”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

Suunnittelin päivitykseen kiteytystä Sujata Masseyn kirjallisista maneereista monikansallisessa Rei Shimura -dekkarisarjassa. Sitkeä influenssa ja jo toinen antibioottikuuri vei kuitenkin voimat lähdetöiden tekoon. Palaan asiaan hamassa tulevaisuudessa.

Kuva: Wikimedia.org
Kuva: Wikimedia.org

Blogi tarjoaa perjantairunon. Ajankohtaiset säkeet löytyvät kokoelmastani Babel (Palladium 2013). Teoksen 365 tekstiä päivittävät maailmantilanteen kaikkineen aikojen alusta viidensadan vuoden päähän Kepler-22b -planeetalle.

On itsestään selvää, että Babel käsittelee myös Suomen itsenäisyyden alkua ja sen katkeraa kääntöpuolta. Tekstin sisältämät neljä riviä on lainattu Viljo Kajavan (1909-1998) vuonna 1966 julkaisemasta kokoelmasta Tampereen runot.

Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi
Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi

Voin kirjoittaa mistä vain – voin jättää kirjoittamatta.

Aika osoittaa kaikki totuudet väistämättä vääriksi,

runo ei ole maailmasta moksiskaan.

Olisi liian helppoa ajatella

että säkeistä jää puuttumaan vain yksi ääni – sinun

mutta ei se niin ole

ajatuksesi on kieli ja kaikukoppa

joka alkaa soida yhä kovempaa ja kovempaa.

Tampereen runoilija Viljo K. kirjoittaa lapsista

jotka tutkivat kaupungin taisteluissa kaatuneitten taskuja.

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi:

ohuet ohimoluut hajalla hän makasi miesten keskellä.

Ja luotien iskiessä Mustanlahden kallioon sotilas huusi meille:

Menkää kakarat pois ettei tarvitse ampua lapsia.”

………………………………………………………………

Tänään asun sadan metrin päässä paikasta, josta Kajava kirjoittaa. Näen Mustalahden ja Näsinkallion keittiön ikkunasta. Muistan Tampereen Klassillisen lyseon pienen kirjaston, josta poimin Kajavan kokoelman Ruusuja, lunta. Koin ensimmäisen runollisen kipinän ja tajusin miten elämän ja kuoleman kokoisista asioista voi kirjoittaa äärimmäisen arkisella kielellä.

………………………………………………………………

Ekstralinkit:

1. Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä vihata aina jotakuta?

2. Perjantairunossa henkiin heränneet

……………………………………………………………….

Finlandiavoittaja 2016: helmiä vierähtelee joka kappaleesta

Tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan valitsi toimittaja Baba Lybeck. Hän nosti ykkössijalle Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Blogi ruotii kirjan lyhyesti, mutta terävästi.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi 1816. Viikilän romaani on hänen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816–1840. Kirjan 213 sivua käsittää reilut kaksisataakuusikymmentä Engelin fiktiivistä muistiinmerkintää.

1. Aloitetaan kirjan nimestä. Engel mainitsee maalanneensa akvarelleja. Nyt ei ole siitä kyse. Akvarellit voi käsittää Viikilän teksteiksi. Kuva ja sana ovat yhtä. Samoin kuin akvarelli on nopeasti maalattu impressio ”alla prima”, kirjan merkinnät on syytä käsittää hetken tunnelmiksi, joita ei myöhemmin korjailla.

2. Romaanin kieli. Kirjailijan on kumottava edellinen väite. Sujuvuus ja vaivattomuuden tunne on varattu lukijalle. Kirjailijan osaksi jää ”helppo se vasta vaikeata onkin”. Viikilä on hionut tekstinsä häikäisevän hienoksi: jokaisella lauseella on merkitys. Ei mitään turhaa.

3. Proosaa vai runoa? Jos Viikilä olisi nimennyt teoksensa proosarunojen kokoelmaksi, siihen ei olisi nokan koputtamista. Proosarunon ”kantaisä” on Baudelairen Pariisin ikävä (1869). Viikilä kirjoittaa ”paremmin” ja sensitiivisemmin. Uusia näkökulmia arkisiin asioihin ja tunteisiin on niin tiheästi, että kirjaa on luettava jatkuvasti kertaamalla. En muista koska olisin käyttänyt vastaavan mittaiseen kirjaan yhtä paljon aikaa.

4. Rakenne. Teksti kulkee kronologisesti ja päiväkirjaratkaisu jäsentää Viikilän tiheää kieltä. Lyhimmät kappaleet ovat kahden rivin mittaisia. Pisimmät merkinnät reilun sivun. Kielellä on rytminsä, mutta metatasolla se koskee koko teoksen rakennetta.

5. Tarina. Teos ei pyri tarinalliseen jännitteeseen vaan intensiivisyys syntyy aforistisista kiteytyksistä, helmistä, joita vierähtelee joka kappaleesta. Lopulta kaiken summasta kasvaa vahva sanoma: Engel punnitsee koko elämäntyönsä ja suhteet läheisiin ihmisiinsä. Tekemiset ja tekemättä jättämiset, niiden inhimillisen arvon.

7. Lopuksi. Akvarelleja Engelin kaupungista vaatii tarkkaa lähilukua. Viikilän teoksessa toteutuu kirjailijan ja lukijan yhteistyö. Teksti syntyy uudelleen lukijan mielessä ja ruokkii oivalluksia. Oma kiteytykseni löytyy jo sivulta 12. Kokonainen kirja ja Engelin pohdinnat tiivistyvät yhteen symboliseen lauseeseen: ”Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!”

…………………………………………………

Ekstralinkeissä:

Mikko Rimminen, Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla.

Finlandiavoittaja 2013 kertoo runoilijasta.

Runoilija romaanin aiheena: Rakkaus! Rakkaus!

……………………………………………….

Juha Hurme ja Nyljetyt ajatukset: Miltä tuntuu olla elossa?

Juha Hurme (s.1959) on teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Vuonna 2014 julkaistu Nyljetyt ajatukset (Teos) keräsi poikkeuksellisen paljon myönteisiä kritiikkejä, palkintoehdokkuuksia ja sai Jarkko Laineen seuran jakaman haastavan kaunokirjallisen teoksen palkinnon.

Kuva: yle.fi/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta
Kuva: yle.fi/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta

Tartuin kirjaan vasta pari kuukautta sitten. Olin menossa sairaalaan ja etsin sopivaa pokkaria luettavaksi. Tapasin Tulenkantajien kirjakaupassa ystävän, joka suositteli ja antoi lukutakuun Hurmeen kirjalle. ”Tykkäät takuulla, kun alkuun pääset.”

Suositus piti paikkansa. Käänsin ensimmäisen koirankorvan vasta sivulle 61, mutta sitten niitä alkoi kertyä tasaisesti koko 469 sivun mitalta. Kirjan alussa on suuria ja abstrakteja kysymyksiä, joista olen lukenut terävämmiksi hiottuja tekstejä. Kun Hurme zoomaa häpeämättömän subjektiivisesti lähemmäs arkisia aiheita, Nyljetyt ajatukset imaisevat kyytiinsä.

Kirjan takakansi määrittää teoksen romaaniksi. Sitä se ei ole. Lajityyppi on lähempänä toisiinsa liittyvien esseiden rihmastoa – josko sillä tässä tapauksessa on merkitystä.

Kirjassa kaverukset Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon, esitelmöivät ja puhuvat puhumasta päästyään. 700 kilometrin matkalla ehtii. Kirjan maanisen tarkkaan hakemistoon on merkitty 1393 hakusanaa. Taiteen, kulttuurin ja elämän ilmiöiden käsittelyssä ei ole äärtä, ei laitaa.

Matka lienee kirjallisuushistorian käytetyin tarinakehys. Laivalla Odysseuskin harharetkiltään palasi jo 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Jouko Turkka nimesi kirjansa Häpeä (1994) vaellusromaaniksi. Siinä mies tekee hevosella matkaa maanteitse Poriin. Turkka kirjoittaa, että vaellusromaanit ovat ”Kynämiesten keino organisoida sanottavansa, järjestellä tavara ja vuorottaa ongelmat.”

Joka suuntaan sinkoilevine ajatuksineen Hurmeen kirjasta kehkeytyy varsinainen maailmanselitysten ja henkilökohtaisten mieltymysten soppa. Juuri tästä iskee tekstin kipinä ja voima. Lukemisesta alkaa kehittyä vuoropuhelua kirjoittajan kanssa – on varaa olla yhtä mieltä ja eri mieltä tekstin kanssa:

”Walt Whitman, 1800-luvun Woody Guthrie, on vapain ja viisain tuntemani ihminen”, Hurme kirjoittaa. ”Kun luen Whitmania, minulle tulee aina hyvä ja saatanan vahva olo. En voi verrata kokemusta minkään toisen kirjailijan antamaan.”

Tein aikanaan kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen neljän vuoden ajan. Pidin ykkösohjeenani, että kaikkiin kritiikkiä koskeviin kysymyksiin löytyy vastaus itse teoksesta, ei kriitikon mielipiteistä. Nyljetyt ajatukset on hämmentävän monimuotoinen ja alati liikkeessä oleva, omalla rujolla tavallaan filosofinen teos. Sen kiteytys löytyy sivulta 150, Hurmeen itsensä kirjoittamana:

”Me kaikki olemme kirjailijoita. Kirjailijan tehtävä on muistuttaa tästä itseään ja muita, eli runnella kieltä, jotta se alkaisi taas kertoa. Näin tekivät Kivi, Shake, Kafka, Gogol, Harms, Wirginia Woolf ja Huovisen Veikko! He kirjoittivat siitä miltä tuntuu olla elossa. Parempaa aihetta ei ole.”

…………………………………..

Blogin ekstralinkit:

Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa? 5.3.2013

Walt Whitmanin evankeliumi 23.12.2010

…………………………………..

Kirja muuttaa lukijansa persoonaa

Kierrätän päivitykseen viiden vuoden takaisen jutun. Enempään en nyt ehdi. Aihe nappaa edelliseen juttuun ja sivuaa eilistä haastattelua Tampereen Roosalupilla. Tavanomaista kysymystä ei nyt esittänyt haastattelija eikä yleisö. Harvinaista.

……………………………………………………………………………….

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä tammikuussa 2011.

Per Olov Enquist. Kuva: Rickard L. Eriksson
Per Olov Enquist. Kuva: Rickard L. Eriksson

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijan persoonaa.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Kristian VII. Maalaus: Alexander Roslin 1772
Kristian VII. Maalaus: Alexander Roslin 1772

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa.

Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

Blogin ekstralinkki

Käykö vapaa-aika ilman kirjoja kuolemaksi?

In memorian Simo Salminen

Päivitän blogiin osan parin vuoden takaisesta julkaisusta. Simo Salminen (8.11.1932 – 2.9.2015) täytti tuolloin 80 vuotta ja sain tilaisuuden onnittelurunon kirjoittamiseen.

Kun nyttemmin jo kuopattu Runoraati täytti 10 vuotta, juhlalähetyksen ideana oli tehdä syntymäpäiväruno julkisuuden henkilölle. Minna Joenniemi pyysi minulta ohjelmaan tekstin. Sain pitkän nimilistan ja pari päivää funtsittuani valitsin sieltä leipuri-laulaja-näyttelijä-pellehyppääjä-taiteilija-koomikko Simo Salmisen.

Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.
Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.

Valitsemilleen henkilöille runon tekivät myös Jouni Tossavainen, Kirjoittajaryhmä Tapiiri, Riina Katajavuori sekä satunnaisohjelmoitu Runokone. Ideana oli, että runolähetit Joanna Haartti ja Juha Varis toimittivat ohjelmassa onnittelun perille ja lukivat sen päivän sankarille. Ja studioraati pui näkemyksiä tapansa mukaan.

Simo oli kiitollista runon ainesta lukuisten rooliensa ja esittämiensä laulujen sanoitusten myötä. Lisäksi multipersoonan monet minät, leipuri ja kuvanveistäjä löytyvät tekstistä, samoin Montreaux’n viihdeohjelmakilpailun kultainen ruusu vuodelta 1965. En ole erityisemmin pitänyt ”Spedehuumorista” muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Simo oli porukan surullisen hahmon ritari koomikon kyvyistään huolimatta. Hänen olemuksessaan oli aina jotain yksinkertaisen liikuttavaa ja liki tulevaa.

Simo Salminen 80 vuotta 8.11.2012

Ole sirkuksen tirehtööri, voimamies, klovni ja leijona

anna palaa ja loikkaa läpi liekkien renkaan, rakenna Lumilinna, särje jäätä

katko kahleet, leivo maailman kakku, kiipeä kymmeneen metriin ja hyppää

ole sankari ja Sancho Panza, salainen agentti ja Kuoleva Joutsen

pukeudu frakkiin ja haalariin, ole Kieku ja sen Kaiku

ole Hämeen hitain ja Euroopan nopein, huvita meitä henkesi edestä

aja nasta laudassa, soita torvea, tartu harppuun ja hiilihankoon

tempaise välissä neljänsadan aidat ja juokse läpi piikkilankojen

ole työmies ja tohtori – karski ja hellä – intohimoinen suutelija

veistä ihmisen kuva, puhalla kukkopilliin ja ala laulaa

ole listaykkönen ja unohdettu, katoa koriin, jonka läpi miekat työnnetään

ilmesty tyhjästä, lehahda lentoon kuin kyyhky taikurin takin alta

pidä

kahdeksan

palloa

ilmassa

yhtä

aikaa

maailma tanssittaa karhun kanssa, ottaa ja antaa – muttei unohda

ojentaa kultaisen ruusun, tekee taivaalle tähden ja yltyy aplodeihin,

katsoo ja kuuntelee miten monen elämässä yhä elät.

………………………

Blogin ekstralinkissä lisää huumorimiehiä: Kari Hotakainen ja Buster Keaton.

………………………

Käänteentekeviä asioita

Blogin välipäivityksestä löytyy mitätöntä ja merkittävää. Luvun alla on proosaa: tarina natsien Berliinistä 1940 – 1945, josta nuori juutalaisnainen Marie Jalowicz Simon selviää hengissä. Berliner Zeitung kirjoitti ”sensaatiosta”. Dokumentaarisen yksilönäkökulmansa vuoksi kirja on niin merkittävä, että käsittelen sen täällä, kunhan saan muistiinpanot tehtyä.

Merkittävän rinnalla voi miettiä mitätöntä. Tulin työhuoneelle potkupyörällä ja poimin Pyynikin rinteeltä punaisen lehden. Siinä se nyt leijuu vasten Pyhäjärven maisemaa muutaman runorivin saattelemana.

Tämäkin aamu

käänteentekevien asioiden aavistuksia täynnä

pilvien porukassa purjehtii Ransu-koira

ja herkkä harakka

ponnistaa oksalta tyhjän päälle

ensimmäinen

punehtunut

lehti

leijuu

maan

syliin

Sitä kohtaamisen riemua!

……………………………

Ajankohtainen ekstralinkki vuoden takaa: ”Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä”.

………………………….. 

Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

Meillä on tarve järjestää asiat omiin lokeroihinsa ja iskeä nimilappu päälle. Kirjallisuus ei tee poikkeusta. Viihderomaanista lanseerattiin ensin ”lukuromaani”, nyt sekään ei riitä. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, palkittiin vastikään Pulizerilla. Takakannen kuvauksen  mukaan kirja on ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.” Tarinan tiivistys kuulostaa tusinaviihteeltä.

Kaikki se valo jota emme näe, (suom. Hanna Tarkka) kuljettaa toisen maailmansodan kulisseissa kahden henkilön tarinaa kohti vääjäämätöntä kohtaamista. Orpokodissa asuva Werner on tekniikan ihmelapsi, joka päätyy SS-yksikköön paikallistamaan vihollisen radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa Pariisissa ja pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin mukanaan mystinen timantti, jota Hitler jahtaa kokoelmaansa.

Doerr jakaa tarinan liki kahteensataan lyhyeen ja otsikoituun lukuun. Tempo on nopea kuin musiikkivideon leikkauksissa. Aikatasot ja fokukset vaihtuvat tiuhaan, mutta hämmästyttävää kyllä, juuri siksi tarina pysyy kasassa ja lukeminen luistaa.

Doerrin teoksessa pieni ei ole kaunista: tavallista suurempi formaatti, 544 sivua ja painoa liki kilo. Myynnit maailmalla miljoonaluokkaa ja elokuvasopimus tehtynä. Harva kritiikki kyseenalaistaa romaania, New York Times käyttää adjektiiveja ”lumoavan kaunis”. Jopa Hesari hämmästyttää säröttömällä suopeudellaan. (linkki)

Asetelma on mielenkiintoinen ja aiheuttaa kysymyksiä. Vaikuttaako palkinto megamenestykseen, vai toisin päin? Miten määritellä kirjallista laatua? ”Suuri lukuromaani” on markkinamyönteinen ilmaus, mutta sisältää samalla ajatuksen, ettei sisältö ole taiteellisesti kunnianhimoisinta kamaa.

Mediaa ei perehtynyt kritiikki innosta, tähtikultti myy paremmin. Tuomas Nevanlinna sanoo tuoreen Kritiikin uutisten haastattelussa: ”Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä ja kriitikko on vain yksi katsoja.” Hän pitää kuitenkin julkista kritiikkiä välttämättömänä, koska se on ”ainoa tapa jakaa teos.”

Blogi ottaa käyttöön yksinkertaistetun asteikon ja listaa Doerrin romaanin miinukset ja plussat ennen lopullista yhteenvetoa. Ensin miinukset:

Doerr rakentaa romaaninsa laskelmoituun kaavaan. Ratkaisu luo jännitettä, mutta lukijan odotukset eivät kyseenalaistu, kirjoittaja on päättänyt kaiken hänen puolestaan. Hyvikset ovat imeltyneen hyviä ja pahiksen rooli kliseisen korostettu ja yksioikoinen. Sanotaan, ettei kirjasta tule hyvää elokuvaa. Nyt näyttää kuin olisi käynyt toisin päin, lukemisesta tulee tunne, että tarina on tekstitettyä kuvaa maustettuna aistillisilla ilmauksilla. Kirjailijasta tulee urheiluselostaja, joka koettaa saada meidät eläytymään tapahtumien kulkuun.

Kuva: pinterest.com
Kuva: pinterest.com

Plussat: Kirjalliset työkalut ovat Doerrin hallussa hyvin. Hän kirjoittaa joutuisasti ja imevällä rytmillä, tiukat lauseet ja lyyriset kuvat vuorottelevat tarkoin harkitussa suhteessa. Kirjailija ei päästä fokusta hukkumaan, niin lausetason kuin rakenteenkin ratkaisut palvelevat tarinan tinkimätöntä kuljetusta. Ei turhia sivupolkuja. Persoonallinen ja uutta luova ote syntyy itse tarinakudelman ja tekstimassan suvereenista hallinnasta.

Plussien ja miinusten väliin sijoittuu Doerrin tyyli kuorruttaa tekstiään faktisilla detaljeilla. Tapa tuo mieleen Peter Høegin romaanit, kirjailijanlaadussa ja otteessa on samoja piirteitä. Doerr mainitsee kiitoksissaan Michel Tournierin romaanin Keijujen kuningas. Velka on ilmeinen, sillä Doerrin romaanin emotionaalisesti tehokkaimmat kohtaukset kuvaavat Hitler-Jugendin henkeä.

Summa summarum: Kaikki se valo on jota emme näe, on laskelmoinnistaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi kohtuullinen valinta riippukeinun kesäkirjaksi. Humanismismiin sekoittuu paatosta, mutta ei haittaa. Eikä sekään, jos maailmansodan kaluaminen ei kiinnosta. Tarina kulkee kulisseistaan huolimatta.

Lopuksi lainaus romaanista. Alku sopii päivän tilanteeseen ja toiveisiin yhteiskuntasopimuksesta. Viimeiset rivit kuvaavat informaatiosodankäynnin ensi askeleita. Kirjan motto lainaa Joseph Goebbelsia: Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.

”On ilta syksyllä 1936, Werner kantaa radion alakertaan ja laskee sen sivupöydälle, kun muut lapset liikehtivät levottomina ja odottavina /…/ kaiuttimista kuuluu lapsikuoron laulu, Me työtä toivomme, vain työtä, työtä, isänmaan hyväksi, työtä kunniakasta. Sitten alkaa valtion kustantama kuunnelma suoraan Berliinistä: tarina hyökkääjistä, jotka hiipivät yöllä maaseutukylään.”

…………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki suosittaa vastapainoa: Vastenmieliset ja vaikeat kirjat.

……………………………………………………………………

Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

Blogi kierrättää vappuviisautta kolmen vuoden takaa. Kun työtilanne antaa myöden, tulossa on varsin mielenkiintoisia proosa-arvioita. Mutta nyt ystävät: vireetä vappua Nalle Puhin myötä, joka onkin ”Sellainen Karhu”.

Vappu vaatii oman filosofinsa. Ajatteluun innostavan ja yhden suurimmista, lähes Sokrateen veroisen. Kumpikaan ei kirjoittanut itse, vaan muut merkitsivät muistiin heidän ajatuksensa. Näin Nalle Puh: ”Minun kirjoitustaitoni on Horjuva. Kirjoitus on kyllä sinänsä hyvää, mutta se Horjuu, ja kirjaimet menevät vääriin paikkoihin.”

Nalle Puhin tarinat kirjoitti englantilainen Allan Aleksander Milne (1882 – 1956) matemaatikko, toimittaja ja kirjailija. Milne kirjoitti runokirjoja lapsille, esseitä, salapoliisiromaanin, 25 näytelmää, omaelämäkerran ja kaksi Winnie The Pooh -kirjaa. Antaa ”puolen hehtaarin” porukan lausua pari ajatusta vapuksi. Ensimmäiset otteet kirjasta Nalle Puh rakentaa. Viimeinen kirjasta Nalle Puh.

”No niin”, sanoi Kani, ”olen Organisoinut nämä Etsinnät ”

”Mitä olet tehnyt?”

”Organisoinut. Se tarkoittaa sitä että jos ja kun etsitään niin kaikki eivät etsi samasta paikasta yhtä aikaa. Sinun pitäisi etsiä ensin Kuuden Männyn luota ja edetä sieltä kohti Pöllön taloa jossa tapaat minut. Käsitätkö?”

”En”, sanoi Puh. Mitä?”

”Tavataan Pöllön talolla noin tunnin kuluttua.”

”Onko Nasu mukana Orbanisoinnissa?”

”Kuten kaikki muutkin”, sanoi Kani ja häipyi.

………………………………………….

”Viime kädessä”, sanoi Kani itsekseen, ”Risto Reipas joutuu turvaamaan minuun. Hän pitää Puhista ja Nasusta ja Ihaasta ja niin pidän minäkin, mutta heillä ei ole Älyä. Ei mainittavasti. Ja hän kunnioittaa Pöllöä, sillä on vaikea olla kunnioittamatta henkilöä, joka osaa kirjoittaa TIISTAI, vaikka hän kirjoittaakin sen väärin; mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Tulee päiviä jolloin ei ole mitään väliä osaako kirjoittaa ’tiistai’

………………………………………..

Äkkiä Risto Reipas alkoi kertoa Puhille maailman asioista, Kuninkaista ja Kuningattarista jotka olivat ihmisiä, ja Summista jotka olivat jotain, ja Euroopasta joka oli paikka, ja saaresta meren keskellä jonne laivat eivät koskaan päässeet, ja miten tehdään Imupumppu (jos on tarvis), ja Ivanhoesta ja muista ratsastavista ritareista, ja mitä Brasiliasta saadaan. Ja Puh nojasi yhteen kuudestakymmenestä-jotain puusta käpälät sylissä ja sanoi ”Ai” ja ”Olisikohan” ja ajatteli miten ihanaa olisi olla todella Älykäs ja ymmärtää asioita.

…………………………………………

Ilman Puhia seikkailusta ei tulisi mitään”, sanoi Kani juhlallisesti teroittaessaan kynäänsä. ”Ai”, sanoi Nasu ja yritti peittää pettymyksensä. Mutta Puh meni nurkkaan ja sanoi tyytyväisenä itsekseen: ”Ei Mitään ilman minua! Minä olenkin Sellainen Karhu.”

…………………………………………

 ”Älä pelkää” Ekstralinkissä hamsterin vappujuomat ja yksi maailman parhaista satukuvittajista.

Vampyyrileffat ja Poika nimeltä Kuukivi

Islantilainen kirjailija Sigurjón Birgir Sigurðsson julkaisee taiteilijanimellä Sjón. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 lyyrisellä romaanillaan Skugga-Baldur. Hänen pienoisromaaninsa Mánasteinn – Drengurinn sem aldrei til, valittiin vuonna 2013 parhaaksi islannissa julkaistuksi kirjaksi. Oscar-ehdokkuus napsahti Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan musiikkisanoituksista vuonna 2001.

Viime vuonna palkitun pienoisromaanin on suomentanut Tuomas Kauko. Poika nimeltä Kuukivi on ehtinyt kerätä meillä yksimielisen kiittävät kritiikit. Itse kirja ei koolla pullistele, sen 152 sivua on asemoitu niin väljällä formaatilla, että normaalitaitossa sata sivua olisi tuskin täyttynyt.

Lukulistallani Sjónin teos ei yllä lähelle top-kymppiä, mutta hakee paikkaansa ja muistijälkeään vielä. Haastattelussaan kirjailija itse sanoo: ”Sivumääräisesti olen työstänyt kirjan ohueksi, mutta toivon, että kirja on kuin huokoinen sieni, joka turpoaa vedessä monta kertaa itseään isommaksi.” Ensimmäisestä lukukokemuksestani on kolme viikkoa. Kirja ansaitsi tulla myös kerratuksi, jotta avainkohdat kirkastuivat:

1. KIELI. Vahva runoilijan tausta näkyy. Sjón julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 16-vuotiaana. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän muuta kokoelmaa. Romaanin lauserakenne on lyhyeksi karsittua ja täsmällistä. Lyyrisimmillään se liukuu unennäköön verrattavaksi surrealismiksi: ”Pojan vasemman käden kynnet tekevät kasvupyrähdyksen ja muuttuvat silmänräpäyksessä sormenpituisiksi. Sormet ja käsi kolminkertaistuvat yhdessä rysäyksessä niin, että luut halkeilevat.”

2. TARINA. Historiallisesti kirja sijoittuu merkittävään kulminaatiopisteeseen: vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Joulukuun 1. päivänä Islannista tulee itsenäinen kuningaskunta Tanskan personaaliunionissa. 58 vuotta hiljaiseloa viettänyt tulivuori Katla purkautuu. Maailmalla n. 50 miljoonaa ihmistä surmannut espanjantautiepidemia leviää Islantiin.

Näin isojen asioiden keskeltä voisi kirjoittaa romaanijärkäleen. Sjónin menetelmä on päinvastainen. Hän hakee historian kehyksestä pienimmän mahdollisen raon ja tunkee ajatuksensa sinne. Päähenkilö on 16-vuotias homoseksuaali, joka hankkii rahaa prostituutiolla. Oikealta nimeltään Máni Steinn Karlsson, mutta kutsuu itseään Mánasteinniksi, Kuukiveksi.

Tarinalle aivan oleellista ovat myös mustavalkoiset mykkäfilmit, joihin poika on addiktoitunut. Ne toimivat kirjassa assosiaatioita linkittävänä, sekä vertauskuvallisena metatasona. Salaperäinen ja saavuttamaton Sóla Guðb on pojan mielessä vampyyrielokuvien sankarittaren kaksoisolento Musidora.

Louis Feuilladen anarkistinen elokuva Les Vampires edustaa kirjassa myös yhteiskunnasta irtisanoutumista ja rikollisessa marginaalissa elämistä aivan kuten homoseksuaaleilla 1900-luvun alussa. Teksti limittää kertomukseen myös lääkärin arvion: ”Olettamukseni on… varoituksen sanat… elokuvien tuijottaminen tekee alttiimmaksi homoseksuaalisuudelle.”

Kirjan päätös solmii lankoja löyhästi yhteen ja antaa tarinalle joitain valaisevia perusteita. Niidenkin ohessa ”sivuasia” nousee vielä tärkeään osaan: ”Tavoitteina olivat massapsykoanalyysi ja yhteiskunnan vapautus elokuvateattereiden avulla.” Viittaukset elokuvaan ja sen kehitykseen ovat romaanin mitalta sen tärkein sidosaine.

3. RAKENNE. Sjón rakentaa henkilökohtaisen ja hauraan kuvansa objektiivisen, kaikkitietävän kertojan avulla. ”Minää” ei päästetä kertaakaan kuljettamaan tarinaa. Romaani on liki kronologinen, mutta aukkoinen viittauksien rihmasto. Kirjailija antaa vain vihjeet, lukija rakentaa kokemuksensa ja näkemyksensä niiden varaan.

LOPUKSI romaanin suuri metafora ja kiteytys, joka pitää kaivaa esiin sivulta 100. Poika auttaa espanjantaudin uhreja ja kulkee päivästä toiseen kuoleman keskellä: ”Oli näky miten karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan. Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kertoa kenellekään.”

………………………………………

Elokuvaotos: Les Vampires, Louis Feuillade, 1915.

Lisää elokuvasta: EKSTRALINKKI Tarkovski-arviooni viiden vuoden takaa.

Iloiset päiväni helvetissä

Perjantairunon paikan saa runoilijan ja prosaistin teos. Lupasin viime maanantaina kirjoittaa unkarilaisen György Faludyn teoksesta Iloiset päiväni helvetissä. Hesari ehti julkaista oman arvionsa keskiviikkona 28.5. Lavennan hieman tarkastelukulmaa.

Faludy syntyi Budapestissa 1910 ja kuoli samassa kaupungissa 96 vuoden ikään ehtineenä. Hänen bibliografiaansa mahtuu yli kaksikymmentä teosta, käännöstöitä ja artikkeleita. Erityistä mainetta hän saavutti kotimaassaan François Villonin runokäännöksillä.

700-sivuinen omaelmäkerrallinen romaanijärkäle Iloiset päiväni helvetissä nosti Faludyn maailmanmaineeseen. Teos ilmestyi englanninkielisenä 1962. Palladium Kirjat julkaisi Juha Valkeapään mainion suomennoksen aivan äskettäin.

Otetaan laaja kaari ja romaanin yhteenveto heti alkuun: holokaustiin verrattavat kärsimykset eivät loppuneet toisen maailmansodan päättyessä. Ties kuinka monelle tuhannelle vankiloihin ja työleireille passitetuille sodan loppu merkitsi vasta kärsimysten alkua ja kuolemaa. Totalitaristiset järjestelmät eivät vastustajia murskatessaan tarvinneet poliittisia syitä tai tutkintaa, silkka mielivalta riitti.

Maailmansodan aattona Falydy pakeni Ranskan ja Afrikan kautta Yhdysvaltoihin, taisteli sen joukoissa ”demokratian puolesta” ja sai maan kansalaisuuden. Faludy oli tietoinen vaaroista ja perusteli paluunsa Unkariin monin tavoin. Vastaanotto oli tyly: ”Tekö olette György Faludy? Joka palasi Amerikasta kotiin hirtettäväksi?”

Iloiset päiväni helvetissä ei ole tiukan dokumentaarista tai faktista tekstiä. Työ- ja kuolemanleirijaksojen äärimmäisistä raakuuksistakin kirjoittaessaan Faludyn ote on kaunokirjallinen. Stalinistisen turvallisuuspoliisin ÁVO:n kuulusteluihin hän lataa myös rankkaa huumoria. Kirjailija paljastaa ”imperialististien kätyreitä” ja henkilökuvaukset lähetetään rajanylityspaikoille, ”jotta turvallisuuspoliisit tunnistaisivat Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin, kun he tulisivat pirun (Beelzebub) kanssa Unkariin vakoilemaan.”

Kun Faludy yritetään tappaa nälkään vankilan 300 kalorin päiväannoksilla ja ruokaa jakava vankitoveri onnistuu huijaamaan, kuulustelija hämmästyy: ”Vieläkö te olette hengissä.” No, vangin voi tietysti hakata veriroiskeille harva se päivä.

Faludyn romaani osoittaa kirjoittajansa uskomattoman laajan sivistyksen, maailmanhistoria on muistissa antiikin ajoista lähtien. Sellissä hän ”kirjoittaa” runoja ulkomuistiinsa. Työleiriltä hän selviää hengissä muutaman toverinsa kanssa huijauksilla, joilla he pystyvät rajoittamaan energiaa kuluttavan työnteon minimiin. Järki säilyy yöllisten ”sivistysluentojen” ansiosta, joita hän pitää kohtalotovereilleen.

Lopuksi kirjan ironinen kuvaus stalinistisesta valtioideaalista: ”Esimerkiksi, Jónás selitti lempeästi, valtio on asettanut haudankaivajan eteen haudankaivajan esikuvan. Tällainen haudankaivaja tekee töitä kilpaillen. Hänellä ei ole aikaa vitsailuun kuten Hamletissa ja Yorickin kallon hän on myynyt aikaa sitten askista tupakkaa. Hänen suurin tavoitteensa on ansaita ’tasavallan parhaan haudankaivajan’ tunnustus. Hän ei vietä vapaa-aikaansa kapakoissa eikä juokse naisten perässä vaan pohtii, kuinka hautajaiset voisi hoitaa nopeammin ja halvemmin. Hautaa kaivaessaan hän ajattelee Stalinia.”

Iloiset päiväni helvetissä on ”sivistävä suositukseni kesäromaaniksi”. Faludy selvisi hengissä työleiriltä 1953, Imre Nagyn noustua Unkarin pääministeriksi. Nagy vapautti poliittisia vankeja ja lakkautti internointileirejä. Vapaammat tuulet tukahdutettiin nopeasti. 1956 Neuvostoliitto murskasi Unkarin kansannousun ja Faludy suuntasi takaisin länteen.

Aihetta sivuavia extralinkkejä blogihistoriasta:

1. Nobelisti ja Romanian diktatuuri. linkki

2. François Villon ja Veijo Meren runosuomennokset. linkki

3. Perjantairuno ja Unkarin kansannousu 1956. linkki