Hyviä uutisia – ja huonoja

Torstaina Hesan kirjamessuille. Haastattelu klo 11.30 Kirjakahvilassa. Ottaen huomioon ajankohdan ja ”kuuluisuuskertoimeni”, veikkaan, että paikalla on viisi henkilöä. Ehkä yksi on tullut kuulemaan mitä sanon romaanistani, joka käsittelee ihmisen identiteetin murtumista. Muut neljä ovat istahtaneet levähtämään muuten vain. Näin on ihan hyvä.

Maalaus/detalji: Katja Tukiainen

Messukokemuksien imu on omalta kohdaltani vuosien mittaan hiipunut. Kenties jaksan vielä kierroksen antikvariaattien osastoilla. Messukerrointa niidenkin hinnoissa on, mutta saattaa joku Keltaisen kirjaston löytö mukaan tarttua. Ja tuttujen tapaaminen tai kollegoihin törmääminen on aina ilahdutavaa  – vaikka tulisi vaihdettua vain muutama sana.

Lakonisen postaukseni takana häilyy myös ystävän poismeno. Kirjailijan ja Viita-akatemian ensimmäisen opettajan, Kullervo Järvisen hautajaiset ovat tulevana lauantaina. Mies teki pitkän ja uraa-uurtavan työn luovan kirjoittamisen kouluttajana. Kuolema yllättää aina. Palaan asiaan vielä tuonnempana.

Sanataitelija Leskinen ja Syksyn sävel

Ikäiseni ihmiset voidaan jakaa kahteen toisistaan eroavaan luonnetyyppiin yllättävän yksinkertaisella kysymyksellä: Rollarit vai Beatles? Itse kuulun B-porukkaan. Ehdottomasti.

Pikkupoikana pidin myös Hectorista. Sittemmin huomasin miten monet miehen mahtipontis-pateettiset tekstit olivat käännöslainoja. Suomirockin alkuhämärissä ei osattu tehdä genreen kuuluvia sanoituksia. Sitten tuli manserockin lentävä kalakukko: Juice, junantuoma savolainen, josta kasvoi kansallisherkkuun verratava ikoni. (Harmi, että muikut pitää aina pilata raitaläskillä)

Juice Leskinen

Tusinaviihteen leimakirveellä kolkatut saavat yleensä lepäillä haudassa pitkän tovin ennen kuin heidän tekemisiään uskalletaan analysoida ilman ennakkoluuloja. Reino ”rillumarei” Helismaa oli katkera pala aikansa kulttuuripiireille. Eikä Mika Waltarista ollut kuin tusinakirjojen tekijäksi.

Viihdekulttuuri on uudissana. Myönnytys sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä voisivat kertoa jotain yhteiskunnan tilasta ja heijastaa sen todellisia arvoja. Hyviä tai huonoja – sovinnaisia tai anarkistisia.

Juice Leskinen halusi olla myös ”vakavasti otettava” runoilija. Hänen valittuihin runoihinsa Sanataiteilija kävi täällä (Tammi 2007) on suodatettu säkeitä kymmenestä kokoelmasta. Esikoinen, Sonetteja laumalle ilmestyi vuonna 1975, viimeiseksi jäänyt ja postuumisti julkaistu Kosket 2007. Kirjan nimen ammatillinen määre on osuva: Sanataiteilija. Runoilijana Juice ei koskaan saanut sitä arvostusta, johon hän ylsi laulujen sanoittajana, rocklyyrikkona ja verbaaliakrobatian hallitsevana kirjoittajana.

Taiteilijan kunnianhimoinen suhtautuminen omaan työhönsä kumpuaa useimmiten huonosta itsetunnosta. Halusta näyttää ja tehdä asiat aina paremmin. Juicen omin sanoin:  ”Väitän, että oopperoiden libretot ovat huonompia kuin minun laulutekstini.” Juice on oikeassa nostaessaan laulutekstejä. Runoilijana häntä ei voi lukea lyriikan ykkösketjuun. Eikä tarvitsekaan, unohdetaan lokerointi. Valituista runoista löytyvät myös suurten hittien sanat: Syksyn sävel ja Viidestoista yö. Ja muutama muu, Marilyn mukaan lukien.

”Uskoisin, että mussa on nämä kaksi puolta: hyvin intiimi, haikean syvällinen, mietiskelevä puoli ja sitten taas tämä huumoripuoli, johon voidaan laskea myös sanaleikit”, sanoo Juice itse. Sanataiteilijan parhaat laulujen tekstit kykenevät koskettamaan kuulijoita ainutlaatuisella tavalla. Mitä taiteilija voisi enempää toivoa kuin sulautua osaksi kansansa kulttuuria.

Miksi juttu Juicesta? Siksi, että ”Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen.” Syksyn sävel (kuuntele) julkaistiin singlenä 1975. Yltiöromanttinen ja itsesäälissä kieriskelevä sanoitus. Silti syvälle sukeltava ja upea biisi. Pioneerityö, josta on kiteytynyt lajityyppinsä ylittämätön ikoni.

CAMUS´N ALBERTTI JA FINGERPORIN HEIMO

Saatan syyllistyä tekijänoikeusrikkeeseen. Muutaman päivän takainen Fingerporin Heimo Hesarissa oli kuitenkin niin hauska, että tuikkaan sen tähän Camus´n romaanitekstiin johdattavaksi kuvaksi. Hauskuus ei tee minusta syyntakeetonta, mutta koko jutun aihe lähti sarjakuvan stripistä.

fingerpori

Albert Camus (1913–1960, nobelisti 1957) edusti ranskalaisessa kirjallisuudessa metafyysistä naturalismia. Suomeksi sanottuna suuntaukselle lienee ominaista keskittyä kohtalon filosofiaan ja moraalikysymyksiin. Sivullinen -romaanin tapauksessa moraali on sen näennäistä puuttumista. Ahdistuneessa eksistensissään kirjan kertoja, Meursault, sanoo ettei millään ei ole merkitystä. Kaikki on samantekevää… hän on Sivullinen.

Eksistenssi on paitsi olemista, myös Ei-olemista. Camus´n kirjassa poissaolon tunne kasvaa intensiiviseksi läheisyydeksi. Lukijalle tulee tunne, että hänen pitäisi puuttua päähenkilön valintoihin. Aivan kuin teatterissa istuva lapsi alkaa jännän paikan tullen huudella paljastuksia ja ohjeita näyttelijöille.

Romaanin avainkohtauksessa kertoja tappaa rannalla kohtaamansa arabin sen kummempia suunnittelematta, hän vain ajautuu tilanteeseen. Romaanin käsikirjoitusversion alkuperäisenä nimenä oli  ”Onnellinen kuolema.”  Se viittaa kirjan viimeiseen toiveeseen ja päähenkilön valintaan, joka ylittää elämän tarkoituksen. Säästetään lakoninen loppu niille, jotka eivät ole nobelistin pääteosta lukeneet.

Lainaan tähän kirjan käännekohdan ja Meursault´n rikoksen kuvauksen. Ei moraalista pohdintaa, vain teko. Kenties tämä on juuri sama sivu, joka riitti Fingerporin Heimolle. Itse luen kohtauksen aika ajoin uudelleen koska kestävässä taiteessa on aina salaisuus, joka ei lopullisesti aukea. Vähän lähemmäksi ydintä voi silti aina yrittää.

”Ajattelin, että minun tarvitsisi tehdä vain puolikäännös, ja asia olisi sillä selvä. Mutta takanani tunki kokonainen aurinkoa väreilevä ranta. Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin. Auringon paahtava hehku tavoitti poskeni, ja tunsin hikipisaroita kertyvän kulmakarvoihini. Aurinko paistoi niin kuin sinä päivänä, jona olin haudannut äidin, ja kuitenkin silloinkin, särki ennen kaikkea otsaani, jossa kaikki suonet takoivat ihon alla. Tuon paahteen vuoksi, jota en enää kestänyt, liikahdin eteenpäin. Tiesin, että se oli typerää, etten vapautuisi auringosta askelen verran siirtymällä. Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä. Samalla hetkellä kulmakarvoihini kertynyt hiki valahti luomiini ja peitti ne haalealla ja tiheällä harsolla. Silmäni sokenivat tuon kyynel- ja suolaverhon takana. En tajunnut enää muuta kuin otsallani helisevät auringon symbaalit ja epäselvänä säihkyvän säilän, joka sinkoutui edessäni olevasta puukosta. Tuo polttava miekka jäyti luomiani ja tunki kirveleviin silmiini. Silloin kaikki alkoi huojua. Meri päästi sakean ja tulikuuman henkäyksen. Tuntui kuin koko taivaan avaruus olisi auennut satamaan tulta. Koko olemukseni jännittyi, ja käteni kouristi revolveria. Liipaisin antoi perään, sormeni hipaisi perän sileää vatsaa, ja silloin, kuivan ja samalla huumaavan paukauksen kajahtaessa se alkoi. Ravistin pois hien ja auringonpaisteen. Käsitin tuhonneeni päivän tasapainon, poikkeuksellisen hiljaisuuden rannalla, jossa olin ollut onnellinen. Sitten laukaisin vielä neljä kertaa elottomaan ruumiiseen, johon luodit upposivat huomaamatta. Ja oli kuin olisin kopauttanut neljä kertaa lyhyesti onnettomuuden oveen.”

Kirjallisuuden Nobel 2009

Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, Herta Müllerillä on ollut kivinen tie tuleville Ruotsin akatemian järjestämille illallisille joulukuiseen Tukholmaan. Hän syntyi 1953 Romaniaan, josta Nicolae Ceasescu alkoi rakentaa totalitaristista poliisivaltiota 1970-luvun taitteessa. Ihmisille järjestettiin sellaiset olot, että monille kansalaisille itsemurha oli vain vapauttava vaihtoehto.

Herta Müller, nobelisti 2009

Muutama rivi Herta Müllerin romaanista Sydäneläin (Tammi 1996). ”Jokainen meistä mietti mielessään, miten ystävät voisi jättää tekemällä itsemurhan. Ja syytti heitä, vaikkei koskaan ääneen, että joutui ottamaan huomioon heidät eikä siksi mennyt niin pitkälle. Sitten jokainen muuttui omahyväiseksi ja vieritti vaikenemisellaan toisen niskaan syyn siitä että hän ja he eivät olleet kuolleita vaan elivät.”

Kirjassa ei hyvin käy. Neljästä nuoresta kaksi tekee itsemurhan, kaksi ponnistelee viimein Saksaan. Müller itse pääsi loikkaamaan länsi-Berliiniin miehensä kanssa vuonna 1987. Luin romaanin Sydäneläin melko pian sen ilmestyttyä. Tämän päivän muistikuva siitä on ahdistava. Niin on varmasti tarkoituskin. Ehkä tunne on kuitenkin estänyt tarttumasta nobelistin kahteen muuhun suomennokseen.

Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. J.M. Coetzee palkittiin Nobelilla 2003. Hänen alistamisen ja mielivallan kuvauksiaan olen jaksanut lukea useampia. Coetzeen Barbaarit tulevat on yksi maailmankirjallisuuden parhaita yksilöön kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuvauksia.

Pysytään vielä hetki sorron aiheessa ja viime vuosien nobelisteissa. Vuonna 2002 palkittu Imre Kertész on kesitysleirikuvauksissaan eeppisempi ja ”kaunokirjallisempi” kuin edelliset. Viime vuoden J.M.G. Le Clézio jo niin utuinen, että hänen romaaninsa Harhaileva tähti jäi minulta kesken. Palkintolistojen ulkopuolelta suosittelen Tadeuz Borovskin romaania Kotimme Auschwitz. Kirjailija kuvaa keskitysleiriä kiihkottoman neutraalisti. Hän selvisi sieltä hengissä, mutta paradoksaalista kyllä, päätyi itsemurhaan 28-vuotiaana 1951.

Mutta takaisin Mülleriin. Se, että muut kärsivät mielivaltaisissa järjestelmissä ja diktatuureissa johtuu aina yhdestä ihmisestä. Müller ilmaisee asian yksinkertaisesti pakoa suunnittelevien ihmisten suulla: ”Me emme halunneet lähteä maasta. Emme halunneet astua Tonavaan, emme nousta ilmaan, emme tavarajuniin. Me menimme pusikkoiseen puistoon. Edgar sanoi: Jos oikea henkilö joutuisi lähtemään, kaikki muut voisivat jäädä maahan.”

ESSEITÄ JA ILTALEHTIÄ

Pitipä kirjoittamani jotain Juicesta ja rocklyriikasta. Annetaan sille jutulle jonotuslappu. Postilaatikossani oli jotain ajankohtaisempaa – Savukeitaan syksyn 2009 julkaisuluettelo. Muutama postaus sitten veikkasin, että kirjallisuuteen kasvaa esseistiikkabuumi. Tässä se nyt on!

Savukeitaan esseekokoelmia, syksy 2009

Sanotaan, että pieni on kaunista. Katin kontit, se on silkkaa dynamiittia! Isot kustantamot eivät tähän pysty. Savukeitaalta tulee Putte Wilhelmsson ja Taiteen perikato, Ville Juhani Sutinen ja Taikuri, joka sai yleisönsä katoamaan. Pjotr Kropotkin kirjoittaa anarkismista. Hakim Beyn TAZ on kovaa kamaa alakulttuureille ja Poetiikkaa II antaa esseen aseet runoilijoille. Tero Tähtisen Aurinko laskee Aleksandriassa – tekstit kiteyttävät unelmaa paremmasta maailmasta. Ja löytyyhän Savukeitaan listalta aforismeja ja runoakin.

Mitä sitten? Sitä, että ihmisten omakin ajattelu on vielä kohtalaisessa kurssissa. Valmiiksi jauhettu viihdemössö ei tyydytä kaikkien nälkää. Tarvitaan vastamyrkkyä ja oman ajattelun polttoainetta. Median rintama on murskaava, myönnetään. Iltalehti ilmoittaa lukijamääräkseen arkipäivisin 644.000 ja Ilta-Sanomat nokittaa 734.000 julkkisaddiktilla. Molemmat liioittelee, se on selvä. Mutta isketään kiilaa ja käydään sissisotaa laatulukemisella.

Johan tuli riehuttua. Tilaisuuden tullen saatan lukea mainittuja kokoelmia itsekin. Iltalehtien suhteen linja on tiukka. Yhdeksän vuotta sitten ostin yhden. Se saa riittää.

LOPUKSI KISSANHÄNNÄNNOSTOA jos kiinnostaa. Kiiltomadon sivuilla on tuore ja tarkkanäköisesti tehty arvio romaanistani Marilynin hiuspinni.

ÄLÄ USKO NOBELISTIA!

Juttuni kuvaan kytketty Sillanpään ajatus odotteli blogivuoroaan. En tiennyt millaisen tarinan lomaan se loksahtaisi. Nyt tiedän, koska keskustelin juuri paikallislehden toimittajan kanssa. Haastattelun lopuksi hän kysyi kulttuurisuosituksia laman keskelle. Ja minä tietysti, että kirjallisuutta. Eikä aina niitä tuttuja juttuja, vaan jokin uusi, yllättävä valinta. ”Arvaamaton kirja voi muuttaa ihmisen elämän”, sanoin.

Nobelistin aforismi

Ja tottakai haastattelija kysyi: ”Mikä kirja on muuttanut sinun elämäsi?” Tuhannen taalan kysymys – vaan onko siihen vastausta… Ennen kuin opin lukemaan, Dorén kuvaraamatun vedenpaisumuksen ja viimeisen tuomion kuvat olivat loputon ihmetyksen aihe. Sitten käsiin osui maailman ensimmäinen bestseller, Daniel Defoen Robinson Crusoe. Älysin, että maailma on iso ja jännittävä. Murrosiässä luin Herman Hessen kirjat ja tajusin, että näkyvän lisäksi on toinen todellisuus, jota ei kannattaisi kadottaa. Sirkka Turkan runot taisivat tehdä minustakin kirjailijan. Lopulta vastaukseni elämän muuttaneeseen kirjakysymykseen oli Michel de Montaignen Esseet.

Lausuessani ranskalaisen renessanssifilosofin nimen ymmärsin vaikuttavani snobilta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä. Oikeasti olen sivistymättömämpi kuin kukaan osaa kuvitella. Tiedän monesta vähän, mistään en kunnolla. Mutta onneksi on kirjailijoita, jotka ovat maailman sivu miettineet puolestani mikä on niin tärkeää, että se kannattaa ikuistaa kansien väliin.

Montaignen (1533 – 1592) kohdalla kyse on keskustelusta. Lukeminen on keskustelua kirjailijan ajatusten kanssa. Itse lukemisen ideassa on kyse kaikista maailman kirjoista yhtäaikaa – ei syksyn kirjasesongista, ei päivän puheenaiheista – vaan tuhansien vuosien ajatusten virrasta.

Sillanpää tarjoaa meille melkoisen sitkeää elämäntaivalta. Jos se vastoin onnellisuuskonsulttien oppeja uhkaa muodostua sellaiseksi, on hyvä lainata Montaignelta ajatusta lukemisen lohduttavasta voimasta:

”Se nostaa hartioiltani ikävystyttävän joutilaisuuden taakan ja vapauttaa minut millä hetkellä tahansa kyllästyttävästä seurasta. Se ainakin lieventää tuskan pistoksia, ellei niitä aina kokonaan voikaan parantaa. Jos tahdon vapautua kiusallisesta ajatuksesta, minun tarvitsee vain turvautua kirjoihin…”

Pieni lisäys: linkkini vie tuoreempaan kritiikkiin, Montaignen Esseitä osa II. Omassa hyllyssäni on Marketta Enegrenin suomennosvalikoiman neljäs painos. (wsoy 1999) Näinkin siinä sanotaan: ”Jokainen pitää raskauttavana lähimmäisensä syntiä ja väheksyy omansa merkitystä.” Sopii muistaa taas iltauutisten aikaan.

MISTÄ ÄIDILLE AMMATTI?

Lupasin seuraavaan postaukseeni jotain aivan arkista. Työnteko on sitä. Useimmiten. Ammatikseen kirjoittavakaan ei jouda odottelemaan inspiraatiota vaan istuu koneensa taakse ja alkaa tehdä tekstiä. Jonain päivänä syntyy muutama rivi, joskus muutama liuska. Joskus iskee blokki, tai on edennyt sellaiseen suuntaan, että kirjoitettu pitää pyyhkäistä yli ja ottaa uudet askelmerkit.

Minulle psykologisen uskottavuuden illuusio on ollut tärkeä. Ehkäpä siksi joku on aina joskus tunnistavinaan tekstistä tutun henkilön. Sellaisia ei fiktiivisessä tarinassa ole. Henkilöt ovat aina muutaman totuuden jyvän ympärille kasvaneita itsenäisiä persoonia. Esimerkiksi näin: mietin tuoreen romaanini Marilynin hiuspinnin päähenkilön äidille ammattia. Yhtenä aamuna tuttu keramiikkataiteilija availi työhuoneensa ovea, kun tulin töihin. Samalla sekunnilla päätin tehdä äidistä taiteilijan ja käsityöläisen. Haastattelin Merja Koivistoa, joka piti minulle yksityiskohtaisen esitelmän siitä miten ikivanha japanilainen Raku-keramiikka syntyy.

Taiteilija Merja Koivisto & rakukeramiikkalautanen

”Mies ajattelee äidin tarinaa suurista samuraisotilaista. Silloin astioiden lasitteeseen oli lisätty lyijyä, jotta se olisi paremmin sulanut matalassa lämpötilassa. Kuuma juoma liuotti myrkkyä lasitteesta ja teeseremonioista oli lopulta muodostunut hitaan kuoleman rituaaleja.”

Viikonloppuna kuulin mielenkiintoisen elämäntarinan merikapteenista, jonka laiva kuljetti aikanaan Puolasta Suomeen kreosiittia, kivihiiliöljytislettä, jolla kyllästettiin ratapolkkyjä. Myrkkyliemi oli lempinimeltään ”Mustaa likööriä”. Itse muistan lapsuudestani helteisen, tervalta ja öljyltä tuoksuvan ratapihan. Miten kapteeni ja kreosiitti päätyy seuraavaan romaaniin – en tiedä vielä.

LOPUKSI JATKOA APURAHAUUTISEEN, joka tuntuu kiinnostavan Aamulehden päätöimittajaakin. Hän kirjoittaa Sunnuntaikronikassaan 27.9.09: ”Jari Tervo sai valtion 5-vuotisen apurahan, vaikka oli saanut valmiiksi kirjan Koljatti, josta tuli menestys. Nyt on kuulemma väärin, että Tervo sai apurahan. Voisikohan Tervo ratkaista aiheuttamansa ongelman esimerkiksi kirjoittamalla hiukan huonompia kirjoja?”

Kyllä voisi. Pelkään kuitenkin, että kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuva kirjailija ei niin tee. Lisäksi Tervo on nokkela ja huumorintajuinen tyyppi, joka tuskin jättää rahaa hakematta, kun sitä on tyrkyllä. Suomessa saa rikastua työllään ja taidoillaan. Kirjailijakin.

A p u r a h a n  tarkoitus on kuitenkin turvata kirjailijoiden työskentelyedellytyksiä. Suora sitaatti valtion taidetoimikunnan omista perusteluista: ”Käyttötarkoitus: Työskentelyedellytysten turvaamiseen sekä kotimaassa ja ulkomailla tapahtuviin opintoihin ja jatkokoulutukseen. Taiteilija-apurahat ovat 0,5-5-vuotisia työskentelyapurahoja. Valtion taidetoimikunta voi asettaa valtion taiteilija-apurahan saamisen ehdoksi, ettei apurahan saaja ole apurahakautenaan palkatussa tehtävässä.”

Ymmärrän kyllä hyvin mitä tarkoittaa ”palkattu tehtävä”. Kyse apurahoituksen kohdalla on vain siitä, että se ei taida nyt täyttää tehtäväänsä poikkeustapauksissa sillä tavoin kuin pitäisi. Toimittajien viisastelut sikseen. Olen esittänyt, että asiasta voisi keskustella. Kun yhteiskunta muuttuu, vanhoja tapoja on syytä tarkastaa. Juuri niin tehdään nyt poliitikkojenkin kohdalla.

Seuraavassa postauksessa: Älä usko nobelistia!

JENNI H. & MICHELANGELO B.

Materialismi on antanut mahdollisuuden kiteyttää kaikkien aikojen taiteilijoiden tuotantoa timantinkoviksi kliseiksi, joiden takaa on vaikea nähdä alkuperäistä yhteyttä. Leonardon Mona Lisa hymyilee muovikasseissa ja Michelangelon fresko Aatamin luomisesta monistuu mainoskuviksi ja miljooniksi postikorteiksi – ja ties miksi muuksi.

Michelangelon kuva elämän kosketuksesta ja valkopartaisesta jumalasta on syöpynyt koko länsimaisen kulttuurimme tajuntaan. Apollon temppelin päätykolmioon hakattu Delfoin oraakkelin ”tunne itsesi” – jota Sokrateenkin suuhun on soviteltu – saattaa olla maailman siteeratuin aforismi. Mutta äärimmäisen tuttuja asioita lakataan lopulta ajattelemasta vaikka ne ovat kehittyäkseen vaatineet viisauden ja nerouden potentiaalia.

Osa Michelangelon freskosta Sikstuksen kappelissa

Maailman vaikuttavimmat taiteilijat ja ajattelijat ovat aina pitäneet työtään elämän ja kuoleman kysymyksenä. Silti niistä saattaa kehittyä sekoitus rahaa, rihkamaa ja Jumalan rakkautta. Michelangelo Buonnarroti (1475 – 1564) oivalsi kirkkaasti, että elämässä ei ole muuta järjestystä kuin kuoleman siihen asettama, eikä edes taide voi olla loputtomiin elämän ja onnen korvike.

Kuva ja sana on perinteisesti erotettu toisistaan eri havainnoiksi, mutta lopulta kummatkin syntyvät ja hahmottuvat samassa paikassa – ihmisen aivoissa. Mikään yllätys ei siis ole, että taiteilija, joka antoi näkyvän muodon ihmisen luomiselle, paratiisille ja helvetille, oli myös taitava sanankäyttäjä ja oivaltava runoilija. (Ainakin Otava on julkaissut Yrjö Kaijärven suomentaman runovalikoiman vuonna 1975) Näissä säkeissään Michelangelo tekee tiliä elämästä ja kääntyy taivaallisen rakkauden puoleen, kun mikään maallinen ei hänen tuskaansa voi enää lievittää.

On elämäni juoksu kääntymässä,

Jää meri aava myrskyinensä taaksi,

yhteistä rantaa kohti laskee haaksi.

Työt hyvät, pahat tilitämme tässä.

Tein aina mielessäni kiihkeässä

taiteeni jumalaksi, valtiaaksi.

Hyljännyt olen erheet ainiaaksi

ja tunnen kaipuun sielun sisimmässä.

Ja lemmen ilot tyhjät – mitä noista,

kun lähestyn jo kahta kuolemista?

On toinen varma, toisen uhkan näen.

Ei tuskaa maalaaminen, veisto poista.

Päin käännyn rakkautta taivaallista.

Se ristillä on, sylin levittäen.

Vatikaanin kirkkovaltio on aina ymmärtänyt myös loiston ja materian arvon. Paavien ja kardinaalien raottamien rahakirstujen ansiosta lukuisten nerojen perintö on jäänyt elämään. Michelangelon freskot hehkuvat Sikstuksen kappelissa ja hänen tekstinsä kertovat miten ajatteleva ihminen aina ennen pitkää havahtuu pohtimaan hengen ja materian suhteita.

M  I  K  S  I   tein jutun renessanssin yleisnerosta, enkä puuttunut Jenni Haukion tuoreen runokokoelman arvioon Hesarissa vaikka mieli teki? Siksi, etten halunnut ratsastaa lööppien lainahevosella. Ja siksi, että taide on ikuista. Kun Jennijuttu on loppuun raadeltu, saatan palata siihenkin aiheeseen. Voi vierähtää vuosi…

Seuraavaan juttuun jotain aivan arkista.

RUNOILIJAN PALKINNOKSI RIITTÄÄ YKSI EURO

Nuoren voiman liitto jakoi tunnustuspalkintonsa muutama päivä sitten. Symbolinen yksi euro ojennettiin kirjallisesta elämäntyöstä runoilija Sirkka Turkalle. Oikeaan osoitteeseen meni sekin euro.

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Noin äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan R u n o t  1 9 7 3 – 2 0 0 4. Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Sirkka Turkan runotuotantoa

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan lukijaa, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään.

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla. Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon. Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

(Kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999)