Kuume ja kurkkukipu iski yllättäen, hikee pukkaa ja palelee pitkin yötä. Ei vähäisintäkään valitusta, mutta reissussa rajoitukset tuntuvat kurjemmilta. Käsikseen ei jaksa keskittyä, ulos ei tokene. Lämpötila tipahti Ateenassa nopeasti yhdeksästätoista viiteen asteeseen. Parvekkeelta voi kurkata, kun ihmiset kantavat kulman leipomosta aatto-illan kakkuja.
Mutta tärkein heti alkuun: ystävät hyvät, iloo eloon ja toteutuvia toiveita tulevalle vuodelle!
Blogi päivittää lyhyesti, vaan ei kevyesti. Kämpän kirjahyllystä löytyy Konstantinos Kavafisin (1863 – 1933) Barbaarit tulevat tänään. Suomennos Tuomas Anhavan.
Olen nostanut Kavafisin säkeitä tänne aiemminkin. Runoilija viihtyi syrjässä, häntä julkaistiin satunnaisesti lehdissä, hän painatti runojaan yksin kappalein ja jakoi ystävilleen. Ehkä asenteessa on jotain niille, jotka ovat huolissaan vähälevikkisestä kirjallisuudesta. Kuolemattomuuteen tarvitaan laatua, ei määrää. Toisin sanoen: saadaksesi jotain enemmän, sinun täytyy ensin itse olla enemmän.
Valitsin tekstin, jonka lopullinen versio julkaistiin 1915. Satavuotiaan tekstin ydin toimii kuin se olisi tähän päivään tehty. Eikä siinä kaikki. Idean säkeisiinsä Kavafis löysi Ateenassa 200-luvulla jaa, opettaneelta sofistilta Flavius Philostratukselta: ”Jumalat havaitsevat tulevaisuuden tapahtumat, ihmiset sen mitä paraikaa tapahtuu, mutta viisaat sen mikä tekee tuloaan.”
Viisaat aavistavan sen mikä tekee tuloaan
Ihmiset tietävät mitä paraikaa tapahtuu.
Tulevaisuuden tuntevat jumalat, yksin
heillä on hallussaan täydellinen tietämys.
Viisaat aavistavat sen
mikä tekee tuloaan. Toisinaan,
sisentyneen mietiskelyn hetkinä, valpastuu
heidän kuulonsa. Se on tavoittanut
lähestyvien tapahtumien salaperäisen kumun.
He tarkkaavat sitä vakavina. Ja kadulla
ulkona ihmiset eivät kuule mitään.
……………………………….
Ekstralinkki. Vähältä piti, etten kadottanut Kavafisin opetusta kuuden vuoden takaa. Otan sen itse takaisin aktiivikäyttöön: ”Konstantinos Kavafisin haamulla on asiaa”
Joskus on hyvä katsoa taakse nähdäkseen eteen. Hesari kysyi syksyn kirjamessuhaastattelussaan neljältä kotimaiselta kirjailijalta mikä venäläisen kirjailijan teos suomalaisten pitäisi lukea?
Kari Hotakainen alleviivaa erityisesti Daniil Harmsin Sattumia ja perustelee sitä näin: ”Nostaisin sen, koska elämme aikoja, jolloin mihinkään pitkään kerrontaan, eikä virallisiin lausuntoihin voi uskoa. Laajan epiikan aika on ohi. Maailma on sellaisessa kulmassa, että tarkimmin sitä voi kuvailla absurdin tekniikan kautta.”
Absurdin kirjallisuuden innoittamana nostan päivitykseen tiukan trilogian, joka kurottaa viidenkymmenen vuoden taakse ja toteuttaa samalla poikkeuksellista kirjallista näkökulmaansa tässä ja nyt sekä tarjoaa epiikan sijaan avant-gardea.
Trilogia muodostuu teoksista: David Markson, Lukijan luomislukko, suom. Kari ja Silja-Maaria Aronpuro. Kari Aronpuro, Kääntäjän floppi. Romaani. Sekä Kari Aronpuro, Aperitiff – avoin kaupunki.
Marksonin alkuperäisteos ilmestyi 1996, Aperitiffin ensimmäinen painos 1965. Kirjan kolmas painos sekä tuore, Kääntäjän floppi, ilmestyivät ntamon kustantamana loppuvuodesta 2015. Kulttuuriteko on kulahtanut ilmaisu, mutta käsillä on epäilemättä alkaneen vuosituhannen merkittävin kirjallinen paketti lajissaan.
Absurdi merkitsee epäsointuista ja ”mahdotonta”. Kirjallisen esityksen muotona se koostuu usein replikoinnista, rinnastuksista ja vuoropuheluista. Lainaan yhtä avainlausetta Kääntäjän flopista: ”Vaativin taide pakottautuu muodon totaliteetin ulkopuolelle, fragmenteiksi.”
Kaikki kolme teosta on nimetty romaaneiksi. Näennäisestä pirstoutuneisuudestaan huolimatta ne tavoittavat draaman kaarta. Sisältö on mitä suurimmassa määrin intertekstuaalista. Teksti kulkee hypähdelleen, täydentää ja silmukoi edetessään jo aiemmin kirjoitettua. Lauseet iskevät kipinää ja ajatusten toisiinsa törmäyttäminen luo jatkuvasti uusia assosiaatiota lukijan mieleen.
Trilogian teokset kyseenalaistavat perinteisen tekijän ja lukijan suhteen: ”Lukijan luomislukossa subjekteja ovat Minä, Lukija ja Päähenkilö mutta myös huomautuksia ajattelijoista ja taiteilijoista ym. lausahteleva nimeämätön kertoja.”
Kolmikon ”kantaisä” on Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki. Kollaasiromaani herätti ilmestyessään kohun, jota tarkentavia aikansa lehtileikkeitä on liitetty laajennetun painoksen loppuun. Toisaalta aikalaisarviot olivat innostuneita. Kansan uutiset kirjoitti: ”Ruusuja Kari Aronpurolle /…/ se on kirja johon kynnet ja nimitykset eivät pysty /…/ tätä filosofiaa ja tätä kirjaa ei kaada mikään.”
Nyt suomeksi saatu Marksonin teos on ehtinyt muodostua uusia uria hakevaksi kulttikirjaksi. Publishers Weekly kirjoitti: ”Kirja, josta avant-garde on uneksinut, mutta jollaista ei ole ennen nähty. Äärimmäisen kiehtova.” Aronpuro on kirjoittanut Kääntäjän floppinsa pastissiksi Marksonin kirjalle ja hakenut siihen globaliteetin seuraksi myös ”paikalliskulttuurisia” sävyjä.
Trilogiaa lukiessa päällimmäiseksi muodostuvat riemastus ja oivallus. Tekijä(t) ja lukija kulkevat käsi kädessä, tekstistä muodostuu yhdessä koettua ja yksityiskohdissaan aina uudella tavalla tulkittavaa. Vakava ja humoristinen kietoutuvat erottamattomasti yhteen.
Blogi pitää kiinni siitä, ettei kirjoita mittaansa pidempiä juttuja. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa. Koko paketissa on reilut viisisataa sivua, yli sata olen kääntänyt koirankorville ja alleviivaillut. Siitä huolimatta pääasia on helppo ja lyhyt: Ole rohkea! Ota riski ja lue jotain sellaista jota et ole ennen kokenut. Kääntäjän flopin sanoin: ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”
Päivän Hesari kertoo kirjallisuuden professori Sara Daniuksesta. Hän on ensimmäinen naispuolinen Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri. Huomenna 8.10. kello 14 hän avaa Tukholman vanhan Pörssitalon neuvotteluhuoneen oven ja ilmoittaa lehdistölle Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimen.
Tommi Melender päivitti maanantaina Image -lehden bloginsa. Hän käsitteli kirjallisuuden Nobelin jakoperusteita ja toivoi lopuksi: ”antakaa palkinto John Ashberylle. Hän on hieno runoilija eikä liian nuori.”
Oma ykkösehdokkaani on puolalainen Olga Tokarczuk. Pidemmät perustelut löytyvät linkistä jutun lopussa. Toista Melenderin esittämää toivetta ennakkospekulaatioista komppaan tinkimättä: ”toivottavasti eivät anna palkintoa Haruki Murakamille.” Tähänkin laajempi linkki lopussa.
Itse asiassa Ashberyn palkitseminen voisi olla kakkosvaihtoehtoni. Savukeidas julkaisi vuoden vaihteessa Ville Hytösen toimittaman esseekokoelman Poetiikkaa III, jossa kahdeksan suomalaista runoilijaa kertoo poetiikkansa perusteista. Sivusin esseessäni lyhyesti myös Ashberyn merkitystä kirjalliseen ajatteluuni:
Minulle ”languagen”, runouden kielen ja kokeellisen ilmaisun kulmakivi on John Ashberyn Vuokaavio, vuonna 1991 julkaistu ”kenen tahansa omaelämäkerta”, jonka Leevi Lehto suomensi ja Jack-in-the-Box julkaisi 1994.
Raivostuttava, työläs ja käsittämätön teos, yli kaksisataasivuinen runo ja vuodatus, jonka jätin aina kesken vain palatakseni siihen yhä uudelleen. Sääntö pätee kaikkeen: vuosien työhön ei pääse sisälle muutamassa minuutissa. Vastaanottajankin on hyvä nähdä hieman vaivaa.
Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.
Ashberyn hyperrealistinen mastodontti on pirstoutuneen maailman kuva, arkisen elämän keskelle heitetty silmä ja korva. Kielellisestä tekstuurista kykenee poimimaan vain pieniä paloja kerrallaan. Lopulta fragmentaarisuudesta muodostuu ylijäämän elämä, joka koko ajan katoaa meiltä huomaamatta. Tämän Vuokaavio nostaa kaikkien näkyville.
Mikä siinä on merkittävää? Se, että Ashbery on kyennyt kirjoittamaan teokseen maailman, joka ikääntyessään ja informaatiotulvan kiihtyessä käy päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi. Ääni ei ole enää runoilijan, vaan meidän kaikkien.
Asbery yrittää mahdotonta, se on aina hyvä lähtökohta. Teos on suorituksena kunnioitettava, uteliaisuus, ajattelu ja herkeämätön työ painavat kuviteltua inspiraatiota ja innostusta enemmän. Vuokaavio hylkää runon runona ja veistää kielestä jotain ajattelun ja narratiivisuuden rajoja rikkovaa.
Kirjoittajana en ajattele kaavoja, runousoppeja tai kategorioita. En halua määritellä henkilökohtaista poetiikkaani tai proosaani, koska se kokemukseni mukaan muuttuu – sekä lukijana, että kirjoittajana. Mieli ja kieli hakee uutta. Tämän voisi kiteyttää Hans Magnus Enzensbergerin jo 1960 julkaistuihin säkeisiin runosta Schaum, Vaahtoa: ”Päästäkää irti! En kuulu teihin / Enkä meihin”.
Yhdysvaltalaisen Ashberyn (s.1927) bibliografiaan on kertynyt kaksikymmentäviisi kokoelmaa. Vuokaavion lisäksi on Aki Salmelan suomennoksena julkaistu kokoelma Valveillaoloa (wsoy 1998). Parnassossa ilmestyi taannoin myös nimikkoruno kokoelmasta Self-Portrait in a Convex Mirror . Teksti nosti Ashberyn kirjallisen maailman tietoisuuteen ja Pulizerin palkinnolle 1975.
………………………………
1. ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”
Edellinen juttuni tähtäsi tarkoituksella asian sivuun, sillä on varsin vähän tekemistä tämän päivän monikulttuurisuuden kanssa. Ainoa tarkoitus oli muistuttaa miten ohut on oma kulttuurimme, miten paljon olemme tarvinneet muita. Tamperelaisena lainaan Väinö Linnaa: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”
Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)
Päivän Perjantairuno haluaa mennä pidemmälle ja syvemmälle. Teksti kysyy, kuka minä olen? Entä sinä? Nappaan runon Intian englanninkielisen nykyrunouden antologiasta, Hän jota ei ole. Nihil Interit julkaisi Merja Virolaisen ja Markus Jääskeläisen suomentaman kokoelman 2003.
Antologia esittelee viisitoista intialaista kirjailijaa. Tekstin valinta oli helppo. A.K. Ramanujan (1929 – 1993) työskenteli alkujaan tutkijana intialaisissa yliopistoissa, mutta siirtyi myöhemmin Chicagon yliopiston kielten- ja kulttuuritutkimuksen professoriksi. Olin aikanaan kääntänyt koirankorvan hänen lyhyen tekstinsä kohdalle.
Ramanujanin runous käsittelee minuuden muodostumisen ongelmia, sen eri persoonia ja omaksuttuja rooleja. Jokainen meistä on historiansa, kokemustensa ja tekojensa summa. Ei lainkaan niin kirkas ja selkeä kuin itse kuvittelemme. Runo nimi on Omakuva. Yhtä hyvin minun kuin edesmenneen intialaisen kirjailijan.
Kello on 18.48. Vielä Perjantairunon pikapäivitys, ennen kuin lähden työhuoneelta ja loikkaan polkupyörän selkään. Valinta on helppo, kun nappaan hyllystä ensimmäisen käteen sattuvan kokoelman.
Belgialaissyntyinen Guy Goffette (s.1947) on yksi Ranskan nykyrunouden kärkinimistä. Hän on proosan ohella julkaissut toistakymmentä runokokoelmaa. Kädessäni on ”Luvassa elämä”, jonka Pentti Holappa on suomentanut ja wsoy julkaissut 2004.
Goffette on tehnyt sen, mistä niin moni kykenee vain haaveilemaan. Akateemisen loppututkinnon suorittaneella peruskoulun- ja lukion opettajalla oli kolmilapsinen perhe ja omin käsin rakennettu talo, kun hän 46-vuotiaana luovutti omaisuutensa lastensa äidille ja lähti kiertämään maailmaa tehden sekalaisia duuneja.
Goffette on aina vältellyt kirjallisia seurapiirejä, mutta nykyään hän on arvostettu Mallarmé-akatemian jäsen. Kokoelmasta valitsemani runo kiteyttää tekijänsä asenteen: kuuntele, mitä elämä sanoo, ja jos sinulla on haaveita, nyt on aika toimia.
Tuumin itsekseni näinkin: elämä ei ole vain
ohikiitävää unohtuvaa aikaa ja rakkauden
tihutyötä ja kulumista – vaan sitäkin mitä
teemme aamusta iltaan: kynnämme merta
kynnämme taivasta ja maata, vuoroin lintuna,
kalana, myyränä, niinpä niin, leikimme vatkaten
ilmaa, hedelmiä, tomua; touhuten ikään kuin,
palamme sen vuoksi, kuljemme kohti, korjaamme
talteen mitä? Madon omenasta, tuulen viljasta,
koska kaikki joskus lakoaa, koska kaikki alkaa
alusta eikä ole samanlaista kuin oli,
ei pahempaa eikä parempaa,
toistelee taukoamatta: elämä on toisenlaista.
………………………………………………….
Ekstralinkki: Paul Verlaine oli Yksi Goffetten keskeisimmistä innoittajista. Linkistä löydät Verlainen koodirunon, joka laukaisi Normandian maihinnousun.
Suosittelin viikko sitten SOS-mediassa kirjaa ja sen filmatisointia, joka esitettiin illan elokuvana. Kyseessä oli Cormac McGarthyn Pulizer-palkittu romaani Tie. The Road julkaistiin 2006, Kaijamari Sivillin suomennos 2008.
Muutamassa seuraavan päivän kommentissa todettiin, ettei leffaa kestä katsoa loppuun eikä ”tarvitse nautiskella kiduttavasta ja vastenmielisestä kauhusta.” Siihen minulla ei ole lisättävää. Kukin makunsa mukaan.
Useimmiten elokuva ei kykene välittämään kirjailijan tekstin emotionaalista latausta, vaan kärjistää ja pelkistää tarinaa. Vaikka ei aina niinkään ole, samanlaisin vastenmielisyyden kommentein olen saanut takaisin myös lainaamiani kirjoja: Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus – J.M Coetzee, Maan sydämessä – Gaétan Soycy, Tulitikkutyttö – Elfriede Jelinek, Pianonsoittaja – Ian McEwan, Semettipuutarha…
Estetiikka – miten laajasti sanan haluaa määritelläkin – on kirjallisuuden avainkysymyksiä. Ennakko-odotuksia ja arvostuksiaan voi punnita vaikkapa asenteella, ettei kaikki helpolta näyttävä ole heppoista, eikä rankka ja raskas ”korkeakirjallisuutta”. Vain lukemalla se selviää.
Minulle kestävin ja syvin muistijälki on jäänyt kirjoista, jotka ovat olleet alkujaan vaikeita tai ahdistavia lukukokemuksia. Alussa mainittu Tie pohtii selviytymisen mahdollisuuksia tuhoutuneella maapallolla, sitä miten raakaa ja pelkistettyä tulee ihmisen moraalista elämän edellytysten kadottua.
McCarthyn romaanin kieli on äärimmäisen vähäeleistä, ja peilaa ankeaa maisemaa, jossa isä ja poika vaeltavat. Itseäni jäi harmittamaan, että elokuvan ohjannut John Hillcoat hukkasi romaanin viimeisen kappaleen luoman kuvan, joka kääntää tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Tarjoan tekstin täällä ja nostan rinnalle myös toisen romaanin päätösrivit, joiden yhtäläisyys on ilmeinen.
J.M. Coetzeen vaellusromaani Michael K: elämä (suom. Seppo Loponen 1984) on monin tavoin sukua McCarthyn teokselle. Nuori mies haluaa äitinsä turvaan kaupungista ja lähtee kuljettamaan tätä kyhäämällään kärryllä maaseudun rauhaan. Sairas äiti kuolee ja pojan odysseia jatkuu jatkuvien vastoinkäymisten kautta läpi vihan, väkivallan ja pelon maailman.
Molemmat kirjailijat tarkastelevat länsimaista sivilisaatiota ja sen kyseenalaista moraalia. Hyvän ja pahan arkkityyppistä vastakkainasettelua. Kumpikin karttaa propagandaa, ei julista, osoittele tai tyrkytä. Romaanien päätökset ovat sukua antiikin tragedioiden katharsikselle, elämänhalun uudistumiselle.
McCarthy lopettaa romaaninsa universumin ja ikuisuuden mittaiseen symboliikkaan:
”Kerran oli vuorilla virtaavissa puroissa taimenia. Niitä näki meripihkan värisessä vedessä ja virta sai niiden evien valkeat reunat värisemään hennosti. Kädessä ne tuoksuivat sammaleelta. Ne olivat kiiltäviä ja lihaksikkaita ja voimakasliikkeisiä. Niiden selässä kiemurtavat kuviot olivat karttoja maailmasta sen syntyessä. Karttoja ja labyrintteja. Siitä mitä ei saa takaisin. Eikä voi korjata. Niissä syvissä kuruissa joissa taimenet elivät kaikki oli vanhempaa kuin ihminen ja niissä hymisi salaisuuksia.”
Coetzee päättää romaaninsa toivoon ja elämän jatkumisen mahdollisuuteen:
”Ja jos ukkeli kapuaisi alas rattailta, verryttelisi jäseniään, katsoisi paikkaa jossa se pumppu oli ollut, se jonka sotilaat olivat räjäyttäneet niin ettei mitään ollut jäänyt jäljelle, ja valittaisi: ’Mistäs vesi otetaan?’ niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin, ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää.”
Päätin kirjoittaa tänne viime vuonna julkaistusta romaanista, joka teki poikkeuksellisen voimakkaan vaikutuksen. Vaihdoin aihetta, kun luin aamulla Reetta Meriläisen kolumnin Hesarista. Pistetään siis Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia hetkeksi jonotuslistalle.
Meriläinen on Hesarin entinen päätoimittaja, joka kirjoittaa keskeneräisyyden ihanuudesta, siitä miten asiat ja uutiset eivät ole makkaroita, joilla on alku- ja loppupää. Kaikki virtaa jatkuvasti ja voimme nähdä siitä vain osan kerrallaan.
Minulle mielenkiintoisinta on jutun päätös, johon Meriläinen nostaa ranskalaisen ajattelijan, Joseph Joubertin (1754-1824). ”Joubert on keskeneräisyyden mestari. Hän ei julkaissut yhtään kirjaa vaan muutaman lehtikirjoituksen. Onneksi toiset kokosivat Joubertin muistiinmerkitsemät ajatukset kansien väliin; suomeksi niitä löytyy kirjasta Mitä ajattelen (Otava 2007, käännös Martti Anhava)”
Muistin, että kyseinen kirja ei ole kotihyllyssä vaan työhuoneella, joten loikkasin fillarin satulaan poimiakseni tänne muutaman Joubertin ajatuksen.
Joubert oli aikanaan arvostettu kirjallisten piirien keskustelija, mutta kuten hänen ystävänsä, kreivi Mathieu Molé kuvaa: ”Hän pani alkuun kaksikymmentä teosta saamatta valmiiksi ainoatakaan. Sama koski hänen lukemistaan, hän ei koskaan lukenut kirjaa loppuun.”
Joubertin jäämistöstä löytyi parisataa muistivihkoa ja kasa irrallisille lapuille merkittyjä ajatuksia. Kirjoittajan sisarenpoika editoi materiaalia omavaltaisesti ensimmäiseen julkaisuun, joka painettiin 1838. Vuosikymmeniä myöhemmin aineistoa koottiin eksaktisti ja osattiin arvostaa Joubertin keskeneräisyyttä ja ”ilmavaa epäjärjestystä”. Uusimman englanninkielisen valikoiman on koonnut ja kääntänyt Paul Auster.
Jos Joubertin tekstistä poimii ajatuksia pinseteillä, häntä saattaisi pitää puhdasverisenä aforistikkona. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on ajattelija, usein keskeneräinen, mutta aina lukijassa omia assosiaatioketjuja herättävä. Tiukimpaan puristetut oivallukset hyötyvät elintilasta, tekstillisestä ”väliaineesta” ympärillään.
Mitä ajattelen, ei ole laakista luettava kirja. Se sopii selattavaksi ja punnittavaksi muutama sivu kerrallaan. Lopuksi Joubertilta muutama aforistiseksi kiteytynyt ajatus:
Jos veitsessä on kahva, miksi tarttua terään?
Mitä mieltä olette nautinnoista siten kun ette enää välitä niistä.
Miten onkaan vaikea olla samaan aikaan älykäs ja järkevä!
Kuinka tietämättömyys yhdistää ihmisiä. Politiikan pitää hyötyä siitä.
Tehdä ensin paremmin kuin toiset ja sitten paremmin kuin itse.
Tuntemattomat asiat pitää aina liittää tuttuihin.
Näen mielelläni kaksi totuutta samalla kertaa. Jokainen hyvä vertaus tarjoaa meille tuon edun.
Filosofina oleminen sanan kansanomaisessa merkityksessä tarkoittaa sitä että on päättänyt arvioida kaikkea oman järkensä mukaan.
Kuinka monesta lauseesta ja opista voisi sanoa: Tarkasti vaan ei selvästi sanottu!
Kylmä järki on hyvän suuri vihollinen.
Me kun emme voi mitään sille että kunnioitamme sitä mitä näemme kunnioitettavan.
On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta.
…………………………………….
Blogin ekstralinkissä Jerzy Lec, Gestapon koulima sarkastinen aforistikko.
Ennakkoluulojen, väärinvalittujen perusteiden, puutteellisten tietojen ja epärealististen odotusten ketju johtaa väistämättä pettymykseen. Asiassa kuin asiassa.
Valitsin pari viikkoa sitten kirjaa lentokentän pokkarihyllystä. Haruki Murakami (s.1949) julkaisi romaaninsa Norwegian Wood 1987. Aleksi Milonoffin suomennos ilmestyi Keltaisessa kirjastossa 2012.
Haruki Murakamin kuva: Gasper Tringale
Pettymysten ketjun ensimmäinen lenkki pokkarin takakannessa oli vain virkkeen mittainen: ”The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea.”
Murakamin romaani oli pahin pettymys aikoihin. Se taas johtuu ennakko-odotuksista, joita ovat luoneet miljoonamyynnit ja yli neljässäkymmenessä maassa julkaistut käännökset. Muistin myös vuosittain kirjailijalle povatut Nobelit ja tungin kirjan reppuuni.
On väärä valinta tehdä tänne juttua Norwegian Woodista. Mutta minkäs teet. Ehdin ilmaista närästykseni SOS-mediassa jo aiemmin, ja lupasin perustella mielipiteeni. Ne ovat äärimmäisen henkilökohtaiset ja tulevat tiukassa paketissa.
Murakamin romaanin kieli on löysää, liiallisten rönsyjen ja turhan täytemateriaalin rasittamaa. Se johtaa myös merkityksettömiin, mutta kiusallisiin epäloogisuuksiin:
”Pitkä tukka oli kauhea riesa ja pyysin, että Reiko leikkaisi sen. Onko se sinusta nätti?” Neljäkymmentäkahdeksan sivua myöhemmin ollaan vasta seuraavan päivän puolella: ”Naokolla oli siniset farkut ja valkoinen pusero ja takki toisessa kädessään. Katselin, miten hänen pitkä suora tukkansa heilui olkapäiden kohdalla puolelta toiselle.”
Sentimentaalisuuden, seksuaalisuuden ja melodraaman yhdistäminen onnistuu romaanissa ylen harvoin. Useimmiten se vaatisi lisäksi vielä yhden voimakkaan elementin. Vaikkapa dramaattisen historiallisen kehyksen, kuten Katja Ketun Kätilössä.
Norwegian Woodin lävistävä eroottinen vire on vaivaannuttavan yksioikoista, jopa naiivia. Paulo Coelhokin kirjoittaa genren puitteissa paremmin. Kyllä… Coelhon seksuaalisuutta setvivä Yksitoista minuuttia on luettu. Pakkohan se on, jotta tietäisin mistä puhun.
Murakamin sivuhenkilöt haahuilevat tarinassa vailla merkitystä. Alussa usein mainittu Kamikaze vain katoaa niine hyvineen. Muut maistuvat paperilta. Päähenkilöille annetaan tilaa pitkissä kohtauksissa, jotka on sijoitettu jonkinlaiseen ”parantolaan”. Laitos nostaa mieleen Kazuo Ishiguron romaanin Ole luonani aina, joka onkin tasoltaan jo aivan eri planeetalta ja suositusteni saattelema.
Norwegian Woodista on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Kirja olisi sietänyt heittää kesken, mutta odotin jonkinlaista ”Deus ex Machinaa”, joka pistää Murakamin purukumin pakettiin. No, ehkä sellaisena voisi pitää päähenkilön rakastetun hirttäytymistä. Helppo ja heppoinen päätös. Sellaisenkin saa toimimaan. Siinä tapauksessa kannattaa katsoa Lars von Trierin leffa Dancer in the Dark.
Summa summarum: minulle on jo ehditty suositella Murakamin muita, tutustumisen arvoisia kirjoja. Lupaan lukea.
Lopuksi anekdootti: Beatles julkaisi kappaleensa Norwegian Wood, kokoelmalla Rubber Soul (1965). Laulun nimen ”toinen” merkitys kuvasi sukupolvelleen marisätkää. Kappaleen taustalla helähtelee Georgen soittama intialainen sitar.
………………………………………………
Ekstralinkki: mainitsin tässä Katzuo Ishiguron romaanin. Yli neljän vuoden takainen postaus nostaa romaania. Se onkin jutussa mainituista ainoa kirja, jonka muistijälki on säilynyt vahvana ja tuoreena.
Blogin pikapäivitys tulee Gran Canarialta. Saari on kierretty, nyt taas päivä paistaa Las Palmasissa. Jutun anti jää muutaman kuvan varaan, mutta tänään sopii tuikata loppuun linkki, jossa ennustelin muutama kuukausi sitten varmaa Finlandia-ehdokasta.
Tulolennolla luin Keltaisessa kirjastossa ilmestynyttä Haruki Murakamin pokkaria Norwegian Wood. (suom. Aleksi Milonoff) En ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Mietin kuitenkin, ettei Nobel-veikkausten kestosuosikkia saata sivuuttaa. Nyt tuntuu, että Murakamin romaani on ”huonointa”, mitä pitkään aikaan olen lukenut. Palaan asiaan perusteellisesti myöhemmin.
Kirjailijan fiktio ei ole yhtä hänen mielipiteidensä kanssa. Tai aivan päinvastoin – hän voi luoda henkilön vastavoimaksi ajatuksilleen. Vai miten on? Joskus saattaa tulla tunne, että tekijä tarvitsee henkisiä kainalokeppejä, tekstin tukea mielipiteilleen. Loppuun lainaus Norwegian Woodista.
”Kyse ei ole siitä, etten uskoisi nykykirjallisuuteen”, hän lisäsi. ”En vain halua haaskata aikaa tekstiin, jolla ei ole taattua ikuisuusarvoa. Elämä on liian lyhyt.”
”Mistä kirjallisuudesta sinä sitten pidät?” kysyin kunnioittavaan sävyyn, koska hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. ”Balzacista, Dantesta, Joseph Conradista, Dickensistä”, hän vastasi epäröimättä.
”He eivät ole kovin muodikkaita kirjailijoita.”
”Siksi minä luenkin heidän teoksiaan. Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset. Kunnon ihmisiä sellainen vain hävettää.”
…………………………………………….
Ennakko-odotukset kaventavat ajattelua. Sama selviää alkuun mainitsemastani LINKISTÄ.
Olen nostanut blogiin tänä syksynä julkaistua proosaa. Muun muassa. Yksi kriteereistäni on ollut teosten keskinäinen erilaisuus. Kielellinen tai rakenteellinen, mutta erityisesti se, mistä kulmasta teos ottaa haltuun käsittelemänsä aiheen.
Tähän juttuun liittyy myös ärsytyksen aihe, mutta jätetään se viimeiseksi ja unohdetaan tulevista teksteistä. Blogin fokus ei ole provosoitumisen pyörittelyssä. Tärkein siis ensin:
Reinaldo Arenas. Kuva: Flickr / Cristee Dickson.
Pienkustantamo Iván Rotta & Co julkaisee kotimaisten tekijöiden lisäksi latinalaisamerikkalaista käännöskirjallisuutta. Syksyn tuore uutuus, Reinaldo Arenasin Matka Havannaan (suom. Samuli Arkko) on kieleltään ja rakenteeltaan yksi omaperäisimmistä lukemistani romaaneista.
Kirjan synkkänä pohjavirtana kulkee Kuuban diktatuuri, jonka castrokommunistinen järjestelmä painaa yksilönsä lihamyllyn lävitse. Vuonna 1943 syntynyt kirjailija istui 70-luvulla homoseksualismista tuomittuna kaksi vuotta El Morron vankilassa ja yritti paeta maasta useaan otteeseen.
Vuonna 1980 Arenas jätti kotimaansa 125.000 muun kuubalaisen kanssa, jotka pääsivät lähtemään El Marielin satamasta. Loppuelämänsä kirjailija asui pakolaisena New Yorkissa. Sairastuttuaan aidsiin hän tappoi itsensä vuonna 1990. Ikuinen totalitarismia vastustanut taistelija, pakolainen ja homoseksuaali – Arenasilla oli pohjaa ”outsiderin” näkökulmaansa.
Arenas on maailmanluokan kirjailija, jonka tusinan julkaisun tuotannosta on aiemmin suomennettu vain romaani Harhanäkyjen maailma (suom. Mirjaliisa Nuuttila 1989). Julian Schnabel teki vuonna 2000 hänen muistelmateokseensa perustuvan elokuvan Ennen yötä. Kirjailijaa näytellyt Javier Bardem nousi Oscar-ehdokkaaksi.
Matka Havannaan on kolmeen, tiukkaan osaan jaettu romaani. Jokainen on kirjoitettu omalakisella kielellään. Ensimmäistä voisi nimittää maagiseksi realismiksi, ellei se olisi vieläkin enemmän: silkkaa kirjallista surrealismia. Seuraava osa kuljettaa tarinaa arkisemmalla kielellä, itse tapahtumat ovat silti houreisen absurdeja: Leonardo da Vinci on herännyt eloon ja kulkee öisiä katuja muotoaan muuttavan transseksuaalina.
Romaanin viimeisessä matkassa pakolainen palaa Havannan epätodelliseen maailmaan, jossa kaikki on kielletty ja turistipassilla matkaava mies kuin eläintarhan kummajainen. Painostava tunnelma päättyy yllättävään loppukäänteeseen, joka enteilee kirjailijan kuolemaa.
Matka Havannaan ei ole iloinen kirja. Huumori – mustaa tai ei – on sekin karsittu olemattomiin. Jäljelle jää siis kirjailijan kielellinen virtuositeetti, etenkin tarinan ensimmäisessä osassa, sekä romaanin rakenne.
Vallankumouksen, diktatuurin ja tyrannian seuraukset Reinas paloittelee näennäisesti erilaisiksi matkojen kuvauksiksi. Kun kokonaisuus loksahtaa paikalleen tulos on kauhistuttavan tehokas. Näinkin voi tarinansa tehdä. Hesarin kriitikko kehuu kaksi ensimmäistä osaa ja lyttää viimeisen. Olen totaalisesti eri mieltä: ilman lopun tiukkaa näkökulman vaihdosta kokonaisuus ei toimisi kirjailijan tarkoittamalla tavalla. Mistäkö tiedän kirjailijan tavoitteet? En tiedäkään. Lukekaa itse ja olkaa mieltä.
………………………………………..
Lopuksi lupaamani seikka joka kiristää kaalia. Useat käännöskirjojen kriitikot ovat ottaneet asiakseen poimia pinseteillä kirjoista ”käännösvirheitä”. Pientä priorisointia please! Kannattaako viisisataasivuisesta romaanista nostaa lehden niukassa tilassa mainittavaksi, että alkuperäistekstin sana ei tarkoita ”kenttävääpeliä”, vaan ihan tavallista ”vääpeliä”.
Esimerkki ei koskenut Reinasin kirjaa – mutta tämä koskee. Ensimmäisessä löytämässäni arviossa Matka Havannaan määritellään ”kolmen pienoisromaanin sikermäksi”. No, jollei tarina yhdisty omassa päässä, voihan aina lukaista mitä nimiölehdellä kerrotaan: ”Romaani kolmesta matkasta”.
Toinen lukemani arvio haluaa kyseenalaistaa koko romaanikäännöksen: ”Gioconda de Leonardo da Vincin kuuluisa, monen miljoonan arvoinen maalaus on jo puolestaan sellainen virhe, että luottamus järkkyy koko työhön: Cioconda ei ole osa Leonardon nimeä, vaan Mona Lisan italian- ja espanjankielinen nimi.”
Juuri näin on. Kun malttaa lukea tarinan tarkemmin, käy ilmi, että kirjailija (ja kääntäjä) käyttää väärää nimeä esimerkkinä roskalehtien sivistymättömyydestä ja rappiosta. Muutamaa sivua myöhemmin mainitaan miten ”La Cioconda on palannut taas tavanomaiseen paikkaansa.” Ja edelleen: ”Pienessä kyltissä, aivan kehyksen vieressä sanottiin, että taulun oli maalannut joku Leonardo da Vinci vuonna 1505.”
Kriitikoilla on usein tarve osoittaa arvioissa omaa erinomaisuuttaan. Juuri samoin kuin tein itse tässä. Mutta minä lupasin lopettaa.
…………………………………………..
Blogi on käsitellyt usein diktatuuria ja totalitarismia. Linkeissä tällä kertaa Joseph Brodsky sekä Hitler ja Etty Hillesum
