Runous – Sivu 10 – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

”Ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole hallitsijaksi”

29.12.2014

17:19

Leave a comment on ”Ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole hallitsijaksi”

Kirjoittamisen ideat, Kulttuuri, Kuvataiteilijat, Runous, Sivistys

Jacques Prévert, Ludvig XIV, Uusi vuosi 2015, Ylimysperheet

Vuosi on taas takana. Voisin kuitata sen kliseillä ajan armottomasta kulumisesta ja kaiken katoavaisuudesta. Tai pistää puntariin viime vuoden hyvät ja huonot uutiset – funtsia toiveita tulevasta.

Joskus asiaan pääsee parhaiten käsiksi puhumalla aivan muusta. Lukijan oma oivallus vetäisee syvemmän viillon kuin sileäksi selitetty. Itselleni kävi niin, kun kertasin ranskalaisen Jacques Prévertin runon Ylimysperheet. (Prévertistä lisää jutun loppulinkissä)

Hyacinthe Rigaud: Ludvig XIV (1638–1715) ”Aurinkokuningas”, Ranskaa pisimpään hallinnut valtionpäämies ja aikanaan absoluuttisen monarkian vakiinnuttaja.

Tuukka Kangasluoma on suomentanut tekstin, joka kiertää kronologian, mutta pistää satojen vuosien historian tiukimpaan mahdolliseen pakettiin. Viimeisten rivien nostama hymy ehtii tuskin haihtua, kun kysymyksen alta nousee uusi taso.

Ylimysperheet

Ludvig I

Ludvig II

Ludvig III

Ludvig IV

Ludvig V

Ludvig VI

Ludvig VII

Ludvig VIII

Ludvig IX

Ludvig X (lisänimeltään Kiukkuinen)

Ludvig XI

Ludvig XII

Ludvig XIII

Ludvig XIV

Ludvig XV

Ludvig XVI

Ludvig XVIII

eikä enää ketään enää mitään…

Keitä ovatkaan keitä ovatkaan nuo ihmiset

jotka eivät ole viitsineet

laskea kahteenkymmeneen?

………………………………………………

Poimin vielä hallitsijoiden listalta kolme ajankohtaista anekdoottia:

Ludvig IX, lisänimeltään Pyhä: (1214–1270) ”Kenenkään, jos hän ei ole korkea pappi tai teologi, ei tule väitellä juutalaisten tai harhaoppisten kanssa; mutta maallikon, jos hän kuulee paneteltavan kristillistä uskoa, tulee puolustaa sitä kovin miekaniskuin ja iskeä uskottomia kaikella voimallaan.”

Ludvig XI, lisänimeltään Hämähäkki: (1423–1483) ”Ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole hallitsijaksi.”

Kuten huomasitte, runon listalta puuttuu seitsemästoista kuningas. Ludvig XVII (1785–1795) oli Marie-Antoinetten ja Ludvig XVI:n poika, joka ei koskaan hallinnut. Ranskan vallankumouksen jälkeen hänet vangittiin vanhempiensa kanssa ja eristettiin, lapsesta alettiin koulia tasavaltalaismielistä. Lopulta poika kidutettiin kuoliaaksi kymmenvuotiaana.

………………………………………………

EKSTRALINKKI: Jacques Prévertistä enemmän neljän vuoden takaisessa jutussa.

………………………………………………

Ihmeellistä joulua!

by Juha Siro

22.12.2014

20:33

Kirsi Kunnas on Herra Haitula – ja paljon muuta

by Juha Siro

16.12.2014

18:13

1 kommentti artikkeliin Kirsi Kunnas on Herra Haitula – ja paljon muuta

Ikonit, Kulttuuri, Lastenkirjallisuus, Lukeminen, Runous

Herra Haitula, Kirsi Kunnas, Leena Kirstinä, Olen kaatanut seinät, Sateessa ja tuulessa, Tuuli nousee

Akateemikko, kirjailija ja suomentaja Kirsi Kunnas täytti 90 vuotta 14.12.2015. Ikonin asemaan kiteytynyttä kirjailijaa on juhlittu yleisötilaisuuksissa pitkin syksyä, viimeksi synttäriviikonlopun perjantaina Tampereen Vapriikissa.

Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä, Vapriikki 12.12.2014 (Kuva: Emilia Välipakka)

Sankari itse ei esittelyjä kaipaa, mainitsen vain kymmenkunta aikuisten- ja lasten runoteosta, aapisen ja raamatunkäännöstyöryhmän, sekä merkittäviä suomennostöitä, joista erityisesti Lorca-käännökset ovat olleet itselleni tärkeitä. Palkintolistalta löytyy pari tusinaa huomionosoitusta.

Kunnas on vireä ja suurta suosiota nauttiva esiintyjä edelleen. Niin myöskin omassa juhlassaan. Hän luki runoja ja paljasti, että Ylen kuuntelijoiden suosikkirunojen nettiäänestyksen voittanut Tunteellinen siili on hänen omakuvansa vuosien takaa. ”Mutta en mää enää sellainen ole”, hän kuittasi.

Kävi myös selväksi, että Kunnas on luonut Tiitiäisen satupuun Herra Haitulan kestävämmäksi alter egokseen. Kirjallisuudentutkija, professori Leena Kirstinä kirjoittaa julkaisemassaan Kirsi Kunnaksen tuoreessa elämäkertateoksessa Sateessa ja tuulessa: ”Kirsi on paljastanut omasta elämästään eloisia yksityiskohtia, mutta karttanut niiden auki selittämistä. Näin hän on halunnut varjella omien lukijoidensa vapautta tulkita teoksia.”

Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhla, Vapriikin Valssi-ravintola 12.12.2014

”Haitula on Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta alkaneen runouden avainhahmo”, Kirstinä jatkaa. ”Haitulan neljään runoon sisältyy monia teemoja, kuten luovuus, saturunous, mielikuvitus, rationaalisuus, irrationaalisuus, loppumattomuus, ja ne muodostavat koko tiitiäiskirjallisuuden perustan.” Haitulan persoonan määreitä Kunnas itse kutsuu surrealistiseksi abstraktioksi. Se, että Maija Karma piirsi Haitulan mieheksi, ei ole Kunnasta haitannut.

Muiden esitysten muassa itselläni oli kunnia lukea päivän sankarille runo, jonka olin poiminut hänen tuotannostaan. Varsin mielenkiintoisin perustein valitsin tekstin Olen kaatanut seinät, vuonna 1953 ilmestyneestä kokoelmasta Tuuli nousee.

Puheessaan Kunnas kertoi, miten äärettömän jatkumon idea on kiinnostanut häntä aina. Piin lukuarvo, tai toistuva kuva, kuin kahden peilin välissä seisova ihminen, jonka kasvot monistuvat loputtomiin. Hän on kertonut myös ”maailmankaikkeuden energiasta”, joka virtaa ihmiseen.

Kirsi Kunnas 90-vuotisjuhlassaan. Vapriikki 12.12.2014. (Kuva: Emilia Välipakka)

Myös useat kollegat ovat maininneet miten he ovat kokeneet kirjailijantyönsä luovuuden välikappaleeksi. Joko niin, että heidän kirjoittamansa teksti pistää kysymään, olenko minä tuon tehnyt. Tai niin, että tekstin henkilöt alkavat ohjailla tapahtumia suuntaan, josta tekijällä ei ole ollut aloittaessaan harmainta hajua. Raymond Carver on kirjoittanut, miten novelli voi lähteä syntymään vain yhdestä itsepintaisesta lauseesta, joka ei jätä rauhaan.

Runossaan Kunnas kirjoittaa otsansa kaaresta, miten hän on ”kupooli sanan tulla”. Ja huomatkaa viimeisen rivin tiukka veto, subjektin ja objektin paikanvaihto, jolla runoilija ikään kuin pudottaa runonsa lukijan syliin ja tempaa hänet osaksi tekstiä.

OLEN KAATANUT SEINÄT

Olen kaatanut seinät

tuulien tulla,

kuin pylväs kattoa kohotan

tuulien tulla.

Ja tuuli nousee

pilarina nostaen katon taivaan holvistoksi

ja otsani kaaren kaareksi sinne

niin että kupooli olen sanan tulla

ja soida ja huminoida

sen alla

ja sävel nousee

ja laskee ja linnut kantavat sitä

kuin verkkoa kimmeltävää

niin että puihin puhkeavat kukat

ja kaste ja valo ja tuoksu

silmissäs on

…………………………………………..

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

by Juha Siro

2.10.2014

18:44

1 kommentti artikkeliin Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

Blogit ja postaukset, Kirjallinen estetiikka, Lukeminen, Perjantairuno, Runous, Suosikkikirjat

Federico Carcía Lorca, Huone avaruudessa, Runot 1973-2004, Sirkka Turkka, Tulin tumman metsän läpi

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan Runot 1973–2004.

Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan eri lähtökohtien lukijoita, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään. (Tänään, tätä täydentäessä valintani voisi olla Kari Aronpuro.)

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla.

Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava.

Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

………………………..

Runo kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999.

………………………..

Kari Aronpuro – viisikymmentä vuotta avantgardea, nyt pelkkää barnumia

by Juha Siro

23.9.2014

18:18

Leave a comment on Kari Aronpuro – viisikymmentä vuotta avantgardea, nyt pelkkää barnumia

Kirjoittamisen ideat, Kulttuuri, Runous, Sivistys, Suomennokset, Suosikkikirjat

Hans Magnus Enzensberger, Kari Aronpuro, ntamo, pelkkää barnumia, Peltiset enkelit, pyydettyä, Werner Aspenström

Kari Aronpuro julkaisi esikoiskokoelmansa Peltiset enkelit vuonna 1964. Nyt ntamo on ottanut kirjasta näköispainoksen. Tekijän esikoinen oli uutta avaava askel suomalaisen modernin runon alkutaipaleella. Aronpuron onni oli saada tulevan klassikkonsa kätilöksi ja kannustajaksi itse ”Ojakadun yksinäinen”, Eeva-Liisa Manner, jonka kokoelma Tämä matka (1956) mainitaan usein sodanjälkeisen modernismimme avainteoksena.

Kuluvana vuonna Aronpuro on ehtinyt julkaista myös 22. kokoelmansa pelkää barnumia, sekä esseekokoelman pyydettyä eli Miten ihmeessä kokoelmani ovat syntyneet. Viidenkymmenen vuoden mittaista kulttuurityötä juhlisti lisäksi Tampereen pääkirjasto Metsossa juuri päättynyt Aronpuron & hänen alter egonsa Banks L Steppburnin kuvataidenäyttely Pyöreitä Half-Centennial kapaa ja kollaasia. Kirjailija tunnetaan myös lukuisista tilaustöistä, yksittäisistä runoista artikkeleihin ja kirjoihin saakka.

Aronpuro jäi eläkkeelle Lamminpään kirjastonhoitajan virasta 2004. Sen jälkeen hän on tämänvuotisten teosten lisäksi julkaissut kolme muuta runokokoelmaa, sekä kahden maailmanluokan tekijän tuhdit käännöskokoelmat: Hans Magnus Enzensbergerin Mausoleumin vuonna 2013 ja Werner Aspenströmin Vuosikertomuksen 2011. (Linkit arvioihini löytyvät jutun lopusta)

Tuore kokoelma pelkkää barnumia on hengästyttävä kollaasi ja yli kolmesataasivuinen rihmasto, joka kerää ”kaiken mahdollisen” historian ja yhdysvaltalaisen sirkus- ja showmies P.T. Barnumin elämäntyön ympärille. Kokoelman runsaudensarven voisi kiteyttää Barnumin Humpuukien Kirjasta (1865) muokattuun runon aloitukseen, joka pitää yhä kutinsa:

”Vähän asiaa pöyhittyäni / ymmärsin, että humpuuki on / laaja-alainen ilmiö. / Sitä ilmenee kaikessa ihmisten tekemisissä, / ajatellaan vaikka politiikkaa tai hallintoa, / toteamusta: kieli on annettu meille / ajatustemme kätkemiseksi. Diplomaatti / on herrasmies, joka lähetetään asemamaahansa / valehtelemaan maansa parhaaksi.”

Aronpuron barnumista ei selviä kahdella tai kolmella istumalla. Yöpöydän inspiraatiolukemiseksi se on mitä mainioin. Kirja päättyy 18-sivuiseen kollaasitekstiin, joka peilaa koko P.T. Barnumin elämänkaaren. Tekstin rakenteessa historiallinen fakta kohtaa runon ilmaisun ja päättyy säkeisiin: ” Minä olin ylpeämpi nimityksestä Lasten ystävä kuin arvonimestä Maailman kuningas. / Minä menin toisten luo.”

Kokoelmaan pyydettyä on koottu liki kahdensadan sivun mitalta Aronpuron eri yhteyksiin kirjoittamia, ”pyydettyjä” esseitä. Lyhyessä esipuheessaan Leena Kirstinä sanoo: ”Hän ei tee itsestään numeroo, vaan kertoo luontevasti, mistä kirjallisuuden kentästä ja laajemmasta kulttuurikontekstista Aronpuron runous on syntynyt ja miten se on kehittynyt.”

Nostan esimerkiksi anekdootin, jossa Aronpuro kirjoittaa kokoelmansa Kalpea aavistus verenkierrosta (1977) saamasta vastaanotosta. Lukijat kuvittelivat kirjailijan käyvän dialogia toisen, lyyrisemmistä lähteistä ammentavan aikalaisrunoilijan kanssa. ”Näin ei kuitenkaan asia ollut. Olin näet jo tuolloin kiinnostunut enemmän kielen kirjaimellisuudesta kuin sen metaforisuudesta.” Kiteytys sopii avaimeksi koko Aronpuron tuotantoon.

Kriitikot saattavat joskus tehdä turhan kimurantit tulkintansa kirjailijan teksteistä. Kannattaa kuunnella runoilijaa. Varsinkin sellaista, joka on äärimmäisen tietoinen oman ilmaisunsa perusteista ja tavoitteista. Aronpuron esseet ovat kaikille kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneille avartavaa ja mitä kiinnostavinta luettavaa.

Lopuksi lainaus runoilija- ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapalaiselta: ” Hän (Aronpuro) kuuluu niin aikamme avantgarden klassikoihin kuin uuden runon hienoimpiin tekijöihin.”

………………………………………………….

Linkit edellä mainittuihin käännösteoksiin: Mausoleumi sekä Vuosikertomus.

…………………………………………………

Juoskaamme päämme mäntyyn!

by Juha Siro

27.6.2014

16:53

Leave a comment on Juoskaamme päämme mäntyyn!

Filosofia, Lukeminen, Perjantairuno, Pienkustantajat, Runous

Intuitio, Risto Ahti, Sanasato

Perjantairunon paikan saa Risto Ahti ja hänen teoksensa Intuitio. (116 s. Sanasato 2013) Syy on yksinkertainen: päivitykseni on samalla lukusuositus. Myös niille, jotka ovat vierastaneet Ahdin runojen ja tekstien filosofista ja ”profeetallista” otetta.

Olin vuosi sitten Ahdin kanssa esiintymässä samassa pääkirjasto Metson tilaisuudessa ja sain juuri ilmestyneen kirjan käteeni. Aloitin lukemisen seuraavana aamuna ennakko-odotusten saattelemana, mutta niin vain kävi, että Intuitio oli luettava yhdellä istumalla ja jätettävä yöpöydälle koirankorville käänneltynä.

Teos käy Ahdin ajattelun ja poetiikan kiteytyksestä. Kyllä: julistavaa, filosofista ja aforististakin tekstiä, mutta aiheet ja sivallukset syötetään yllättävästä kulmasta, joka kyseenalaistaa luutuneita käsityksiä ja ajattelun tapoja. ”Mikään ei ole niin kuin sanotaan”, Ahti kirjoittaa.

Ahdin (1943) bibliografiaan on kertynyt yli 30 teosta, käännöksiä 17 kielelle. Suomen kirjailijaliitto palkitsi hänet kaunokirjallisesta elämäntyöstään kaksi vuotta sitten. Arvioin silloin hänen poetiikkaansa syvemmin. LINKKI

Intuitiossa konkari kyseenalaistaa myös oman asemansa: ”Torit ja puistot ovat täynnä Meduusan katseen kivettämiä olentoja. Merkittäviä taiteilijoita. On hyvin vaikea olla elinvoimainen, siis nuori, ja Meduusan edessä Perseus, ylivoimainen.”

Päivän lyhyeen postaukseen lopuksi muutama lainaus Ahdin Intuitiosta. Vaikka onhan selvää, että ketjuuntuvien ajatusten irrottaminen yhteydestään tekee niille vääryyttä:

”Huomautan tässä, huvikseni, että olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka eivät lainkaan osaa asettaa ajatuksen tulta sanoihin tai lauseisiin vaan aina pelkäävät polttavansa itsensä. Peläten totuuden löytymisen mahdollisuutta he eivät suostu ajattelemaan yhtäkään ongelmaa, joka heille on asetettu.

Ajattelua voidaan opiskella akatemiassa, tunteita koirakoulussa – aistimuksia fyysisissä harjoituksissa. Syvempää ymmärrystä ylläpitää leikki, taide. Turha.

Herra taivaan jumala, miehet ja naiset luulevat, että suurten ongelmien pohtiminen estää heitä keittämästä hyvää kahvia.

Juoskaamme päämme mäntyyn! Vaikka ei sitten mistään muusta syystä, niin pelkästään siksi, että se on kaikkien vaistojen vastaista.

On sanottava itselle, että runoilija ei voi laulaa kuorossa. Että viestinviejä ei saa muuttaa sanomisiaan ja olemistaan vastaanottajien kuvitelmien ja hulluuden mukaan.

Ihminen haluaa olla ainutlaatuinen. Eikö ole kummallista? Ihminen on ainutlaatuinen eikä voi sille mitään.

Että voi olla yhdessä toisen kanssa vasta, kun tajuaa oman ainutlaatuisuutensa. Tätä ei pitäisi olla vaikea käsittää: Eikö jo ystävyys- tai parisuhteessa ole kysymys tästä. Kun erilaisuus syvästi tajutaan, voidaan olla täydesti yhdessä. Muunlainen yhdessäolo on sortoa.

Minä! Mikä minä?

Ihmisissä on hetkittäin aukkoja, joista valo heidän huomaamattaan tulvii ulos.”

Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä

by Juha Siro

17.6.2014

16:42

Leave a comment on Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä

Maailmankirjallisuus, Päiväkirjat, Runous, Usko ja uskomukset

Aika, Einstein, Entropia, Fernando Pessoa, Levottomuuden kirja

Äiti siirtyi ajasta iäisyyteen reilun 85 vuoden ikään ehtineenä 15.6.2014 klo 8.40. Kuolemasta käytetään usein aikaan liittyviä kiertoilmaisuja: ” Aika jätti. Hänen aikansa tuli täyteen…” Raamattu puhuu usein ”iankaikkisuudesta”.

Surun ja menetyksen tunteisiin sekoittuu väistämättömyyden kokemuksia ja iloa elämän jatkumisesta lapsenlapsissa. Nostan tähän päivityksen parin vuoden takaa. Siinä aikaa ja elämän illuusiota tarkastellaan fyysikon ja runoilijan, Fernando Pessoan näkökulmasta. Blogi palaa uusiin päivityksiin aikanaan – juhannuksen jälkeen.

Pöytälaatikkoon kertyi muutama kello. Keräsin kirppareilta lisää kunnes viisikymmentä tuli täyteen. Aikaa kului kaksitoista vuotta. Plus ne kolme, kun mietin mitä loppuun käytetyllä ajalla tulisi tehdä. Lopulta tungin kellot kantikkaaseen lasimaljakkoon. Nyt ajan illuusiota sopii tarkastella puolelta jos toiselta.

Aikojen alussa aika oli karkeata tavaraa, jota auringon nousu ja lasku paloitteli. Sekunti määriteltiin jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta eihän sille käyttöä ollut. Vasta 1600-luvulla tähtitieteilijät alkoivat tarvita niin hienojakoisia määreitä, että sekunnitkin pilkottiin.

Fysiikka määrittelee ajan tapahtumien välisenä etäisyytenä aika-avaruuden neljännellä akselilla. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria esittää kaareutuneen aika-avaruuden käsitteen: eristetyssä järjestelmässä ajan kuluessa eteenpäin entropia eli haje kasvaa, joten sen lisääntymisestä voidaan päätellä ajan suunta.

Jotkut esittävät, ettei aikaa ole. Väärä illuusio syntyi, kun ihmiset oppivat mittaamaan ”aikaa”. Kun hiekka valuu tiimalasissa, se vain siirtyy paikasta toiseen. Aika pysyy paikallaan ja on siis ikuisuuden mittainen. Ajan suuretta voisi paremminkin etsiä eri paikoista ja niiden suhteista toisiinsa.

Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa (1888 – 1935) pohtii Levottomuuden kirjassaan ajan olemusta. Pessoa kirjoitti ”päiväkirjaa” kaksikymmentäkolme vuotta ja julkaisu koottiin hänen jäämistöstään.

Levottomuuden kirja on eurooppalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Muistiinpanoissaan Pessoa pohtii elämän ilmiöitä kaikilta mahdollisilta kanteilta: ”Heittäydyn välillä metafyysisiin pohdiskeluihin yhtä tunnontarkalla ja kunnioittavalla innolla kuin ihminen, joka tekee todellista tieteellistä työtä.”

Pessoan kirja on loputtoman rikas kudelma ”kaikesta mahdollisesta” mitä ihmisen päässä liikkuu. Niin innostava ja inspiroiva joka sivullaan, että muutaman rivin lainauksen poimiminen tähän tuntuu tuskalliselta.

……………………………………………………………………………

”En tiedä mitä aika tarkoittaa. En tiedä sen todellista mittayksikköä, jos sillä sellainen on ylipäätään. Sen tiedän, että kellon mittaama aika on väärä, koska se jakaa ajan jaksoihin, ulkoa. Tiedän senkin, ettei aikaa voi mitata tunneilla, koska ne eivät jaa sitä vaan mielikuvaa siitä. Unelmien mittayksikkö on myös väärä sillä niissä vain hipaisemme aikaa, joskus hitaammin joskus nopeammin, ja se elämmekö kaiken nopeasti vai hitaasti riippuu ajan kestosta josta en tiedä mitään.

Väliin tuntuu, että kaikki on valhetta ja että aika on pelkkä kehys johon tungetaan kaikki joka on sille vierasta. Kun muistelen mennyttä elämääni, huomaan että ajat sijoittuvat täysin järjettömille tasoille ja korkeuksille ja että saatan olla nuorempi tilanteessa, jossa olen saavuttanut kunnioitettavan 15 vuoden iän, kuin silloin kun istun lapsena leikkikalujen keskellä.

Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä. Tuntuu kuin olisin taikatempussa, missä tiedän jo ennalta tulevani huiputetuksi, mutten näe mitä tekniikkaa tai apuvälineitä siihen käytetään. /…/ Mietin ovatko saman ajan vievät liikkeet, kuten se että poltan savukkeen, kirjoitan tämän kappaleen ja ajattelen epäselvästi, todella yhtäaikaisia. /…/

Ovatko huomioni tyhjänpäiväisiä? Ovat tietenkin. Ovatko ne pelkkiä mielikuvitusleikkejä? Pakko myöntää. Mutta mikä on se joka mittaa meitä mittaamattomasti ja ottaa meidät hengiltä vaikkei ole itsekään olemassa?”

……………………………………………………………………………

EXTRALINKIT

1. Andalusialainen koira julkaisi Levottomuuden kirjan Sanna Pernun suomentamana ja Priit Pärnin kuvittamana 1999. Kirjoitin blogiin Pessoasta aiemmin 20.10.2010. Juttu löytyy linkistä.

2. Linkitin aiemmin FB-sivulleni runon, jonka tein äitini päiväkirjamateriaalista hänen täytettyään 83 vuotta. Tässä linkki vielä kerran.

Sininen lehmä sekä Mao, Hitler ja kumppanit

by Juha Siro

19.5.2014

18:21

Leave a comment on Sininen lehmä sekä Mao, Hitler ja kumppanit

Kiinalainen kulttuuri, Kirjallinen estetiikka, Kuvataide, Runous, Totalitarismi

Adolf Hitler, Ban Ki-moon, Mao Tse-tung, Winston Churchill

Alkuviikko vaatii valmisteluja Euroopan pienimmässä museossa. Kesän teemana on maailmanrauha. Velaatan Maitolaiturimuseon Sininen lehmä kiertää maailmaa hyväntahdon lähettiläänä YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin valtuuttamana. Ennakkotietoa löytyy museon FB-sivuilta. Tykätäkin saa jos siltä tuntuu.

Kiireen keskeltä nostan tähän kolmen vuoden takaisen tekstin. Se sopii viimeisten päivityksien jatkoksi. Tyranneilla on usein ollut tarve esiintyä myös taiteilijoina. Ja vallankumousten ketju, sehän on katkeamaton.

…………………………………………………………………………………………….

Juuri nyt kulttuuriblogin on aika zoomata Mao Tse-tungiin. Jos Jumalan profeettojen kirjat jätetään laskuista, Mao (1893 – 1976) on maailman kirjallisuushistorian ylivoimainen painosten kuningas. Ja totta kai minulta löytyy Kiinan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen puhemiehen aito Punainen kirja. Ostettu toisinajattelevalta opiskelijalta Tian´anmenin aukiolla 80-luvun alkupuolella.

Koska en ymmärrä Punaisen kirjan tekstiä, tässä on tyydyttävä Pertti Niemisen suomentamiin runoihin. (Tammi 1973) Mao itse suhtautui säkeidensä julkaisemiseen nihkeästi. Syykin oli selvä. Ne nojasivat Kiinan runouden tuhansien vuosien perinteeseen ja tyyliin. Se ei sopinut kulttuurivallankumouksen tavoitteisiin, jossa pyrittiin eroon kaikesta entisestä.

Kiinalainen runous kirjoitetaan usein johonkin ikiaikaiseen sävelmään, se voi olla myös vastaus tai kommentti aikojen takaiselle mestarille. Kun Mao vuonna 1956 ui kolmesti Jangtsejoen yli Wuhanissa, hän kirjoitti ”uroteostaan” runon vanhan Vesilaulun sävelmään. Siinä hän ylistää rakenteilla olevaa siltaa ja alleviivaa uutta aikaa: ”Jumalatar, jos vielä voimissaan, säikähtää, kun näkee miten maailma muuttuu.”

Jo ennen keisari Neroa moni totalitaarista valtaa käyttänyt hallitsija on halunnut päteä myös taiteilijana. Yhdistelmä ei ole tuottanut hedelmää. Äkkipäätä tulee mieleen vain yksi, jonka ajatuksilla on ollut kantavuutta. Rooman keisari sekä stoalainen filosofi Marcus Aurelius.

Kun kuuluisalta sinologilta (Kiinan kielen ja kulttuurin tutkija) Arthur Waleyltä tiedusteltiin mielipidettä Maon runoista, hän vastasi: ”Ne ovat parempia kuin Hitlerin maalaukset, mutta eivät ehkä aivan yhtä hyviä kuin Winston Churchillin.”

Maon näennäisissä luontorunoissakin on taistelun ylistystä ja vallankumouksen symboliikkaa. Valitsen näytteeksi tekstin ”Vastaus toveri Kuo Mo-Jolle”. Säkeet on kirjoitettu sävelmään ”Koko virta on punainen”. Runosta löytyy ikiaikainen hetkeen tarttumisen kehotus. Siinä viitataan maailmaa mullistavaan luonnonkatastrofiin, ja lopun kruunaa kaikkien tyrannien yhteinen tavoite. Mao on yhä ajan hermolla!

”Pieni, pieni maapallo: / jokunen kärpänen törmäilee seiniin. / Surinaa, surinaa, surullista valitusta, tuskaista itkua. / Muurahaiset kiipeävät huai-puuhun, / kerskailevat valtakuntansa suuruudella, / hevosmuurahaiset ravistavat puuta, sanovat: miten helppoa! / Kun länsituuli karisti lehdet Ch´ang-anissa, lensivät ujeltavat nuolet.

Miten paljon asioita, miten kiireisiä! / Taivas ja maa kiertävät ratojaan, aikaa on vähän. / Kymmenentuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi: / tartu vain tähän aamuun ja iltaan!

Neljä merta kääntyy nurin, / pilvet ja vesi kiehuvat, viisi mannerta järkkyy, kun tuuli ja ukkonen nousevat. / Meidän on lakaistava pois kaikki tuhohyönteiset, / päästävä kaikista vihollisista.”

Mikä mahdollistaa olemassaolomme?

by Juha Siro

10.4.2014

20:45

Leave a comment on Mikä mahdollistaa olemassaolomme?

Babel, Kuulumisia kauempaa, Perjantairuno, Runous

Centro de Arte Contemporáneo de Malaga, Erzsébet Tóth

Perjantairuno tulee vuoden takaisesta kokoelmastani Babel. Kannettavan muistissa ei muuta ole, eikä matkan päällä uusia säkeitä tehdä. Aamut uhrataan romaanikäsiksen jatkolle.

Repussani seuraa vain ruttuinen kopio unkarilaisen Erzsébeth Tóthin runosta Kotiinpaluu. Ikään kuin turvaksi ja muistutukseksi siitä, millaiseen kauneuteen ja lohtuun runous kykenee. OK, voitte pitää ajatusta pateettisena, pistän silti runon tänne ensi perjantaina.

Babelin runot toimivat parina, jälkimmäinen kuittaa edellisen. 356 tekstin kokoelmasta ne löytyvät numeroilla 56 ja 57. Ensimmäinen kuva on edellisessä postauksessa mainitusta Malagan modernin taiteen museosta, tekijän nimen olen harmikseni hukannut. Toisen nappasin junan ikkunasta jossain Punta Negran paikkeilla.

Omassa universumissamme vaikuttavat

fysiikan lait, jotka mahdollistavat olemassaolomme.

Toisissa todellisuuksissa ei ole ilmansuuntia

ei aikamuotoja arvoituksia salasanoja

salalokeroita saalistajia synkkiä myrskyöitä

ei ihmissusia lasihaarukoita myyntimiehiä

hullujen huoneita kylmää kaurapuuroa

ei muskeliveneitä mainostauluja marionetteja

valtakirjoja tilinumeroita pankkitunnuksia

ei virkapukuja epoletteja epäilyksiä

oikeudenkäyntejä tuomioita takuusummia

ei tappioita voittoja turhanpäiväisyyksiä

alistettuja anteeksipyyntöjä asiattomuuksia

ei alennuksia erikoistarjouksia kampanjakylttejä

ilveilyä epäilyä uskottomuutta pilkkaa

ei ismejä instansseja reseptejä rajoituksia

serpentiinejä shampanjabrunsseja paperipainoja

ei lukkoja lautamiehiä aivotrustien innovaatioita

vyökiristystä hapen puutetta hengen salpautumista

ei rautaesirippua rajavartioita metalliverhousta

viisumia voitelua valhetta yllätystarkastuksia

ei kartelleja korruptiota kyttiä kaavoja käskyvaltaa

kauppasaartoa lehtokurpan lentokieltoa

ei aihetodisteita alimiehitystä aliarviointia

hulabaloota halveksuntaa häpäisyä hirvivaaraa

ei siirappia sokeutta salatiedettä alkemiaa

kruunajaisia kaikkivaltiaita valuvirheitä visioita

ei eräpäiviä erioikeuksia eläintarhan elefanttia

salajuonia suojakelmuja pilkkakirveitä giljotiineja

ei palomuureja piilokameraa baarikärpäsiä ei

liian suurta ei liian pientä numeroa.

………………………………………………

Henkilö M, jota kutsuttiin usein puhumaan julkisista

ja yksityisistä asioista, alkoi vastata välinpitämättömästi:

”Kasvatan joka päivä luetteloani asioista, joista en puhu;

suurin filosofi on se, jolla on pisin luettelo.”

……………………………………………….

Syntymän ihme – ja siitä eteenpäin

by Juha Siro

24.2.2014

22:14

1 kommentti artikkeliin Syntymän ihme – ja siitä eteenpäin

Kirjoittamisen ideat, Nobelistit, Runous, Uutiset

21.2.2014, Elämän tarkoitus, Nomen est omen, Selma Lagerlöf

Kerroin tämän aiemmin FB-sivullani, mutta nyt muutama rivi lisää. Poikani Juuson ja hänen vaimonsa Leenan perheeseen syntyi tyttö 21.2. klo 9.08. Ensimmäisessä kuvassa iän voisi laskea sekunneissa. Seuraavassa minuuteissa. Kolmas kuva synnyttäneiden osastolta ja neljäs tämän päivän ensimmäiseltä kyläreissulta.

Tays: 21.2.2014 klo 9.08

On hämmästyttävää seurata miten lapsi muuttuu hetki hetkeltä ja hakee omaa ilmettään ja identiteettiään. Ensimmäinen nimi on päätetty: Selma. Muita punnitaan – olisiko tyttö nimensä oloinen. ”Nomen est omen”, nimi on enne, sanottiin jo antiikin aikoihin.

Tays: 21.2.2014, klo 9.22

Olisi mukava yhdistää nimi Selma Lagerlöfiin (1858 – 1940) joka sai kirjallisuuden Nobelin 1909. Hänet muistetaan parhaiten Nils Holgerssonista ja Peukaloisen retkistä villihanhien seurassa. Lagerlöf valittiin myös Ruotsin akatemiaan ensimmäisenä naisjäsenenä 1914.

Tays: 22.2.2014, klo 17.50

Vaativa tehtävä odottaa, ristiäispäivänä tytölle pitäisi olla valmiina vain ja ainoastaan hänelle omistettu runo. Mennään siihen saakka kuudella säkeellä, jotka nappasin kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002). Ehkä siinä on jotain meille kaikille.

Selma Siro 24.2.2014, klo 12.22

Tule sinä lapseksi vielä kun elät,

laita pahvinen kruunu päähäsi.

Puhu pienin sanoin ilman pelkoa,

vaihda ylhäinen alhaiseen.

Hiekkalinnat rakennetaan uudelleen

ja ihmeitä tapahtuu joka ainoa päivä.

……………………………………………