näyttämöt, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Jan Vermeer maalasi Maitotyttönsä 1658–1660. Näin taulusta kuvan jossain varhaisessa koulukirjassa. Se syöpyi kerrasta mieleen eikä varmasti katoa koko elämäni aikana.

Jan Vermeer: Maitotyttö 1658-1660

Tuskin kaikki kokisivat da Vincin Mona Lisan äärellä mitään elämää suurempaa, jos heille ei niin olisi väitetty. Harva tietää miten radikaalisti Leonardo tai Rembrant uudistivat maalaustaiteen tekniikkaa ja näkemisen konventioita. Heidän maalauksistaan saatetaan pitää vain niiden valokuvantarkan estetiikan perusteella.

”Natura non facit saltus”, sanoo antiikinaikainen viisaus. Rento käännökseni latinasta on: Luonto ei kehity loikkien. Kaikki siis tapahtuu vääjäämättömien lakien mukaan, evoluutio ei voi jättää yhtään kehitysvaihetta väliin. Myös taiteen muutos itää aina edellisen sukupolven töissä.

Maitotytön realismi lattialta lakaisemattomine roskineen ja maalauksen väärentämätön valo ei olisi sopinut renessanssimaalarin ajatusmaailmaan. Ja mikä radikaaleinta, tytön taustalla on tyhjää, arkisen rapistunutta seinää.

Leonardo ja Rembrant oivalsivat, että katsojan mielikuvitukselle tehdään tilaa varjostuksella, kaikkea ei tarvitse maalata näkyväksi. Vermeer vei ajatuksen pidemmälle. Katsokaa naulaa, siitä oikealle piirtyvä hienoinen pölyjälki ilmaisee, että seinään on ollut kiinnitettynä jotain. Se on vain kuviteltavissa. Samoin kuin ulkomaailma ikkunan takana.

Veikkaan, että Kasimir Malevits on tutkinut tarkkaan Vermeerin työt matkallaan kohti mustaa neliötä. Hänen tyhjyyttä ylistävä maalauksensa ei ole voinut syntyä tyhjästä. Ja toisin päin: kun mitään ei ole, on kaikki.

Analyysi ei ole tärkeää. Selittämätön on – se että taide antaa lohtua ja voimaa. Kliseisesti ilmaistu, mutta totta ja toimivaa. Maitotyttö nosti mieleeni kolmentoista vuoden takaisen runon esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. Ihmisen elämänvaiheet muuttuvat ja ehdin jo katua, että lupasin tehdä jutun Maitotytöstä. Tässä runo kuitenkin tulee, koska tekstini ajatus ei ilman sitä loppuun saakka toimi:

”Sakea vesi ei lakkaa suutelemasta / mustaa gondolia, jonka alla leijun / silmät kohti mutaista pohjaa. / Huutoni pitkä jälkikaiku kiirii katujen kuilussa, / korva viilletään irti ja luoti pysähtyy selkärankaan. / Lentäessään moottoritiellä betonikaiteeseen / auto musertuu haahkan munaa helpommin.

Oi, miten monin tavoin voisin jättää elämän.

Sukellusveneitten sisuksissa tikittävät / kuoleman kronometrit. / Kellosepän työhuoneeseen siivilöityvässä / auringossa aika pysähtyy. / Seuraan valoa Vermeerin maalaukseen: / huoneessa leivän, naisen ja kivikannusta / valuvan maidon pyhä kolminaisuus.

On kuljettava satojen vuosien lävitse / saadakseen toivoa yhteen päivään.”

Maailman kaunein maalaus?

by

8.6.2011

19:53

4 kommenttia artikkeliin Maailman kaunein maalaus?

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Maailmankirjallisuus, Sivistys

, , ,

”Näin minun olisi pitänyt kirjoittaa. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niin kuin tämä keltainen seinänkaistale.”

Jan Vermeer: Näkymä Delftistä 1660-1661.

Jan Vermeer van Delft maalasi panoraamansa ”Näkymä Delftistä” vuosina 1660 – 1661. Kun Marcel Proust liki kolmesataa vuotta myöhemmin kirjoitti romaanisarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä, yksi avainkohtauksista on kirjailija Bergotten kuolema Vermeerin taidenäyttelyssä. Proust käyttää kokonaisen sivun Delftin maiseman keltaisen seinänkaistaleen kuvaukseen.

Kirjailija miettii miten taulun yksityiskohta symboloi jotain sellaista, johon hän olisi valmis vaihtamaan elämänsä. Ja niin käy, meille kaikille käy niin. Vaihdamme elämämme johonkin – kuka mihinkin. Hyvin harvalle on annettu kyky lunastaa kuolemattomuus elämällään.

Vermeer on yksi taidehistorian kiistellyimpiä ja salaperäisimpiä hahmoja. Neljäntoista lapsen isä, joka asui perheineen vaimonsa Catharina Bolnesin varakkaan äidin talossa. Menestyessään hän maalasi keskimäärin kaksi taulua vuodessa ja kykeni elättämään perheensä, mutta köyhtyi ennen kuolemaansa.

Suuriin kertomuksiin kuuluu, että taiteilija vaipui unohduksiin. Historioitsija Thoré-Bürger ja impressionismin aikalaiset löysivät Vermeerin uudelleen. Van Gogh ihasteli hänen väripalettiaan ja runoilija Paul Valery nimesi maalauksen Tyttö helmikorvakoruissaan ”Pohjoisen Mona Lisaksi.”

Vermeer on kiehtonut useita jälkipolvien taiteilijoita. Dali tutki hänen ikkunoita ja peilejään, jotka toimivat valonlähteinä ja vihjeinä näkymättömästä maailmasta. Edward Hopper oli enemmän kuin sukulaissielu – hän päivitti Vermeerin maalausten kihisevän tyhjyyden tunteen, joka pysäyttää ajan ja muuttaa sen ikuisuudeksi.

Palaan seuraavassa jutussa Vermeerin maalaukseen ”Maitotyttö”, joka on yksi taidehistorian hallituimpia naiskuvia. Lopuksi lyhyt maininta ”maailman kauneimmasta maalauksesta”. Rivit löytyvät myös elokuussa julkaistavasta romaanistani.

”Ja kieltämättä, levollinen maalaus on pysäyttänyt kadonneen ajan, ja jos jostain pitäisi hakea niin epämääräistä ja kliseistä määrettä kuin ikuisuus, Vermeerin maalaus auttaisi ajattelua hyvään alkuun.”

Kuolemattomuuden kaava

by

31.5.2011

19:27

Leave a comment on Kuolemattomuuden kaava

Ikonit, Kirjoittamisen ideat, Runous, Uutiset

, , , , , ,

Reilu viikko sitten Tampereen keskustorille kerääntyi 30 000 hurmahenkistä juhlimaan kiekon kultamitalisteja. Kyse oli korostuneesta kansallistunteesta – tai sen puutteesta. Viisikymmentä vuotta sitten nähtiin samankaltaista nälkää. Kosmonautti Juri Gagarin oli vieraillut ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa ja suomalaiset halusivat saada osansa sankarin gloriasta.

Gagarin kohosi kaikkeuden porteille 12.4.1961. Vostok 1 kiersi maapallon parissa tunnissa. Jo reilut kaksi kuukautta myöhemmin majuri Gagarin saapui Helsinkiin. Kansa näki idolinsa ja presidentti onnitteli – aivan kuten kiekkoleijoniakin. Tunnelma ei tiettävästi ollut yhtä riehakas, vaikka Kekkonen alan miehenä tunnettiinkin.

Gagarinin matka jatkui Helsingistä Tampereelle. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä hän jakoi nimikirjoituksia hotelli Tammerin portailla (kuvassa) ja keskustorilla. Maailmanluokan julkkis ja kylmän sodan kuumin nimi sai liikkeelle kaikki kynnelle kykenevät.

Kuva: Vapriikin kuva-arkisto/Lauri Kautia

Kuva: Vapriikin kuva-arkisto, Lauri Kautia.

Miljoonasade julkaisi debyyttisinglensä 1986. Heikki Salon sävellyksestä ja sanoituksesta ”Lapsuuden sankarille” kehittyi klassikko. Gagarinin lennosta ja Tampereen vierailusta tulee tänä vuonna kuluneeksi puoli vuosisataa. Pitihän siitä runo tehdä. Se kiertää umpeen viidenkymmenen vuoden kaaren, patetian rima värähtää, mutta ei putoa:

”Kello 9.07 Moskovan aikaa / sosialismin sankari syöksyy avaruuteen / toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa / kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa: / harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö / ja kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä / auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok kiertää / maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta / matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia / ja tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle, / kosmonautista tulee kuolematon, / hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä / ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy: / Näätkö rakastavaiset kaupungin päällä / kuuletko lapsien syntyvän täällä / ja kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu / varjonsa varassa Uzmorjen pellolle / lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin / yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa, / sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti, / kuin oppikirjasta, kätilö sanoo. / Äiti saa lapsen rinnoilleen ja ajattelee miten maailma / voi yhdessä hetkessä olla ihmettä täynnä.”

Ottaja antaja, katinpaskan kantaja

by

26.5.2011

14:21

3 kommenttia artikkeliin Ottaja antaja, katinpaskan kantaja

Iltalehdet, Journalismi, Kirjalliset näyttämöt, Mielipidekirjoitukset

, , , , ,

Ennen kuin tavoittelen blogiin taas esteettisempää asennetta, teen provosoivien juttujeni jatkoksi vielä yhden. Kahdesta syystä. Ensimmäinen on Björn Wahlroosin taannoinen lausunto: ”Jos olisin poliittisesti oikein epäkorrekti, sanoisin, että suurin yksittäinen leikkauskohde on kehitysapu.”

Wahlroosin mielestä kehitysavun rahat on heitetty ”kankkulan kaivoon” eikä apu ole tuottanut toivottua tulosta. Hän vetoaa ekonomisti Dambisa Moyon kirjaan Dead Aid. Sen mukaan kehitysapu on pitkittänyt köyhyysongelmaa, lisännyt korruptiota ja kehitysmaiden riippuvuutta teollisuusmaista.

Jutun toinen syy on Matti Pulkkisen (1.5.1944 – 17.5.2011) kirja Romaanihenkilön kuolema. Tiiliskiven kansilehdellä on edesmenneen sisareni omistus: ”Jussille syntymäpäivänä 1993”. Luin romaanin vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua ja sain loppuun päivää ennen Pulkkisen kuolemaa. Kirjan yhteys Wahlroosin lausuntoon on suora ja selkeä.

Kun Romaanihenkilön kuolema ilmestyi 1985, mielipiteet kuohahtivat. Pulkkisen maaninen monologi kritisoi Suomen kehitysapupolitiikkaa ja suhdetta Neuvostoliittoon. Romaani sekoittaa faktan, filosofian ja fiktion, maailma ja kirjailijan minä painivat niin, että ironisia ja aforistisia kiteytyksiä sinkoilee joka sivulle.

Pulkkinen kuvaa kehitysavulla hankittuja teollisuusmaiden tuotteita, traktoreita ja työkoneita, joita kukaan ei osannut käyttää. Ja jos osasi, huollon ja varaosien puute hyydytti hankkeet. Jäljelle jäi vain ruostuvaa romua. Eikä paremmin käynyt suoran elintarvikeavunkaan:

”Banjulin satamaan mätkähti odottamatta 7 miljoonaa kiloa amerikkalaista viljaa. Gambialaiset ryhtyivät elintarvikkeiden viejiksi. Kolmen vuoden kuluttua kuivuus oli ohi, mutta USA:sta otti ja tuli Gambiaan vielä sadan kilon riisi- ja durralähetys asukasta kohti. Sinä vuonna pellot saivat levätä kesannolla ja riisiviina kävi.”

Nalle Wahlroosin ilmaisua käyttäen voisi sanoa, että apu ei tuottanut ”toivottua tulosta”. Missä oli vika – ja mikä olisi ollut toivottu tulos?

Voisiko vika olla siinä, että teollisuusmaat antavat apua toisella kädellä ja riistävät toisella. Omantunnon tilkkeeksi riittää apu, jonka jatkokäytöstä ei jakseta välittää. Olisiko toivottu tulos se, että mineraalit, kahvit ja banaanit on saatava tuotettua käyttöömme edelleen orjatyövoimalla ja mahdollisimman ”kilpailukykyiseen” hintaan.

Lapsuudessani edellä kuvattua toimintaa harrastavat leimattiin nopeasti: ”Ottaja antaja, katinpaskan kantaja”. Juttuni on valikoiva ja mustavalkoinen. Mutta niin on Wahlroosin yksisilmäinen lausuntokin.

Palaan vielä Pulkkisen romaaniin. Koska postmodernismin määre on niin monimerkityksinen, otan oikeudekseni kutsua Pulkkisen kirjaa ainoaksi suomalaiseksi postmodernismin mitat täyttäväksi romaaniksi. Kirjailija on ladannut fragmentaariseen antiromaaniinsa kaiken tietämyksensä ja kokemuksensa. Eikä se ole vähän se.

Osansa maailmankuvasta saa myös neuvostosuhteiden ontto ystävyys ja ”suomettuminen” jo ennen kuin aihe nousi länsilehdistön puheenaiheeksi. Romaanihenkilön kuolema on maineensa ansainnut, kriittisyydestään huolimatta se on lopulta humaani teos, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Pulkkinen osaa kääntää myös kolikon toisen puolen ja vaihtaa katselukulmaa. Eikä hän kaunistele omakuvaansa. Myös kehitysavun käytännöt ovat muuttuneet vaikka kaikki tieto ei näytä Wahlroosia tavoittaneenkaan.

Lopuksi päivänkohtainen lainaus Romaanihenkilön sivulta 526: ”Aktiivinen lukija on huomannutkin, että jos fantasia-analyysi tehdään iltapäivälehtien etusivuista, maailma nähdään päättymättömässä ”romahduksen” tilassa, paitsi niinä harvoina päivinä jolloin kuninkaallinen kihlautuu, vihitään tai lisääntyy, tai suomalainen voittaa. /…/ nyt tiedämme, ettei ole muuta voimaa kuin kansa, joka on joukkotiedotusvälineissä yhdistynyt: sillä niissä toteutuu kansan tahto, niissä se valitsee itselleen maailman.”

Talousnäkymät ja terroristin viimeinen toive

by

13.5.2011

14:03

Leave a comment on Talousnäkymät ja terroristin viimeinen toive

Ikonit, Kulttuuripolitiikka, Lehtileikkeet, Runous, Totalitarismi, Usko ja uskonnot, Uutiset

, , ,

Kun terrorismin ikoniksi kiteytynyt Osama eliminoitiin, Hesarin taloussivu raportoi maailman suurimman mahdin suhtautumisesta surmaan:

”Valuutta-, raaka-aine ja pääomamarkkinat reagoivat maltillisesti tietoon terroristijohtaja Osama bin Ladenin surmaamisesta. Raakaöljyn ja kullan hinnat laskivat ja Yhdysvaltain dollarin ja osakkeiden hinnat nousivat. Markkinareaktiot voi tulkita niin, että sijoittajat katsoivat yhden talouskasvun tiellä olleen epävarmuustekijän poistuneen.”

Kaikki kiertyy lopulta kahteen asiaan. Toinen niistä on raha. Islamin totuuden lisäksi bin Ladenkin jaksoi saarnata mammonan turmiollisuudesta julkisuuteen nauhoitetuilla videoillaan: ”Kapitalistinen järjestelmä pyrkii muuttamaan koko maailman suuryritysten läänitykseksi.” Paradoksaalista kyllä, hän itse peri omaisuuden, jonka arviot vaihtelevat 25-300 miljoonan US-dollarin väliltä.

Toinen maailman suurimmista voimista on yksilön oma ego. Ei ideologia tai uskonto, vaan yhden ihmisen oikeassa olemisen tarve. ”Juuri minä tiedän mitä Jumala tarkoittaa ja tahtoo.” Myös totalitarismin tyranneilla on sama vahva ja ylemmyydentuntoinen usko toimiensa oikeutukseen.

En voi hyväksyä kuolematuomiota. Jos nyt joku kuitenkin pääsisi asettamaan veitsen Muammar Gaddafin kurkulle, menettelisin muiden keinojen puutteessa samoin kuin Rooman keisarit Colosseumin aitiossa: kääntäisin peukaloni alaspäin. Periaatteestaan voi joskus tinkiä. ”Vain Allah on täydellinen”, sanoo Koraani.

Moni tyranni on koettanut lunastaa kuolemattomuutensa taiteella. Keisari Nero surmasi äitinsä ja velipuolensa ja vainosi kristittyjä. Psykopaatti suosi silti kulttuuria, rakennutti teattereita, esiintyi ja innostui urheilukilpailuista. Kansanmurhasta syytetty Bosnian serbijohtaja Radovan Karadzic on siviiliammatiltaan psykiatri, joka on julkaissut runokokoelmia.

Puhemies Maolla oli yksiviivainen käsitys kulttuurista. Runoissaan hän silti asettui usein oman egonsa ulkopuolelle: ”Kiinan tyttärillä on suuret päämäärät, he eivät rakasta punaisia hameita vaan sotilaspukua.” Osaman lopullinen toive koskee häntä itseään. Se ei toteutunut. Kuolema vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Vaikka en minä usko, että hänet mereen haudattiin. Ruumispussissa oli joku toinen. Jenkit ovat takuulla tehneet bin Ladenille atomintarkan ruumiinavauksen.

Näkemykseni maistuu tulevalta urbaanilegendalta. Ihme, etten ole kuullut sitä vielä muualta. Lopuksi kuitenkin bin Ladenin runo helmikuussa 2003 julkaistulta äänitteeltä.

Oi Jumala, jos loppuni on lähellä,

älköön hautani olko vihreällä verholla peitetty.

Olkoon se kotkan maha,

lennähtäneenä korkeuksiin läheistensä kanssa.

Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

by

6.5.2011

13:26

4 kommenttia artikkeliin Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

Kirjallinen estetiikka, Kulttuuripolitiikka, Lukeminen, Suomen kieli, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

On ihmisiä, joiden mielestä omat mieltymykset ovat ehdottoman oikeita myös kaikille muille. Minulla on tästä omakohtaiset todisteet. Kouluaikojen äidinkielen tunneilla luetettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ääneen vuorolukuna. Yltiöisänmaallisen rehtorin tappavan tylsä määräys kadotti kiinnostukseni kirjallisuuteen. Pelastajaksi ilmaantui uusi äidinkielen lehtori, joka pyyhki opetuksesta pölyt ja avasi ikkunat maailmakirjallisuuteen.

C F Staaf: Sven Dufva ja Koljonvirran taistelu

C.F. Staaf, Sven Dufva, Koljonvirran taistelu.

Vaalien jytkyvoiton rysäyttäneellä puolueella on kulttuurinäkemyksiä, jotka ovat saaneet Suomen näkyvimmän kirjailijan vertaamaan niitä natsipropagandaan. Puolueen riveistä eduskuntaan valittu entinen kehonrakentaja on ilmaissut tahtonsa uuden hallituksen kulttuuriministeriksi. Ehkä on syytä valmistautua tulevaan ja kaivaa kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin (1804-1877) tekstit taas esiin.

Mutta ei asia noin yksinkertaisesti kulje. Aluksi pari sanaa entisistä kulttuuriministereistä. Merkittävän taiteilijoiden etujärjestön toiminnanjohtaja kuvasi minulle taannoin Claes Anderssonin ministerikautta uransa pahimmaksi pettymykseksi. Tanja Karpela hoiti hommansa tilastojenkin valossa paremmin. Entinen alusvaatemalli siis peittosi puhdasverisen taiteilijan.

Runeberg kirjoitti ruotsin kielellä, koska suomea ei katsottu niin ilmaisuvoimaiseksi ja sivistyneeksi kieleksi, että se olisi runolle taipunut. Runebergin suomentajat harhailivat vuosikymmeniä runomittateorioiden ryteiköissä, oudoissa sanalyhenteissä ja käänteisissä sanajärjestyksissä. Otto Manninen oli jo hajulla ja käänsi oivaltavasti, mutta – ah! niin koristelevan konstikkaasti.

Runebergin aiheita olivat kansallinen eetos ja paatos, sota ja rakkaus. Jos postmodernismi katsotaan tulevassa hallituksen kulttuuripoliittisessa linjauksessa turmiolliseksi, saanen pyytää pientä myönnytystä. Vänrikki Stoolin tarinat kertovat 1808-1809 käydystä Suomen sodasta. Äidinkielen opetusohjemassa Stoolin voisi korvata Runebergin Idylliepigrammeilla. Ne kertovat rakkaudesta.

Uudempi kirjallisuudentutkimus on nostanut Idylliepigrammit Runebergin tuotannon keskiöön. Uusi laitos ilmestyi 2004 Risto Ahdin suomentamana. Näissä pienissä tunnelmapaloissa Ahti tavoittaa Runebergin alun perin yksinkertaisen, rytmiä ja sointua silloin tällöin heläyttävän tyylin luontevasti. Otetaan esimerkiksi runo Kesäyö. Tekstissä väreilee jokin käsittämättömän suuri ja pieni samaan aikaan. Ilo ja toivo pyyhkäisee riveiltä patetian pois.

Rauhallisella metsälammella / istuin koko kesäyön veneessäni / ja heittelin pyydystä aaltojen joukkoon, / vailla ajatuksia. / Laulurastas lauloi rannalla / kuin henkensä kaupalla / kunnes melkein suuttuneena sanoin: / ”Parempi kun kätkisit nokkasi siiven alle / ja päivän koittoon säästäisit sävelesi.” / Mutta peloton lintu vastasi: / ”Poika, anna onkesi olla rauhassa. / Jos katselisit maita ja vesiä ympärilläsi / ehkä itsekin laulaisit läpi kesäyön.” / Ja minä kohotin katseeni, / maa loisti valoa, valoa korkeudet / ja taivaasta, rannoilta ja aalloista / nousi mieleeni rakkaani, ja niin kuin / lehdon lintu oli ennustanut / lauloin minä heti tämän laulun.

Lassien kotiinpaluu, missit ja miljonääri Manilasta

by

28.4.2011

18:31

4 kommenttia artikkeliin Lassien kotiinpaluu, missit ja miljonääri Manilasta

Elokuvat, Kirjat, Kustantajat, Psykologinen romaani

, , , , , , ,

Syksyllä julkaistavan romaanin pilkut alkavat olla paikallaan. Kustannustoimittajan toiveet tiivistyksistä ja lisäyksistä menivät liki tasan. Parinsadan liuskan käsis lyheni vajaalla liuskalla. Taitettuun kirjaan jää kolmisensataa sivua. Tässä pieni siivu puolivälin paikkeilta.

”Televisio korjautetaan eikä lopputulos ole sen kummempi, muutaman viikon kuluttua korjaaja avaa taas tekonahkaisen työkalulaukkunsa olohuoneen sohvalle ja kyykkii television takana hikeä valuen. Kolmannen kerran jälkeen laite saa jurottaa nurkassaan mulkosilmäisenä ja sokeana. Jos tähdellistä tarvetta tulee, voin katsoa televisiota läheisessä baarissa tai naapurissa. AGA herätellään henkiin vasta ennen seuraavaa kilpailua, jossa Miss Suomeksi valitaan Virpi Miettinen, hän on vielä seesteinen kuin kansanlaulu, jossa taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä, hän ei vielä aavista miten tie aukeaa Pierre Balmainille, Chanelille ja Itävallan kauppahuoneelle, avioliittoihin, alkoholismiin ja karismaattisen uskonliikkeen evankelistaksi.

Lassie palaa kotiin, elokuvaversio 1943.

Lassie palaa kotiin, elokuvaversio 1943.

Televisio toimii kolme viikkoa ennen kuin hiipuu jälleen. Avaan takakannen ja huomaan miten pieneen väliin juotettu lanka on sulanut poikki. Sovittelen tilalle nuppineulan ja kas, ruutu välähtää eloon ja laite toimii monta päivää kunnes se kesken Lassien kotiinpaluun syöksee tulta ja savua ja sytyttää olohuoneen verhot tuleen.

Seuraavat kisat seurataan uudesta vastaanottimesta ja missikokelaiden vaihtaessa uimapuvuista ilta-asuihin katsojia viihdytetään Ossi Malisen orkesterin säestyksellä. Flamencotanssijoiden pelmahtaessa estradille kuuluttaja kertoo miten nyt on vuorossa jalalla koreastilaitto espanjalaisittain. Lopulta hillitty ja etäinen Satu Östring saa kimaltavan kruununsa ja kilpailun juontaja pääsee muotoilemaan viimeisen repliikkinsä: Tv-lähetyksen päätyttyä saavat lehtikuvaajat kauan odottamansa tilaisuuden läheltä kuvaamiseen ja paljon filmiä kuluukin valmistauduttaessa voittajien esittelyyn painomusteen välityksellä.

Ritva Lehto kruunataan vuonna 1967. Hänet valitaan myös Miss Universum -kilpailussa kolmanneksi perintöprinsessaksi, hänestä tulee Euroopan kuudenneksi kaunein ja Miss Skandinavia -kilpailun toinen perintöprinsessa. Hän kärsii migreenistä ja julkisuudesta. Avioiduttuaan hän ottaa itseltään hengen yhdeksän päivää häiden jälkeen, vain vähän ennen kuin olisi täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta.

Kuluu vuosi, televisio toimii yhä ja missikisojen tuomaristossa istuu Gil Hilario mustat lasit silmillään. Ne paljastavat ja peittävät samaan aikaan, ne merkitsevät, että hän on jotain erikoista, hyvin tärkeää ja tänne kuulumatonta: miljonääri Manilasta, ja että hänen vaimonsa ei ole enää Muhoksen maalaistyttö, joka valittiin aikanaan Kalifornian Long Beachissa ensimmäiseksi Miss Universumiksi, vaan hänestä on tullut kansainvälinen seurapiirirouva. Ja kun Leena Brusiin kruunataan tv-studiossa, Virgilio ottaa hetkeksi mustat lasit päästään ja nousee onnittelemaan.

Illan lähetystä seurataan joka ainoassa televisioperheessä, äiti näkee yhtä aikaa kahden ja puolen miljoonan katsojan kanssa Virgilion paidan ja ompelee seuraavana yönä minulle samanlaisen. Se odottaa aamulla tuolinkarmilla, ja Hilario-paita tarkoittaa, että sitä pidetään housun päällä, sen kauluskäänne on lovettu ja litteä, tai paidassa on pieni pystykaulus. Ensimmäinen Hilario-paitani on kermankeltainen ja kiiltävä, koska siihen hätään ei muuta kangasta ole löytynyt. Pidän paidasta. Se merkitsee, etten ole enää samanlainen kuin muut, vaan jotain aivan erityistä.”