Kategoria: Kirjallisuuden Nobel

Protesti elämän riittämättömyyttä vastaan

by

3.12.2013

16:44

Leave a comment on Protesti elämän riittämättömyyttä vastaan

Kirjallisuuden Nobel, Kulttuuri, Kulttuuripolitiikka, Lehtileikkeet, Maailmankirjallisuus, Sivistys

, , ,

Riikka Pelon Marina Tsvetajevasta ja tämän tyttärestä kertova romaani Jokapäiväinen elämämme on palkittu tänään Finlandialla. Kirja on vielä lukematta, mutta teen jutun tänne myöhemmin. Päivän ydinteksti tulee nobelistilta.

Siivosin leikemappejani ja käsiin sattui katkelma Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta tasan kolme vuotta sitten. Muutaman rivin lainaus puheesta osoittaa kaksi hämmästyttävää (?) asiaa: 1. Kirjallisuus voi muuttaa maailman. 2. Lukeminen antaa meille useamman elämän kuin yhden.

Albrecht Dürer: Die Apokalyptische Reiter (1497)

Llosa piti luentonsa Tukholmassa 7.12.2010. Espanjankielinen puhe kesti 54 minuuttia. Lopuksi kaksi kappaletta tekstistä. Parin vuoden takainen päivitykseni Llosan romaanista Maailmanlopun sota löytyy tästä linkistä.

”Joskus kyselin itseltäni, voiko synnyinmaani kaltaisessa maassa, jossa on vähän lukijoita ja niin paljon köyhiä, lukutaidottomia ja vääryyttä, jossa kulttuuri on harvojen etuoikeus, olla vain minua koskeva ylellisyys. Mutta nämä epäilyt eivät koskaan tukehduttaneet uraani, ja olen aina jatkanut kirjoittamista, jopa silloin kun leivän hankkiminen vei miltei kaiken aikani. Luulen tehneeni oikein, sillä jos kulttuurin kukoistaminen yhteiskunnassa vaatii ensin korkeakulttuuria, vapautta, vaurautta ja oikeudenmukaisuutta, sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.

Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä kriittinen henki, olisi edes olemassa.

Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

………………………………………….

Leikeaineisto: Parnasso 2 / 2011. Suom. Sulamit Reenpää.

Kuva: Albrecht Dürer: Die Apokalyptischen Reiter (1497–98)

Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

by

15.10.2013

15:42

2 kommenttia artikkeliin Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

Kirjallisuuden Nobel, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Novellit, Psykologinen romaani, Romaanin kieli

, , ,

Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen. Pidin silloin kanadalaista Alice Munroa vahvimpana Nobel-ehdokkaana ja perustelin näkemykseni lehteen lyhyesti:

Meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa. Kanadalainen Alice Munro (s.1931) on esiintynyt Nobel-veikkauksissa usein. Hän kirjoittaa Tsehovin veroisia tarinoita, ellei sitten vieläkin parempia.

Munro kirjoittaaa ihmisen näkymättömistä puolista hienovireisellä psykologisella otteella, hänen novellinsa käsittelevät ihmisenä olemisen puolia, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ajasta ja paikasta riippumatta. Lukeminen sopii aloittaa vaikka kokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus.

Alice Munro. english.astroawani.com

Jatkan juttua muutamalla kiteytyksellä Munron kirjoittajanlaadusta. Lyhyesti. Lopuksi nobelistin tekstiesimerkki, josta voi löytää näkemyksieni keskeiset elementit.

1. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.

Novellin perinteestä ja kaavasta poiketen Munron kertomuksista ei yleensä löydy avainkohtausta, tarinan kääntävää ”haukkapistettä” tai tarinan loppuun sijoitettua avainlausetta, maksiimia. Tarinat repäistään keskeltä arkea, ja ne saavat rakentua lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen.

2. Munro valaise tarinansa viistolla valolla, hän kirjoittaa koko ajan ikään kuin asian vierestä. Jos aloituslause on dramaattinen, se latistetaan heti arkipäiväisellä jatkolla. Syntyy outo jännite, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Tarina kiertää ydintään kuin kissa kuumaa puuroa.

3. Munro on lauserytmin mestari. Ei silkkaa rönsyä tai kalikkalausetta, kokonaisuus kulkee kuin tempoaan vaihtava musiikki. Pidempien virkkeiden jatkumo pysäytetään usein yhden tai kahden sanan lauseeseen. Munro käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa.

4. Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein saman kaavan mukaan. Munron teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Tekstin psykologinen ote ei maistu kliseiseltä, Munron kertomusten äärellä oma ajattelu ja oivallukset aktivoituvat.

Kirjallisuuden Nobel 2013

Kaivoin kotihyllyn Munrot esiin ja selailin tekstejä. Syystä tahi toisesta vetoavimmat tekstit löytyivät nyt 1987 suomennetusta kokoelmasta Valkoinen tunkio. Ehkä siitä saadaan uusintapainos, omani on divarista aikanaan löytynyt. Tuoreelta nobelistilta on suomennettu kaikkiaan yhdeksän teosta, kaikki Kristiina Rikmanin kääntäminä. Näin alkaa mainitusta kokoelmasta kertomus nimeltä Puuskia:

”Ne kaksi kuollutta olivat kuusissakymmenissä. Molemmat pitkiä ja komeita, hieman ylipainoisia. Miehellä oli neliskulmaiset, aika lattanat kasvot ja harmaat hiukset. Leveä nenä hiukan pilasi hänen muuten hyvin arvokasta ja komeaa ulkomuotoaan. Naisen hiukset olivat vaaleat, sitä hopeanvaaleaa sävyä, joka ei enää tunnu luonnottomalta – vaikka tietääkin ettei se ole luonnollinen – koska niin monet sen ikäiset naiset harrastavat sitä. Tapaninpäivänä, heidän piipahtaessaan lasilliselle Pegin ja Robertin luo, vaimolla oli ollut vaaleanharmaa leninki jossa oli ohuita kiiltäviä raitoja, harmaat sukat ja harmaat kengät. Hän joi gintonicia. Miehellä oli ruskeat housut ja kermanvärinen villapaita, ja hän joi ruisviskiä veden kera. He olivat juuri palanneet lomamatkalta Meksikosta. Mies oli kokeillut laskuvarjohyppyjä. Vaimo ei. He olivat käyneet katsomassa jotakin paikkaa Jukatanilla – lähteeltä se oli näyttänyt – johon oli kuulemma heitetty neitsyitä hyvän sadon toivossa.

’Vaikka oikeastaan se on vasta viime vuosisadan keksintöä’, nainen sanoi. Neitsyydestä vouhottaminen on vasta tuhatkahdeksansataaluvun keksintöä. Totuus on luultavasti se että sinne heitettiin ihmisiä kutakuinkin valikoimatta. Tyttöjä tai miehiä tai vanhuksia tai keitä nyt satuttiin kiinni saamaan. Niin että ei se neitsyyden menettäminenkään mikään turvan tae ole!”

…………………………………………

Alice Munro (s. 10.7.1931 Ontario, Kanada) kuva sivustolta: english.astroawani.com/news/category/entertainment

Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

by

29.3.2013

15:06

4 kommenttia artikkeliin Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

Journalismi, Kirjallisuuden Nobel, Lehtileikkeet, Lukeminen, Perjantairuno, Suomennokset, Suosikkikirjat

, , , , ,

SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Se tulee aina luettua, moni muu vain hätäisesti silmäiltyä. Olin säästellyt artikkelia numerosta 2/12. Siinä professori Lauri Thurén kertoo miten on tutkinut Jeesuksen vertauksia narratologian keinoin.

”Vaikka Jeesus oli historiallinen hahmo, Raamatussa hän on kirjallinen hahmo. Silloin häntä täytyy tutkia sellaisena”, Thurén sanoo. Raamattu on romaanin kaltainen, eikä historiallinen oppikirja. Miten muuten voisi ollakaan: ”On huikea tunne löytää Jeesuksen teksteistä tältä pohjalta jotain uutta!”

Cornelis Engebrechtsz: The Kiss of Judas, 1500.

Tutkimusta tehdään kansainvälisenä yhteistyönä: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla.” On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet tekstien päälle omia käsityksiään ja tulkintoja, joita ei tarinoissa alun perin ole ollut.

Thurén on käynyt tutkimuksestaan keskusteluja pappien kanssa: ”On hienoa, että vaikka papit ovat saarnanneet näistä asioista kymmeniä vuosia, niin silti he ovat ottaneet uuden näkökulman todella hyvin vastaan.”

Itse olen ensi kuulemalta saakka pohtinut Jeesuksen kavaltaneen Juudaksen osaa. Raskaimman taakan kantajasta on tehty kovin konna, vaikka hänen paikkansa olisi Jeesuksen kamuna taivaan kultakaduilla. Kenties lopulta niin onkin.

Arkkityyppinen tarina tarvitsee vastavoiman, eikä huipentuma toimi ilman negaatiota. Juudas toteutti Jumalan hänelle varaaman roolin. Totteli, jotta kaikki kävisi ennakkosuunnitelman mukaan. Olisiko muista opetuslapsissa ollut miestä tiukimpaan paikkaan?

Narratologisen tulkinnan mukaan koko juttu on helpompi käsittää, mutta siinä on vasta alku. Hain pääsiäisen tekstiin kirjailijan näkökulmaa ja muistin Odysseus Elytiksen (1911 -1996) runoelman To Aksion esti. Ylistetty olkoon (suom. Markku Pääskynen 2010).

Elytiksen kokoelman nimi viittaa ortodoksiseen pitkäperjantain palvelukseen, mutta kertoo maailman luomisesta, mytologioista ja loputtomasta muodonmuutoksesta. Elytis julkaisi pääteoksensa 1959. Teos on yhä kielellisesti äärettömän rikas ja uutta ajattelua luova.

Elytis tunnettiin myös prosaistina, esseistinä ja kääntäjänä. Nobelinsa hän kuittasi 1979. Markku Pääskysen käännöstyö on ainutlaatuinen kulttuuriteko. Historia sekoittuu moderniin ja tulos on täysin tässä ajassa kiinni, kuten päivän teksti osoittaa.

Runossaan Psalmi IX Elytis kääntää Juudaksen myyttiin uuden näkökulman. Kaleidoskooppimaisesta tekstistä kasvaa lopulta moraalinen kannanotto. Runo on enemmän kuin säkeidensä summa, tyhjentymätön ja aina uusia assosiaatioita synnyttävä.

Hän on

meidän iankaikkisesti näkymätön Juudaksemme!

Seitsemän porttia kätkee hänet

ja seitsemän sotajoukkoa lihoo hänen palveluksessaan.

Lentokoneet ottavat hänet

turkiksissaan ja kilpikonnankuorissaan painavan

ja korottavat palatseihin ja valkoisiin taloihin.

Eikä hänellä ole kieltä, koska kaikki ovat hänen –

eikä hänellä ole naista, koska kaikki ovat hänen –

Kaikkivoipaista!

Hyväuskoiset ihailevat häntä

ja lähellä kristallin loistoa mustiin pukeutuneet hymyilevät

ja Lycabettoksen luolissa hyppivät puolialastomat

naarastiikerit!

Mutta auringolla ei ole tietä maineeseensa tulevaisuudessa,

eikä Tuomiopäivää, sillä

me, veljet, olemme Tuomiopäivä

ja meidän kättämme tullaan palvomaan –

sen paiskatessa kasvoille hopearahat!

………………………………………………..

Kuva: Cornelis Engebrechtz, The Kiss of Judas, 1500.

Runo, Tomas ja Nobel

by

25.9.2012

11:54

3 kommenttia artikkeliin Runo, Tomas ja Nobel

Babel, Blogit ja postaukset, Kirjallisuuden Nobel, Kirjoittamisen ideat, Lehtileikkeet, Suosikkikirjat

, ,

Ensimmäiset veikkaukset kirjallisuuden Nobelistista ovat ilmestyneet lehtiin. Aamun Hesari kertoo Bob Dylanin nousseen jo pörssin kakkoseksi. Ehkä nyt on laululyriikan aika. Lyyran säestyksellähän länsimainen lyriikka taipaleelle lähti.

Nobel-palkittu Tomas Tranströmer 2011. Kuva Dan Hansson.

Tässä jutussa ei ole veikkauksia voittajasta, nyt on aika muistaa edellistä palkinnon saajaa. Tomas Tranströmer on ollut minulle henk. koht. merkittävä kirjailija niinä vuosina, kun runous oli itselleni ”henki ja elämä”. Saattaa olla vieläkin, kirjallisuuden perspektiivi vain on laajentunut. Tein Tranströmeristä blogiin pidemmän jutun viime vuonna. (löytyy täältä)

Tänään tarjoan nobelistista arkisemman kokemuksen. Taisi olla niin, että vajaa vuosi sitten valmistelin ruokaa ja selasin ohessa lehteä. Leikkasin siitä jutun talteen ja kirjoitin lauantai-illan hetken runoksi myöhemmin.

Kuva: 1MS.net

Illan elokuvassa Helene H:n kosketus on lämmin. Uunissa tarjouslohta ja lohkoperunoita, lautasella punajuurta ja sitruunasipulia. Nobelisti Tomas T. ei noudata kuningasparin päivälliskutsua vaan lähtee tapaamaan Rinkebyn siirtolaislähiön kahdeksasluokkalaisia. Kukaan ei ollut kuullut kirjailijasta – nyt he ovat tutustuneet runoihin ja valmiit keskusteluun. Tomas tykkää kommenteista ja tulkinnoista, joille hän aplodeeraa. ”Uskon, että kirjailija ajattelee miten tapahtunut on tapahtunutta, hänen on otettava vastaan se, mikä tulee”, sanoo yläasteen oppilas Frida T.

Nobelistin runossa soitetaan Haydniä mustan päivän päätteeksi. Toisessa tungeksivat turistit valtavan romaanisen kirkon sisällä. Katsojaa syleilee kasvoton enkeli, joka kuiskaa koko olemuksellaan: ”Älä häpeä että olet ihminen, ole ylpeä! Sinun sisälläsi avautuu holvi holvin takana loputtomiin. Sinä et ole koskaan valmis, ja niin sen täytyy ollakin.”

………………………………………………………………………………………………………….

Ylempi kuva: Dan Hansson

Goottiarkkitehtuurin kuva: http://1ms.net/gothic/

Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä

by

15.5.2012

13:23

4 kommenttia artikkeliin Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä

Kirjalliset näyttämöt, Kirjallisuuden Nobel, Lukeminen, Psykologinen realismi

, , , , ,

Tein viikko sitten jutun Jean Genetistä, rikollisesta, joka kirjoitti itsensä vankilasta maailmankirjallisuuteen. Sain henk. koht. kysymyksen, jossa kysyttiin tunneko vastaavaa tapausta, jossa kirjailijana olisi ollut nainen. En saa heti mieleeni näin leimallista tapausta.

No, Hella Wuolijoki istui vuoden maanpetoksesta, mutta ei tässä ole siitä kyse. Eikä siitäkään, että L.Onerva kirjoitti viisi vuotta Nikkilän mielisairaalassa, josta hän viimein vapautui ystävien avulla.

Milena Jesenská (1896-1944)

Mieleeni tuli kirja, josta on pitänyt tehdä juttu jo aiemmin. Steve Sem-Sandbergin Ravensbrük. (Like 2004) Aivan oikein, ei naisen kirjoittama. Mutta kirja perustuu tsekkijournalisti Milena Jesenskán (1896-1944) aineistoon. Sem-Sandberg käyttää kirjeitä ja lehtileikkeitä. Dokumentti ja fiktio lomittuvat ja luovat tarinaan elokuvallisen otteen, jossa Jesenská on vahvasti läsnä.

Ravensbrük oli naisille tarkoitettu natsien keskitysleiri, jonka läpi kulki toisen maailmansodan aikana 130 000 naista. Noin 40 000 jäi henkiin. Sem-Sandbergin kertojanote on kiihkoton. Historiallinen tarina polveilee 1920-luvun Wienin ja Prahan arjesta ja taiteilijaelämästä keskitysleirin kuolemiin.

Romaani ei sovittele Jesenskálle pyhimyksen sädekehää. Nuori Milena varastaa elättääkseen vanhempaa rakastajaansa. Sivujuonne kertoo hänestä Kafkan kirjetoverina ja todennäköisenä rakastajana.

Sem-Sanbergin ajankuva ja sen ”totuus” on helppo ottaa vastaan. Sukulaisuus Reportaasille ja esseelle sekä vaihtuvat näkökulmat tuovat tekstiin dokumentaarista makua. Vertaus Genetin Varkaan päiväkirjaan ei ole ”rehellisyyden illuusiossaan” kaukaa haettu.

Tadeusz Borowski (1922-1951)

Jos joku kiinnostuisi lukemaan ”keskitysleiritrilogian” kolmen kertojan näkökulmasta, suosittelisin edellisen lisäksi puolalaisen Tadeusz Borowskin novellikokoelmaa Kotimme Auschwitz. Borowski  kuvaa keskitysleirin arkea kiihkottoman kliinisesti. Hän selviää leiriltä hengissä, mutta surmaa itsensä vuonna 1951. Kirjailijan tytär on tuolloin neljän päivän ikäinen.

Imre Kertész 1929-

Kolmanneksi ”kaunokirjallisin” teos, Imre Kertészin Kohtalottomuus. Unkarilainen nobelisti (2002) kirjoittaa 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Siinä on kehitysromaania kerrakseen.

Yhteistä mainitsemilleni kirjoille on pidättyvyys. Kauhua ei korosteta. Keskitysleirin tuhontäyteinen arki jatkuu päivästä toiseen. Murhaajat ja uhrit elävät keskenään makaaberissa todellisuudessa, jossa silloin tällöin leimahtaa kuolemanvakava huumori.

Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

by

11.10.2011

15:32

1 kommentti artikkeliin Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

Kirjallisuuden Nobel, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Runous, Suomennokset, Suosikkikirjat

, , , ,

Kun Tomas Tranströmerin tuplakokoelma Totuudenkynnys Surugondoli julkaistiin meillä 1997, Tero Liukkonen kirjoitti Hesarin kritiikissä: ”Tranströmer on Ruotsin tämän vuosisadan runoilijoista arvostetuimpia ja nykylyyrikoista kansainvälisesti tunnetuin. Hänelle on kertynyt palkintoja niin, että oikeastaan puuttuu enää Nobelin kirjallisuuspalkinto, jota ruotsalaiset asiantuntijat hänelle mielellään povaavat.”

Tomas Tranströmer, kuvapohja MTV 3.

Edellinen runouden Nobel meni puolalaiselle Wislawa Szymborskalle 1996. Kumpaakin runoilijaa yhdistää tuotannon niukkuus ja modernismin perinne – aina patetian sävyihin saakka. Ruotsin kuninkaalliseen akatemiaan se näyttää purevan ”kokeellisuutta ja vaikeaselkoisuutta” paremmin.

Asia ei silti ole noin yksinkertainen. Tranströmer tavoittaa säkeisiinsä näennäisestä helppoudesta huolimatta uskomattomia syvyyksiä:

”Toisinaan, mutta harvoin, / joku meistä todella näkee toisen: / hetkeksi ihminen tulee näkyviin / kuin valokuvassa mutta selvemmin, / ja taustalla näkyy jotakin / hänen varjoaan suurempaa. / Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä. / Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori. / Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori. / Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta. / Se on epäselvä, mutta valtaisa. / Se kasvaa esiin siitä, se hänestä. / Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.”

Juttuni keskeinen ajatus on hyvin subjektiivinen, faktaa nobelistista löytyy riittävästi muualta. Tranströmer on ollut minulle yksi tärkeimmistä runoilijoista. Jokin selittämätön hänen teksteissään on vedonnut, ensitutustuminen aivan erityisesti.

Kokoelma Eläville ja kuolleille julkaistiin 1989. Vain 32 varsinaista runosivua kohtuuttoman suurella fontilla ladottuna. Mutta hyvin ne riittivät Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon ja seuraavana vuonna jaettavaan kansainväliseen Neustad-palkintoon.

Englantilaisia saattueensuoja-hävittäjiä.

Lainaan tähän kokoelman ensimmäisen runon Unohdettu kapteeni. Miten hienosti ja monisäikeisesti se käsittelee ajan ulottuvuutta. Säkeiden preesens syö sisäänsä kaiken: menneisyyden, historiallisen tilanteen, poikkeuksellisesti aistitun nykyhetken ja tulevan kuoleman vääjäämättömyyden:

”Meillä on monta varjoa. Olin matkalla kotiin / syyskuun yössä kun Y / neljän vuosikymmenen jälkeen / kapusi haudasta liittyen seuraani.

Hän oli ensin täysin tyhjä, pelkkä nimi / mutta hänen mietteensä uivat / ajan virtaa nopeammin / kunnes saivat meidät kiinni.

Nyt katsoin maailmaa myös hänen silmillään / ja minä näin sodan meren. / Allemme kasvoi viimein laiva / jossa hän oli kapteeni.

Edessä ja takana atlantinsaattueen aluksia / eloon jääviä laivoja / ja toisia kyljessään Merkki (kaikille näkymätön)

unettomat vuorokaudet vuorottelivat / mutta hänen vuoronsa jatkui – / öljytakin alla pelastusliivit. / Hän ei koskaan palannut kotiin.

Sisäinen itku vuodatti hänen verensä kuiviin / eräässä Cardiffin sairaalassa. / Hän sai vihdoin käydä pitkäkseen / ja muuttua horisontiksi.

Hyvästi yhdentoista solmun saattueet! Hyvästi 1940! / Tässä loppuu maailmanhistoria. / Pommikoneet jäivät. / Kanervanummet kukkivat.

Valokuva vuosisadan alusta: muuan ranta. / Rannalla kuusi pyhäpukuista poikaa. / He seisovat sylissä purjelaivat. / Ja ilmeet, miten vakavat!

Laivat, kerran elämä ja kuolema eräille heistä. / Myös kuolleista kirjoittaminen / on leikki joka muuttuu raskaaksi / siitä mikä on tulossa.”

Lopuksi vastaus otsikon kysymykseen. Surugondolin ensimmäisen runon neljä viimeistä säettä:

”Haluan sanoa vain sen

mikä kimmeltää

ulottumattomissa

kuin panttilainaajan hopea.”

…………………………………………….

Suomennokset: Unohdettu kapteeni, Brita Polttila, muut säkeet Caj Westerberg.

…………………………………………….

Edellisen jutun KIRJASTOAPURAHOIHIN palaan, kun ehdin tekemään yhteenvetoa sähköpostiini kertyneestä palautteesta.

……………………………………………

Nobelisti ja Maailmanlopun sota

by

3.9.2011

19:21

4 kommenttia artikkeliin Nobelisti ja Maailmanlopun sota

Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Sivistys, Suosikkikirjat

, , , ,

Ystäväni sanoo, että merkittävän kirjan on oltava tarpeeksi pitkä ja paksu, jotta lukija ehtii elää sen maailmassa. Olen ollut jyrkästi eri mieltä. Olen myös jättänyt väliin, tai heittänyt surutta kesken kirjat, jotka eivät tee heti vaikutusta. Nyt pitää pikkuisen peruuttaa.

Perulainen kirjailija Mario Vargas Llosa sai Nobelinsa viime vuoden lokakuussa. Ryntäsin heti divariin ja sain käsiini Maailmanlopun sodan, yhden hänen keskeisistä teoksistaan. Luin sen loppuun vasta eilen.

Mario Vargas Llosa: kirjallisuuden Nobel 2010.

Olin luovuttaa kahdensadan sivun jälkeen. Jarkko Tontti sai jatkamaan, hän kehui kirjaa blogissaan. Puhkuin kaksisataa sivua lisää. Tuli pitkä paussi ja luin välissä metrin korkuisen pinon muuta. Vargas odotti yöpöydällä tyynesti. Pari viikkoa sitten Maailmanlopun sota alkoi uudelleen.

Vargasin romaani on eeppinen, usean päähenkilön ja isojen joukkojen panoraama. Vasta viime sivuillaan stoori alkaa keskittyä henkilöiden välisiin draamallisiin ihmissuhteisiin. Otetaan vastakkainen saman lajityypin esimerkki: Hemingway, Espanjan sisällissota ja romaani Kenelle kellot soivat.

Hemingway, myös nobelisti, on miehiseen uhoonsa piiloutuva nyyhkyromantikko. Jos ette usko, kerratkaa mainitusta kirjasta Robert Jordanin ja Marían rakkauden täyttymys. Vargas sitävastoin tuo henkilökohtaiset suhteet esiin kalpeammin. Emotionaalisuus jää ”outsiderin” tasoon.

Vargasin yli 700 sivun tiiliskivestä olisi helppo sanoa, että se on sodanvastainen romaani, tappamisen hulluuden parodia. Mutta ei jäädä ensimmäiseen ajatukseen, se on liian helppo ja ilmeinen. Maailmanlopun sota on vastaisku ideologioille. Kaikille ideologiolle.

Maailmanlopun sodassa taistelevat hallituksen joukot ja kapinalliset, ateistit ja uskovat. Hyvän Jeesuksen kannattajat ja koirat. Lopputulos on arvattava ja älyttömyydessään hirvittävä. Mielipuolinen kasa turhia ruumiita.

Vargas ottaa työvoiton, kirjan mitta on tärkeä. Ilman taustoitusta finaali jäisi ohueksi julistukseksi. Epätavallista, että on taisteltava kuusisataa sivua viimeisen sadan sivun valaistumiseen.

Romaanin rakenne on suoraviivainen ja kronologinen, Vargas hyödyntää vain vaihtuvaa näkökulmatekniikkaa. Haluaisin taitavamman sommittelun, mutta taas pitää tinkiä: Vargasin ratkaisu toimii, ja kirjallisen massan hallinta saattaisi käydä muuten hankalaksi.

Nobelistin kirjasta jää kahtalainen maku: puurtaen luettu ja silti sellainen jälki, joka ei haalistu. Lopun käänteet kehystävät seitsemänsadan sivun ideologian. Ei ihan romaanien top kymppiini, mutta lähelle. Viimeiset rivit Vargakselle sivulta 690:

”Natuban Leijona seuraa kuolinkoreisen naisen katsetta ja näkee aamuauringon punaiseksi värjäämän ruumiin päällä olevat pidot: rottia on kymmeniä, ja ne käyskentelevät ruumiin kasvojen ja vatsan päällä, ruumiin josta on enää mahdoton sanoa onko se ollut mies vai nainen, nuori vai vanha. Niitä tulee joka puolelta tulipaloja pakoon, tai siksi että paholainen on voittanut sodan, nainen sanoo katkonaisesti. Kunpa ne eivät söisi häntä, sillä hän on vielä viaton. Heitä hänet tuleen Leijona kulta, Hyvän Jeesuksen tähden.”

Sipulin suku ja kulunut tunteellisuus

by

5.1.2011

15:56

5 kommenttia artikkeliin Sipulin suku ja kulunut tunteellisuus

Kirjallisuuden Nobel, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , ,

Rooman kaupunkivaltio alkoi itää jo pronssikaudella, yli tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Vuosisatojen kuluessa siitä kasvoi Välimerta ympäröivä maailmanvalta, joka jakautui kahtia vuonna 395. Länsi-Rooma kukistui vuonna 476, mutta Itä-Rooma, eli Bysantti pistettiin lopullisesti polvilleen vasta 1453. Silloin turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin ja Hagia Sofian kirkosta tehtiin moskeija.

Kuva www.aucklandartcallery.com

Millä roomalaiset rakensivat maailmanvaltansa ja Pax Romanan, ennätyksellisen pitkän rauhan ajan. Sodalla ja sipulilla tietenkin. Kun armeija marssi ja taisteli, millä rivilegioonalainen pysyi hengissä? Eväslaukusta (tai punotusta korista) löytyi aina leipää, juustoa ja sipulia.

Sipulin sukuun kuuluu toistatuhatta lajiketta. Keltasipulia viljeltiin Aasiassa jo kuusituhatta vuotta sitten. Myös Egyptin pyramidien rakentajat saivat voimansa sipulista. Raskas työ, rankat eväät. On löydetty dokumentteja, joissa faaraot valittelevat kovia kustannuksia. Rakennustyövoima söi niin paljon sipulia, että ”konkurssi” uhkasi.

Kuva, Neville Dear: www.new-bookpalace.com

Kun Pablo Neruda julkaisi runokokoelmansa Odas elementales vuonna 1954, siitä löytyi Oodi tavalliselle ihmiselle. Sekä Oodi sipulille, kuinkas muuten. Neruda kuittasi sittemmin Nobelinsa vuonna 1971.

Muistin sipulin ylistyksen ja selailin pyhinä Nerudan valittuja runoja sekalaisin miettein. Nuoruuden rakkaudet saattavat varttuneemmalla iällä vaikuttaa ”melodramaattisilta”. Sitten luin kirjan alusta Nerudan ”esseen” Epäpuhtaasta runoudesta. Lainaan tähän viimeiset rivit:

”Ja älkäämme koskaan unohtako, melankoliaa, kulunutta tunteellisuutta, unohdetun, ihmeellisen arvon suurenmoisia epäpuhtaita hedelmiä, jotka kirjallinen fanaatikko heittää tienpuoleen: kuutamo, joutsen illan hämyssä, ’minun sydämeni’, ovat epäilemättä alkuperäisintä ja välttämättömintä runoutta. Joka pakenee huonoa makua lipeää liukkaalla jäällä.”

Ehkä tarkoitukseni on tällä vain sanoa ettei ihminen ei koostu – mahdollisesta ”fanatismistaan” huolimatta – sanasta Tänään, vaan kaikista eletyistä päivistä. Lopuksi se runoilijan sipuli. Oodi on melkoisen pitkä, joten tähän riittäköön jälkimmäinen puolikas. (suom. Pentti Saaritsa)

”Mutta kansan käsien ulottuvilla / öljyllä kasteltuna, / suolalla / kevyesti pölytettynä / sinä nujerrat nälän / kivisen tien päiväläiseltä. Köyhien tähti, kummihaltija, / hienonhienoon paperiin käärittynä / sinä ilmaannut maasta, / ikuisena, koskemattomana, puhtaana, / kuin planeetan siemen, / ja kun veitsi keittiössä leikkaa sinut / vuotaa maailman ainoa / tuskaton kyynel. / Sinä itketit meitä surua tuottamatta. / Kaiken ikäni ylistän sinua, sipuli, / koska minulle olet kauniimpi kuin yksikään / häikäiseväsiipinen lintu, / minun silmilleni olet / taivaspallo, platinamalja, / lumesta tehdyn vuokon liikkumaton tanssi // ja sinun kristalliolemuksessasi / elää maan kaikki tuoksu.”

Pitäisi muistaa – mutta meinaan unohtaa

by

14.10.2010

12:02

2 kommenttia artikkeliin Pitäisi muistaa – mutta meinaan unohtaa

Esseet, Kirjallisuuden Nobel, Kulttuuripolitiikka, Runous, Sivistys, Totalitarismi, Unohdettujen runojen klinikka, Venäläinen kulttuuri

, , , , ,

Kun vetäisen herneen nenään, tai hatuttaa hitosti, huomaan yksinkertaisen asian: haluaisin olla itse enemmän, mutta päädynkin vaatimaan sitä muilta. Silloin kannattaisi muistaa pari asiaa. Ensinnäkin: elämä on palvelutehtävä. Toiseen päästään pienen mutkan kautta ja nobelistin johdattelemana.

Joseph Brodsky, kuva Wikipedia.

Joseph Brodsky (1940-1996) on jälleen ajankohtainen. Ja koskapa ei olisi. Savukeitaalta on juuri julkaistu Jukka Mallisen kirja Seisahdus erämaassa: elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä. Leningradilaisrunoilija tuomittiin 60-luvulla pakkotyöhön viideksi vuodeksi. Syytös oli eläminen yhteiskunnassa tyhjäntoimittajana ja loisena. Runoilija selvisi takaisin kärsittyään 18 kuukautta Arkangelissa.

Vapaamielisemmän kulttuurikauden jälkeen vain neljä Brodskyn runoa julkaistiin Neuvostoliitossa. Totalitarismin kone jauhoi taiteilijansa ja neronsa armotta. Brodsky joutui muuttamaan kotimaastaan Yhdysvaltoihin vuonna 1972. Hän alkoi kirjoittaa englannin kielellä. Nobel napsahti kotimaansa menettäneen miehen kohdalle 1987.

Vaikka Brodsky oli yksi syvemmin sivistyneitä kirjailijoita, joita olen lukenut, hän ei kaihtanut arkisen ja rujon materiaalin yhdistämistä ylevään. Vähän samaan tapaan kuin Pablo Neruda epäpuhtaan runouden julistuksessaan. Brodskyn vastakkainen olemus kirkastuu vaikkapa hänen esseekokoelmasaan Keräilijän kappale. (Tammi 1997) Kirjasta löytyy muun muassa Kirje Horatiukselle, Kunnianosoitus Marcus Aureliukselle ja hieno teksti: Kuinka kirjaa on luettava.

Jukka Mallinen on valinnut tuoreen kirjansa teemarunoksi saman tekstin, jolla hän aloittaa viisitoista vuotta sitten suomentamansa Brodskyn runovalikoiman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Lainaan tekstin tähän.

”Astuin häkkiin villipedon sijaan, / poltin naulalla kakun ja liikanimen parakin seinään, / elin meren äärellä, pelasin rulettia, / söin lounasta frakissa piru tietää kenen kanssa. / Jäävuoren huipulta näin puoli maailmaa, / olin kolmasti hukkua, kahdesti lentää kappaleiksi. / Hylkäsin maan, joka minut ruokki. / Minut unohtaneista saisi kokoon kaupungin. / Maleksin aroilla, jotka muistavat hunnin ulvonnan, / puin ylleni sitä, mikä tulee uudestaan muotiin, / kylvin rukiin, katoin puimahuoneen mustalla / tervahuovalla ja imuroin kaikki paitsi kuivan veden. / Päästin uniini saattovartijan korpinsilmän, / järsin karkotuksen leipää kuorta nirsoilematta. / Sallin äänijänteilleni kaiken paitsi parkumisen; / siirryin kuiskaukseen. Nyt olen neljänkymmenen. / Mitä sanoisin elämästä? Se osoittautui pitkäksi. / Murheen kanssa yksin tunnen solidaarisuutta. / Mutta niin kauan kuin suuni ei ole täynnä savea, / siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta.”

Palataan alkuun ja toiseen asiaan, josta minun on usein muistutettava itseäni. Vastaus löytyy Brodskyn runosta ja kiteytyy kahteen viimeiseen säkeeseen.

Hämärän maat ja kuolema aamunkoitteessa

by

11.3.2010

18:48

Leave a comment on Hämärän maat ja kuolema aamunkoitteessa

Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Kirjallisuuspalkinnot, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Romaanin kieli

, , , , ,

Kapkaupungissa 1940 syntynyt J.M.Coetzee tunnetaan rotuerottelun vastustajana. Hänen kirjansa pääsivät julkisuuteen Etelä-Afrikassa vasta, kun 1983 julkaistu Michael K:n elämä palkittiin Bookerilla. Häpeäpaalu toi toisen Bookerin 1999, ja Nobel napsahti kohdalle 2003. Coetzeen esikoinen, Hämärän maat julkaistiin 1974 ja suomennettiin pari vuotta sitten. Olen juuri lukenut kirjan.

Alkuperäisväestöä, Kalahari, Etelä-Afrikka

Parisataasivuinen Hämärän maat sisältää kaksi pienoisromaania ja kirjailijan jälkisanat. Vietnam-projekti kertoo miehestä, joka laatii raporttia USA:n psykologisen sodankäynnin yksikössä. Työn edetessä hänen oma mielensä alkaa murtua. Toinen osa, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa uudisraivaajien tutkimusretkeä Hyväntoivonniemellä 1760-luvulla.

Kummassakin tarinassa on kyse väkivallasta ja niistä psykologisista keinoista, joilla vihollisen mieli ja identiteetti murretaan. Vietnam-projekti on propagandaa paperilla, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa kauppakomppanian etuja tavoittelevan retkikunnan alkuperäisväestöön kohdistuvaa raakaa alistamista ja väkivaltaa.

Coetzee ei moralisoi eikä osoittele, jälkimmäistä tarinaa lukiessa mieleeni nousi Camus´n Sivullisen avainkohtaus, josta kirjoitin blogiin viime lokakuussa. Hämärän maat -romaanin julman ja raakalaismaisen kohtauksen kirjallinen estetiikka yltää uskomattomaan tehoon ja jää mieleen kiertämään vielä pitkään lukemisen jälkeen, kenties jollain tavoin koko loppuelämän ajaksi. Näin alkaa kirjan viimeinen luku:

”Hyökkäsimme heidän leiriinsä aamunkoitteessa, klassisten sotatieteilijöiden suosittelemana ajankohtana, sädekehänämme aamurusko joka enteili myrskyisää iltapäivää. Tyttö, sievä lapsi menossa joelle kalebassi pään päällä, oli ainoa sielu näkyvissä, vaikka ilma kantoikin toisten, näkymättömien ihmisten ääniä. Hän kuuli kavioiden kapseen, kohotti katseensa, parahti ja pani juoksuksi pidellen yhä kalebassia pään päällä, mikä oli merkittävä suoritus. Laukaus, sellainen mutkattoman asiallinen joita olen aina ihaillut, osui hänen lapaluittensa väliin ja paiskasi hänet maahan kuin hevosen potkusta. Tuo ensimmäinen selvä kuolema maankamaralla, sen vaatimaton kaiuttomuus, kierähtää aikanaan kovana ja puhtaana kuin marmorikuula ulos kuolevista aivoistani. Sinua en petä, kaunis kuolema, minä vannoin, ja nelistin kylään, missä ensimmäiset tyrmistyneet hahmot tuijottivat majojen oviaukoista. Kun siihen lisätään suoraan ilmaan kohoava aamusavu ja ensimmäisen ruumiin kimppuun kiitävät kärpäset, kuvaelma on valmis.”