Perjantairuno nappaa edellisen jutun häntään ja jatkaa vielä Tammen Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlaa. Päivän runo on julkaistu kokoelmassani Satakieli! (Like 2008)
Tehdessäni tekstin, Keltaisessa kirjastossa oli julkaistu 386 nimikettä. Seuloin 164 käännöskirjan nimeä ja tein niistä runon ilman ainoatakaan täytesanaa. Syntyi tarina, joka alkaa luomisen koordinaateista ja päätyy puutarhajuhliin, pohtimaan elämää ja tarinan kerronnan perinteitä.
Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä
Pieni ilmestyskirja, kaikkein pyhin:
tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Alku, nollapiste
äiti yö, tyhjä kangas – taipumaton tahto.
Luola, täysikuu, kellosammakon huuto
tuolla taivaalla uusi elämä, ääni ja vimma, kiveä kovempi
sananviejä.
Hokkus pokkus suosta nousee uusi maa, musta valo:
oikea maisema maa rautaa taivas kuparia
maailma, likimain. Täydellinen rauha, paratiisi.
Nousee päivä, laskee päivä – valkoinen kohina.
Illan tullen, yön pimeten, niin kauas kuin yötä riittää
kiitävät vuodet sokeat kohti valkeaa merta.
Kesän taittuessa liekehtivä elokuu, roihu,
ohdakkeet palavat ja aurinko nousee, loppuun palanut.
Tulvan vuosi, Ararat-vuoren legenda, vihan hedelmät:
Solomonin laulu tuntemattomalle jumalalle.
Veljesviha, paholainen ruumissa – ilmassa linnuntietä
Damasceno Monteiron katkaistu pää, neljäs käsi.
Viimeinen kiusaus syntien paljous, vapaus tai kuolema
vihassa ja rakkaudessa, mutta suurin kaikista
toivo, suojelus, uljas uusi maailma:
Jeesuksen Kristuksen evankeliumi herran armo
mikä verissä on. Uhri.
Nimeni on Punainen, Isäni seurakuntaa, sivustakatsoja.
Ei oikein ihminenkään, näkymätön mies, toinen minä
oman elämänsä sankari, Odysseus.
Menneen maailman maalari, kynämies. Vuosi 1934,
minun vuosisatani.
Kuuluisia miehiä ehkä jossain muualla, julkisia salaisuuksia
kirjailijakokous, mestarien aamiainen ovien ulkopuolella.
Kukin makunsa mukaan.
Minä lähden piruparka, holtiton mies soihtu korvassa,
ravunkäyntiä kunnes löydän sinut hiljainen tyttö.
Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle
tartu tilaisuuteen, minun kansani, minun rakkaani
älä unohda, Darie, yhä useamman sydän pettää.
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, me orvot.
Kenelle kellot soivat – sähköpiano ragtime, jazz.
Täydellinen rauha, minä ja hän, ainoa oikea rakkaus:
päistikkaa joen yli puiden siimekseen, suoraan paratiisiin.
Sattuman kourissa kiitävät vuodet,
vihassa ja rakkaudessa pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä:
kettu ullakolla, paroni puussa, sieppari ruispellossa.
Labyrintissa ritari joka ei ollut olemassa.
Miten sinua rakastinkaan kerjäläistyttö Bellarosa,
ole luonani aina.
Etusivun uutinen: Tunnustan eläneeni.
Jutun loppu, perjantai, pitkän päivän ilta,
ystävyyden talo: pidot puutarhassa, leikkiä ja ajanvietettä.
Makiokan sisarukset, erottamattomat näyttelijät,
Franny ja Zooey, kirjanpitäjä Esch, kalmasilmä.
Ystäväni Owen Meany – kuin oma poika, löyhäsuinen mies.
Kaksi naista, odessalaisia. Mr Vertigo, vierailija.
Oscar ja Lucinda, roomatar. Optimistit Baltasar ja Bilimunda.
Kerro minulle, Zorbas kämmenen kokoisia tarinoita,
suuri lammasseikkailu, kosmokomiikkaa, Piin elämä –
isoäitini tarina, ainoa oikea kertomus sokeudesta.
Hiljainen amerikkalainen, kaunis pappi Agostino
ei sanonut sanaakaan vieraalla maalla.
Illan tullen, yön pimeten vielä yksi asia:
ihminen on iso fasaani, sydäneläin kuolemaan asti,
kertoo Pereira sipulia kuoriessa,
parantumaton valehtelija-Jaakko, velho mieheksi.
……………………………………………………………….
