Kalamiehiä ja maailmankirjallisuutta

”Mikään, kelpo oppilaani, ei ole yhtä miellyttävää kuin onkimiehen hyvin järjestetty elämä. Lakimiehen hyöriessä hoitamassa asioitaan ja valtiomiehen punoessa juonia tai vastajuonia me istumme esikkoja kasvavilla törmillä, kuuntelemme lintujen laulua ja elelemme yhtä rauhallisesti kuin nämä hiljaiset hopeavirrat, joiden näemme äänettömästi soljuvan ohitsemme.”

Izaak Walton julkaisi kirjansa Oivallinen onkimies vuonna 1653. Se on maailman ensimmäisiä urheilukalastusoppaita. Ja paljon muuta, kokonaisen elämänfilosofian kuvaus. Yhtä tuore tänään kuin kirjoittamisensa aikaan. Kirja tuskin kiinnostaa niitä, joiden kalastukseen kuuluu trailerilla kuskattava vene, muskelimoottori ja viisitoista vapaa vetämässä vaappuja kohti kalatutkan kaikua.

Kerrostalokotini ikkunasta aukeaa Näsijärven selkä, mutta mihin se riittäisi. Välillä pitää päästä merelle. Se on syvälle painunut muisto lapsuuden kesistä Kokkolassa, päivistä petroolintuoksuisessa veneessä. Verkoista, siimalaatikoista, illoista, öistä ja nuotiotulista meren luodoilla.

Stressin hoitoon ei löydy parempaa lääkettä kuin: vapa, viehe ja meri. Pieni moottorini kulkee auton tavaratilassa ja vuokramökeiltä löytyy yleensä soutuvene, jonka perään sen voi sovitella.

merella

Viime viikonlopun perjantai ja lauantai olivat upeita päiviä Uudenkaupungin vesillä. Vielä lämpimiä, sopivan tuulisia ja syksyn ensimmäisen tuoksun täyttämiä. Kuvassa vaimon velipojan, kalakumppanini Sepon ahven auringon laskussa. Samalla reissulla sain pari kahden kilon kalaa, joita emme heti tunnistaneet. Säyne ei ole aiemmin eksynyt uistimeeni. Lisäksi veneeseen nousi muutama hauki.

Maailmankirjallisuudessa kalastukseen keskitytään yllättävän vähän. Toki klassikkojakin löytyy. Niissä kalastus on kehyksenä elämää isommille kysymyksille. On kliseistä mainita tässä yhteydessä Hemingwayn Vanhus ja meri. Mutta tuttu esimerkki menköön.

Suomalaisen kirjallisuuden ylittämätön panos maailmanluokan kalastuskirjallisuuteen on Juhani Ahon 1921 julkaisema ja hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt Lohilastuja ja kalakaskuja. Kevyt nimi, painavaa asiaa. 

Lyhyissä kertomuksissa Aho ei jää toistamaan itseään. Yhä uudelleen hän löytää tarinoihinsa jännitteen, joka kasvattaa ne nautittavan kirjallisuuden mittoihin. Juhani Aho on esteetikko. Mies, joka osasi kirjoittaa psykologisella otteella tunteista. Pinnan alainen, näkymätön taso on teksteissä läsnä harvinaisen voimakkaasti. Eikä Ahon herkkyys elämälle jäänyt vain ihmisten väliseksi asiaksi. Näin hän kuvaa Englannista Hardyn tehtaalta tilaamaansa ruokovapaa, jolla on ”kauniisti soinnahtava nimi: Palakona extra light – kokoonsa nähden kaikkein kevein.”

”Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna veden pitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.

Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen, junassa, laivassa, lounaistuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita koivuja asemien ympärillä, pihlajien kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä –  vapa aina vierelläni junanvaunun verkossa ja laivan hytissä… ettei vain kukaan sitä veisi, ettei sille tapahtuisi vahinkoa. Itse minä sitä kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapalaatikon vaskihelaiset lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä laatikossaan kuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni, kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko, niin kuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostain paratiisin puutarhasta.”

Aho uskaltaa olla häpeämättömän romanttinen tyyliään hukkaamatta. Trumpetistilegenda Miles Davis sanoi loistonsa päivinä: ”For me, music and life are all about style:” Nerot tietävät, että elämä ja taiteen luominen on tyylikysymys. Olipa sitten kyse kalastuksesta tai musiikista.

Sanattomia tarinoita

Kurvatessani fillarilla työhuoneen pihaan Tapahtumien yön ja kirjanjulkkareiden jälkeisenä aamuna, Viggo-Wentzel, Renato-Bogislaus, Cathmor-Adlerwalt Wallensköld heilautti kättään hyväntuuliseen tervehdykseen. Kyllä, nimellä on mittaa. Mutta on taitelijalla sille katettakin. Tosin, taiteilijanimensä hän on lyhentänyt Viggo Wallensköldiksi.

Työhuoneensa ovella Viggo sanoi: ”Sulta on romaani tulossa.”

”Julkkarit oli eilen”, vastasin.

Kohta kuului oveltani vaisu koputus. ”Ajattelin, että voisin antaa sulle tän kirjan.”

”Kiitos, no tehdään vaihtarit”, sanoin ja nappasin hyllystä hänelle omani.

”En minä sillä”, Viggo sanoi…

Viggo Wallensköld, Invisible

Viggo on toinen seinänaapureistani. Kanssakäymistä on sen verran, että moikkaillaan. Taiteilijat ovat ahkeraa sakkia. Ainakin tässä Pyynikin Trikoon vanhassa tehtaassa. Useinmiten ihmiset puurtavat yksin omissa huoneissaan. Myös viikonloppuisin. Seinän takaa saattaa erottaa klassisia säveliä, joskus voi vaivoin tunnistaa Cesaria Evoran äänen. Tuntuu hyvältä ajatella, miten täällä syntyy koko ajan uutta, jotain ennen näkemätöntä ja kokematonta.

Viggo valittiin vuoden 2005 nuoreksi taiteilijaksi. Ehkä joku muistaa myös pienoisen kohun, joka syntyi siitä, että Viggon ja Jari Järnströmin maalaukset poistettiin viime vuonna kirkon Yhteisvastuukeräyksen taidenäyttelystä, joka käsitteli toiseutta. Kirkko karsasti taideteosten seksuaalisuutta.

En ota kantaa näyttelykuraattorin nimenomaisiin valintoihin tai kirkon(miesten) omiin pelkoihin. Jutun tärkein fokus on muualla. Viggon maalausten intensiteetti on omaa luokkaansa. Ne kuvaavat yksinäisyyttä, ristiriitoja ja oman identiteetin arvoitusta, mielensisäistä ja suljettua maailmaa.

”Maalauksen voima on sen sanattomuudessa ja salaperäisyydessä. Siinä käsitellään asioita, joista ei voi puhua. Maalaus on sanaton kertomus”, taiteilija sanoo itse.

Yksi vertailukohta Viggon maalausten voimalle löytyy Edward Hopperin tyhjyyden ja sivullisuuden kuvauksista. Selaan Viggon kirjaa, joka on saanut nimekseen Invisible. Joukossa tuttujakin töitä. Alkaa tuntua, että mies on yksi tulevista suomalaisen kuvataiteen klassikoista. Samoin kävi aikanaan Hopperille (1882-1967) Amerikassa. Mies on yksi modernin kuvataiteen suosikeistani.

Minä-Minä vai Sinä-Sinä?

Tämän aamun Hesarissa toimittaja haastattelee Sebastian Faulksia Lontoossa. Mies on yksi Britannian suosituimpia kirjailijoita. Hänen romaaninsa Engelby on juuri julkaistu suomeksi.

Haastattelussa kirjailija kertoo miten tietoisuuden olemus oli alkanut kiinostaa häntä jo edellisen romaaninsa Human Traces aikana. Hän sanoo riemastuneesti haastattelijalleen: ”Identiteetti, minuus – kukaan ei tiedä, onko sitä edes olemassa.” Useimpien neurologien mielestä käsitys minuudesta on vain ”välttämätöntä fiktiota”.

Huomenna julkaistavan kirjani takakansitekstissä lukee: ”Kuka meidän identiteettimme määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Ihmeellisiä ovat ajatusten tiet. Tai sitten ei. Tottakai kirjailija ihmisen olemusta pohtii. Aiheeseen keskittyvän romaanin kirjoittaminen onkin jo eri juttu.

Sitten asiaan, joka on vaivannut mieltäni. Blogia aloittaessani päätin, ettei tästä saa tulla mitään Minä-Minä -foorumia. Jo edellä luetusta voi päätellä, että toisin kävi. Kirjani julkkareiden jälkeen korjaan kurssia ja lisään Sinä-Sinää.

Aforismit

Kuten olen kertonut, työtilani on vanhassa ja ainutlaatuisessa Suomen Trikoon punatiilitehtaassa Pyynikillä. Saa nähdä kenet kuvataiteilijoista tavoitan ensimmäisenä kertomaan muutaman sanan työstään. Ehkä se on naapurin metalligraafikko, jonka kanssa meillä on ollut kuvaa ja sanaa yhdistäviä projekteja.

Myös jutun kuvan tyyppisiä aforismeja on luvassa silloin tällöin. Lopuksi terveiset viktoriaanisen ajan Lontoosta Oscar Wildelta (1854 – 1900)  ”Jos ei pysty lukemaan kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole mitään järkeä lukea sitä ollenkaan.”

MARILYNIN HIUSPINNIN JULKISTUS

 

Tapahtumien yö järjestetään Tampereella torstaina 6.8.2009.

Romaanini Marilynin hiuspinni julkistetaan Aketeemisen kirjakaupan haastattelussa klo 22.00, joka täten ystävällisenä  K U T S U N A  ilmoitetaan.

Haastattelutilaisuuden jälkeen epäviralliset jatkot ovat kirjakaupan ”naapurissa” ravintola Katupojassa, Aleksanterinkatu 20. 

Tarjoilut omalla vastuulla. Ei ohjelmaa. Sen sijaan ihmisiä, kuulumisia ja kirjallisia keskustelunaiheita. Jos liikut tapahtumien yössä  T E R V E T U L O A ! 

Kuva Henrik Malmström. (Fotofinlandian III palkinto 2008.)

Mietin keväällä millaisen kannen haluaisin uuteen kirjaani. Huomasin Hesarissa jutun Fotofinlandialla palkituista kuvaajista. Henrik Malmströmin mustavalkoisissa kuvissa tehoaa pelkistetty ja käsinkosketeltava tunnelma. Otin yhteyttä ja sain kuvan käyttööni. Erityisesti minua viehättää otoksen sensitiivinen lataus, joka saattaa ilmentää yhtä hyvin iloa kuin suruakin. Tekstillä on tilaa asettua kansien väliin monesta kulmasta katsottuna.

Kustantajani Liken sivuilta ja omilta kotisivuiltani löytyy kirjan lukunäyte sekä tietoa edellisistä julkaisuista.

KOTI MENI, MUTTA UUSIA KIRJOJA SAA

leike

Repäisin kuvan kommentin muutaman päivän takaisesta Hesarista. Mitä siitä pitäisi ajatella: että kirjat ovat kotiakin tärkeämpiä. Että kyse on jostain erityisistä kirjoista, ehkä uskonnollisista. Että järkytyksen hetkellä tartutaan johonkin konkreettiseen… ajatellaan aivan pientä, kun isoa ei jaksa? Että minä olen typerys, koska en tiedä juuri mitään Pakistanista. Viimeinen vaihtoehto on todennäköisin.

KIRJALLINEN TEURASTUS!

 

Kirjalliset ”näyttämöt” ovat olleet minulle työssäni tärkeitä. Ei siksi, että niiden mahdollinen eksotiikka olisi itseisarvo. Vaan siksi, että vieraassa paikassa ympäristöään alkaa tarkkailla herkemmin. Aistit heräävät eloon uudella tavalla.  

Uusi ympäristö on ajattelun kiihoke, muistikirjaan on helpompi tuhertaa muutama rivi. En ole koskaan lähtenyt reissuun hankkimaan materiaalia käsikirjoitukseen. Usein on kuitenkin käynyt niin, että jotain mainittavaa on mukaan tarttunut. Ajatus, ehkä idea, joka sopii romaanin palapeliin, muutama valokuva muistin tueksi. Tarkentavia faktoja on voinut tarkistaa jälkeenpäin eri lähteistä.

Venehjärven pokkouhri

Vierailin pari vuotta sitten Vienan Karjalan venäläiskylissä. Seurasin Venehjärven tsasounan portailla miten pässi teurastettiin profeetta Elian muistoksi. Raamattu kertoo miten pyhä mies nousi lopulta tulisilla vanuilla taivaaseen. Karjalaiskylissä rituaaliteurastuksen uhrilla on haettu Jumalan suopeutta eri asioille. Usein hyvälle satovuodelle.

Teurastus ilman tainnutusta kävi muslimien tapaan. Kaulavaltimo viillettiin auki ja veri juoksutettiin portaaseen koverretusta reiästä rukoushuoneen alle. Muslimit kääntävät eläimen pään kohti Mekkaa ja lausuvat samalla: ”Bismillah-Allah-hu-Akbar”. Kun veri valuu kuiviin lihasta tulee Halal, eli sallittua. Kalevalaiskylissä ollaan vielä tiukempia. Naiset eivät saa syödä uhratun eläimen lihaa lainkaan. 

Ei liha minuakaan ole kiinnostanut yli kymmeneen vuoteen. Toisesta padasta sai lihatonta keittoa ja tarjolla oli myös leipää ja savustettuja ahvenia. ”Pokon” teurastuksesta ja I. K. Inhan jo yli sata vuotta sitten valokuvaamista maisemista syntyi parin viikon päästä julkaistavaan romaaniini mutaman sivun mittainen kohtaus: Mies kuvittelee isoisänsä pakoa Muurmannin ratatyömaalta. Matka erämaiden halki olisi voinut kulkea juuri Venehjärven kylän kautta.

Marilynin hiuspinnin tapahtumapaikkoina ovat myös Lontoo, Peking ja Budapestin terrorismin museo. Ja Tampereen pääkirjasto Metso sekä Hämeenkatu. Kaikkea on katsottu samoin silmin kuin irtileikattua pässin päätä tsasounan portailla. Ihmetyksen vallassa.

KAUPPA, KIRJASTO, KIRPPIS JA KIERRÄTYS

 

Ystäväni sanoo aina ettei sikaa kannata ostaa säkissä – eikä kirjaa lukematta. Vasta hyväksi todettu kirja kannattaa ostaa omaksi.

Kirjastoa tärkeämpää kulttuurin lähdettä ei ole. Ainakaan toistaiseksi. Ostan silti paljon kirjoja. Hyvin harvoin uusia ja täysihintaisia. Tänään hankin Kirjatorilta kolme Lars Saabye Christensenin romaania Velipuoli. Intensiivinen tarina, joka palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla 2002. Vajaa vuosi sitten olin ostanut samoja kirjoja 11 kappaletta. Enempää ei sillä kertaa ollut. Maksoin niistä viisi euroa kappale. Nyt sain kolme kympillä. Tyylikäs postikortti kuorineen maksaa enemmän. Voiko ystäville ja tutuille olla kirjaa parempaa tervehdystä…

Torit, divarit ja kirppikset ovat luku sinänsä. Kuvassa eilinen saalis Punaisen ristin konttikirppikseltä: 

kirppiskirjat

Elia Kazan, Sopimus elämän kanssa. Olen lukenut tarinan miehestä, joka hylkää amerikkalaisen unelman. Kahden euron pokkari lähtee kiertoon. Kazan teki komeasta romaanistaan myös elokuvan.

Raymond Chandler, Syvä uni. Aloittelen dekkaritaivalta kulttiklassikosta ohjeenani Chandlerin omat sanat: ”Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.”

Margaret Atwood, Oryx ja Crace. Menköön tämäkin, kun tunnustusten alkuun on päästy: en ole lukenut nobelistilta ainuttakaan kirjaa kokonaan. Kokeillaan tätä geeniteknologiasta kertovaa utopiaa. Kahden euron riski on naurettavan pieni.

Patrick Süskind, Parfyymi. Hyvin kirjoitettua viihdettä ei ole syytä halveksia. Olen lukenut maailmanvaltiaan tuoksua tavoittelevan miehen tarinan, mutta kirja lähtee mukaan seuraavalle, joka älyää kysäistä kesäluettavaa.

Mikael Niemi, Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Maagista realismia Tornionjokilaaksosta. Jos Marquez asuisi arktisella seudulla, teksti saattaisi olla Niemen veroista. Olen lukenut, mutta parin euron kirja oli pelastettava kiertoon.

Onpas tekstini käynyt kirjalliseksi. Teen seuraavan blogauksen jostain aivan muusta. Vaikkapa rituaaliteurastuksesta. Voiko siitäkään sanoa mitään sivuamatta kirjallisuutta?

PIENIÄ UUTISIA

Black Dahlia-posterPoistuin työpöydän takaa viikoksi ja kalastelin         Granvikin vesillä. Perhettä oli mukana, mutta merellä vain mies, soutuvene ja virveli. Vieheinä ahvenkuvioinen Krokodil, vihreä/kulta Inkoon lusikka ja Abu Reflex Spinnaren lippa. Saalis surkea. Kuusi kalaa: kolme haukea, loput ahvenia. Silloin, kun tuuli yltyi yli 20 metriin sekunissa oli paras pysyä mökissä. Sitten tärkeämpiin asioihin.

Sain kommentteja aiemman postauksen dekkariallergiaani. Suurin osa tuli suoraan sähköpostiini, joten muutama kommentti tähän muillekin. Tunnustettava on, että James Ellroyn Musta Dahlia on lukematta. Korjaan puutteen heti, kun näyttelijätär Elizabeth Shortin selvittämättömästä murhasta kertova kulttikirja kävelee vastaan. Hyvien kirjojen kohdalla niin käy. Tilaisuus pitää vain osata tunnistaa. Divarissa tai Kirjatorilla. Luvun jälkeen osa saa lähteä jatkamaan matkaa, joku pesiytyy kotihyllyyn pysyvämmin.

Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä sai parikin suositusta. Olen lukenut, mutta muistijälki ei ole kummoinen. Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä sen sijaan on hieno romaani. Tässä kirjassa Nesser on ollut erityisen ovela. Kirjaa alkaa epäillä ”dekkariksi” vasta lopun lähestyessä. Paul Austerin New York trilogiasta olen tutustunut vain Lasikaupunkiin. Mieluisampaa luettavaa oli viime vuonna julkaistu Sattumuksia Brooklynissä, vaikka sekään ei yltänyt edellisen postaukseni kymppiin.

Aloitin muinoin Michael Dibdinin Kuollutta laguunia. Kesken jäi. Se estää tarttumasta miehen muihin kirjoihin. Suositusten kiinnostaviksi nimiksi nousivat Karin Fossum, Ingrin Frimansson, John le Carre ja esikoisteoksestaan Hiljainen kylä palkittu Andrea Maria Schenkel. Noin aluksi. Lukuaika kaventuu kohta, sillä taistelen joka päivä oman käsikirjoituksen aloittamista vastaan. Ehkä teksti käynnistyy vasta uuden kirjan ilmestymisen jälkeen. Marilynin hiuspinni julkaistaan Tampeeen Akateemisen kirjakaupan haastattelutilaisuudessa tapahtumien yönä 6.8. klo 22.00. Tekstinäytteeseen voit tutustua kotisivuillani. Aiheesta myöhemmin lisää.

Lopuksi merkittävä uutinen. Suosittelin aiemmin kraanavettä pullotetun veden sijaan. Ja näin kävi: ”Australialainen Bundanoon pikkukaupunki näyttää maailmalle esimerkkiä, miten juomalla kraanavettä voi säästää sekä lompakkoaan että ympäristöä. Bundanoo on kieltänyt tiettävästi ensimmäisenä kaupunkina maailmassa pulloveden myynnin.”

PYHÄ YKSINKERTAISUUS

 

Edellinen tekstini oli karkeasti pelkistetty, kapea-alainen ja yksisilmäinen. Laajennetaan sektoria sen verran, että henki kulkee… pihisten, mutta kuitenkin.

Kirjoja ei pitäisi karsinoida. Eikä laatia listoja. Teen juuri niin ja nimeän viimeisen vuoden aikana lukemani kymmenen proosakirjaa, jotka ovat kyenneet jättämään muistiini jonkinlaisen jäljen. (runoista myöhemmin) Tämä ei ole top-kymppi, eikä paremmuusjärjestys. Vain ensinnä mieleen nousseet. Perustelut ovat naurettavan lyhyitä. Kirjat kannattaa aina lukea jos kiinnostaa. Jos ei, paras heittää iloisesti kesken ja siirtyä seuraavaan.

doren-baabel

1. Ian McEwan: Lauantai. Lupaavasti alkanut lauantaipäivä johtaa kahdenkymmenen tunnin piinaan. Sovituksesta tehtiin elokuva, kirjallisilta ansioiltaan Lauantai on parempi. Kieli, rakenne ja hitaasti tihenevä tarina löytävät tiukan balanssin.

2. Ishiguro Kazuo: Pitkän päivän ilta. Hovimestarin tarinassa Ishiguron intensiivinen tyyli ei horjahda. Keskittynyt sisäisen mielen kuvaus velvollisuudentunnosta ja maailman muutoksesta. Pokkariversio on viimein ilmestynyt.

3. Annie Proulx: Lyhyt kantama. ”Sisältää lauseita, jotka ovat arvokkaampia kuin monen kirjailijan kootut teokset.” No jaa… sallitaan yliampuminen kirjalliseen tuoteselostukseen. On asiassa siteeksi perääkin. Brokeback Mountain on kokoelman viimeinen novelli. Ang Lee teki siitä palkitun leffan.

4. Ali Smith: Satunnainen. Whitbread-palkittu 2005. Yllättävä kesävieras muuttaa arkeensa urautuneen perheen elämän. Kirjailijan kutsuminen oma-ääniseksi on klisee. Smith saa eloa vanhaan fraasiin. Myös rakenteellisesti nerokas romaani.

5. Sofi Oksanen: Puhdistus. Antiikin Kreikan runousoppien mukaan tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen. Näin on Oksasen romaani rakennettu – ja se on kovan luokan ammattilaisen työtä.

6. Michael Cunningham: Säkenöivät päivät. Kolmeen jaettu tarina kuljettaa 1850-luvun teollisesta vallankumouksesta tulevaisuuteen. Monessa tasossa liikuva ja uutta muotoa hakeva romaani. Lisäpisteet runoilija Walt Whitmanin sijoittamisesta tarinan avainhenkilöksi.

7. Kurt Vonnegut. Teurastamo 5. Anarkistisen humoristin täysosuma. Humanisti on aina ajankohtainen: ”Joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa”, kuten kirjailija itse asian ilmaisee. Dresdenin pommitus nähdään oudossa ja mustan huumorin sävyttämässä valossa.

8. Raj Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Maagista realismia, tarina kuoritaan auki sipulin tavoin kerros kerrokselta. Ylittämättömän kaunista kieltä. Ex oriente lux – valo tulee idästä. Edustakoon Jha intialaisen nuoren polven kirjallista genreä. Tasoa riittää.

9. Italo Calvino: Herra Palomar. Jos ajatus alkaa luutua ja puutua, on syytä lukea herra Palomarin pohdintoja aina uudelleen. Ne auttavat katsomaan kaikkea uudella tavalla. Hiljaisen huumorin ja hyvän mielen ehtymätön varasto.

10. Torgny Lindgren: Dorén raamattu. Lindgren rakentaa romaaninsa erilaisten vahvojen ja omaperäisten ideoiden ympärille. Lihahyytelön tai viinan… tai kertojan, joka ei osaa lukea ja käyttää kirjan tekemiseen sanelukonetta. Harvalla on kyky pistää hauska ja vakava yhtä painavaan pakettiin kuin Lindgren.

EXTRAT

Timo Hännikäinen: Ilman. Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet.

Laiskan ajattelun viholliset iskevät! Kummatkin herrat kirjoittavat hyvin, erittäin älykkäästi ja vaativasti. Älä tartu näihin kirjoihin jos et halua kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Jos maailmankuvasi on valmis, pistä kummatkin pokkarit suoraan saunan pesään.

Jutun kuvalla on kytkös Torgny Lindgrenin kirjaan. Gustave Doré kuvitti englanninkielisen raamatun, joka julkaistiin 1865, suomalainen laitos1886. Yksikään kirja ei ole kyennyt tekemään minuun suurempaa vaikutusta. Ensi kertaa kannet avatessani en osannut lukea. Siitä viis, 230 kuvaa jättivät lähtemättömän jäljen. Ostin askettäin antikvariaatista oman ikivanhan Biblian. Mikään ei ole muuttunut: en lue, katselen vain kuvia.

MITÄ TÄNÄÄN LUETTAISIIN?

 

Ennalta arvattavien asioiden vuodenkierto lehdistössä alkaa näin: jo ennen uutta vuotta päivälehtien takasivut täyttyvät tapaninpäivän ”Kinkunsulatustanssien” ilmoituksista. Heti perään ammutaan täyslaidallinen ”lööppilaihduttajien” reseptivinkkejä. 

Kun aurinko sulattaa lumeen ensimmäisen pienen pälven, alkaa painonpudotuksen loppukiri: ”Vielä ehdit bikinikuntoon kesäksi”. Ja kevään kunniaksi lehtien yleisönosastot täyttyvät koiranpaskojen paheksujista. Tätä tilkitään tasaisin välein valituksilla yhä pahenevasta Suomen kielen rappiotilasta.

Päivän pidentyessä pakollinen jutun aihe koskee ”mediatuttujen” henkilöiden lomalukemisia. Usean varma vastaus kuuluu, että kesällä tarvitaan kevyttä ja helposti sulavaa. Siis dekkareita.

Ystävät hyvät, tehdään vaihtokauppa. Suositelkaa minulle hyviä dekkareita. Uskon vielä vilpittömästi, että niitäkin on. Mankellin Kennedyn aivot luin loppuun väkisin. Samoin Håkan Nesserin Ewa Morenon jutun. Keskenheitettyjen lista on pitkä. Yhtään Liza Marklundia en ole päässyt alkua pidemmälle.

Ei auta vaikka kirja olisi vain etäisesti sukua dekkarille. Ruiz Zafón Carlosin tekele, Tuulen varjo, saa levätä rauhassa. Kaduttaa, että uhrasin aikaani yli puolen välin. Umberto Econ Ruusun nimi oli ennalta arvattavuudessaan kliseisen lattea. Da Vinci -koodi sai luovutusvoiton.

alice-munro

Mitä itse suosittelen? Kanadalainen novellisti Alice Munro palkittiin askettäin kansainvälisellä Bookerilla. Kolme syytä lukusuositukseen:

1. Korvataan keveys lyhyydellä, mutta ei oteta painoa pois. Novellisti tekee niin syvältäkäyviä tarinoita, että harva romaanikirjailija yltää samaan.

2. Suoraan palkintoraadin perusteluista: ”Alice Munron lukeminen tarkoittaa, että joka kerta oppii jotain sellaista mitä ei ole aikaisemmin ajatellut.”

3. Munro käyttää monikerroksista kieltä, jonka vivahteet kääntäjä Kristiina Rikman tavoittaa hienosti. 

Eipä silti, en ole itsekään lukenut Munron kaikkia käännettyjä kokoelmia. Kyllä ne aikanaan antikvariaateista vastaan tulevat. 

Muutaman päivän takaisessa Hesarissa kesän lukukysymystä oli laajennettu: ”Mikä on kesän paras kulttuuritapahtuma?” Pidin Anja Snelmanin vastauksesta. Omenapuita lukuunottamatta hetki on aina helposti käsillä. Kirjan voi kukin valita makunsa mukaan. 

”Kesän ehdottomasti paras kulttuuritapahtuma on kiireetön hetki kahden omenapuun väliin viritetyssä riippukeinussa, kirja kädessä.”