RUNOILIJAN PALKINNOKSI RIITTÄÄ YKSI EURO

Nuoren voiman liitto jakoi tunnustuspalkintonsa muutama päivä sitten. Symbolinen yksi euro ojennettiin kirjallisesta elämäntyöstä runoilija Sirkka Turkalle. Oikeaan osoitteeseen meni sekin euro.

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Noin äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan R u n o t  1 9 7 3 – 2 0 0 4. Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Sirkka Turkan runotuotantoa

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan lukijaa, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään.

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla. Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon. Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

(Kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999)


UUTISIA JA APURAHOJA

Eilen kilahti sähköpostiini puheenjohtajan allekirjoittamana viesti Suomen arvostelijain liitosta: ”TV 1:n kulttuuriuutiset lopetetaan tämän vuoden lopussa! Mikä siis on kulttuurijournalismin asema Ylessä? Mistä tämä kulttuurin määrätietoinen alasajo oikein johtuu? Masentavaa politiikkaa.”

Pistin palautepostia koko jäsenistölle: ” Tervehdys! Eihän tässä mitään tolkkua enää ole. Päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään samalla formaatilla. Telkkaan ei mahdu kuin pudotuspelejä. Ehkä kansa nyt saa mitä tilaa. Mitäs jos jätettäis ne iltalehdet ostamatta ja BB-talot katsomatta. Vaikka niinhän Me juuri teemmekin…”

Tämän aamun Hesarissa Ylen aikeista on ympäripyöreä uutisointi. ”Kulttuuriuutiset aiotaan siirtää selvemmäksi osaksi muuta uutistarjontaa…. Nyt pohditaan erillisten kulttuuriuutisten juontajan tehtävän lopettamista.” Rahasta ei kuulemma ole kyse. Valistunut veikkaukseni on, että juuri Rahasta on kyse. Jokaisen meitä koskevan muutoksen takana on nykyään kyse rahasta.

SEURAAVAKSI APURAHAUUTISIA

Pöyräilin eilen työhuoneelta kotiin puoli yhdeksältä illalla. Kello 21.15 soi puhelin. Aamulehden toimittaja halusi tietää mitä mieltä olin Jari Tervon viisivuotisesta kirjailija-apurahasta. Tämän aamun lehdestä löytyi sitten kulttuurisivun ykkösuutinen: ”Lahnasen luoja saalisti lähes 100 000 euron valtion apurahan”. Kuten sanoin, päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään yhteneväisellä formaatilla.

Lausuntoni lehteen oli siilaantunut suht korrektisti. Sanoin, että on hullua jakaa kirjallisuuden edistämisen yhteistä rahaa näin. Apurahahakemusten selvityksissä kysytään tarkkaan kaikki kolmen viimeisen vuoden aikana saadut apurahat. Mitään ei merkitse se, että hakijalla voi olla muita verotettavia tuloja yli 180 000 euroa vuodessa. Nyt valtio antaa siihen päälle viiden vuoden ajan 1550 euroa kuussa verottomana.

Kun kiipeät lehtiin ja lööppeihin, piru pitelee tikkaita

Vielä suora sitaatti lausunnostani: ”Tämä ei ole ihan oikein. Mieluummin näkisin, että apurahat käytettäisiin sellaisten kirjailijoiden työskentelyn turvaamiseen, joilla ei ole tällaisia tuloja.” Tiedän, että asia ei ole näin suoraviivainen. Apurahojen jakoperusteet eivät nykyisellään ole sidoksissa hakijan muihin tuloihin. Eikä kukaan toki voi ennustaa mitä Tervo tulevaisuudessa muualta tienaa.

Lehden lyhyessä jutussa ei kuitenkaan kerrottu, että esitin pohdittavaksi apurahoituksen vaihtoehtoisia tapoja. Mitä ne sitten olisivatkaan… Se jutussa tuli kuitenkin sanottua, että mielestäni tällainen apurahapolitiikka yksipuolistaa kirjallisuutta. Tässä tapauksessa toiselle annettu on toiselta pois. Usein nälkärajalla töitään tekevältä.

Täällä siis piipittää itsekin kirjailija (joo, muistetaan kyllä mitä kettu sanoi niistä pihlajanmarjoista…) ja lehtijutussa tituleerattu Pirkkalaiskirjailijoiden varapuheenjohtaja. Mutta myös valtion taidehallinnon alaisen Pirkanmaan taidetoimikunnan kirjallisuuden asiantuntijajäsen. Olen viime päivinä lukenut hitonmoiset nivaskat papereita valtion taidehallinnon uudistushankkeista, ja yritellyt sinne jotain pikku kommenttiakin mukaan. Pitäisikö apurahapolitiikassakin availla ikkunoita, keskustella avoimesti ja pohtia vaihtoehtoja vanhoille kaavoille?

Lopuksi levikkiuutisia. Aloitin blogini alkukesästä. Lukijoiden määrä on kasvanut tasaisesti. Juuri nyt kotisivujen ja blogin yhteinen käyntimäärä on ylittänyt 1000 vierailua kuussa. Olette te sitten fiksuja ihmisiä. K i i t o s ! !

RIVEJÄ NERON PÄIVÄKIRJASTA

”Ihmiskunta on olemassa siksi, että loisi taideteoksia.”

Sitaatti on Andrei Tarkovskin elokuvasta Stalker. Olen aina pitänyt Tarkovskia nerona. Omassa työssään hän tarttui vain elämän ja kuoleman kysymyksiin, vähempi ei hänen aiheekseen riittänyt. Tarkovski teki kaiken päinvastoin kuin Hollywoodissa. Ei ennalta arvattavaa sankaritarinan kaavaa, jossa roisto ja verisen vääryyden kärsinyt kunnian mies ajetaan kaksintaisteluun ja hyvä kukistaa pahan. Ei mitään katsojan puolesta valmiiksi ajateltua.

Tarkovskin elokuvat raottavat ovia outoihin ja salaisiksi jääneisiin todellisuuksiin ja saavat katsojat pohtimaan elämänsä kysymyksiä itse. Hän kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”On etsittävä ja kehitettävä periaatetta, jolla jokaiseen katsojaan voisi vaikuttaa yksilöllisesti, siten että esitys saisi privaatin, yksityisen luonteen (kuten kirjallisuuden, maalaustaiteen, runouden ja musiikin alalla). Lähtökohtana voisi olla se, että katsojalle esitetään mahdollisimman vähän, niin että hän joutuu tämän vähäisen perusteella muodostamaan käsityksensä lopusta, kokonaisuudesta. Tälle ajatukselle pitäisi käsitykseni mukaan elokuvataiteen rakentua.”

Kuva Tarkovskin elokuvasta Stalker

Tarkovski tutki elokuvissaan ihmisen mahdollisuuksia moraalisesti oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Ne, joilla valta oli Tarkovskin elinaikana, koettivat vaientaa hänet kaikin keinoin. Heille olisi ollut mieluisampaa käyttää ohjaajaa omien tavoitteidensa ajamiseen. Komsomolskaja Pravdassa kirjoitettiin vuonna 1980: ”Andrei Tarkovski on lahjakas, enkä millään tavalla salaa harmiani sen vuoksi, että hän tekee elokuvia ns. eliittiyleisölle. Kuinka iloisia olisimmekaan, jos saisimme häneltä nähtäväksemme elokuvan, jossa hän käsittelee tärkeitä nykyhetken ja menneisyyden ongelmia, jotka huolestuttavat miljoonia ja ovat kaikkien ymmärrettävissä.”

Ote löytyy Tarkovskin päiväkirjoista vuosilta 1970–1981, jotka on julkaistu suomeksi nimellä  M a r t y r o l o g i a  (suosittelen muillekin kuin elokuvista kiinnostuneille). Nimi on kuvaava ja kertoo taitelijan jatkuvasta taistelusta häntä ymmärtämättömiä ihmisiä vastaan. Valta ja taide eivät liene olleet hedelmällisessä yhteistyössä sitten 1500-luvun Firenzestä alkunsa saaneen kultakauden, jonka seurauksena renessanssitaiteen helmet luotiin.

Elokuvaohjaajan päiväkirjoista voi havaita miten paljon hän luki ja kirjasi ylös ”viisaudet”, jotka häneen syvimmin vaikuttivat. Nerous ei siis ole ainoastaan annettu ominaisuus, vaan kyky oppia ja soveltaa ennen meitä eläneiden kokemuksia. Tarkovski tunsi yhtä hyvin antiikin kirjallisuutta kuin sen jälkeisiä ajattelijoita. Hän on tehnyt usein muistiinpanoja Montaignen esseistä ja esimerkiksi Henry Thoreaulta. Hän on kirjannut muistiin idän filosofiaa Laotselta: ”Heikkous on suurta, voima on mitätöntä. Syntyessään ihminen on heikko ja taipuisa. Kuollessaan hän on voimakas ja kova. Kasvaessaan puu on taipuisa ja pehmeä, mutta kun se on muuttunut kuivaksi ja karkeaksi, se kuolee. Kovuus ja voimakkuus ovat kuoleman seuralaisia.”

Stalker on elokuva, jota täytyy varjella liialta katsomiselta. Luomous saattaisi särkyä. Joku kuva on piirtynyt muistiin iäksi ja se riittää. Koira kuralammikon kuvajaisessa, musta bakeliittipuhelin, joka soi. Liikkuva vesilasi putoamaisillaan pöydän reunalta. Elokuvan varsinainen tarina on Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista pelkistetty äärimmäisen yksinkertaiseksi: kolme miestä pyrkii eristetyllä vyöhykkeellä sijaitsevaan huoneeseen, jossa kaikkien toiveiden on mahdollista käydä toteen.

Yksi miehistä on kirjailja, hän lausuu elokuvassa seuraavan repliikin: ”Ihminen kirjoittaa siksi, että kärsii ja epäilee. Hänen täytyy koko ajan todistaa itselleen ja muille, että on jonkin arvoinen.” Tarkovski itse oli runoilijan poika. Yhdessä kohtauksessa Stalker lausuu runon, jossa kiteytyy ihmisen mahdottomuus ottaa vastaan onnea, koska saadessaan hän haluaa aina vain enemmän.

Kesäkin meni / kuin ei olisi ollutkaan / päivänpaiste lämmittää / mutta sekään ei riitä / kaikki mikä voi täyttyä / lankesi käsiini / kuin viisilehtinen apila / mutta sekään ei riitä / ei mennyt hukkaaan / paha eikä hyvä / valo alati paloi / mutta sekään ei riitä / elämä otti huostaansa / pelasti ja hoivasi / olin onnen poika / mutta sekään ei riitä / lehtiä ei kärventynyt / oksia ei katkennut / päivä on lasinkirkas / mutta sekään ei riitä


Anna ihastuu Hitleriin

Yhä kiihtyvät kirjasyksyt luovat harhan, että kirjoihinkin pätee parasta ennen päiväys. Ja valtaosa ihmisistä lukee sen saman kirjailijan teoksia, joita on aina ennenkin lukenut. Ne pitää kahlata joulun pyhinä, sillä seuraavana syksynä tutulta tekijältä ilmestyy jo uusi kirja. Pahoittelen ironiaa, mutta näin on medioiden mielestä, joille kirjallisuus ja kirjailijat ovat vain viihdekarusellin pyörittäjiä.

Maailmassa on toivottoman paljon hyvää luettavaa. Lohduttavan teoriani mukaan oikeat kirjat osuvat kohdalle aikanaan. Pidin parin päivän breikin, kalastin, sienestin ja sivistyin kirjailijaliiton mökillä Savon sydänmailla. Ja siinä kirja oikea odotti minua, kenties kirjailijan itsensä hyllyyn jättämänä. Tuomas Kyrön romaani Liitto.

Kirjan tarina on tragedian umpimustaksi maalaama komedia. Liitto oli Finlandiaehdokkaana 2005. Paavo Lipponen teki diktaattorina tylsän valinnan ja palkitsi Bo Carpelanin Kesän varjot. Ei huono kirja, mutta kielikuvia myöten liki kopio Carpelanin omasta romaanista Alkutuuli, joka myös sai Finlandian 1993. Lukekaa rinnakkain jollette usko.

Tuomas Kyrön Liitto olisi ansainnut palkinnon ja saman huomion, jota olemme saaneet seurata Sofi Oksasen kohdalla. Kirja on yhtä hyvä, jos näin karkea vertaus sallitaan. Romaaneissa on sukulaisuutta. Historian solmukohdissa mennään ja suuret kaaret on korvattu yksityisen ihmisen intensiivisillä kokemuksilla.

Tuomas Kyrön romaani Liitto (2005)

Romaani alkaa elokuusta 1938 ja tarina etenee kolmesta näkökulmasta: Urhon ja Lyydian tarinan ”kaikkitietävää kertojaa” täydennetään Urhon päänsisäisin monologein ja hänen sisarensa Annan muistiinpanoin. Anna oli voimistellut Berliinin olympialaisten avajaisissa ja päässyt kättelemään itse valtakunnankansleria. Nuori tyttö nieli kansallissosialismin korulauseet ja ihastui Hitleriin.

Kirjan loppu avaa nuoren Annan kirjoittaman kirjeen Hitlerille. Näkökulma on romaanin ja ideologisten syyllisyydentuntojen avain. Ainutlaatuinen ja hienolla psykologisella vaistolla kuvattu. Koska tämä ei ole juoniselostus, lukeminen jää teille. Suositus on minun ja sen takana on helppo seisoa.

ELÄMÄÄ ISOMPI JUTTU

Edellisessä jutussa kuvasin runoa varsinaiseksi kiintymyksen kohteekseni. Totta on ainakin se, että siitä kirjallisuus ja kieli minun kohdallani alkoi. Avasin koulun kirjastossa vahingossa Viljo Kajavan kokoelman Ruusuja lunta. Ja vaikka suosikit ovat vaihtuneet, se kolahti niin, että tuntuu vieläkin.

!onur-runo!

Huomisaamuna nousen Oulun junaan. Koko iltapäivä pitäisi puhua kirjastoväelle runoudesta. Toivottavasti kykenen vastaamaan ihmisten odotuksiin, sillä noin kliseisesti ilmaistuna – runous on elämää isompi juttu. Pienen yhteenvedon jälkeen olen usein aloittanut siteeraamalla Joseph Brodskyä (1940 – 1996). Nobelisti tietää mistä puhuu. Vuonna 1963 neuvostoviranomaiset syyttivät kirjailijaa tyhjäntoimittajaksi. Ote kuulustelupöytäkirjasta salakuljetettiin myöhemmin länteen:

Tuomari: Mikä on ammattinne?

Brodsky: Olen runoilija.

Tuomari: Kuka on muka sanonut että olette runoilija? Oletteko opiskelleet runoutta?

Brodsky: Minusta runoilijaksi ei tulla opiskelemalla runoutta.

Tuomari: Mistä se taito sitten tulee?

Brodsky: Luulisin, että Jumalalta.

Seuraava katkelma löytyy mainiosta esseekokoelmasta Keräilijän kappale (Tammi 1997). Esseistinä Brodsky on vähintään yhtä hyvä kuin runoilijana.

”Hyvän kirjallisen maun kehittämiseksi on luettava runoutta. Jos luulette, että minä puhun näin siksi, että minulla on ammatillisessa mielessä oma lehmä ojassa, että yritän edistää oman ammattikuntani etuja, niin erehdytte: minä en ole ammattiyhdistysihminen. Kysymys on siitä, että runous ihmisen sanallisen ilmaisun korkeimpana muotona ei ole vain suppein ja tiivistetyin keino ihmisen kokemuksen välittämiseksi, vaan se tarjoaa myös korkeimman mahdollisen tason kaikelle kielelliselle toiminnalle – varsinkin paperilla tapahtuvalle.

Mitä enemmän ihminen lukee runoutta, sitä suvaitsemattomammaksi hän tulee kaikenlaista monisanaisuutta kohtaan, esiintyipä sitä poliittisessa tai filosofisessa keskustelussa, historiassa, yhteiskuntaopissa tai kaunokirjallisuudessa. Hyvä proosatyyli on aina runollisen ilmaisun täsmällisyyden, nopeuden ja lakonisen intensiivisyyden panttivanki. Epigrammin ja hautakirjoituksen lapsena, joka ilmeisesti luotiin oikotieksi aiheeseen kuin aiheeseen, runous on oivallinen kurinpitäjä proosalle. Se opettaa jälkimmäiselle paitsi jokaisen sanan arvon myös lajin oikukkaat ajatuskuviot, vaihtoehtoja lineaariselle sommittelulle, taidon jättää lausumatta itsestään selviä asioita, yksityiskohtien painotuksen, antikliimaksin tekniikan. Ennen muuta runous kehittää proosassa sen metafysiikkaan kohdistuvan mieltymyksen, joka saa taideteoksen erottumaan pelkästä kaunokirjallisuudesta. Pakko on kuitenkin myöntää, että tässä nimenomaisessa suhteessa proosa on osoittautunut laiskanpuoleiseksi oppilaaksi.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: minä en yritä riistää proosalta sen sädekehää. Tosiasia kuitenkin on, että runous kerta kaikkiaan sattuu olemaan vanhempi kuin proosa ja on sen vuoksi ehtinyt kulkea pitemmän matkan. Kirjallisuus alkoi runoudesta, jonkun paimentolaisen laulusta, joka syntyi ennen uudisviljelijän raapustuksia.”

MISTÄ NÄITÄ JUTTUJA OIKEIN TULEE?

Olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa tänne varsinaisesta rakkaudestani runoudesta. Vai meneekö jako sittenkään niin? Kenties sitä ei ole. Hyvä proosa on aina velkaa lyriikalle. Kari Hotakainen on kertonut saaneensa kirjallisen herätyksen luettuaan Sirkka Turkan runoutta. H e m m e t t i,  n o i n k i n  v o i  k i r j o i t t a a !

Kun pistän muistiin muutaman rivin runosta, väliin tunkee toinen idea lupaa kysymättä. Niin kuin nyt tämä Juhani Ahon (1861) romaani Juha (1911). Kääntelin klassikon viimeiset sivut sunnuntaina. Luin kirjan kahden keskeneräisen romaanin välissä, Philiph Rothin Haamukirjailija ja Virginia Woolfin Jaakobin huone saavat odottaa. Kesken olevia kirjoja lojuu yhtä hyvin työhuoneella kuin yöpöydällä.

Olen kartellut Ahon kirjoja. Syykin on selvä: Rautatietä pakkoluetettiin kouluaikoina. Peräkylän ukko ja akka ensimmäistä kertaa junassa… muistan pitkästyneeni liki hengettömäksi. Miksi tartuin nyt Juhaan? Vahingossa, kirjahyllyä kaivellessani. Juonen toki tunsin elokuvista, mutta sitten teksti vei. En ole oopperan harrastaja, mutta ne joita se kiinnostaa voivat katsoa Aarre Merikannon oopperan viimeisen kuusiminuuttisen täältä. Kirveshän siinä kohoaa, mutta lopussa käy huonosti sille, joka on sympatiat kerännyt.

Loppukohtaus Aarre Merikannon oopperasta Juha.

Romaanin luettuani tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus. Vertaus ei ole niin kaukaa haettu kuin äkkiä vaikuttaa. Sukulaisuus syntyy antiikin tragedian luonteesta ja tarinan katharsiksesta. Tragedian kaavoja ei ole monta, ne on sormista laskettavissa. Päähenkilöidensä sisäistä maailmaa Aho kuvaa hienosti ja sensitiivisesti. Vallankäyttö, alistaminen, vuoroin syttyvä ja sammuva halu ja toivo ovat alituisessa ja toisiaan peilaavassa liikkeessä.

Juhani Ahon kirjailijanvaistossa ja psyykessä on täytynyt olla tavallista suurempi annos naisen mieltä,  a n i m a a.  Jos nyt asioista mitään ymmärrän… hän kuvaa kolmiodraaman naisen, Marjan ajatuksia todenmukaisin tuntein: uskottavuuden illuusio kaikessa ristiriitaisuudessaan on poikkeuksellisen vahva ja monelta kantilta punnittu. Myös Juha on rooliinsa hienovireisesti personoitu ja motivoitu. Shemeikka jää tarinan suoraviivaiseksi toimijaksi, joka tehtävänä on pitää yllä romaanin näkökulmien vaihdoksia.

Voi miten paljon on maailmassa luettavaa, voi miten vähän kaikesta tiedän. Palaan runoon vielä, jossain kohden pitää puhua Mirkka Rekolasta, joka uudisti suomalaisen aforismin: ”Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.”

HERRA DARWININ PUUTARHURI

Kristina Carlson voitti Finlandian vuonna 1999 romaanillaan Maan ääreen. Tuore romaani Herra Darwinin puurathuri sai 27.8.09 Hesarissa poikkeuksellisen hehkuttavan arvion Mervi Kantokorven kirjoittamana.

Minulla oli eilen kaksi tuntia aikaa istuessani junassa Tampereelta Helsinkiin. Se riitti mainiosti Carlsonin kirjan lukemiseen. Pienoisromaaniksikin kirja on lyhykäinen. Kutistettuun formaattiin on taitettu hyvin väljästi 170 sivua. Se ei vähennä kirjan arvoa, Darwinin puutarhuri on toisenkin lukemisen väärtti.

Kristina Carlsonin romaani (elokuu 2009).

Tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden taakse. Epookkiromaani kulminoituu kysymyksiin kristillisestä etiikasta ja Darwinin uudesta vallankumouksellisesta evoluutio-opista. Kirja ei hae vastauksia, jäljelle jää vain kysymyksiä ja pohdintoja, kyläläisten päästä napattuja ajatuksen kappaleita ja kollektiivista ääntä jossa ei aina ole puhujan henkilöllisyyskään selvillä. ”Juonesta” syntynyttä jännitettä on sen verran, että sanoa saa. Mikä kirjassa sitten kiinnostaa?

Miljöö on 1870-luvulta. Silti kieli on riemastuttavan tuoretta. Alkusivuilla puhuvat kanat ja varpusetkin: ”e-eivät ku-kuule ne jo-jotka pi-pitävät i-isoa me-meteliä i-itsestään ku-kuten na-naakat ja ka-kanat tih-tih-hih”. Merkitykset on pakattu tiukkaan ja liki jokaiselta sivulta löytyy hienoja aforistisia kiteytyksiä: ”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.”

Carlson luo tekstiinsä voimakkaan preesensin ja tapahtumisen tilan, josta kurkotetaan myös tulevaisuteen. Iltaisin Eileen kirjoittaa asioita muistiin ja tajuaa samalla miten vanhakantaisen naurettavalta kylän elämä näyttää joskus tulevina aikoina.

Vaikka mieleeni tuli ymmärrettävämmäksi laimennettu James Joycen ja Odysseuksen tajunnanvirta, Carlsonin tekstissä on ehdottoman oman äänen kaiku. Kantokorpi kirjoittaa arviossaan: ”Brititkään eivät maalaisi tarinaan aikaa, paikkaa ja ihmistä paremmin kuin Carlson.” Se ei taida olla itseisarvo, mutta herätti mielessäni kysymyksen: jos tämä olisikin britin kirjoittama käännöskirja, tuntuisiko sen ilmaisu niin tuoreelta. Carlsoni kieli ja äänten polyfonia kun on kotimaisen kirjallisuuden kielessä niin harvinaista herkkua. Ehkä asia selviää minulle toisella lukemisella.

Herra Darwinin puutarhuri on virkistävä kirja. Sen ehdoton ansio on itse kielessä ja tajunnanavirtatekstien rytmisessä oivalluksessa: vaikka puhujia on paljon, koko seurakuntaa ei aina tarvitse hahmottaa yksilö kerrallaan. Äänten kudelma toimii hienosti, välillä zoomataan yksittäiseen puhujaan.

Carlson osaa pakata suuret kysymykset oivaltaviin lauseisiin, jotka jäävät jatkumaan lukijan päässä pisteen jälkeen: ”Thomas Davies harppoo tietä pitkin ja hän säälittää minua sillä hänen vaimonsa kuoli ja lapsetkin ovat toistaitoisia. Arvaan mitä hän hautoo, sen näkee pään asennosta, kun pää painaa enemmän kuin ruumis. Hän ajattelee kuolemaa ja ehkä aikoo viedä lapset mennessään että ei jäisi kukaan suremaan. Minä tiedän, että ei itsemurhaaja oikeastaan kuolemaa halua, vaan entisen elämänsä takaisin mutta aikaa ei voi peruuttaa kuin hevosta.”

KEHUJA KAHDELLE KIRJALLE!

Sunnuntain hesari kertoo mielenkiintoisesta tietokirjasta. Suomalainen toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut venäläisiä kirjailijoita ja koonnut keskusteluista kirjan. Contemporary Russian Fiction on niin asiantuntevaa tekstiä, että yksi Venäjän arvostetuimmista kustantamoista on julkaissut sen venäjänkielisenä.

Tottakai poltiikka on yhdentoista kirjailijan haastatteluissa hyvin keskeisenä. Neuvostoliiton sosialismin kaiken ylle heittäytynyt varjo, joka vaatii yhä uusia tilityksiä ja näkökulmia. Tärkein virke löytyy kuitenkin jutun päätöksestä: ”Yhä edelleen venäläinen kirjallisuus kertoo Venäjästä, venäläisestä ajattelusta ja ihmisestä syvemmin ja tehokaammin kuin paraskaan reportaasi.”

Hyönteiselämää, Viktor Pelevinin kirjan kansi.

Olen lukenut vain paria jutussa mainittua kirjailijaa, mutta tutut nimet ilahduttivat sitäkin enemmän. Viktor Pelevin ja Tatjana Tolstaja ovat sen luokan tekijöitä, että kykenevät jättämään lähtemättömän muistijäljen. Niiltä sijoiltani nappasin hyllystä Pelevinin kirjan Hyönteiselämää, ja kertasin lyhyen novellin nimeltään Paradise… ja kyllä, outo tarina ja kokonaisen elämän tarkoituksen allegoria ei ollut menettänyt hitustakaan nerokkuudestaan ja ensimmäisen lukemisen antamasta huimasta perspektiivistä. Päinvastoin.

Tatjana Tolstajan kaunokirjallinen tuotanto on niukka. Silti hänestä povataan varminta venäläisen nykykirjallisuuden tulevaa klassikkoa. Näin luonnehti Tolstajan esikoisnovellikokoelmaa Tulta ja pölyä kirjailijakollega ja nobelisti Joseph Brodsky: ”Omaperäisin, herkkävaistoisin ja valovoimaisin ääni venäläisessä nykyproosassa.”

Prosaistin ääni koostuu kolmesta: tarinasta, rakenteesta ja kielestä. Tärkein niistä on kieli. Hyvä lause. Lyhyt tai pitkä virke, Tolstajalla usemmiten pitkä ja polveileva. Tolstajan ihmiskuvaus on hellän rakastavaa ja niin lukijaa lähelle tulevaa, että henkilöitä voisi koskettaa, kietoa kädet ympärille ja halata, tuntea ihosta huokuvan tuoksun. Tarinoiden siemeniksi riittävät sisäiset tapahtumat… viis mitä maailmassa tapahtuu, merkityksellistä on miltä se tuntuu!

Kokonaisesta kirjasta on turhauttavaa irrottaa esimerkkiä, mutta muutaman sivun Tolstajaa luettuaan löytää kirjallisen ja kielellisen briljanssin, jolle on vaikea hakea vertaa.

”Hän oli aulis kuin Ali-Baba, ja Isolda hämmästeli ja värisi. Isolda ei pyytänyt mitään Vasili Mihailovitsilta; ei kristalliaarteita, ei Shemahanin kuningattaren värikästä vyötä; hänelle riitti vain istua pääpuolessa, vain palaa vihkikynttilänä, palaa vain, silti loppuun palamatta, tasaisena sinisenä liekkinä. Pian Vasili Mihailovits oli jo tarinnut kaiken antinsa. Nyt oli Isoldan vuoro: tämän oli kiedottava hänet  hennoin kyyhkyskäsin ja harpattava mukana uuteen ulottuvuuteen, joka salamana leiskauttaisi halki arkisen maailman kuin munankuoren.”

Jos sattuisi kiinnostamaan, saattaa olla, että Pelevinin ja Tolstajan kyseiset kirjat on loppuunmyyty, julkaisusta on sen verran vuosia. Mutta voihan tässäkin tapauksessa huokaista: eläköön divarit ja kirjastot!

SARAMAGO JA EUROVIISUT

José Saramago (s.1922) on arvostellut romaaneissaan kirkon kaksinaismoraalia ja maallista esivaltaa. Kirjailija on ateisti ja kuuluu Portugalin kommunistipuolueeseen. Vuonna 1991 maan oikeistokatolinen hallitus yritti estää Saramagon romaania kilpailemasta Euroopan kirjallisuuspalkinnosta.

Tunteita kuumentanut romaani oli nimeltään Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani. Se käännettiin suomeksi 1998, ja samana vuonna Saramago palkittiin Nobelilla.

Saramago ehti tehdä monta romaania ennen kuin taas tartuin hänen tekstiinsä. Vuonna 2005 julkaistiin Toinen minä. Loistokirja, intensiivinen identiteetin kuvaus, joka lopussa palaa lähtöpisteeseensä. Saramagon teksti ei ole helppoa: sivun mittaisia virkkeitä, joissa repliikit erotetaan vain pilkulla ja isolla kirjaimella. Lukeminen vaatii totuttelua, mutta alkaa soljua vauhtiin päästyään.

Saramago ja uutisia euroviisuista.

Muutama viikko sitten ostin Kirjatorilta kuvan romaanin Kertomus näkevistä. Tarinassa Saramago kuvaa länsimaisen demokratian irvikuvaa, jossa vallanpitäjät eivät kaihda äärimmäisiäkään keinoja pyrkiessään paljastamaan kansalaisten kuviteltua ”salaliittoa”.

Saatuani kirjan loppuun löysin seuraavan aamun lehdestä uutisen, jossa Saramagon fantasia alkaa käydä toteen. Kymmeniä azerbaidzanilaisia on joutunut viranomaisten kuulusteluihin heidän äänestettyään Euroviisuissa naapurimaa Armenian edustuskappaletta. Heitä syytetään epäisänmaallisuudesta ja turvallisuusuhasta.

Pieniä ovat pohjoismaisen demokratian murheet. On syytä huolestua vasta, kun poliisi kolkuttaa ovelle kolme kuukautta Euroviisujen jälkeen ja alkaa tivata ketä äänestit.

Vielä vähän mittasuhteista – noin vertailun vuoksi. Armenia ja Azerbaidzan kiistelivät 90-luvulla armenialaisvähemmistöisestä Vuoristo-Karabahista. Kuuden vuoden sodassa 30 000 ihmistä tapettiin. Miljoona henkeä joutui jättämään kotinsa.