Lisään aforistikkojen sarjaani Mirkka Rekolan (s.1931). Käsittelin hänen runouttaan ja estetiikkaansa täällä perusteellisemmin viimeksi kaksi vuotta sitten. (linkki)
Rekola on aforismin uudistaja. Hän on löytänyt kieleen aivan uusia ilmaisullisia mahdollisuuksia ja hahmotustapoja. Kieli laajenee oman tilansa ulkopuolelle ja hakee useita erilaisia tulkintavaihtoehtoja, on koko ajan muuntuvassa tilassa.
Runon ja aforistiikan raja Rekolalla on häilyvä. Ajatus ketjuuntuu ja yksittäisiä tekstejä on usein luettava niiden jatkumossa. Ajatuksen alku- ja loppupiste on monesti häilyvä, ja paikka vaihtava. Rekola karttaa dualistista ilmaisua ja kiinninaulattuja päätelmiä.
Syvemmin kiinnostuneille suosittelin jo edellisessä jutussani Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Rekolan aforistiset kokoelmat Muistikirja (1969), Maailmat lumen vesistöissä (1979) ja Silmänkantama (1984) on koottu teokseen Tuoreessa muistissa kevät (1987).
Rekola itse pitää aforistisuutta väistämättömänä ”niin tiiviille ilmaisulle kuin minun.” Luennoillaan hän on puhunut tahdon aspektista, joka on varioitunut ja läpäissyt hänen tuotantoaan: ”Minä olen muistin palveluksessa ja tahdon. Toinen provosoi toisen.”
Rekola on ollut minulle tärkeä kirjailija, vuosien varrella kannustajakin. Jotain ajatustenvaihdostamme – siitä miten vuosi voisi olla paikka – on tarttunut myös tuoreen kokoelmani Babelin esipuheeseen.
Sinä pidät jotain takanasi, se on edessä.
Hän oli täynnä ihmetystä, kuka se oli joka jätti hänelle tämän paikan katsoa?
Minä en pane epäluuloasi vastaan, minä haluan että sinulla on aina ja aina rohkeutta kysyä: entä sitten.
Olen muutaman kerran huomannut tulevani ulos ovesta, jossa lukee Pääsy kielletty tai Hengenvaarallista. Mistä minä tiedän, lappu on voitu lyödä siihen silloin kun olin sisällä.
Ei sinun mennyt aikamuotosi eroa maailman nykyisyydestä, sen kera olet poissa.
Missä sinä viivyt, minkä verhon takana olet? Toinen: minä olen se verho.
Se helpotus, ettei ole enää aikaa tottua.
Kun hän tuli peili mukana, tuli, seurusteli sen kanssa, vaikka tarkoitti minua.
Ne, jotka osaavat lukea, tietävät että lukemisen kyvyn huomaa kadottaneensa vasta sitten kun sen löytää uudestaan.
Vuosi on paikka, kaupunki, kaksitoista porttia. Minä menen nyt yhdestä, joka on toinen. On lunta askelissa, pieniä kauppoja pitkällä kadulla, minä ostan aterian. Tulee pehmeä ilta, kumartuu silittämään päätä, hiukset valahtavat kasvoilleni.
