Lukusuositus: Miten kirjani ovat syntyneet 5

Tartuin hieman arvellen Markku Turusen toimittamaan teokseen Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012) Lukukokemus oli antoisa. Myös joidenkin yksittäisten kirjailijoiden kohdalla, mutta enemmän kokonaisuutena, vertailuna siitä millaisella otteella kirjailijat kertovat omasta työstään.

Markku Turunen kirjoittaa esipuheessaan: ”Kun kirjailijalle annetaan aiheeksi ’Miten kirjani ovat syntyneet’, he lähes vääjäämättä kirjoittavat otsikon vierestä. Hyvä niin, sillä heidän tehtävänsä on yleisemminkin katsoa ja nähdä toisin: ohi ja taakse.”

Miten kirjani ovat syntyneet 5 (wsoy 2012)

Toisinnäkeminen on hyvin yksilöllistä. Kahdeksastatoista kirjailijasta yksi tekee työstään matemaattisten kaavojen soveltamista, toinen on tekstinsä rakenteita älyllisesti erittelevä ”insinööri”, erään tekstin takaa kuultaa pettymys kirjojen saamaan kritiikkiin, joku käyttää asiaproosaa, toinen osaa ottaa tässäkin kielen mahdollisuuksista ilon irti.

Nappaan tähän sitaatin teoksen kahdeksaltatoista kirjailijalta. Ei siksi, että rivit kykenisivät kertomaan kovin oleellista tekijästään. Mutta näin yksinkertaistettuna tulevat kirjailijat esiteltyä. Ehkäpä joku innostuu lukemaan viisisataa sivua siitä miten kirjailijat kuvaavat työnsä edellytyksiä.

Claes Andersson: ”Vanhenemisen portaita laskeutuessani minun sävyni on muuttunut vähemmän kujeilevaksi, vähemmän ylimieliseksi tai ironiseksi.”

Helena Anhava: ”Mutta enemmän kuin mikään, minusta kirjoittajaan vaikuttaa aika, ilmapiiri jossa eletään. Koska aina on esiintynyt ryhmiä ja yksityisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin omistaisivat totuuden, sitä provosoituu ja haluaa kommentoida ainakin räikeimpiä muoti-ilmiöitä vastaan.”

Agneta Enckell: ”kieli on siellä missä minä olen kun kirjoitan, kieli on välttelevä, se on alkuperäisseutu… siksi minun täytyy kirjoittaa: kirjoittaminen koti-ikävänä kieleen.”

Monika Fagerholm: ”On niin paljon… mitä haluan tehdä, ajatella, kokeilla. I´ll try everything once. Mutta aikakin on äärellinen, se valuu pois.”

Laila Hirvisaari: ”Isovanhempieni talot olivat polkupyörämatkan päässä toisistaan. Minä poljin tuota väliä vanhalla pyörällä nimeltä Miina Sinkko. Pyörälle oli annettu nimi erään sukulaistädin mukaan.”

Simo Hämäläinen: ”Puhelin kuulijoille Kätkäläisestä, myös kirjan taustoista. Kun enin väki jo nyhti nuttua niskaan, jokunen viipyi vielä sen tuntuisena, että asiaakin olisi. Jäin tietysti juttusille, keräilyähän kirjoittaminen on.”

Anna-Leena Härkönen: ”Huomaan haukkuneeni tätä ammattia pää punaisena viimeiset kymmenen liuskaa. Olisi ehkä syytä puhua myös hetki ilosta. Myös sitä on.”

Markku Into: ”Meillä on vielä puutalomme, kissat, / joki ja vaahterat. / Ruoho on hyvää, linnut kovia kundeja, / virtaava vesi halukas kuin kevätmorsian. (…) Tänään kotona liittyy vinhasti ja tiukasti asuinpaikkaani, sikäli se on hyvin helppotajuinen kirja, kaukana avantgarden pilvenhuitomisesta.”

Marja-Leena Mikkola: ”Minkään suunnan poliitikot tai puoluevirkailijat eivät ole eivätkä voikaan olla maailman taiteellisen haltuunoton asiantuntijoita. Taiteilijat eivät ole ohjattavissa, he rimpuilevat vastaan ja ottavat oman vapautensa.”

Pertti Nieminen: Suvussa ei ennen minua ollut kirjoittajia. En voi syyttää perintötekijöitä. Ympäristö oli mitä suotuisin: lukevat vanhemmat ja seinittäin täysiä kirjahyllyjä.”

Sinikka Nopola: ”Yleensä kuvitellaan, että kirjailijat tuntevat elämää sen kaikilta laidoilta. Minä kuulin vasta 23-vuotiaana, mitä tarkoittaa ’pohjanmaan kautta’, 45-vuotiaana että ’jallu’ tarkoittaa jaloviinaa ja vasta kaksi vuotta sitten, että ’skumppa’ on sama kuin kuohuviini.”

Aulikki Oksanen: ”Juuri tässä elämän vaiheessa olen enemmän runoilija kuin prosaisti. Lukiessani runoja ihmisille saan sitä välitöntä vastakaikua, jota tavattomasti kaipaan. Runojen kuulijat antavat minulle loitsunlukijan nostetta ja yhteistä sielunvirtaa.”

Veronica Pimenoff: ”Kirjoitan koska kirjoittaminen on kiihottavaa. Kirjoittaessa olen yksin ja tutkin ja kokeilen vastuuttomasti mitä mieleen tulee. En ajattele tuhoa, en seuraamuksia, en vaikutusta.”

Hannu Raittila: ”Romaani on kuitenkin elokuvan ja stadionrockin tapaan lähtökohtaisesti suuren yleisön taidemuoto, ja romaanikirjailijan ammattieettinen velvollisuus on tehdä työnsä tämä lähtökohta mielessään. Tässä on ammattietiikan ja ammattitaidon leikkauspiste.”

Lars Sund: ”Kirjailijan täytyy olla eräässä olennaisessa seikassa hiukan tyhmä. Järjissään oleva ihminen aristaa romaanin kirjoittamisen suunnatonta urakkaa – yritystä rakentaa tyhjästä kuviteltu maailma.”

Harri Tapper: ”Olen päätellyt, että kerrontataidot ovat tulleet Tapperien suvulta. Heidän on sanottu olleen ’tielle tulemattomia vääräleukoja’. He ilottelivat kielellä.”

Arja Tiainen: ”Ja hetken aikaa vielä jos saisi iloa ja onnea, jos osaisi lohduttaa, tehdä jotain hyvää ihmiskunnalle.”

Ilpo Tiihonen: ”Mikä tahansa voi olla runon materiaalia. Tavattu ihminen, kaikki luettu ja nähty, jokainen korviin heilahtanut repliikki, haju ratikassa, kalamyyjän ilme, matkalippu märällä asfaltilla. (…) On etsiskeltävä.”

Perjantairunossa Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy

Jos vilkaisee edellistä juttua, on selvää, että tämän perjantain runo pitää valita Babelista. Yhden tekstin irrottaminen yli kolmesta ja puolestasadasta on vaikeaa. Tekstit linkittyvät toisiinsa, kokonaisuus kehii sisäänsä sarjoja, jotka muodostavat draaman kaaren vaikka kokonaisuutta kannattelevat runot.

Beniamino Gigli (1890 - 1957)

On kyse kielestä. Babel sisältää paljon puhuttua ja hyödyntää repliikkejä. Raamatun kertomuksen mukaan Jumala rankaisi kansaansa korskeudesta ja sekoitti heidän kielensä. Tilanteen päivitys jäi meikäläisen tehtäväksi, kun kukaan muu ei ole urakkaan ryhtynyt.

Babel puhuu runoilijan ja muiden elävien, sekä kuolleiden kautta. Vai pitäisikö sanoa kuolemattomien. Kutsutaan siis päivän työvuoroon Beniamino Gigli, kaikkien aikojen tenori. Hän syntyi Italian Recanatissa 1890 ja kuoli Roomassa 1957. Nämä rivit hän halusi itsestään Babelin runoon numero 190.

…………………………………………………………….

Viileiden saksalaisten panssari murtuu 1924

kun Berliinin valtionoopperan lavalle nousee B. Gigli.

”Yleisö näytti riivatulta, se taputti ja hyppi hullun lailla.”

Sankaritenori laulaa tehtaissa, toreilla, teattereissa,

asemilla, laivoilla, junissa, urheilukentillä ja konserttisaleissa,

hän esiintyy elokuvissa ja tekee studiossa yli 400 levytystä,

Gigli saa kuninkaan kohtelua ja laulaa kolmessakymmenessä maassa,

tenorien tenorista kirjoitetaan kirjoja, hänelle

myönnetään arvonimiä, omistetaan sävellyksiä ja yli sata runoa

(miten Tampereen runot voisivat väistää velvollisuuksiaan)

konserttien tähti kiinnitetään Metropolitaniin,

Giglille myönnetään New Yorkin kunniapoliisipäällikön arvo,

hänen Rina-tyttärensä koira katoaa ja 10 000 poliisia

komennetaan etsintöihin kaupungin kaduille –

laulajan legato on täydellinen, myöhemmin ääni syvenee,

hän pystyy yhdistämään keveyden ja raskauden,

unenomaisuuden ja sankarin roolin, hän laulaa vaivatta

kaikissa rekistereissä pianissimosta fortissimoon

väsymättä, jopa neljäkymmentä aariaa yhdessä konsertissa

hän laulaa enkelten äänellä – tenore di grazia, tenore angelico

hän saa lempinimen il cantore del popolo – kansan laulaja

hän pitää jäähyväiskiertueellaan Suomessa kaksi konserttia

hän alkaa uupua ja kuolema korjaa hänet Roomassa

samana vuonna kun Osama bin Laden syntyy Riadissa.

……………………………………………………………………

Kuva: Franco Corelli – tenorisivustolta

Perjantairunossa päivälehtiä ja ihmiskunnan asioita

Vaikka luen päätteeltä ja Macin mobiileista, ilman paperilehtiä en pärjää. Niin huonosti ovat asiat, että kymmenien vuosien tavoista on mahdoton päästä eroon. Aamu alkaa lehtien luvulla vuoteessa. Lopuksi leikkelen ajatuksia antavat jutut, alleviivaan ja kirjoittelen muistiinpanot marginaaleihin.

18.1.2013

Rituaaliin liittyy turvan tunne, päivä asettuu lähtövalmiina raiteilleen. Käyttöliittymä on lyömätön, leikkeistä löytyy lähtökohtia faktaan ja fiktioon – langanpäitä, joista lähteä kerimään. Silppuarkistoon kertyy enemmän turhaa kuin tärkeää ja deletoin onnettomat ideat roskikseen muutaman kuukauden välein.

Hesarin tabloidille plussaa ja miinusta. Osiin jako käy näppärästi, mutta vuoteessa lojuvalle lehti on koostaan huolimatta toivoton lötkö. Henkäyksenohut paperi valahtelee ja käpertyy jos koko aukeamaa koettaa lukea kerralla. Sisällöstä jää outo tunne: luinko ”kaiken” vai vilahtiko jotain tärkeää ohi?

Aamulehden sivujen sisältö jäsentyy mieleen paremmin. En puhu painoarvosta, mutta tuntuu kuin kakusta olisi helpompi haukata. Tottumuksen voima vaikuttaa, ja kuvittelen etten haluaisi muutaman kuukauden kuluttua Hesarin vanhaa formaattia takaisin.

Jarkko Laine: Oodi eiliselle sanomalehdelle (Otava 1989)

Perjantairuno ponnistaa itse aiheesta. Epäilemättä Jarkko Lainekin (1947 – 2006) on ollut intohimoinen lehtien lukija. Hän julkaisi vuonna 2001 runokokoelmansa Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus. Peruutetaan siitä vielä: Oodi eiliselle sanomalehdelle ilmestyi vuonna 1989.

Liki neljännesvuosisadassa muutama seikka on muuttunut. Ranskanleivän tilalla on ruista ja täysjyvää. Marketin asiakas ei maksa enää ihmisen kuvalla vaan muovilla ja persoonattomilla euroilla. Eikä sunnuntaina säästetä, koska rahan pitää olla yhä kiihtyvässä liikkeessä.

SUPERMARKETIN JONOSSA

Supermarketin jonossa

ajattelen ihmisen jumaluutta,

alati olevaista,

arkipäivän mystikoiden

ostoskorissa

ranskanleipää ja olutta,

he seisovat kameroiden

rävähtämättömän silmän edessä,

maksavat ostoksensa

ihmisen kuvalla,

saavat kuitin

johon on kirjoitettu:

SUNNUNTAIT OVAT

IHMISKUNNAN SÄÄSTÖLIPPAITA,

jos maailmassa on reuna

edes kuvaannollisesti,

kansat vaeltavat sen ylitse

liput hulmuten,

mikään muu ei riitä.

………………………………………

Ensi viikon päivityksissä tosi tuoretta: painokoneet sylkevät ulos BABELIN. Maailmantilanne on kaivannut päivitystä tuhansia vuosia. Tämän ajan Suuri kertomus ei ole tiiliskiviromaani, vaan 365 runollisen tekstin kokoelma, joka ei väheksy mitään vaan syö sisäänsä kaiken – pienintä murua myöten.

………………………………………..

Perjantairuno paketoi Lohikäärmeen vuoden

En pidä juhlapyhistä, silkka sunnuntaikin saattaa ahdistaa. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa. Vain lastenlasten läsnäolo esti minua loikkaamasta jonnekin kauas joulun rauhaan.

Vuoden vaihde on vielä kestettävä, mutta ei ale-ostoksia, ei kuohuviiniä, nakkeja ja perunasalaattia. Ei ainoatakaan papattia, rakettia, tykinlaukausta tai tinaa. Jätän ne muiden huoleksi. En lupaa mitään, ainoastaan toivon.

Ilta-Sanomat 2.1.2012

Kiinalaisen horoskoopin Lohikäärmeen vuosi päättyy 9.2. 2013 ja muuttuu Käärmeen vuodeksi. Silloin tarjoutuu tilaisuus korjata tekemiään huonoja päätöksiä ja niiden seurauksia. On aika olla myös kriittinen, harkita tekojensa motiiveja ja analysoida mitä todella elämältä haluaa. Uskokoon ennustajan tarjoamaan tilaisuuteen ken haluaa.

Jokainen vuosi kulkee vääjäämättömästi kiertyäkseen lopulta kerälle kuin häntäänsä pureva käärme. Siihen päädytään mistä lähdettiin. Jotkut rakastavat traditioita, minulle toisto taitaa olla vahva syy pyhien vieroksuntaani. Mutta minkäs maailmalle mahdat, ainahan voi kirjoittaa 24 rivin melodramaattiseen runon, joka pistää pakettiin koko vuoden. Ehkä vähän enemmänkin.

Superman

älä unohda meitä kun noitapilli

roomalainen kynttilä Karjala takaisin

rakettikeiju tykinlaukaus ja tähtisadetikku

älä unohda kun pakastinta kylmempi pilkkoa pimeämpi

suojasää sauna sota Sibelius Superman

älä unohda kun Karhunlaukka levittää tuoksuaan

edelliskevään hautausmaa herää eloon

älä unohda kun vedestä nousee miljardeja

koskikorentoja surviaisia sääskiä ja sudenkorennot

saavuttavat sukukypsyytensä

älä unohda kun savesta ja syljestä rakennetut pesät

linnut Egyptistä Laulu tulipunaisesta kukasta

älä unohda kun tähkäpäiden yllä täysikuu

viinimarjat viiruvalmuskat kurkiaurat kelloköynnökset

radiosta J. Felicianon Listen To The Rain

älä unohda kun ensilumi kynttilät illan suurin potti

tasan kaksitoista miljoonaa euroa

(valehtelisin jos väittäisin vihaavani kauneutta)

älä unohda kun taivaankaari tiheys teräsjää

ensimmäinen toinen kolmas ja neljäs luukku

älä unohda kun telkassa Baba Roosa Jari Jussi ja Stan

viimeinen luukku ja heinillä härkien kaukalon

älä unohda kun murheita muistaa ken vois laulajan

kun illan varjoon himmeään myötä kaipuun jälleen jään

………………………………………………………………………………

Lohikäärme Ilta-Sanomien kotisivulta 2.1.2012, Superman osoitteesta: http://www.superman-wallpapers.com/

Varttunutkin raataja jaksaa painaa töitä yhä enemmän

Postauksellani ja Aamulehden etusivulla on tänään sama otsikko. Pääjutuksi nostetun tekstin ingressi sanoo: ”Emeritusprofessori Juhani Ilmarisen mukaan ikäryhmien eri ominaisuudet täytyy huomioida, jos työtahti halutaan maksimoida.”

Sain pari päivää sitten kotisivuni kautta sähköpostia: ”Hei, olen kadottanut elämääni koossapitävän runon.” Lähettäjä muisti ulkoa pari ensimmäistä riviä, ja halusi täsmällisen jatkon. Teksti oli antanut hänelle toivoa työelämän kohtuuttomissa vaatimuksissa: ”sain henkisen vapauden, kun tiesin, että exit-nappi on olemassa.”

Cecile Colle & Ralf Nuhn: Exit-Wall (2010)

Kirjoittaja ei voi saada koskettavampaa palautetta. Siitä mitä suurin kiitos. Runo löytyy kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002). Teksti syntyi sen jälkeen, kun itse loikkasin työyhteisöstäni tänne Pyynikinrinteen punatiilitehtaaseen, omien puuhien näennäiseen vapauteen.

……………………………………………………………….

OHJELMAN MUUTOS

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

……………………………………………………………………..

Kuva: Cecile Colle & Ralf Nuhn. Exit-Wall (2010)

Perjantairuno on proosaa – ja kyseenalaistaa Pikku Prinssin höpinöitä

Perjantairuno ottaa vauhtia proosasta. Syynä on tämäniltainen Tampereen Tulenkantajien kirjakaupan tilaisuus, jossa esiintyy kolme kirjailijaa: Riikka Pulkkinen, Riitta Jalonen ja Juha Siro.

Riikka kertoo uudesta kirjastaan, mutta kahden jälkimmäisen teemana on ”Muistikirjat auki!” Aihe edellyttää jonkin keskeneräisen valaisemista ja lukemista. Kun tammikuun taitteessa julkaistava kirja alkaa olla paketissa, kerron jotain tekeillä olevasta romaanikäsikirjoituksesta.

Iltalehden nettisivu 12.8.2012

Käsikirjoituksessa on nyt n. 80.000 merkkiä, valmis työ vaatii likemmäs 400.000. En juuri käytä enää muistikirjoja, siirrän lappujen ja lehtileikkeiden kulmiin kirjoitetut ideat suoraan koneelle. Käsikirjoitus työntää tulevan tarinan ideoita ja tekstimassaa edellään – elää jatkuvasti ja tarjoaa jatkon rakennustarpeet.

En tiedä luenko tämän tekstikappaleen illalla. Siinä on kuulopuheista varastettu idea makuupusseista ja tähtitaivaasta. Siihen on tehty lähdetöitä selvittämällä maata kiertävien kappaleiden nopeus: hammasharja ja jakoavain avaruudessa ovat totta. Tekstissä on intertekstuaalisuutta ja kirjallinen laina, joka kimmahti mieleen kappaleita kirjoittaessa.

……………………………………………………………………………………

”He ovat etsineet yhdessä omaa tyyliään ja kaivaneet olemuksestaan esiin sitä mikä erottaa heidät kaikista muista, he ovat oppineet kävelemään kymmenen sentin stilettikoroilla ja hymyilemään kameralle tuhannella tavalla. Nyt he pukeutuvat huppareihin ja lenkkareihin ja ajavat yhden tytön vanhempien mökille, paistavat takassa makkaraa, juovat lakkalikööriä, kantavat puut saunan pesään ja sytyttävät tulen.

Kiuas sähisee ja kumahtelee. Kesken kaiken mökilleen kutsunut tyttö karkaa lauteilta, juoksee ulkovajaan, rahaa saunan kuistille neljä baden baden tuolia ja kaivaa komeron yläkaapista kaikille makuupussit, joiden sisään tytöt pujottautuvat alastomina ja vetävät vetoketjun kiinni. Syksyn kylmyys kirpaisee jo, tuulen väre viistää järven selkää. Vastarannan metsä on musta sahanterä, jonka takaa hohkaa aavistus kuun kajoa, tähtitaivas kaartuu kaiken yllä loputtoman korkeana, syvänä ja kauhistuttavan avoimena.

Tytöt tuijottavat yötä ja yrittävät löytää tähtikuvioita, keksivät itse uusia ja laskevat hetken hehkuvia tähdenlentojen piirtoja, joiden seassa liikkuu ihmisen lähettämää avaruusromua. Hylätyt satelliitit ja metallinkappaleet heijastavat valoa ja kiitävät avaruudessa kaksikymmentä kertaa nopeammin kuin pistoolin luoti, joukossa astronauteilta karannut hammasharja ja tyhjyyteen tipahtanut jakoavain.

Muistatteko Pikku Prinssin, yksi tytöistä sanoo, sen satukirjan. Prinssi asui tähdellä, jossa oli tulivuoria, mutta se tunsi itsensä yksinäiseksi ja lähti tapaamaan toisten tähtien asukkaita ja saapui lopulta Maahan. Kirjassa on viisauksia jakeleva kettu, jota en ole koskaan voinut sietää. Elukka sanoo, että ainoastaan sydämellään näkee hyvin; tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

Miten niin sydämellä, sehän voi tarkoittaa mitä vain, yhdelle yhtä ja toiselle toista, ei tarvitse pysähtyä ajattelemaan asioita sen tarkemmin. Sydämen taakse pääsee piiloon, kun on muka luottanut sen ääneen ja tehnyt tyhmyyksiä. Ihmiset vain toivovat, että sydämellä kaikki kävisi helpommin, että se on joku oikotie, kun pitäisi nähdä vähän vaivaa tekemisiensä eteen. Sitä vaan, tyttö sanoo Marialle kiertäessään makuupussia tiukemmin ympärilleen, että vieraissa maisemissa kannattaa katsoa eteensä entistä tarkemmin. Jokaisen sydämellä on kuitenkin oma totuutensa.”

………………………………………………………………………………..

Ranskalainen Antoine de Saint Exupéry julkaisi universaalin pienoisromaaninsa Pikku Prinssi 1944. (Wikipedia väittää vuotta aiemmin) Kirjasta on tullut yksi maailman myydyimmistä. Teos, tai osia siitä on julkaistu yli 200 kielellä.

Kuva Iltalehden nettisivulta 12.8.2012

Perjantairunossa elämän tärkein asia

Elämäni sitkein kirjaproggis alkaa olla loppusuoralla. Babelin rihmastollinen runokokonaisuus koostuu 365 tekstistä. Idea kyti mielessä ja haki muotoaan neljätoista vuotta. Kirjoitustyö vaihtelevalla intensiteetillä vei puolitoista vuotta. Materiaalia käytin parinkymmenen vuoden aikana saksituista lehtileikkeistä ja muistiinpanoista sekä päivänkohtaisista tapahtumista.

Blaise Bascal

LIKE antoi ymmärtää kustantavansa teoksen. Kustannustoimittajani sairasteli, mutta sovimme, että julkaisua siirretään puolella vuodella. Kun kyselin käsiksen perään vastaus kuului: ”Tuossa se kiltisti odottaa vuoroaan pöydänkulmalla.”

Seuraavan kerran kysyessäni vastaus oli: ”Kustantamon toimintoja on linjattu uudelleen, eikä runoja enää julkaista.” Ymmärrän, ettei tällä ole tekemistä kustannustoimittajani kanssa, jonka ammattitaitoon ja näkemykseen olen oppinut luottamaan. Kemiat pelasivat aina hyvin.

Toivon toki, että runojen julkaisemattomuus ei jää pysyväksi tilaksi. Gummerus teki aikanaan saman ratkaisun, mutta pyörsi päätöksensä vuosien tauon jälkeen. Yleistävästi todettuna näyttää siltä, että runous irtoaa proosasta ja hakee omat kustannuskanavansa.

Babel ilmestyy tammikuussa 2013 Palladium kustantamolta, joka viettää huomenna 8.12. kaksikymmenvuotisjuhliaan Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa. Mitä tulevien töiden kanssa tapahtuu, jää nähtäväksi. Työn alla on ollut jo monta kuukautta romaanikäsis, joka käsittelee mielenkiintoista aihetta kulmasta, josta kukaan ei nähdäkseni ole aiemmin kirjoittanut?

Babelin vedokset ovat liikkuneet sähköpostilla syksyn mittaan, myös Ateenassa viettämäni kuukauden aikana. Kustantajan palaute päivän sähköpostissa oli: ”Minun mielestäni kirja näyttää nyt hyvältä. Hieno kokonaisuus!”

Ja kyllä, Babel on nimenomaan kokonaisuus. Loputtomien viittausten ja assosiaatioiden tyhjentymätön verkosto. Teos, joka määrittää runoutta aivan uudella tavalla, synteesi siitä mitä on tapahtumassa ja maailmantilanteen päivitys sitten Vanhan testamentin tarinoiden. Lyyrisen velan lyhennystä niin monille edelläkäyneille.

Saahan sitä asiaansa uskoa, muulla asenteella ei kannata lähteä mitään tekemään. Eikä Babelin sivuilla ei mikään pidä vainajia kuolleina, tässä teksti 223.

……………………………………………………………………………………………..

Saksin sivun talteen seitsemäntoista vuotta sitten,

kun löydän leikkeen, B. Pascal ei halua odottaa enää hetkeäkään.

Hänen kuolemastaan on kulunut kolmesataaviisikymmentä vuotta

eikä mikään saata pidätellä hänen innostustaan

päästä osaksi universumin päivitystä.

Marraskuun ”Tuuliyönään” 1654 hän kokee ilmestyksen

ja kirjoittaa varmuuden valtaamana muistiin kolme sanaa

jotka kuvaat mikä on elämässä oleellisinta.

Pascal ompelee lapun takkinsa vuoriin,

josta se löydetään hänen kuoltuaan: ”Tunne. Ilo. Rauha.”

Kuolemattomien nerojen seuraan päätynyt matemaatikko

ei saanut muodollista opetusta, hän tutki fysiikkaa,

filosofiaa, nesteiden ja kaasujen virtauksia, häntä askarruttivat

paineen ja tyhjiön käsitteet ja mekaaniset laskimet,

hän ei uskonut vapaaseen tahtoon vaan ennalta määrättyyn.

”Elämän tärkein asia on ammatin valinta; siitä päättää sattuma.”

………………………………………………………………………………………………….

Kuohuviiniä ja kuuden tuuman jääpuikkoja!

Oman työpöydän takana taas. Kuukausi Ateenassa vierähti ja edellisen jutun Kreikan lippu on vaihtunut. Samoissa väreissä pysytään silti.

Iltalehti 7.2.2012

Päivitys paluukiireiden keskellä on lyhyt. Runosta löytyy lasi kuohuviiniä huomiselle itsenäisyyspäivälle. Ja talven kurjien kelien kohdatessa annetaan mielikuvitukselle mahdollisuus.

Radio Nova 16.4.2012

Y L I S T Y S

Taivas antaa räntää ja sirottelee sekaan

kuuden tuuman jääpuikkoja.

Keinun korkealla jumalten kanssa,

laulua joka ainoa askel, taivas

ja sudenkorennon kimallus korvien välissä.

Perunoiden keitinvesi läikkyy lattialle,

saan olla satakieli ja tehdä kesän

keittiön ikkunan ääreen.

Sitä sirkutusta ja sointia, kuohuviinilasin

pohjasta pintaan kihiseviä kuplanauhoja

kun koko linnunrata kiertää ajatuksen siivellä.

Sellaista elämä talvella on.

…………………………………………………………………….

Runo kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002)  Lippukuva Iltalehti 7.2.2012. Räntäkuva Radio Nova, kotisivu 16.4.2012.

Perjantairunossa susiturkki ja alaston nainen

Astumme pihalle Pireuksen metroasemalta. Taivas uhkaa heittää vettä, mutta pidättelee koko päivän. Kävelemme kolme kilometriä kortteleiden halki Pasalimania kiertävälle satamakadulle.

Pireus, metroasema 18.11.2012

Tuttuja maisemia. Harmaata. Jos Perjantairuno lähtee lentoon täältä, mielikuvituksen pitää yhdistää kaikki ennen koettu. Ja heittää peliin rutkasti lisää. Niin se tekee.

Pireus 18.11.2012

Ravintolakadun varrella moni yrittäjä on heittänyt sikseen, tyhjentyneitä tiloja on runsaasti. Vain yhteen oveen maalataan uutta nimeä. Lopulta Captain Johnin sisäänheittäjä onnistuu ja istumme pöytään. Ikkunan takana, käden ulottuvilla kelluvat sataman pienimmät paatit toisiinsa nojaten.

Pireus, Captain John 18.11.2012

Captain John, Pireus 18.11.2012

Niukat, mutta hyvät ruoat ja puolikas valkkaria kustantavat 44 eur. Olkoon ja menköön… Perjantairuno hakee mielikuvituksen eväitä ja skarppaan rivejä Moleskinen muistikirjaan. Sieltä sanat siirtyvät kannettavalle, jolla ne mankeloidaan tuhanteen kertaan.

Pireus 18.11.2012

Kello 00.09

Polkupyörä Pireuksen satamassa, vanha rämä kävelysillan kupeessa, Leonardon lentolaitteen ikäinen, satulan sivuilla jättiläislepakon siivet mustaa pergamiinia, luiset ruoteet. Oi miten sininen saattaa olla taivas. Aurinko helisee sataman yllä, keskipäivän kämmenellä meren tyynet valopisarat – mikä riemu polkea yhä ylemmäs! Muskeliveneiden kupeilla kelluvat kurjat kalastajapaatit, ouzontuoksuiset sänkileuat setvivät sotkuisia verkkoja, siimalaatikot ja muovisaavit: mustekalaa merianturaa makrillia miekkakalaa garabídesta ja barbúniaa rannan ravintoloihin. Horisontin viiva hapertuu, vuoren rinteelle viskatut talot hohkavat säälimätöntä valoa, syvyyksissä liehuvat sardelliparvien hopeiset viirit. Tavoitan Neitsyt Marian ikonit ja Plakan kappelissa syttyvät tuohukset, kaupungin kattilan ylle nousevan pakokaasupilven ja turistit, joiden huomio herätetään särkemällä lautaset katuun ravintolan edessä. Mielenosoittajat viskovat polttopullonsa ja sytyttävät roska-astiat tuleen, mustat miehet kauppaavat piraattikamaa, Akropoliin päällä temppelin rauniot jatkavat taisteluaan, ihmeellistä ettei sinne ole syntynyt uusia jumalia tuhansiin vuosiin, ehkä entiset neljäkymmentäkaksi ovat kyllin. En ajattele Ikarosta, tämä on merta, tuulta ja ylösnousemuksen valoa. Huvijahdin kannelle nousee Afrodite, nainen joka riisuu susiturkkinsa, viskaa sen alleen ja asettuu kannelle palvomaan aurinkoa alastomana. Laiturilta veteen työnnetty ostoskärry kasvaa pohjassa merenkarvaista vihreää, levä huojahtelee laineiden tahtiin, kun koliseva kromihäkki on viimein alkanut elää.

Perjantairunossa neitsyet ja himokkaat miehet

Perjantairuno pudottaa kolmensadan metrin lintuperspektiivistä kujien kuiluun. Siellä säkeet odottavat, vihanneskauppiaan tiskillä. Tänään pitää zoomata pieneen.

Lycabettus, Ateena 15.11.2012

Keskiviikkoisin Kalvou-kadusta tulee monen korttelin mittainen markkinatori, josta paikalliset kärräävät kotiin viikon vihannekset ja hedelmät. Omat ostoksemme, neljä muovikassillista kaikkea mahdollista, kustansivat alle viisitoista euroa.

Kalvou, Ateena 14.11.2012

K-kaupan Väiskille lihatiski oli aikanaan ”ihan kunnia-asia”. Tällä se on sitä perunakauppiaallekin. Salaatteja kauppaavan pariskunnan päivä ei ilmeistä päätellen ole kaikkein aurinkoisin.

Kalvou, Ateena 14.11.2012

Kalvou, Ateena 14.11.2012

Arvaamatta törmään runoon, eikä se pyydä kuin muistiin merkitsemistä. Satojen vuosien takainen terveyden käsikirja tekee säkeistä enemmän kuin sanojensa summan ja asettaa runon historian jatkumoon. Munakoiso taisi olla ”superfoodia ” jo keskiajalla.

Kalvou, Ateena 14.11.2012

Merkitsen Moleskinen muistikirjan sivuille

vihannesvalikoiman veistoksellisen munakoison

tiikerin tassun muotoisen.

Syvään luumuun ja viinin punaan vivahtavan.

Keskiaikainen käsikirja (Tacuinum sanitas in medicina)

tietää varoittaa munakoison melankolisista

mustan sapen nesteistä ja kehottaa yhdistämään ruokaan

öljyisiä aineita, jotka saavat surun talttumaan.

Kirja suosittaa vihannesta vanhuksille ja

kylmille temperamenteille syksyllä ja pohjoisissa maissa.

”Naiset ja neitsyet varokoot kuitenkin munakoisoja poimiessaan

himokkaita miehiä, koska hedelmän luonne on

kuuma ja kostea ja sen melankolinen sävy saattaa

poikkeamaan säädyllisyyden polulta.”

……………………………………………………………………………………………..