Aloitin uuden romaanikäsiksen Ateenassa viime vuoden marraskuussa. Jatkoin täällä vuoden samaan soittoon. Maanantaina nousen koneeseen ja vietän samassa kirjailijaliiton kämpässä kuukauden. Käsikirjoitus valmistuu. Palattuani luetan sen psykologian asiantuntijalla ja luovutan sitten kustannustoimittajani käsiin.
Pidän reissussa blogia mikäli yhteydet eivät takkuile. Sitä ennen tähän saattaisi sopia matkanovellini, jonka Finnairin Blue Wings -lehti tilasi ja julkaisi kesänumerossaan. (kuvitus Markus Majaluoman)
”Kun aurinko kiertyi paistamaan Dei Fabbrin kujan suuntaisesti, Leonardo avasi makuuhuoneensa ikkunaluukut. Kattojen yli saattoi nähdä Pyhän Markuksen torille, jossa basilikan kupolit kimmelsivät aamun valossa. Ja Dogen palatsissa Agostin Barbagiro makasi vielä katosvuoteessaan, kihti oli valvottanut häntä koko yön ja turvonnut vasen jalkaterä oli sietämättömän kipeä.
Leonardo ei välittänyt pukeutua vaan haki toisesta huoneesta liinalla peitetyn pajukorin, johon Salai oli varannut aamuksi syötävää: leipää, vuohenjuustoa ja kuumassa tuhkassa kypsennettyjä viiriäisen munia. Hän kulki yöpaidassaan parvekkeelle, josta näkymä avautui etelään.
Syödessään hän tarkkaili lintuja. Leonardo oli alkanut suunnitella codexia lintujen lennosta ja kirjoittanut edellisenä iltana työpäiväkirjaansa: ”Päättelen, että lintu voi nousta siipiään liikuttamatta korkeammalle sen vuoksi, että se kaartaa tuulen liikkeen mukana.”
Leonardo kääntyi kutsumaan Salaita. Heidän käytössään oli talon ylin kerros, ja vaikka Leonardo karjui parvekkeen ovella apulaisensa nimeä, hän ei saanut vastausta. Pojan olisi pitänyt hakea hänelle väriä hierrettäväksi, puuttui karmosiinia, lapis lazulia ja malakiittia. Kaikki oli valmiiksi muistilapulle kirjoitettuna, mutta Salai, se paholaisen riiviö oli ehtinyt livistää jo aamusta!
Leonardolla oli mukanaan Venetsiassa pieni luonnos Lisa del Giogondon kuvasta, hän olisi halunnut kokeilla värejä siihen. Ei auttanut kuin lähteä itse, vaikka käveltävää kertyisi Ponte Rialton toiselle puolelle saakka. Hän heitti viitan ylleen ja sujautti sen poimuihin yrttipussin – kanaalien vesi löyhkäsi helteellä sietämättömältä.
Juuri kun hän oli kääntymässä sivukujalta kohti Canal Grandea, hän huomasi miten Salai seisoi kaariholvin varjossa kahden muun pojan kanssa, heidän naurunremakkansa kajahteli kanaalin kuilussa. Poika säpsähti kuullessaan nimeään huudettavan, Leonardo ei ollut lainkaan hyvällä tuulella, mutta Salai vastasi hänelle, että voisi juosta koko matkan ja värit tulisivat tuota pikaa.
Kun Leonardo mietti miten saisi muistilapun kanaalin toiselle puolelle, hän huomasi maassa muurista lohjenneen marmorinkappaleen. Käärittyään paperin sen ympärille hänen oli helppo viskata kivi suoraan Salain jalkojen juureen. Pienessä tapahtumassa oli jotain sellaista, joka jäi vaivaamaan Leonardoa koko päiväksi ja askarrutti vielä illalla vuoteeseen käydessäkin. Jos ilmaa halkova siipi saisi voimaa tarpeeksi – ja lentonsa aikana yhä lisää, se kykenisi kantamaan miten raskasta kuormaa tahansa. Ajatus oli mykistävä. Suorastaan pelottavan kiehtova.
Nukahtaessaan aamun ensimmäiseen sarastukseen Leonardo näki ihmeellisen unen: siinä oli valtava, marmorikappelin kokoinen lintu, joka hohti auringossa kirkkaana kuin sveitsiläiskaartin haarniskoitu joukko. Oudosti pukeutuneiden ihmisten jono nousi portaita ja katosi jättiläislinnun sisään, eikä Leonardo voinut olla liittymättä heidän joukkoonsa. Sisällä avautui eriskummallisten tuolien rivi, joista yksi oli tyhjänä kuin häntä varten.
Hän istui paikallaan oudon näyn sokaisemana kunnes kuva alkoi uudelleen kirkastua. Pienestä aukosta hän erotti linnun suunnattoman siiven ja siihen kiinnittyneen hopeisen munan. Jättiläislintu alkoi liikkua yhä vavisuttavamman jylyn saattelemana kunnes sen ote kirposi alla vilistävästä maasta. Valtava koura tempasi linnun tyhjyyteen ja kuljetti sitä päin pilviä. Leonardo erotti talojen katot, kanaalien verkoston, meren laguunin ja Markuksen torin kainalosta jyrkästi kiertyvän Canal Granden, joka halkaisi Venetsian kuin nurin käännetty s-kirjain.
Hän piirsi käsittämättömän linnun työpäiväkirjaansa, mutta katui jo seuraavana päivänä muistiin merkitsemäänsä näkyä, koska ei voinut selittää sitä. Leonardo repi lehden päiväkirjastaan, mutta outo uni ei lakannut vaivaamasta häntä. Hän ei voinut kuin ajatella miten hänelle oli näytetty jotain sellaista, josta tulisi totta vasta satojen vuosien kuluttua.”
