”Tarpeeton pyyhitään yli”

Lisään aforistikkojen sarjaani Mirkka Rekolan (s.1931). Käsittelin hänen runouttaan ja estetiikkaansa täällä perusteellisemmin viimeksi kaksi vuotta sitten. (linkki)

Rekola on aforismin uudistaja. Hän on löytänyt kieleen aivan uusia ilmaisullisia mahdollisuuksia ja hahmotustapoja. Kieli laajenee oman tilansa ulkopuolelle ja hakee useita erilaisia tulkintavaihtoehtoja, on koko ajan muuntuvassa tilassa.

Mirkka Rekola, kuva HS/Kimmo Räisänen.

Runon ja aforistiikan raja Rekolalla on häilyvä. Ajatus ketjuuntuu ja yksittäisiä tekstejä on usein luettava niiden jatkumossa. Ajatuksen alku- ja loppupiste on monesti häilyvä, ja paikka vaihtava. Rekola karttaa dualistista ilmaisua ja kiinninaulattuja päätelmiä.

Syvemmin kiinnostuneille suosittelin jo edellisessä jutussani Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Rekolan aforistiset kokoelmat Muistikirja (1969), Maailmat lumen vesistöissä (1979) ja Silmänkantama (1984) on koottu teokseen Tuoreessa muistissa kevät (1987).

Rekola itse pitää aforistisuutta väistämättömänä ”niin tiiviille ilmaisulle kuin minun.” Luennoillaan hän on puhunut tahdon aspektista, joka on varioitunut ja läpäissyt hänen tuotantoaan: ”Minä olen muistin palveluksessa ja tahdon. Toinen provosoi toisen.”

Rekola on ollut minulle tärkeä kirjailija, vuosien varrella kannustajakin. Jotain ajatustenvaihdostamme – siitä miten vuosi voisi olla paikka – on tarttunut myös tuoreen kokoelmani Babelin esipuheeseen.

Mirkka Rekola, Tuoreessa muistissa kevät. wsoy 1987.

Sinä pidät jotain takanasi, se on edessä.

Hän oli täynnä ihmetystä, kuka se oli joka jätti hänelle tämän paikan katsoa?

Minä en pane epäluuloasi vastaan, minä haluan että sinulla on aina ja aina rohkeutta kysyä: entä sitten.

Olen muutaman kerran huomannut tulevani ulos ovesta, jossa lukee Pääsy kielletty tai Hengenvaarallista. Mistä minä tiedän, lappu on voitu lyödä siihen silloin kun olin sisällä.

Ei sinun mennyt aikamuotosi eroa maailman nykyisyydestä, sen kera olet poissa.

Missä sinä viivyt, minkä verhon takana olet? Toinen: minä olen se verho.

Se helpotus, ettei ole enää aikaa tottua.

Kun hän tuli peili mukana, tuli, seurusteli sen kanssa, vaikka tarkoitti minua.

Ne, jotka osaavat lukea, tietävät että lukemisen kyvyn huomaa kadottaneensa vasta sitten kun sen löytää uudestaan.

Vuosi on paikka, kaupunki, kaksitoista porttia. Minä menen nyt yhdestä, joka on toinen. On lunta askelissa, pieniä kauppoja pitkällä kadulla, minä ostan aterian. Tulee pehmeä ilta, kumartuu silittämään päätä, hiukset valahtavat kasvoilleni.

Poetiikkaa + pari ahventa

Pikapäivitys kirjailijaliiton kesäpaikasta: säät ovat tähän saakka suosineet lomaviikkoa, kalaonni on kateissa. Vieheillä on noussut Kyrösjärvestä vain pari ahventa.

Ikaalinen 6.8.2013

Vuonna 2007 Savukeidas julkaisi Poetiikkaa – seitsemän esseetä runouskäsityksistä, kaksi vuotta myöhemmin seurasi Poetiikkaa II. Sarjan kolmas kirja on tekeillä. Kirjoitan siihen esseen, joten oli aika kerrata ykkönen ja tutustua kakkoseen.

Poetiikkapohdinnat ovat sukua Miten kirjani ovat syntyneet –sarjalle, vaikka näkövinkkeli on toinen. Poetiikka on runouden teoriaa, runousoppia, mutta joidenkin tekijöiden tulokulma aiheeseen saattaa karttaa tarkempaa analyysiä ja kääntyä hyvinkin narratiiviseksi. Mielenkiinoarvoa se ei vähennä.

Neljässätoista esseessä riittää sulateltavaa. Silti koirankorva kääntyi vain muutamalle sivulle. Runoutta runouden keinoin käsitteli vain Jouni Tossavainen. Ilahduttava poikkeus, joka saa kertaamaan tekstiä.

Timo Hännikäisen otteesta en yllättynyt. Esseisti käsittelee runouttakin analyyttisesti, selkeästi jaotellen ja suhteuttaen näkemyksensä laajempaan kontekstiin. Konkretia, yksinkertainen ja ilmaisuvoimainen kieli vertauksineen vie ajatusta kirkkaasti eteenpäin. Otetaan siis lainaus (ja lainauksen lainaus) Hännikäiseltä. Essee on ykköskirjasta, otsikkona ”Ajattelun jatke ja väline”.

”Entä miksi runoilijoiden on nykyään jankutettava kielen riittämättömyydestä ja vaillinaisuudesta? Hedelmällisempää olisi havaita, että kielen likimääräisyyteen perustuu sen varsinainen voima ilmaisuvälineenä. Paavo Haavikko totesi terävästi, että runous on ainoa tiede, jonka eksaktius on sen likimääräisyydessä.”

Kyrosjärvi 6.8.2013

Nyt järvelle. Pinta on tyyni ja kutsuva. Saa nähdä mikä on kalojen vastaus vaappuun, lusikkaan, lippaan ja jigiin.

Perjantaipullo vai polttopullo

Pidän Perjantairunosta kiinni vaikka pikapäivitys tulee kiireen kierästä. Huomenna liputetaan Eino Leinolle ja vietetään runon ja suven päivää. Tampereella paikallinen kirjoittajayhdistys järjestää Tallipihalle yleisötapahtuman. (linkki)

Tahirin aukio, Kairo. Heinäkuu 2013.

Tapahtuman teemaksi on valittu  v  ä  h e m m i s t ö t. Esiintyjänä etsin jotain sopivaa 365 runon kokoelmastani Babel. Vähemmistö on joskus vaikeasti määriteltävä. Katsomiskulmaa vaihdettaessa enemmistöstäkin voi tulla vähemmistö. Tai toisin päin.

Ehkä valitsen suomalaisuuden ja runollisen kesäpäivän vaihtoehdoksi laajemman ja ajankohtaisemman kulman. Päivän tilanne on sellainen. Vaan koskapa ei olisi ollut.

……

Sotaan ja rauhaan riittää yhden ihmisen teko

……

Hävittäjät Välimeren ja Maghrebin taivaalla

……

mielenosoitus

mellakkapoliisit

turvallisuusjoukot

kyynelkaasu

savukranaatti

polttopullo

kivi kilpi kypärä

konepistooli

tulitus

verilöyly

……

Maailmanloppu on aina henkilökohtainen,

eikä siinä ole mitään uutta. Ilmestyskirjan enkelit

puhaltavat yhä tuomiopäivän pasuunaa.

……

Kuva: Tahirin aukio, Kairo. (Iltalehti AP)

Perjantairunossa otetaan olvia olan takaa!

Kansalliskirjailija Aleksis Kivi (1834–1872) mielletään ensimmäisenä prosaistiksi. Hänen runoudessaan, Kanervalassa ja muissa teksteissä on usein proosamainen ote, pitkissä, tarinallisissa runoissa replikoidaan ja käytetään myös dialogia.

Muutamista lyhyistä teksteistä on kiteytynyt kaikkien tuntemia klassikoita: Metsämiehen laulu, Kaukametsä, Onnelliset, Sydämeni laulu ja ennen muita Timon laulu Seitsemästä veljeksestä. Tunnistus käy jo kahdesta ensimmäisestä sanasta: ”Makeasti oravainen”.

Yrjö Ollilan pukusuunnitelma: Olviretki Schlaussingenissä (1920)

Kiven runouden kiteytymä on arjen ylevöittämisessä, romanttisessa maailmankuvassa. Proosatyylin realismi ei saa sijaa. Valitsin Perjantairunoksi poikkeavan tekstin, jossa aiheen ylistys saa rempseän ja humoristisen otteen. Säkeet olkoot myös jatkoa edelliseen juttuun, josta käy ilmi Saatanan mielijuoma. Nyt nautitaan miedompaa.

OLVEN KUNNIAKSI

Näytelmästä Olviretki Schleusingenissä

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, jumal´ kultasuu!

Sua ain tahdon kunnioittaa

Kumartaen tomuhuun,

Sulle annan sydämeni,

Sulle kannan kiitosuhrit

Mä temppelissäs kontien.

Oi olvi ijankaikkinen!

Valvoissani, maatessani

Muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

Kaikki menköön suren suuhun,

Kun vaan olvi olla saa.

Mitä huolin

Vaihka iskis

Taivaan nuoli

Maailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kun mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

……………………………………………….

Jutun kuva on pukusuunnittelija Yrjö Ollilan luonnos Vapaan Näyttämön Olviretken ensi-iltaan 1.1.1920. Merkintöjen mukaan puku tehtiin värjätystä säkkikankaasta, päähine pahvista. Näytelmä kuvaa baijerilaisten ja preussilaisten sotilaiden juopottelua sotatoimien ohessa. Näytelmävalinta oli ”uskallettu” sillä Suomen kieltolaki oli astunut voimaan edellisenä vuonna.

Ja vielä kiinnostuneille bonus. Kolmen vuoden takainen juttuni kertoo hieman laajemmin suomenkielisen runouden alkuasetelmista: linkki.

Perjantairuno kysyy: näinkö näet juhannuspäivän aamun?

En pidä pyhistä, sen paremmin jouluista kuin juhannuksistakaan. Sunnuntait saisi puolestani poistaa. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa! Kuittaisin asian kolmen sanan lauseella, elleivät murhaajat olisi väärentäneet ajatusta Auschwitzin portin päälle.

Työhuoneeni ovessa lukee: ”Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!” Mutta en minä ole täällä näkemyksiäni kauppaamassa, perjantairuno on lahja, jonka olen valinnut Hans Magnus Enzensbergeriltä.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Kari Aronpuron suomentama Mausoleumi on juuri julkaistu, siitä myöhemmin lisää. Enzensbergeriltä poimittu teksti tulee Sammakon vuonna 2000 julkaisemasta ja Markku Inton suomentamasta kokoelmasta. Syynä on runon nimi: Suomalainen tango.

Unkarilainen runoilija Ottó Orbán on myös julkaissut samannimisen runon. Valintani ratkaisivat Juho Karjalaisen grafiikan vedokset, joista tuli tekstille täydellinen pari.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Enzensbergeriä pidetään Saksan sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä runoilijana. ”Voiko olla mitään pateettisempaa kuin visionäärirunoilija, joka ei tee muuta kuin omia säkeitään. Minulla on kaksi kättä. Oikealla kirjoitan runoja, vasemmalla teen kaikkea muuta”, kirjailija itse sanoo kolmentoista vuoden takaisessa haastattelussa.

Suomalainen tango on kepeän impressionistinen runo. Nopeita, välähdyksenomaisia ja visuaalisia ensivaikutelmia. Näin näkee saksalainen runoilija vierailunsa. Ehkä myös suomalainen itse heräillessään juhannuspäivän aamuun.

Mitä eilen illalla oli on ja ei ole

Pieni vene joka etääntyy

ja pieni vene joka lähestyy

Tukka joka oli ihan lähellä on vieras tukka

Se on helposti sanottu Niin se aina on

Harmaa järvi on toki harmaa järvi

Eilisillan tuore leipä on kova

Kukaan ei tanssi Kukaan ei kuiski Kukaan ei itke

Savu on kadonnut ja ei ole kadonnut

Harmaa järvi on nyt sininen Joku huutaa

Joku nauraa Joku on poissa

On aivan kirkasta Oli miltei hämärää

Pieni vene ei aina käänny takaisin

Se on sama ja ei ole sama

Siellä ei ole ketään Kallio on kallio

Kallio lakkaa olemasta kallio

Kalliosta tulee taas kallio

Niin se on aina Mitään ei katoa ja mitään ei jää

Mitä siellä oli

on ja ei ole ja on Sitä

ei ymmärrä kukaan Mitä eilen illalla oli

Se on helposti sanottu Miten valoisa

täällä on kesä ja miten lyhyt

Perjantairunon Pilvipumppu

”Minä teen tiettäväksi että Tristan Tzara muotoili sanan DADA helmikuun 8. klo 6 illalla; olin paikalla kahdentoista lapseni kanssa kun Tzara ensi kertaa lausui tämän sanan joka nostatti keskuudessamme ymmärrettävää innostusta. Tämä tapahtui Café Terassessa Zürichissä, ja minulla oli rusinapulla vasemmassa sieraimessa. Olen varma ettei tällä sanalla ole mitään merkitystä, ja että vain imbesillit ja espanjalaiset opettajat hämmästelevät päivämääriä.”

Hans Arp, Dada 1919.

Dada lähti liikkeelle Zürichistä vuonna 1916. Suuntauksen tavoitteena oli olla kaiken sen vastakohta, mitä Taide edusti. Liikkeen syntymään saakka kuvataiteessa ja kirjallisuudessa oli ollut merkitys tai viesti, Dada hylkäsi ne ja jätti kaikki tulkinnat kokijan kontolle.

Dadassa oli nykytaiteen siemen, joka johti uusiin suuntauksiin. Ironista kyllä vastahankaisuus, loukkaavuus ja hämmennyksen ilmaisu muuttui lopulta itsekin taiteeksi. Sattuma ja satunnaisuus voitiin hyväksyä luovuuden perustaksi. Liikkeen keskeisiä toimijoita olivat mm. alussa mainittu Tristan Tzara, Marcel Duchamp, Guillaume Apollinaire, Max Ernst, Hugo Ball, Man Ray ja alun lainauksen kirjoittanut Hans Arp (1916-1966).

Hans Arp, otos Katherine S. Dreier 1926.

Palladium Kirjat julkaisi saksalais-ranskalaisen Arpin valittujen runojen kokoelman Pilvipumppu Markku Inton kokoamana ja suomentamana 2011. Arp oli kuvanveistäjä, taidemaalari ja runoilija, Dadan perustajajäsen ja yksi keskeisimmistä toimijoista. Multipersoona kuittasi myös Venetsian biennaalissa 1954 kuvanveiston suuren palkinnon.

Arpin kokoelman julkaisusta käyttäisin sanaa Kulttuuriteko, ellei se olisi jo niin loppuun kaluttu. Ja jos minulta kysyttäisiin, sanoisin, että Pilvipumppu näyttää monelle tämän päivän kokeellista runoutta kirjoittavalle jo yli puoli vuosisataa sitten kuiviin imaistun kaivon.

Arp opiskeli kolmessa taidekoulussa, mm. Pariisin Académie Julianissa, joten visuaalisuutta ja värejä löytyy myös teksteistä. Viime viikon Perjantairunoon hänet yhdistää Paul Klee. Kummatkin osallistuivat aikanaan myös saksalaisen Der blaue Reiter -ryhmän toimintaan.

………………………………………………………………..

IHMETORVIKONFIGURAATIO 1

nielaistut pojat puhaltavat ihmetorvea

kultakenkäiset enkelit tyhjentävät punaisista kivistä täysiä

säkkejä joka raajalle

johan muotoutuvat mastot ja tähtikuviot

siskot näyttävät jälkiä pilvilinnoista kukkarokissoista

löytölapsista höyrylehmänpuremista satuloiduista

jäniksistä

verekseltään pehmustetuista leijonista

leimuavilla pyöränpuolilla linnut pyörivät yli taivaan

tähdet aivastavat vahanenistään kukkakimppuja

joka iikka on humalassa ja ui pehmeillä sormilla

palavat leijonat suhahtavat yli värisevien koivujen

kellä häntä on sitoo siihen lyhdyn

koko yö päälläseisontaa hajareisin lohikäärmeillä

tanssintaa

salkoihin kiivetään ja raavaasti painitaan hau hau yössä

raikuu vaan

…………………………………………………………….

Kuvat: Hans Arp, Dada 1919. Kuvaretusointi Katherine S. Dreierin otoksesta 1926.

Parnasson kritiikki Perjantairunon paikalla

Pistän Perjantairunon paikalle kritiikin uunituoreesta Parnassosta. On siinä hyvään mieleen aihetta kerrakseen. Luin tuon Kristian Blombergin viimeisen virkkeen pariinkin kertaan: ”Se ei ole vain älykäs, se on myös viisas, ja tuossa viisaudessaan se esittää hienon puheenvuoron nykyrunon mahdollisuuksista.”

Kymmenen vuotta funtsittuani ja puolitoista kirjoitettuani tavoittelin Babeliin jotain uutta, sellaista, jota ei ole ennen tässä mitassa toteutettu. Tekstiä kokeilevan runon ja perinteisen estetiikan väliin: 365 runon rihmasto, jolla on draaman kaari. Teos, joka yhdistää paikan, tilan ja ajan. Näen, että pyrkimykseni on saanut vastakaikua.

Parnasso 2/2013

Liikaa kirjoja?

Suomen Kustannusyhdistykseen kuuluu liki 100 kustantajaa. Nämä julkaisevat vuodessa noin 4500 eri painettua nimikettä. Kaunokirjallisuudeksi laskettavia näistä noin 750. Lasten- ja nuortenkirjat tilastoidaan erikseen, noin 1250 nimikettä. Sarjakuvat, reilu 300. Tietokirjoja 1700. Loput oppikirjoja. Noin karkeasti jaoteltuna.

Olen kieltäytynyt sijoittamasta blogiin mainoksia, vaikka niistä tienaisi kahvirahat. En ole halunnut myöskään arvioida tänne tarjottuja kirjoja. Omat valinnat ovat asia erikseen – ja niiden tarkoitusperät toiset.

BoD-julkaisu, 2012.

Poikkeus saa vahvistaa säännön, sillä kolmentoista kirjoittajan kovakantinen antologia herättää kysymyksen omakustanteista. Mihin tarvitaan kirjatulvan keskellä Paperilyhtyjä -julkaisun kaltaisia kirjoja? Eikö verkkomaailma ja digitaalisuus tässä tapauksessa riittäisi.

Vastaus on yksinkertainen, perustelut lyhyet. Kuvan antologia on harrastajakirjoittajien kokoama. Ammattimaisin kriteerein laadittu arvostelu ei tekisi sille oikeutta.

Sanalla ”terapiakirjoittaminen” on huono kaiku. Aivan suotta, niin tekee nobelistikin. Tuskin J.M. Coetzee voisi olla kirjoittamatta. Entä holokaustia kuvannut Imre Kertész? Joku saa työstään Nobelin, toinen kirjoittaa: ”Olen neljän lapsen äiti, kohtasin suruista suurimman: oman lapsen kuoleman.”

Paperilyhtyjen sivuilla on reilu annos patetiaa. Entä sitten, kyllä rämäpäisyyttäkin löytyy: ”Pankaa luovuudelle ja hulluudelle raja, niin minä ylitän sen!”, kirjoittaa venäjän- ja äidinkielen opettaja. Ja bittiavaruudesta huolimatta… kirja on edelleen vaikapa lahjaksi annettavaa konkretiaa.

Lainaan jälleen Ernst Billgrenin kirjaa Mitä on taide: ”Hyvä ja huono taide kutoutuvat toisiinsa kuin verkon langat, paljon hyvää kehkeytyy huonosta ja päinvastoin. Kun nypitte pois huonon taiteen, hyvä lysähtää kuin korttitalo. Rohkaiskaa kaikkea taidetta.” Toisaalla Billgren sanoutuu irti taiteen lokeroinnista ja arvottamisesta. Edellisen kappaleen viimeinen lause on siis tärkein.

Lopuksi kritiikki. Se kohdistuu Books on Demad -yrityksen markkinointisivuihin. Lupaukset kirjan näkyvyydestä, markkinoinnista ja ansaintalogiikasta ovat rankasti ylimitoitettuja. Realismia BoD:n sivuilla on vain slogan: ”Kirjani, oma menestystarinani.” Vaikka kirjallisen maailman kustannus- ja pelisäännöt ovat muuttuneet, oikoteitä kirjalliseen tai kaupalliseen menestykseen ei ole.

Perjantairunossa aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä

En minä ymmärrystä hae, selityksistä puhumattakaan. Lukiessa etsin sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Runo ei ole peli eikä teoria, vaikka niin moni teksti keskittyy vääntelemään omaa naamaansa peilin edessä.

Samuli Heimonen, Kynsi (2009)

Rajansa kaikella. En odota sähkömieheltä hyvää suoritusta takan tekijänä, en kirvesmieheltä koristemaalarin taitoja. Yksi naulaa ulkovuorausta ja toinen kaakeloi kylppäriä. Kaikkia tarvitaan talon tekoon.

Jonkin tekstin talossa viihtyy paremmin kuin toisessa, vaikkei vikaa olisi kummassakaan. Se tunne, että olisi kuin kotonaan. Eikä olisi yksin, vaan runon takaa löytyisi Joku. Että se olisi todeksi tehty, vaikka olisi hullu ja näyttäisi takin hihasta tipahtaneelta. Tai kokemuksista kasatulta.

Olli Heikkonen julkaisi kokoelmansa Jakutian aurinko vuonna 2000 ja nappasi sillä Hesarin esikoispalkinnon. Perjantairuno tulee kokoelmasta Jäätikön ääri, joka julkaistiin 2007. Heikkonen on varioinut kielirekisteriään, tässä teoksessa se on sukua Sirkka Turkan teksteille, hyvällä tavalla.

……………………………………………………………

Älä mene rantaveteen, missä kivet kalkattavat

jäätä vasten, toisiaan vasten, älä sumun silmään,

sen katse on syvä ja vimmainen. Mene syvemmälle,

mene västäräkit olkapäillä, laulua ei ole koskaan liikaa.

Mene kauas, mene kauemmas, että voin hipaista

kulmakarvojasi, höyhenenpehmeää olkapäätä.

Mene niin kuin saari, pajunkissasaari joka ääneti

peittyy aaltoihin. Mene, sillä hellyyttä on aina liikaa,

aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä,

aina jokin suu kuin sipuli hamuaa suudelmaa.

Mene nyt, että näkisin miltä näytät,

kun perkaat reittäsi kaislikon läpi

jääkarpalot kulmakarvoilla.

Mene nyt, että näkisin sinut selvästi.

………………………………………………………

Kuva Galleria Heinon sivuilta: Samuli Heimonen: Kynsi, 2009.

Perjantairunot radiossa

YLE Radio 1 ja ensi tiistain kulttuuritunti: Viikon kirjana Babel, puhuttajana Seppo Puttonen. Ohjelman 5.3.2013 ennakkotiedot löytyvät täältä.

YLE Radio 1, Viikon kirja Babel 5.3.2013

Saa nähdä mitä tuleman pitää. En halunnut kysymyksiä etukäteen, tunnin materiaalista leikataan n. 40 minuutin ohjelma. Jälkeenpäin keksii aina paremmat vastaukset, mutta väliäkö hällä. Ehkä tärkeämpiä ovatkin kysymykset. Ne heijastavat kuvaa, joka lukijalle on tekstistä syntynyt.

Viikon kirja 5.3.2013

Kulttuuritoimittajan laatiman esittelyn pariksi sopii Babelin teksti numero 322. On kyse maailmankaikkeuden päivityksestä. Ja siitä, että joku tekee sen viidenkymmenen vuoden kuluttua uudelleen.

……………………………………………………………………………….

Babelin palvelinta inspiroi ajatus, että tulevan kirjan versio 2.0

tehtäisiin tietokoneella ja alistettaisiin Turingin testiin.

Tietoiset ohjelmointivirheet tekisivät runoista inhimillisiä

ja algoritmien avulla säkeet sisältäisivät kaiken minkä

yksi vuosi kykenee peilaamaan aikojen alusta lähtien.

………………………………………………………………………………