Talousnäkymät ja terroristin viimeinen toive

Kun terrorismin ikoniksi kiteytynyt Osama eliminoitiin, Hesarin taloussivu raportoi maailman suurimman mahdin suhtautumisesta surmaan:

”Valuutta-, raaka-aine ja pääomamarkkinat reagoivat maltillisesti tietoon terroristijohtaja Osama bin Ladenin surmaamisesta. Raakaöljyn ja kullan hinnat laskivat ja Yhdysvaltain dollarin ja osakkeiden hinnat nousivat. Markkinareaktiot voi tulkita niin, että sijoittajat katsoivat yhden talouskasvun tiellä olleen epävarmuustekijän poistuneen.”

Kuvamanipulaatio kirjoittajan. Pohjakuva: Greg Semendinger, NYC Police Aviation Unit.

Kaikki kiertyy lopulta kahteen asiaan. Toinen niistä on raha. Islamin totuuden lisäksi bin Ladenkin jaksoi saarnata mammonan turmiollisuudesta julkisuuteen nauhoitetuilla videoillaan: ”Kapitalistinen järjestelmä pyrkii muuttamaan koko maailman suuryritysten läänitykseksi.” Paradoksaalista kyllä, hän itse peri omaisuuden, jonka arviot vaihtelevat 25-300 miljoonan US-dollarin väliltä.

Toinen maailman suurimmista voimista on yksilön oma ego. Ei ideologia tai uskonto, vaan yhden ihmisen oikeassa olemisen tarve. ”Juuri minä tiedän mitä Jumala tarkoittaa ja tahtoo.” Myös totalitarismin tyranneilla on sama vahva ja ylemmyydentuntoinen usko toimiensa oikeutukseen.

En voi hyväksyä kuolematuomiota. Jos nyt joku kuitenkin pääsisi asettamaan veitsen Muammar Gaddafin kurkulle, menettelisin muiden keinojen puutteessa samoin kuin Rooman keisarit Colosseumin aitiossa: kääntäisin peukaloni alaspäin. Periaatteestaan voi joskus tinkiä. ”Vain Allah on täydellinen”, sanoo Koraani.

Moni tyranni on koettanut lunastaa kuolemattomuutensa taiteella. Keisari Nero surmasi äitinsä ja velipuolensa ja vainosi kristittyjä. Psykopaatti suosi silti kulttuuria, rakennutti teattereita, esiintyi ja innostui urheilukilpailuista. Kansanmurhasta syytetty Bosnian serbijohtaja Radovan Karadzic on siviiliammatiltaan psykiatri, joka on julkaissut runokokoelmia.

Puhemies Maolla oli yksiviivainen käsitys kulttuurista. Runoissaan hän silti asettui usein oman egonsa ulkopuolelle: ”Kiinan tyttärillä on suuret päämäärät, he eivät rakasta punaisia hameita vaan sotilaspukua.” Osaman lopullinen toive koskee häntä itseään. Se ei toteutunut. Kuolema vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Vaikka en minä usko, että hänet mereen haudattiin. Ruumispussissa oli joku toinen. Jenkit ovat takuulla tehneet bin Ladenille atomintarkan ruumiinavauksen.

Näkemykseni maistuu tulevalta urbaanilegendalta. Ihme, etten ole kuullut sitä vielä muualta. Lopuksi kuitenkin bin Ladenin runo helmikuussa 2003 julkaistulta äänitteeltä.

Oi Jumala, jos loppuni on lähellä,

älköön hautani olko vihreällä verholla peitetty.

Olkoon se kotkan maha,

lennähtäneenä korkeuksiin läheistensä kanssa.

Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

On ihmisiä, joiden mielestä omat mieltymykset ovat ehdottoman oikeita myös kaikille muille. Minulla on tästä omakohtaiset todisteet. Kouluaikojen äidinkielen tunneilla luetettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ääneen vuorolukuna. Yltiöisänmaallisen rehtorin tappavan tylsä määräys kadotti kiinnostukseni kirjallisuuteen. Pelastajaksi ilmaantui uusi äidinkielen lehtori, joka pyyhki opetuksesta pölyt ja avasi ikkunat maailmakirjallisuuteen.

C F Staaf: Sven Dufva ja Koljonvirran taistelu

Vaalien jytkyvoiton rysäyttäneellä puolueella on kulttuurinäkemyksiä, jotka ovat saaneet Suomen näkyvimmän kirjailijan vertaamaan niitä natsipropagandaan. Puolueen riveistä eduskuntaan valittu entinen kehonrakentaja on ilmaissut tahtonsa uuden hallituksen kulttuuriministeriksi. Ehkä on syytä valmistautua tulevaan ja kaivaa kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin (1804-1877) tekstit taas esiin.

Mutta ei asia noin yksinkertaisesti kulje. Aluksi pari sanaa entisistä kulttuuriministereistä. Merkittävän taiteilijoiden etujärjestön toiminnanjohtaja kuvasi minulle taannoin Claes Anderssonin ministerikautta uransa pahimmaksi pettymykseksi. Tanja Karpela hoiti hommansa tilastojenkin valossa paremmin. Entinen alusvaatemalli siis peittosi puhdasverisen taiteilijan.

Runeberg kirjoitti ruotsin kielellä, koska suomea ei katsottu niin ilmaisuvoimaiseksi ja sivistyneeksi kieleksi, että se olisi runolle taipunut. Runebergin suomentajat harhailivat vuosikymmeniä runomittateorioiden ryteiköissä, oudoissa sanalyhenteissä ja käänteisissä sanajärjestyksissä. Otto Manninen oli jo hajulla ja käänsi oivaltavasti, mutta – ah! niin koristelevan konstikkaasti.

Runebergin aiheita olivat kansallinen eetos ja paatos, sota ja rakkaus. Jos postmodernismi katsotaan tulevassa hallituksen kulttuuripoliittisessa linjauksessa turmiolliseksi, saanen pyytää pientä myönnytystä. Vänrikki Stoolin tarinat kertovat 1808-1809 käydystä Suomen sodasta. Äidinkielen opetusohjemassa Stoolin voisi korvata Runebergin Idylliepigrammeilla. Ne kertovat rakkaudesta.

Uudempi kirjallisuudentutkimus on nostanut Idylliepigrammit Runebergin tuotannon keskiöön. Uusi laitos ilmestyi 2004 Risto Ahdin suomentamana. Näissä pienissä tunnelmapaloissa Ahti tavoittaa Runebergin alun perin yksinkertaisen, rytmiä ja sointua silloin tällöin heläyttävän tyylin luontevasti. Otetaan esimerkiksi runo Kesäyö. Tekstissä väreilee jokin käsittämättömän suuri ja pieni samaan aikaan. Ilo ja toivo pyyhkäisee riveiltä patetian pois.

Rauhallisella metsälammella / istuin koko kesäyön veneessäni / ja heittelin pyydystä aaltojen joukkoon, / vailla ajatuksia. / Laulurastas lauloi rannalla / kuin henkensä kaupalla / kunnes melkein suuttuneena sanoin: / ”Parempi kun kätkisit nokkasi siiven alle / ja päivän koittoon säästäisit sävelesi.” / Mutta peloton lintu vastasi: / ”Poika, anna onkesi olla rauhassa. / Jos katselisit maita ja vesiä ympärilläsi / ehkä itsekin laulaisit läpi kesäyön.” / Ja minä kohotin katseeni, / maa loisti valoa, valoa korkeudet / ja taivaasta, rannoilta ja aalloista / nousi mieleeni rakkaani, ja niin kuin / lehdon lintu oli ennustanut / lauloin minä heti tämän laulun.

Lassien kotiinpaluu, missit ja miljonääri Manilasta

Syksyllä julkaistavan romaanin pilkut alkavat olla paikallaan. Kustannustoimittajan toiveet tiivistyksistä ja lisäyksistä menivät liki tasan. Parinsadan liuskan käsis lyheni vajaalla liuskalla. Taitettuun kirjaan jää kolmisensataa sivua. Tässä pieni siivu puolivälin paikkeilta.

”Televisio korjautetaan eikä lopputulos ole sen kummempi, muutaman viikon kuluttua korjaaja avaa taas tekonahkaisen työkalulaukkunsa olohuoneen sohvalle ja kyykkii television takana hikeä valuen. Kolmannen kerran jälkeen laite saa jurottaa nurkassaan mulkosilmäisenä ja sokeana. Jos tähdellistä tarvetta tulee, voin katsoa televisiota läheisessä baarissa tai naapurissa. AGA herätellään henkiin vasta ennen seuraavaa kilpailua, jossa Miss Suomeksi valitaan Virpi Miettinen, hän on vielä seesteinen kuin kansanlaulu, jossa taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä, hän ei vielä aavista miten tie aukeaa Pierre Balmainille, Chanelille ja Itävallan kauppahuoneelle, avioliittoihin, alkoholismiin ja karismaattisen uskonliikkeen evankelistaksi.

Lassie palaa kotiin, elokuvaversio 1943.

Televisio toimii kolme viikkoa ennen kuin hiipuu jälleen. Avaan takakannen ja huomaan miten pieneen väliin juotettu lanka on sulanut poikki. Sovittelen tilalle nuppineulan ja kas, ruutu välähtää eloon ja laite toimii monta päivää kunnes se kesken Lassien kotiinpaluun syöksee tulta ja savua ja sytyttää olohuoneen verhot tuleen.

Seuraavat kisat seurataan uudesta vastaanottimesta ja missikokelaiden vaihtaessa uimapuvuista ilta-asuihin katsojia viihdytetään Ossi Malisen orkesterin säestyksellä. Flamencotanssijoiden pelmahtaessa estradille kuuluttaja kertoo miten nyt on vuorossa jalalla koreastilaitto espanjalaisittain. Lopulta hillitty ja etäinen Satu Östring saa kimaltavan kruununsa ja kilpailun juontaja pääsee muotoilemaan viimeisen repliikkinsä: Tv-lähetyksen päätyttyä saavat lehtikuvaajat kauan odottamansa tilaisuuden läheltä kuvaamiseen ja paljon filmiä kuluukin valmistauduttaessa voittajien esittelyyn painomusteen välityksellä.

Ritva Lehto kruunataan vuonna 1967. Hänet valitaan myös Miss Universum -kilpailussa kolmanneksi perintöprinsessaksi, hänestä tulee Euroopan kuudenneksi kaunein ja Miss Skandinavia -kilpailun toinen perintöprinsessa. Hän kärsii migreenistä ja julkisuudesta. Avioiduttuaan hän ottaa itseltään hengen yhdeksän päivää häiden jälkeen, vain vähän ennen kuin olisi täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta.

Virgilio Hilario ja Armi Kuusela. Kuva: Iltasanomien arkisto.

Kuluu vuosi, televisio toimii yhä ja missikisojen tuomaristossa istuu Gil Hilario mustat lasit silmillään. Ne paljastavat ja peittävät samaan aikaan, ne merkitsevät, että hän on jotain erikoista, hyvin tärkeää ja tänne kuulumatonta: miljonääri Manilasta, ja että hänen vaimonsa ei ole enää Muhoksen maalaistyttö, joka valittiin aikanaan Kalifornian Long Beachissa ensimmäiseksi Miss Universumiksi, vaan hänestä on tullut kansainvälinen seurapiirirouva. Ja kun Leena Brusiin kruunataan tv-studiossa, Virgilio ottaa hetkeksi mustat lasit päästään ja nousee onnittelemaan.

Illan lähetystä seurataan joka ainoassa televisioperheessä, äiti näkee yhtä aikaa kahden ja puolen miljoonan katsojan kanssa Virgilion paidan ja ompelee seuraavana yönä minulle samanlaisen. Se odottaa aamulla tuolinkarmilla, ja Hilario-paita tarkoittaa, että sitä pidetään housun päällä, sen kauluskäänne on lovettu ja litteä, tai paidassa on pieni pystykaulus. Ensimmäinen Hilario-paitani on kermankeltainen ja kiiltävä, koska siihen hätään ei muuta kangasta ole löytynyt. Pidän paidasta. Se merkitsee, etten ole enää samanlainen kuin muut, vaan jotain aivan erityistä.”

Raha, Kristus ja ikuisuus

Tämän päivän Hesarista löytyy Booker-palkitun Hillary Mantelin haastattelu. Hän kertoo miten palkinto ja Susipalatsi -romaanin tuotot antoivat hänelle mahdollisuuden keskittyä elämään ja kirjoittamiseen.

”Pankkiirit pyörittävät maailmaa. Niin on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin. Taustalta löytyy aina se näkymätön käsi, joka pitelee lompakkoa. En halua olla kyynikko, mutta idealistienkin kannattaa miettiä, kuka heidän ideansa rahoittaa.”

Michelangelo: Pièta, Rooman Pietarinkirkko 1499.

Michelangelo (di Lodovico Buonarroti Simoni 1475–1564) kävi ikääntyessään ylpeäksi ja kieltäytyi ottamasta maksua Pietarinkirkon kupolin suunnittelusta. Lisäksi hänen runonsa paljastavat, että hän alkoi epäillä taiteen turhamaisuuden olevan syntiä.

Aiemmin renessanssin yleisneroa ja kaikkien aikojen merkittävintä kuvataiteilijaa olivat rahoittaneet katolisen kirkon paavit ja Medicien ruhtinas- ja pankkiirisuku. Mammonan vastineeksi Michelangelo loi kuolemattoman kristillisen maailmankuvan. Ensimmäinen ihminen herää eloon, kun Jumalan käsi ojentuu kohti Aatamin sormea Vatikaanin Sikstuksen kappelin freskossa.

Kun Rooman Pietarinkirkossa seisoo Michelangelon Pièta -veistoksen edessä, se vaikuttaa pienemmältä kuin kuvissa. Sama ihme kuin luomisen kuvassa toistuu silti. Kristuksen käsivarsi on hämmästyttävä. Kuollut, silti lihaa ja verta marmoriin veistettynä. Ja vaikka patsasta tarkastelisi kuinka kauan katse palaa aina saman kolmion jännitteeseen: Jeesuksen oikea käsi, Marian vasen käsi ja kasvot.

Pääsiäisen sekametelisoppa alkaa olla taiteita yhdistävää runoa vaille valmis. Gösta Ågrenin viimeksi julkaistu kokoelma Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä (wsoy 2006) koostuu Ludvig Wittgensteinin ja Martin Heideggerin filosofisia sitaatteja kommentoivista runoista.  Valitsemani teksti kutistaa Mighelangelon tavoin viisisataa vuotta olemattomiin. Ja karkaa lopuksi jonnekin tulevaisuuteen.

Martin Heidegger kirjoittaa: ”Miksi sanomme, että aika kuluu emmekä samalla tapaa korosta, että se syntyy?” Tämän sitaatin Ågren purkaa runoksi, jonka nimi on HETKI

Aika on vain sana.

Kirjoittaessani tätä

mikään muu ei muutu.

Kuolleitten kangas lepää

nimiä ja kiviä täynnä.

Syntymättömien usvassa

kukaan ei ole nimetön,

koska kenelläkään ei ole nimeä.

Mennyt ja tuleva eivät ole

kellotauluja, vaan kasvoja,

jotka katsovat sinua. Säilytä

tämä lempeä hetki. Mitään

uhkaa ei ole olemassa. Kaikki

tulee tapahtumaan.

Runojen tulva ja Tanssiva karhu

Isojen kustannustalojen ovi on käynyt runoilijoille entistä ahtaammaksi. Toisaalta digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisen kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan.

Kansien väliin painettujen runokokoelmien nimikemäärät ovat räjähtäneet kasvuun. Muutaman viikon takaisen kirja-arvionsa yhteydessä Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi kyseli, kuka kaiken runouden lukee? Mielessäni vilahti yhtäläinen ajatus. Samassa muistin Gösta Ågrenin Finladia-palkinnon jälkeisen haastattelun yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Kuva: dailymail.co/uk

Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Sitaattini menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.” Ehkä Ågrenin näkemys on niin hyvä, että runokokoelmien tulvasta on syytä olla vain iloinen.

Yle jakoi Tanssivan karhunsa aprillipäivänä. Palkintoa tavoitteli viisi ehdokasta ja Helena Sinervo veti pisimmän korren jo toistamiseen kokoelmallaan Väärän lajin laulut. Finlandia napsahti vuonna 2004 romaanista Runoilijan talossa.

Selailin juuri Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (wsoy 1994) ja mietin miten jostain kaikki aina alkaa. Takakannen sisäpuolelle olin liimannut Hesarin kritiikin: ” Lukemattomiin takertuu ajoittain esikoiselle tyypillisiin rosoisuuksiin ja töksäyttelyihin, mutta kokonaisuutena runot kulkevat luontevasti.” Eroottinen kuva kuitenkin arveluttaa kriitikkoa: ”Ekspressiivisellä kuvastolla Sinervo hakee tehoja ja kielensä rajoja. Minusta seuraava lyö lievästi yli: Kun nyt rupesin veistämään aikaa, / sidottuna, käsiraudoissa, / baaritiskille ammuttu nymfi / nahkakorsetissaan.”

Helena Sinervo. Kuva: Suomen Kuvalehti/Kaisa Rautaheimo

Ajatukset ylilyönneistä taitavat olla yhtä muuttuneita kuin koko runous. Sinervon kokoelma oli minulle aikanaan tärkeä. Olin juuri kuullut hänen lukevan livenä otteita vielä julkaisemattomasta kokoelmastaan. Kun sain kirjan käteeni, se tuli luettua laakista moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi runo, joka täyttää hyvin erään puolueen halveksiman postmodernin perinteen ja kallistuu jo kokeellisen runon suuntaan. Ja onhan siinä enteellisesti se karhu. Juuri tanssiin lähdössä.

”Tyttö on niin terve, että kuume / nostaa hänet puuhun. / Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, / arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, / väärä purenta kuin hauella. / Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, / otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. / Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, / kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, / pitkään samassa asennossa maannut karhu / vaatii uhria ja pyhitystä / kovempaa rytmiä.”

Vähän ääntä ja enkelikuoron asioita

Kerro miten erinomainen olet, kaikki myöntävät, vaikka eivät usko. Kerro miten surkea olet, kaikki uskovat, mutta eivät myönnä. Jotenkin noin se ajatus kiertää hämäläisellä. Ja johtaa siihen, että kaiken varmuuden vuoksi itsensä vähättelystä on täällä kehittynyt suoranaista taidetta.

Pieni välihuuto blogiin.

Jos tamperelaista kannustetaan tai kehaistaan, ensimmäinen repliikki on: ”Jaa mää vai?” Taustalla kummittelee kuitenkin hyväksynnän tarve, joka ottaa kipinää itsensä kyseenalaistamisesta. Omakehu on niin kova paikka, että se pitää aloittaa pitkällä negaatioiden listalla.

No jaa, päästään asiaan. Mutta se on ihan vaatimatonta vaan. Ja toisten ansioo. Ollilan Simo retuseeras ja päivitti mun kotisivut. Siältä löytyy syksyllä julkastavan uuren kirjankin nimi. Lukunäyte tulee sitten myähemmin, kuv viilataan pilkup paikalleen. Ja muutaman runon luin, joihin Silvennoisen Hanna sävelsi upeet taustat.

Skarpatuille kotisivuille löydät vasemman yläkulman ekasta linkistä. Jos et jaksa äänirunoja Talousuutisia pidemmälle, ehkä kuitenkin viimeisen Nimettömän. Runosta saattaisi löytyä ironiaa, mutta sellaisessa on aina sapekas ja puolusteleva sivumaku. Hämäläisen totista huumoria enkelikuoron säestyksellä – ehkä se on sitä?

Mikä yhdistää kotimaan kauhuromantikkoa ja New Delhin herrasmiestä?

Jos et asu Tampereella, tee tikusta asiaa tai tule vaikka vasiten katsomaan kaksi taidenäyttelyä. Näet yhdellä iskulla kotimaisen komeetan ja kovassa nosteessa kiitävän kansainvälisen tähden.

Anna Tuori: Into the wood I Made (2009)

Anna Tuorista tehtiin Vuoden nuori taiteilija viime tingassa. 1976 syntyneellä ikäraja alkaa olla tippaa vaille täysi. Kuvataideakatemiasta ja Pariisista oppinsa ammentaneen Tuorin ura on jo kovassa kuosissa, vaikka häntä ei vielä ”suuren yleisön” suosikkina voi pitääkään. Eikä tarvitsekaan. Useimmiten julkisuus imee polttoaineensa taiteen ulkopuolisista ”ansioista”.

Vuoden nuori taiteilija saa stipendin ja mahdollisuuden yksityisnäyttelyyn Tampereen taidemuseossa. Tila on suuri, mutta Tuori ottaa sen haltuun komeasti. Aiempia töitä on haalittu Ruotsia ja Tanskaa myöten. Taitelija itse asuu ja työskentelee tällä hetkellä Helsingissä.

Anna Tuori: Blow Out Your Candles, Laura (2010)

Tuorin maalaukset ovat hyvin tarinallisia. Nimet antavat kirjallisia viitteitä, mutta ei niitä välttämättä tulkintaan tarvita. Töiden äärellä oma mieli alkaa välittömästi askarrella kuviin kertomusta. Aavetaloja, kummituspuita, hohtavasilmäisiä tyttöjä ja kauhuromantiikkaa. Jokainen työ on kuin lasipalloon suljettu salainen maailma. Mielikuvissaan sen saattaa ottaa käteen ja ravistella: lunta sataa.

Kuva: Marko Melto

Tampereen taidemuseon tiilimakasiinista on Sara Hildénin betoniarkkitehtuurin äärelle vain pari pulterin heittoa. Intialainen Subodh Gupta on täyttänyt salit veistoksilla ja maalauksilla. Alakerran videolla hän pesee suihkussa päältään pyhän lehmän lantaa. Ehkä rituaalilla on delhiläiselle, Biharin köyhällä maaseudulla syntyneelle ja entiselle katuteatterin näyttelijälle erityisen läheistä symboliikkaa.

Gupta on ensisijaisesti kuvanveistäjä. Hän käyttää kiiltäviä teräsesineitä, useimmiten arkisia intialaisia ruoka-astioita, ja kasaa niistä monumentaalisia hahmoja: jättiläismunia, valtavia pääkalloja… liikkuvan kaupungin pienoismalleja. Töihin latautuu uskonnollista ja kantaaottavaa symboliikkaa.

Kuva, HS/Touko Hujanen

Ei ole lainkaan outoa hakea yhtymäkohtaa Tuorin ja Guptan taiteelle. Kumpikin lataa töihinsä tarinallista sisältöä. Guptalla se on suorempaa, Tuorilla meditatiivisempaa. Lopuksi pieni episodi Guptan näyttelyn reilun kuukauden takaisista avajaisista:

Tuolit täyttyvät ja seinänvierillä seisotaan. Pormestari puhuu virkamiesten pyöreitä ja pitkiä virkkeitä ja kehuu kaupunkia. Intian suurlähettilään puhe on lyhyt, muodollinen ja rutikuiva. Samassa puhujapöntön takaa ehtii saliin vanha nainen ja etenee vaivalloisesti kohti tuolien riviä. Pikkutakkiin, kaulahuiviin ja nokian kumisaappaisiin sonnustautunut taiteilija Gupta on heti tilanteen tasalla: hän nousee ja tarjoaa paikkansa vanhukselle. Kyllä herrasmies on herrasmies joka tilanteessa.

Mitä Jumala tarkoittaa?

Välillä kiusaus on liki voittamaton. Enkä voi väittää, ettenkö olisi joskus sortunut. On pidäteltävä itseäni, etten ala kammeta täällä maailmaa raiteilleen. Voisin valistaa ja varoittaa huonon kirjallisuuden ansiottomasta arvostuksesta. Tai puuttua vähäpätöisempiin seikkoihin ja oikoa homojen ihmisarvon sekä ”uskovien” käsitykset lähimmäisenrakkaudesta ja Jumalan tarkoituksesta.

Veistos Alexander Kosolapov: Hero, Leader, God.

Pidän kuitenkin kiinni 3000 merkin jutuista, joiden perusteet ovat kyseenalaiset. Ja siitä, ettei maailma kaipaa mielipidettäni joka asiaan. ”Jotain sinistä, uutta, lainattua ja vanhaa.” Enimmäkseen kahta viimeistä. Ja se mikä on lainattua ja vanhaa tulee asiansa osaavilta ihmisiltä.

Alain Bosquet (1919 – 1998) on ”paradoksien kirjailija”. Äärimmäisen vakava ja leikkisä samaan aikaan. Tunnustuksellinen ateisti, joka kirjoittaa: ”Jumala on este jonka pystytän oman itseni ja minun väliin ettei minun tarvitsisi ymmärtää itseäni.”

Runokokoelma Jumalan piina (wsoy) julkaistiin 1996 Sirkka Aulangon suomentamana. Vuosien varrella olen tarttunut Bosquetin kirjaan yhä uudelleen, eikä se ole koskaan jättänyt tekemättä vaikutusta. Bosquet tutkii Beckettin tavoin olemassaolon mielettömyyttä mitä moninaisemmista kulmista. ”Minä ajattelen Jumalaa monikossa varmistuakseni hänen moninaisuudestaan.”

Pentti Holappa on kirjoittanut Jumalan piinan esipuheeseen pienen tiivistelmän kirjailijasta ja hänen vaiheistaan, joten ei niistä tässä enempää. Hän on pyytänyt myös Bosquetilta muutaman rivin julkaistavaksi suomalaisille lukijoilleen. Runoilija itse luonnehtii kirjailijanlaatuaan muun muassa näin:

”Olen Graalin ja coca colan lapsi; kaksi tärkeintä tapahtumaa, jotka ovat minut leimanneet, ovat Auschwitz ja Hiroshima. Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Valéryn mutta myös Rilken ja Kafkan oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni hoitaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan. Uskontoni – aina tilapäinen – on kuvitteellisuutta. Runo tarjoaa toisenlaisia näköaloja, toisenlaisen hurmion. Muuten ei paljon merkitse, mitä asiasta sanon: hyvä ystävä, kysykää runoltani, sillä se vastaa aina tekijäänsä paremmin. Jopa haavojen peitteeksi on siveltävä hieman magiaa.”

Bosquetin kokoelman voima on sen moninaisuudessa ja yllättävissä tarkastelukulmissa. Siksi tuntuu erityisen vaikealta valita vain yhtä runoa tähän. Lukekaa koko kirja.

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla on valinnan varaa:

voin olla tammi tai vaikka tiikeri.

Voin muuttua virraksi tai taivaanrannaksi.

Joskus, ovelasti, muutan itseni ajatukseksi,

värähdykseksi, onneksi,

tai, pahankurisesti, yksisarviseksi, joka pureskelee ruusuja.”

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla ei ole koskaan valinnan varaa:

minusta tulee keskelle kirjan sivua

hyvin kuiva sana.”

Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset?

Juuri nyt kulttuuriblogin on aika zoomata Mao Tse-tungiin. Jos Jumalan profeettojen kirjat jätetään laskuista, Mao (1893 – 1976) on maailman kirjallisuushistorian ylivoimainen painosten kuningas. Ja totta kai minulta löytyy Kiinan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen puhemiehen aito Punainen kirja. Ostettu toisinajattelevalta opiskelijalta Tian´anmenin aukiolla 80-luvun alkupuolella.

Suuri ruorimies Mao ui Jangtsejoen yli 1956.

Koska en ymmärrä Punaisen kirjan tekstiä, tässä on tyydyttävä Pertti Niemisen suomentamiin runoihin. (Tammi 1973) Mao itse suhtautui säkeidensä julkaisemiseen nihkeästi. Syykin oli selvä. Ne nojasivat Kiinan runouden tuhansien vuosien perinteeseen ja tyyliin. Se ei sopinut kulttuurivallankumouksen tavoitteisiin, jossa pyrittiin eroon kaikesta entisestä.

Kiinalainen runous kirjoitetaan usein johonkin ikiaikaiseen sävelmään, se voi olla myös vastaus tai kommentti aikojen takaiselle mestarille. Kun Mao vuonna 1956 ui kolmesti Jangtsejoen yli Wuhanisssa, hän kirjoitti ”uroteostaan” runon vanhan Vesilaulun sävelmään. Siinä hän ylistää rakenteilla olevaa siltaa ja alleviivaa uutta aikaa: ”Jumalatar, jos vielä voimissaan, säikähtää, kun näkee miten maailma muuttuu.”

Jo ennen keisari Neroa moni totalitaarista valtaa käyttänyt hallitsija on halunnut päteä myös taiteilijana. Yhdistelmä ei ole tuottanut hedelmää. Äkkipäätä tulee mieleen vain yksi, jonka ajatuksilla on ollut kantavuutta. Rooman keisari sekä stoalainen filosofi Marcus Aurelius.

Sosialistista realismia. Puhemies Mao kansan parissa.

Kun kuuluisalta sinologilta (Kiinan kielen ja kulttuurin tutkija) Arthur Waleyltä tiedusteltiin mielipidettä Maon runoista, hän vastasi: ”Ne ovat parempia kuin Hitlerin maalaukset, mutta eivät ehkä aivan yhtä hyviä kuin Winston Churchillin.”

Maon näennäisissä luontorunoissakin on taistelun ylistystä ja vallankumouksen symboliikkaa. Valitsen näytteeksi tekstin ”Vastaus toveri Kuo Mo-Jolle”. Säkeet on kirjoitettu sävelmään ”Koko virta on punainen”. Runosta löytyy ikiaikainen hetkeen tarttumisen kehotus. Siinä viitataan maailmaa mullistavaan luonnonkatastrofiin, ja lopun kruunaa kaikkien tyrannien yhteinen tavoite. Mao on taas aivan ajan hermolla!

”Pieni, pieni maapallo: / jokunen kärpänen törmäilee seiniin. / Surinaa, surinaa, surullista valitusta, tuskaista itkua. / Muurahaiset kiipeävät huai-puuhun, / kerskailevat valtakuntansa suuruudella, / hevosmuurahaiset ravistavat puuta, sanovat: miten helppoa! / Kun länsituuli karisti lehdet Ch´ang-anissa, lensivät ujeltavat nuolet.

Miten paljon asioita, miten kiireisiä! / Taivas ja maa kiertävät ratojaan, aikaa on vähän. / Kymmenentuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi: / tartu vain tähän aamuun ja iltaan!

Neljä merta kääntyy nurin, / pilvet ja vesi kiehuvat, viisi mannerta järkkyy, kun tuuli ja ukkonen nousevat. / Meidän on lakaistava pois kaikki tuhohyönteiset, / päästävä kaikista vihollisista.”

Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja

Veijo Meri on suomalaisen kirjallisuuden gigantti. Kenties modernismimme merkittävin kirjailija. Julkaisu- ja ansioluetteloita varten on toiset foorumit, vaikkapa Wikipedia. Nyt zoomataan aivan pieneen. Lopulta vain yhdeksään lyhyeen riviin.

Kansi Kirjakauppaliiton lehdestä 1/1964

Kolme vuotta sitten, kun Meri täytti 80, Aamulehden toimittaja Johanna Vehkoo soitti kirjailijalle ja kysyi haastattelua. Muuta ei loistavaan ideaan tarvittukaan. Juttua tuli luurin täydeltä ja toimittajan tehtäväksi jäi naputella kokosivun juttu kasaan. Vuodatuksensa lopuksi Meri oli todennut: ”Mutta minunhan ei pitänyt antaa mitään haastatteluja, ja nyt minä olen puhunut näin kauhean paljon.” Jutusta tuli taatusti kirjailijan itsensä näköinen. Lohkaistaan tähän armoitetun tarinaniskijän haastattelusta maukas pala:

”Ei romaania voi joka vuosi julkaista, jos sen todella alusta ihan kirjoittaa niin, että siinä on hahmo. Semmoinen, joka ei noudata jotain aikaisempaa rakennetta, eli ihan omaehtoinen kirja, ja tyyli on minun. Se pitää kirjoittaa niin, että kirja on ensimmäisestä lauseesta viimeiseen asti yhtenäinen, samaa kokonaisuutta.

Lauri Viidan kanssa tästä puhuttiin, että jokaisen lauseen täytyy sopia kokonaisuuteen. Viita minulle soittikin muutama viikko ennen kuolemaansa. Hän oli polttanut sotilaspassinsa, kun hänellä oli niitä eksistenssikohtauksia niin kuin minullakin. Niin kuin Luther oli saanut sen kohtauksen ja kirkossa kaatunut.

No, Viita oli käynyt hakemassa uuden passin ja hänellä oli uusi pukukin. Hänet oli kutsuttu Linnaan, ja hän minulta kysyi, että menenkö minä ja otanko vaimoni mukaan. Sanoin, että totta kai. Mutta entä jos vaimo rupeaa siellä johtamaan näkymätöntä orkesteria, kysyi Viita. Minä siihen, että ei kai se haittaa, jos se orkesteri ei soita.”

Laila Hirvisaari ja Veijo Meri. YLE:n kuvagalleria 7.12.2010

Meri on kirjoittanut kaikkea mahdollista etymologisesta sanakirjasta lähtien. Runokokoelmia on kertynyt kahdeksan, silti ne ovat vain sivupolku hänen tuotannossaan. Merellä on aidon lyyrikon ote, runot eivät pyri selittämään itseään. Lähestytään lopuksi mainitsemaani yhdeksää tekstiriviä. Esikoiskokoelman Mielen lähtölaskenta (wsoy 1976) aloittaa lyhyt runo. Se on mainio kuvaus kirjailijasta, joka on pilkun päässä kokonaisen maailmansa siirtämisestä paperille:

Tuoli istuu, pöytä seisoo, sänky makaa.

Ikkuna on halpaa seinää,

se neliöi pyöreän maailman.

Kirjan sivulle mahtuu

kolme metriä kirjoitusta,

pieneen romaaniin viisi sataa.

Kävelen sen matkan

kuudessa minuutissa

mielessä kaikki.