Kun räjähtää suojaudumme kioskin kulmaan

Keskiviikkona 17.11. Ateenan keskustaan on komennettu 7000 poliisia. Mellakoissa menehtyneiden vuosipäivälle otetaan jatkoa. Näin typerän yksinkertaisesti ilmaistuna. Kello 18.20 kuljemme “kotikatua” Aleksandrasille. Se on suljettu liikenteeltä, mutta ihmisten virta valuu vastaan.

Ateena 17.11.2010

Poliisien iskujoukko on ryhmittynyt leipäkaupan kulmaan. Jatkamme ylöspäin ja näemme kohti keskustaa marssivia mielenosoittajia. Arvaamatta joukosta erkanee huppupäinen mies ja syöksyy kohti koppalakkisia poliiseja pesäpallomailaa pidempi parru kädessään.

Ateena, Aleksandras 17.11.2010

Poliisit pakenevat juosten. Heidän tilalleen ilmestyy kaasunaamarein ja rynnäkkökilvin varustautunut joukko. Vieressä jysähtää. Suojadumme kioskin kulmaan. Seuraksemme pakenee vapiseva nainen ja kioskin pitäjä ryntää kiskaisemaan luukut alas.

Ateeena 17.11.2010

Mielenosoittajat jatkavat eteenpäin ja tilanne alkaa rauhoittua. Kun nappaan takaisin kulkiessa kuvan kadun sulkeneista liikennepoliiseista, he loikkivat kysymään miksi kuvaan. Anna totuudenmukaisen selityksen ja kerron olevani hölmö turisti Suomesta. Se hämmentää herrat.

Ateenan poliisit 17.11.2010

Kulman tavernassa seurataan jo jalkapalloa. Nyt kirjoitan juttua ja kaadan reilun lasillisen Ouzoa. Merkki on Daily. Vastaava kuin meidän Pirkka. Parvekkeen ovi on auki, jossain ulvoo sireeni ja helikopterit pörräävät Ateenan yllä.

PS. kirjoitin jutun jo eilen, mutta kone tekee tilttejä jatkuvasti. Toivon, että tällä saa vielä kuulumisia blogiin. Kotimaassa pitää heittää hyvästit vanhalle kunnon iBookille, joka on palvellut kohta kymmenen vuotta : )

Bacchuksen ja Poseidonin vastaisku – omat koirat purivat

Jos syö pari viikkoa mustekalaa, jättikatkarapuja, simpukoita ja sardiineja ja kokeilee tunnistamattomia kalalajeja, jos kulauttelee hapokasta pahvipurkkiviiniä ja nauttii muutaman oluen, jos on taipumusta saada kihtivaivoja, voi olla, että Bacchuksen ja Poseidonin vastaisku osuu suoraan isovarpaaseen ja aiheuttaa kivuliaan tulehduksen.

Bacchus, tekijä tuntematon, 1600-luku.

Vedenjuonti ja tulehduskipulääke auttaa varpaaseen. Ja jos suinkin, aamun tunnit kirjoitettuaan voi aristavalla koivellaan käppäillä läheiseen puistoon. Naiset kuljettavat koiria, lapset kirmaavat pallon perässä ja harmaantuneet herrat istuvat pelilautojensa ääressä: shakkia tai dominoa. Ja joka on tyylistään tietoinen, ei hellitä siitä vaikka olisi lähtenyt matkaan ikäkululla mopolla.

Ateena, Aleksandrasin puisto 14.11.2010

Viinin- ja meren jumala, aivan kuten muutkin, vaikuttavat keskuudessamme yhä. Jos minusta tuntuikin, että omat koirat purivat, sekin kielikuva on elänyt tuhansia vuosia.

Aktaiton oli taitava metsästäjä – primus inter pares – ja nopea juoksija. Metsästyskoiristaan hän oli erityisen ylpeä. Eräänä aamuna hirvimetsällä, hän ehätti joenmutkaan ennen kaikkia muita. Kiihtyneenä hän alkoi lähestyä paikkaa, koska kuuli sieltä kylpevien nymfien ilottelua.

Arvaamatta nauravien nymfien keskeltä nousi kaunis Artemis, arka ja vetäytyvä metsästyksen jumalatar, joka itse metsästi vain öisin, kuunsirppi otsallaan. Koskaan aiemmin ei ollut kuolevaisen silmä nähnyt jumalatarta alastomana. Aktaionin tuijottaessa Artemis vilkaisi taakseen ja näki nuorukaisen. Artemis viskasi vettä hänen kasvoilleen: ”Koetapa nyt kertoa miten yllätit Artemiin vaatteita vailla.”

Pakeneva Aktaion tunsi jalkojensa käyvän ohuiksi, jalkaterät kovettuivat kavioiksi ja hän huomasi juoksevansa neljällä jalalla. Karva alkoi levitä iholle ja otsaan puhkesivat sarvet. Laukatessaan hän kuuli koirien ulvonnan ja näki, miten hänen oma laumansa oli saanut vainun. Kun hän kompastui, koirat ehtivät hänen kimppuunsa ja upottivat hampaansa saaliiseen ”Ettekö isäntäänne tunne”, hän olisi halunnut huutaa, mutta hirvet eivät puhu ihmisen äänellä.

Kreikkalainen ystävä, Ateena 14.11.2010

Puistokahvilan takapihan koira ottaa elämän rennommin. Se ei hoida edes vahtikoiran hommiaan vaan haluaisi minusta kaverin. Varmaankin makupalan laihassa toivossa.

Lauantain kirkkoreissu ja Ateenan kissat

Parin korttelin päästä löytyy Eleftheriosin katedraali. Viime sunnuntaina vierailin uppo-outona häissä. Mummuosaston kertoman mukaan sulhanen oli Albaniasta. Morsiamen oletin olevan täkäläisiä, mutta sehän on suvussa vähemmän merkittävää… oletan. Mutta on totta, että kamera jää matkasta aina tärkeimpien tapahtumien kohdalla.

Ateena, Eleftherios, 13.11.2010

Uudemman kirkkoreissun kohdalla ihmetyttää vain ”kirkkoväärtin” käytös. Hän kauhoo pitkiä, palavia tuohuksia ja painaa ne sammutuskulhoon vaikka uusille olisi vielä hyvin tilaa. Miten nyt käy esirukouspyyntöjen lepattavien liekkien ja keskenkatkaistujen toiveiden?

Soutsou-kadulle kiertäessä havahdun jälleen siihen, miten keskusta on koirien reviiriä, kaikkialla muualla Ateenaa hallitsevat kissat. Olen nähnyt miten ihmiset palvelevat niitä nöyrästi ja tuovat tyhjille tonteille kasseittain kaupasta kaahittua ruokaa.

Ateenan kissa, Laskaroes-katu 13.11.2010

”Kotona” tutkin kirjahyllyä. Ensimmäinen opus ei tärppää, mutta seuraava antaa ensiaukeamalta sopivantuntuiset säkeet. Miten ne sitten käsittääkin. Sovittelen runon keskeltä reväistyt rivit tähän ja kaadan litran pahvipurkista (1,50 eur) lasillisen viiniä. Näin kirjoittaa Juuli Niemi kokoelmassaan Pitkästä ilosta (Otava 2005).

Tässä maassa miehet ihailevat tyttöjä,
jotka ovat vielä itsenäisempiä kuin heidän kissansa,
nuolevat itsensä puhtaaksi ennen nukkumaanmenoa.

Pecoss Bill ja Parthenon

Akropoliin Agoralla ei muutamaan vuoteen ole saanut vaellella aivan vapaasti. Reitit kulkevat aidattuja polkuja pitkin. Itse Parthenonin temppelin restaurointi etenee ehkä hieman nopeammin kuin happosateiden pakokaasucocktail syö tulosta. Aikoinaan tehdyt virheelliset restauroinnit on kuitenkin purettu ja EU:n avustama jälleenrakennus etenee suunnitelmallisesti.

Akropolis 10.11.10

Akropoliin etelärinteeseen avattiin toissakesänä sveitsiläisen arkkitehdin Bernard Tschumin suunnittelema museorakennus, johon vanhan museon aarteet siirrettiin. Vierastin aluksi Tschumin mahtipontisen raskasta näkemystä, joka tuntui syövän itse esineistöä, mutta yön yli nukuttuani olen tullut toisiin aatoksiin. (Lopulta en ymmärtänyt vain sitä, että museossa kaikki kuvaaminen kiellettiin.)

Akropoliin uusi arkeologinen museo, avattu 20.6.2009

Maisemallinen yhteys toimii hienosti, etenkin museosta Akropoliille tähyttäessä. Rakennuksen kerroksia lävistävät lasilattiat, joista näkyvät arkeologiset kaivaukset antavat kokonaisuudelle aivan uuden ulottuvuuden. Salit on suunniteltu myös sitä silmälläpitäen, että lordi Elginin aikanaan ryöväämät ja British Museumille kauppaamat marmorit saataisiin vielä joskus takaisin.

Parthenon ja Pecoss Bill 10.11.10

Itse Akropoliilla on entistä tiukempi kuri. Jos nuoret riehaantuvat koppaamaan toisensa reppuselkään ja kuvaan temppelin edessä, se kiirehditään kieltämään. Omassa repussani oli Pecoss Bill –sarjakuvalehden numero vuodelta 1953. Kohotin sen kohti Parthenonia ja nappasin kuvan. Se havaittiin ja vaadittiin välittömästi poistamaan epäkunnioittavuuteen vedoten. Kuvat kamerasta käytiin läpi, mutta onnistuin huijaamaan yhden otoksen.

Lopulta jää ihmetys hölmöstä, joka haahuilee antiikin raunioilla sarjakuvalehti repussaan. Sattuneesta syystä halusin mainitun kuvan. Lehti edustaa uuden käsikseni keskeistä lähdeaineistoa. Ja on täällä muutakin tähdellistä mukana: vaikkapa laajahko aineisto Viestintätutkimuksen nykytilasta Japanissa, artikkeleita tekoälystä ja nettiverkkojen käännöskoneista sekä Tallinnan kartta… Muistatte varmaan Matti Pulkkisen jo kliseiseksi kiteytyneen määritelmän: ”Romaani on sika, joka syö kaiken.”

Lumesta – lyhyesti

Käytyäni Central Marketin kalatorilla kuulin, että Pirkanmaalle on satanut lunta. Kaivoin siis kirjahyllystä Lassi Nummen kokoelman Matkalla niityn yli (Otava 1986). Omistuskirjoituksen mukaan kirjailija itse on jättänyt kokoelman Ateenaan tasan yksitoista vuotta sitten.

Kalaa Ateenassa 8.11.2010

Osastosta Talviniitty, löytyy kolmen säkeen runo, jossa sanaa lumi ei edes mainita. Mutta siellä se on, majesteettisen voimakkaana. En nyt tähän hätään muista koskaan lukeneeni komeampaa ensilumen kuvausta:

Suunnaton avara tila.

Maa palauttaa taivaalle

kauan pidättämänsä valon.

…………………………………..

Ps. ystävät Facebookissa kyselivät 15 minuutissa laadittua 15 tärkeän kirjan listaa. En pystynyt tekemään sitä, mutta palaan asiaan tässä blogissa kunhan ennätän.

Jumalten puuhat ja pahvilaatikot

Muinoin Akropoliille alettiin rakentaa linnoitusta ja Athene-jumalatar halusi auttaa urakassa. Niinpä hän alkoi henkilökohtaisesti järjestellä kivien kuljetusta Pentelikon-vuorelta. Kesken kaiken hän sai kuulla miten kaksi Ateenan kuninkaan tyttäristä oli menettänyt järkensä ja heittäytynyt alas Akropoliilta. Järkyttyneenä jumalatar pudotti kiven, jota oli kantamassa. Niin syntyi Lykabettos-vuori keskelle Ateenaa.

Akropolis 6.11.2010

Puhemies Mao sanoi, ettei ihminen ole ihminen, ennen kuin on kiivennyt Kiinan muurille. Ateenassa otetaan astetta rennommin ja sanotaan, ettei kaupungissa kannata käydä, ellei kiipeä Lycabettokselle. Niin piti tehdä tälläkin kertaa. Ja totta on, että kaupunki avatuu komeammin tuskin mistään.

Agios Giorgioksen kappeli, Ateena, Lycabettos.

Huippua kaunistaa Agios Georgioksen kappeli ja pieni patio sen edessä, kaikki  valkoista marmoria. Lycabettos ei ole järin korkea, mutta 227-metrisen vuoren huipulla tunnelma on yhtä aikaa tiheä ja avara: kaiken keskellä ja kaikesta poissa. Kappeli nielaisee hämäräänsä, ulos astuessa auringon hehku sokaisee.

Lycabettos, Ateena 6.11.2010

Päivä käynnistyi seitsemältä, aluksi kolmen tunnin siivu käsikirjoitusta, jatkoksi lenkki Lycabettokselle. Ja koska tämä ei ole silkka matkailublogi, etsin kirjahyllystä vielä muutaman säkeen. Aivan itsekseen käteeni osuu Leena Rantasen kokoelma Vastaantulijoita (Like 2006). Proosarunosta Pahvilaatikko löytyy ajankohtaista vastapainoa jumalten puuhille.

”Minua kiukuttaa, miksi jalkakaytäville jätetään valtavia pahveja! Tuskin mahtuu ohitse kulkemaan! Siinä on joku pöyhkeä ostanut jääkaappipakastimen ja kantanut kääreet kadulle toisten riesaksi. Tuohan on kuin yksiö, sanoo edelläni kulkeva nuori mies toverilleen. Kun tulen pahvien kohdalle, ne liikahtavat, sieltä yrittää nousta uninen mies jolla on likainen parransänki.”

Pommit ja porkkanat – kauhu ja onni

Eilisen illan tv-lähetys näytti kuvia Ateenan poliiseista ja pomminpurkajista. Aamu Soutsou-kadulla alkaa viereisen korttelin torilta. Pommit tuntuvat epätodelliselta, perunat, palkopavut, porkkanat ja kalat konkreettiselta. Myyjä viiltää vatsan auki ja silpaisee tottuneesti tonnikalalta sisälmykset.

Kavlou-katu, Ateena 3.11.10

Aloitin uuden romaanikäsiksen täällä tasan vuosi sitten. Tuntuu hyvältä tulla saattamaan työtä loppuun. Aurinko paistaa pilvien lomasta, t-paidalla tarkenee. Litra viiniä maksaa pari euroa, kuvan ostokset aamun torilta parikymmentä. Illan menu: limessä marinoidut, paistetut kalafileet ja yrttimaustetut uunivihannekset.

Soutsou-katu, Ateena 3.11.10

Kirjailijaliiton kämpässä on toki kirjahylly, jonka valikoimaan pitää palata tulevina päivinä tarkemmin. Näin aluksi nappasin sieltä Ilpo Tiihosen Valitut runot Lyhyt oodi kaikelle. Avasin sivut sokkona ja tarjoan lukijoille  runon Kauhu ja onni. Upea teksti, joka suhteutaa universumin ja ihmisen mielikuvat sellaisella huumorilla, jonka vain Tiihonen osaa.

”Illalla, kun kaikki / Suomen viisisataatuhatta nallea / on peitelty, / ja puolimiljoonaa punahilkkaa / puristettu kuiviin / viimeiseen / suden/ veren / pisaraan / asettuu punainen kieli / levolle / neljän miljoonan valkoisen maitohampaan / väliin / Näemme meteoriittien myöhäisriitit, / suhahdukset / sängynpinnojen väleistä, / ja viimeinen sirkkelinterä / iskeytyy / vuoteen vaneriseen päätyyn / On talvinen pakkasyö, samettia, kitiiniä, / lepää tummaselkäinen miljardipistepirkko / ja ihmisen pienessä päässä / möökö jo pökköllään.”

…………………………………………..

Ps. kaikille niille, jotka ovat Kreikan taloustilanteesta huolissaan. Valoa kohti kuljetaan. Joka ainoa torikauppias tulostaa ostoksesta kuitin!

Leonardon uni

Aloitin uuden romaanikäsiksen Ateenassa viime vuoden marraskuussa. Jatkoin täällä vuoden samaan soittoon. Maanantaina nousen koneeseen ja vietän samassa kirjailijaliiton kämpässä kuukauden. Käsikirjoitus valmistuu. Palattuani luetan sen psykologian asiantuntijalla ja luovutan sitten kustannustoimittajani käsiin.

Pidän reissussa blogia mikäli yhteydet eivät takkuile. Sitä ennen tähän saattaisi sopia matkanovellini, jonka Finnairin Blue Wings -lehti tilasi ja julkaisi kesänumerossaan. (kuvitus Markus Majaluoman)

Piirros Markus Majaluoma, julkaisu Blue Wings -lehti/ kesä 2010.

”Kun aurinko kiertyi paistamaan Dei Fabbrin kujan suuntaisesti, Leonardo avasi makuuhuoneensa ikkunaluukut. Kattojen yli saattoi nähdä Pyhän Markuksen torille, jossa basilikan kupolit kimmelsivät aamun valossa. Ja Dogen palatsissa Agostin Barbagiro makasi vielä katosvuoteessaan, kihti oli valvottanut häntä koko yön ja turvonnut vasen jalkaterä oli sietämättömän kipeä.

Leonardo ei välittänyt pukeutua vaan haki toisesta huoneesta liinalla peitetyn pajukorin, johon Salai oli varannut aamuksi syötävää: leipää, vuohenjuustoa ja kuumassa tuhkassa kypsennettyjä viiriäisen munia. Hän kulki yöpaidassaan parvekkeelle, josta näkymä avautui etelään.

Syödessään hän tarkkaili lintuja. Leonardo oli alkanut suunnitella codexia lintujen lennosta ja kirjoittanut edellisenä iltana työpäiväkirjaansa: ”Päättelen, että lintu voi nousta siipiään liikuttamatta korkeammalle sen vuoksi, että se kaartaa tuulen liikkeen mukana.”

Leonardo kääntyi kutsumaan Salaita. Heidän käytössään oli talon ylin kerros, ja vaikka Leonardo karjui parvekkeen ovella apulaisensa nimeä, hän ei saanut vastausta. Pojan olisi pitänyt hakea hänelle väriä hierrettäväksi, puuttui karmosiinia, lapis lazulia ja malakiittia. Kaikki oli valmiiksi muistilapulle kirjoitettuna, mutta Salai, se paholaisen riiviö oli ehtinyt livistää jo aamusta!

Leonardolla oli mukanaan Venetsiassa pieni luonnos Lisa del Giogondon kuvasta, hän olisi halunnut kokeilla värejä siihen. Ei auttanut kuin lähteä itse, vaikka käveltävää kertyisi Ponte Rialton toiselle puolelle saakka. Hän heitti viitan ylleen ja sujautti sen poimuihin yrttipussin – kanaalien vesi löyhkäsi helteellä sietämättömältä.

Juuri kun hän oli kääntymässä sivukujalta kohti Canal Grandea, hän huomasi miten Salai seisoi kaariholvin varjossa kahden muun pojan kanssa, heidän naurunremakkansa kajahteli kanaalin kuilussa. Poika säpsähti kuullessaan nimeään huudettavan, Leonardo ei ollut lainkaan hyvällä tuulella, mutta Salai vastasi hänelle, että voisi juosta koko matkan ja värit tulisivat tuota pikaa.

Kun Leonardo mietti miten saisi muistilapun kanaalin toiselle puolelle, hän huomasi maassa muurista lohjenneen marmorinkappaleen. Käärittyään paperin sen ympärille hänen oli helppo viskata kivi suoraan Salain jalkojen juureen. Pienessä tapahtumassa oli jotain sellaista, joka jäi vaivaamaan Leonardoa koko päiväksi ja askarrutti vielä illalla vuoteeseen käydessäkin. Jos ilmaa halkova siipi saisi voimaa tarpeeksi – ja lentonsa aikana yhä lisää, se kykenisi kantamaan miten raskasta kuormaa tahansa. Ajatus oli mykistävä. Suorastaan pelottavan kiehtova.

Nukahtaessaan aamun ensimmäiseen sarastukseen Leonardo näki ihmeellisen unen: siinä oli valtava, marmorikappelin kokoinen lintu, joka hohti auringossa kirkkaana kuin sveitsiläiskaartin haarniskoitu joukko. Oudosti pukeutuneiden ihmisten jono nousi portaita ja katosi jättiläislinnun sisään, eikä Leonardo voinut olla liittymättä heidän joukkoonsa. Sisällä avautui eriskummallisten tuolien rivi, joista yksi oli tyhjänä kuin häntä varten.

Hän istui paikallaan oudon näyn sokaisemana kunnes kuva alkoi uudelleen kirkastua. Pienestä aukosta hän erotti linnun suunnattoman siiven ja siihen kiinnittyneen hopeisen munan. Jättiläislintu alkoi liikkua yhä vavisuttavamman jylyn saattelemana kunnes sen ote kirposi alla vilistävästä maasta. Valtava koura tempasi linnun tyhjyyteen ja kuljetti sitä päin pilviä. Leonardo erotti talojen katot, kanaalien verkoston, meren laguunin ja Markuksen torin kainalosta jyrkästi kiertyvän Canal Granden, joka halkaisi Venetsian kuin nurin käännetty s-kirjain.

Hän piirsi käsittämättömän linnun työpäiväkirjaansa, mutta katui jo seuraavana päivänä muistiin merkitsemäänsä näkyä, koska ei voinut selittää sitä. Leonardo repi lehden päiväkirjastaan, mutta outo uni ei lakannut vaivaamasta häntä. Hän ei voinut kuin ajatella miten hänelle oli näytetty jotain sellaista, josta tulisi totta vasta satojen vuosien kuluttua.”

Turhien asioiden vakava tutkija

Erämaahan tuomittu voi löytää vettä kahdella tavalla. Joku kaivautuu niin syvälle, että osuu vesisuoneen varmasti. Toinen laukkaa ympäri aavikkoa, kaivaa tuhat kuoppaa ja toivoo parasta. Kuulun jälkimmäiseen heimoon. Hyllyssäni lojuu alleviivattuja ja koirankorville käänneltyjä kirjoja, joihin en halua palata. Kauan sitten kolahtanut teksti ei ehkä tekisi vaikutusta tänään. Lainatakseni Fernando Pessoaa: ”Suonissani virtaavat tulevien maisemien pienimmätkin yksityiskohdat, ja kaikki se minkä joudun näkemään toistamiseen tuntuu jo tuskallisen yksitoikkoiselta.”

Fernando Pessoa (1888-1935)

Portugalilainen Pessoa (1888-1935) lukeutuu Eurooppalaisen kirjallisuushistorian merkkimiehiin. Hän julkaisi aikanaan vain yhden runoteoksen, mutta kirjoitti laajan tuotannon taiteilijanimillä, joista kasvatti itsenäisiä ja keskenään kiisteleviä sivupersoonia. Vähän samaan tapaan kuin tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard, joka julkaisi kiistakirjoituksia itsensä kanssa ja kritisoi omia kirjojaan.

Kollega Octavio Paz kirjoitti Pessoasta, että hän oli ”anglomaani, likinäköinen, kohtelias, vaikeasti tavoitettava, mustiin pukeutunut, harvasanainen ja tuttavallinen, nationalismia saarnaava kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, verenkylmettäjä, muiden runoilijoiden itsetuhoinen luoja, kristallinkirkkaiden paradoksien löytäjä, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu – kuka Pessoa?”

Pazin määre kuvaa ristiriitaisen persoonan. Pessoan oma lause: ”En minä aina ole sama”, päätyi Pentti Saaritsan viimeksi suomentaman kokoelman nimeksi. (Otava 2001)

”Levottomuuden kirja” toimitettiin Pessoan valtaisasta jäämistöstä ja julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1982. Andalusialainen koira julkaisi Sanna Pernun suomennoksen ja Priit Pärnin kuvilla varustetun laitoksen 1999. Päätöksiäni uhmaten uskalsin nostaa kirjan yöpöydälle. Teksteissään Pessoa palaa yhä uudelleen mielikuvituksen voimaan ja mitättömyyden filosofiaansa: ”Kykenen kuvittelemaan itseni kaikeksi, koska en ole mitään.”

Kannattaa pitää silmät auki arkiselle, turhalle ja mitättömälle. Annetaan Pessoan kertoa miksi:

”Me voimme ja meidän tulee oppia toisilta ihmisiltä. Se on hyvä elämänohje. Elämässä on vakavia asioita joita voimme oppia huijareilta ja rosvoilta, filosofioita joita jakelevat typerykset, luonteenlujuuden ja lainkuuliaisuuden opetuksia jotka syntyvät sattumalta ja joiden antajat ovat sattumanvaraisia. Kaikki on kaikessa. Joinakin kristallinkirkkaina mietiskelyn hetkinä, esimerkiksi kun vaellan aikaisin iltapäivällä pitkin katuja ja teen huomioita, jokainen ihminen tuo minulle jonkinlaisen uutisen, jokaisessa talossa on jotain uutta, jokaisessa kilvessä on viesti minulle.”

Pitäisi muistaa – mutta meinaan unohtaa

Kun vetäisen herneen nenään, tai hatuttaa hitosti, huomaan yksinkertaisen asian: haluaisin olla itse enemmän, mutta päädynkin vaatimaan sitä muilta. Silloin kannattaisi muistaa pari asiaa. Ensinnäkin: elämä on palvelutehtävä. Toiseen päästään pienen mutkan kautta ja nobelistin johdattelemana.

Joseph Brodsky, kuva Wikipedia.

Joseph Brodsky (1940-1996) on jälleen ajankohtainen. Ja koskapa ei olisi. Savukeitaalta on juuri julkaistu Jukka Mallisen kirja Seisahdus erämaassa: elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä. Leningradilaisrunoilija tuomittiin 60-luvulla pakkotyöhön viideksi vuodeksi. Syytös oli eläminen yhteiskunnassa tyhjäntoimittajana ja loisena. Runoilija selvisi takaisin kärsittyään 18 kuukautta Arkangelissa.

Vapaamielisemmän kulttuurikauden jälkeen vain neljä Brodskyn runoa julkaistiin Neuvostoliitossa. Totalitarismin kone jauhoi taiteilijansa ja neronsa armotta. Brodsky joutui muuttamaan kotimaastaan Yhdysvaltoihin vuonna 1972. Hän alkoi kirjoittaa englannin kielellä. Nobel napsahti kotimaansa menettäneen miehen kohdalle 1987.

Vaikka Brodsky oli yksi syvemmin sivistyneitä kirjailijoita, joita olen lukenut, hän ei kaihtanut arkisen ja rujon materiaalin yhdistämistä ylevään. Vähän samaan tapaan kuin Pablo Neruda epäpuhtaan runouden julistuksessaan. Brodskyn vastakkainen olemus kirkastuu vaikkapa hänen esseekokoelmasaan Keräilijän kappale. (Tammi 1997) Kirjasta löytyy muun muassa Kirje Horatiukselle, Kunnianosoitus Marcus Aureliukselle ja hieno teksti: Kuinka kirjaa on luettava.

Jukka Mallinen on valinnut tuoreen kirjansa teemarunoksi saman tekstin, jolla hän aloittaa viisitoista vuotta sitten suomentamansa Brodskyn runovalikoiman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Lainaan tekstin tähän.

”Astuin häkkiin villipedon sijaan, / poltin naulalla kakun ja liikanimen parakin seinään, / elin meren äärellä, pelasin rulettia, / söin lounasta frakissa piru tietää kenen kanssa. / Jäävuoren huipulta näin puoli maailmaa, / olin kolmasti hukkua, kahdesti lentää kappaleiksi. / Hylkäsin maan, joka minut ruokki. / Minut unohtaneista saisi kokoon kaupungin. / Maleksin aroilla, jotka muistavat hunnin ulvonnan, / puin ylleni sitä, mikä tulee uudestaan muotiin, / kylvin rukiin, katoin puimahuoneen mustalla / tervahuovalla ja imuroin kaikki paitsi kuivan veden. / Päästin uniini saattovartijan korpinsilmän, / järsin karkotuksen leipää kuorta nirsoilematta. / Sallin äänijänteilleni kaiken paitsi parkumisen; / siirryin kuiskaukseen. Nyt olen neljänkymmenen. / Mitä sanoisin elämästä? Se osoittautui pitkäksi. / Murheen kanssa yksin tunnen solidaarisuutta. / Mutta niin kauan kuin suuni ei ole täynnä savea, / siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta.”

Palataan alkuun ja toiseen asiaan, josta minun on usein muistutettava itseäni. Vastaus löytyy Brodskyn runosta ja kiteytyy kahteen viimeiseen säkeeseen.