”Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista”

Tarinasta on kaksi versiota: kun saksalaiset joukot marssivat Puolaan, Gestapo kaivoi esiin juutalaisen vastarintaliikkeen aktiivin Stanislaw Jerzy Lecin ja toimitti hänet Tarnopolin kuolemanleiriin. Sodan loppuvaiheessa kuolemaantuomitut pantiin kaivamaa ojaa, johon heitä ammuttiin. Lec tovereineen onnistui pakenemaan pimeyteen, ja he onnistuvat vaihtamaan ylleen aiemmin varastetut SS-univormut.

Tarnopol, Puola, heinäkuu 1941.

Rankemman version mukaan Lec lapoi omaa hautaansa, kunnes karkasi vartijan päälle ja tappoi tämän. Vaihdettuaan univormun ylleen, hän pakeni vartiomiesten ohitse leirin portista.

Jerzy Lec (1909 – 1966) opiskeli lakimieheksi, mutta toimi runoilijana ja lehtimiehenä sekä teki poliitista kabareeta. Sodan jälkeen Lec vietti kaksi vuotta myös maanpaossa Israelissa. Puolaan paluun jälkeen hänellä oli vaikeuksia sensuurin kanssa. Kirjoittamisensa ohella hän käänsi kirjallisuutta venäjästä, ukrainasta, ranskasta ja saksasta. Omaan bibliografiaan kertyi viitisentoista julkaisua.

Stanislaw Jerzy Lec

”Kirjailijaksi ei synnytä. /…/ On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Erno Paasilinnan motoksi mielletty aforismi on epälooginen ja väärinymmärretty. Ja useimmiten väärissä paikoissa siteerattu. Lecin kohdalla ajatuksella saataisi olla katetta. Sota, keskitysleirikokemukset, sensuuri ja poliittiset ristiriidat muokkasivat ja kyynisivät kirjailijan asennetta.

Puolan tilannetta Lec kuvasi osuvasti: ”Meitä sanotaan lännessä idäksi, idässä länneksi.” Henkilökohtaisella tasolla hän käytti ”partaveistä ja dynamiittia, katkaisematta kenenkään kaulaa.”

Lecin aforismien tyyli on puhekielinen, lyhyt, kriittinen, lakoninen ja kaikkia ideologioita hylkivä. Riveillä saattaa vilahtaa patetiaa, huumori on mustaa ja asenne Vastakarvaan. Esimerkit löytyvät saman nimisestä kokoelmasta, joka julkaistiin Tuomas Anhavan ja Ville Revon kääntämänä 1968.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen julkaisu 1968.

Heikoin rengas on vahvin. Siitä ketju murtuu.

Kello lyö. Kaikki.

Kymmenen käskyn ”älä tapa” kuulostaa kehotukselta, mutta on oivallus.

Tilanteen avain on usein naapurin ovessa.

”Se on vain meteori”, sanoi kynttilä halveksivasti.

Aatteiden taistelussa kaatuu ihmisiä.

Me teimme lippuja punaisista tyynynpäällisistä sillä välin kun muut tekivät lipuista tyynynpäällisiä.

Kuolemattomuuden ensimmäinen ehto on kuolema.

Ulos pääsee useimmiten siitä mistä meni sisään.

Mitä ei voi kuvitella, sitä on usein kaupan.

Hyvä neuvo kirjailijoille: Tietyllä hetkellä lakatkaa kirjoittamasta. Jopa ennen kuin olette aloittaneet.

Luottakaa ihmisen järkeen: on paljon mitä he eivät opi ymmärtämään.

Posetiivi jauhaa nuuskaksi sävelmän kuin sävelmän.

Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.

Viimeistä edellinen mohikaani tappaa viimeisen päästäkseen hänen paikalleen.

Missä nauraminen on kielletty, siellä ei itkeminenkään yleensä ole sallittua.

Minä tarjoilen teille makealla kuorrutettuja karvaita pillereitä. Pillerit ovat vaarattomia, myrkky on makeudessa.

Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista.

Minä olen kaunis, minä olen voimakas, minä olen viisas, minä olen hyvä! Ja kaiken tämän minä olen itse älynnyt!

…………………………………………

Tämän jutun parina sopii lukea myös aiempi: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä”. linkki

”Typerää ei voi auttaa”

Hain hyllystä aivan muuta, kun silmiini sattui vuosien takainen divarilöytö. Kerttu Wannen aforismikokoelma Riitaa sovussa, jonka hän julkaisi 1947.

Kerttu Wanne, Riitaa sovussa (Gummerus 1947)

Tänään aforistinen ilmaisu elää renessanssia. Tuli&Savu -lehden tuoreen numeron teemana on Runo-Aforismi. Virpi Alanen kirjoitti kevään Parnassossa aiheesta, Savukeidas julkaisi teoksen Mitä aforismi tarkoittaa ja Suomen aforismiyhdistyksen lisäksi vastaavia on perustettu useaan kaupunkiin. Blogeista ja paljosta muusta puhumattakaan.

Kaivan tänne kotihyllystä muutaman aforistikon ja esimerkkejä heidän tuotannostaan. Kerttu Wanne (1905 – 1963) opiskeli viulunsoittoa Helsingissä, Berliinissä ja Pariisissa. Hän konsertoi eri puolilla Eurooppaa, myös Yhdysvalloissa, jossa teki lisäksi neljä levytystä.

Kerttu Wanne, Pariisi 1934.

Kirjallinen tuotanto käsitti kolme aforismikokoelmaa, runokokoelman ja esseitä. Julkaisut ovat epätasaisia, aforistista ilmaisua rasittaa ikiaikainen vaiva. Muoto ja ilmaisu kiteytyy samaan kaavaan, kun antiikin aikaisia pohdintoja sovitellaan yhä uusiin vaatteisiin.

Parhaimmillaan ilmaisu on otsikon kaltaisissa tiukoissa ja tylyissä toteamuksissa, joista monihahmotteisuutta on karsittu. Heikoimmillaan toisteisissa kliseissä: ”Vaikeinta on elää sovussa itsensä kanssa.”

Aforismeista muotoutuu pahimmillaan ”Ikuisia ajatuksia”, dekoratiivista höttöä, jota kerätään lahjakirjoiksi kansien väliin. Kolmen vuoden takainen juttuni aiheesta löytyy tästä linkistä. Siinä sivutaan myös aforismia eri aikakausina.

Lopuksi ja sarjan aluksi terävintä kärkeä Kerttu Wannen kokoelmasta:

Typeryydenkin vuoksi voi nimi säilyä historiassa.

Itsepäisyydestäkin kuollaan.

Erehdymme usein opettamaan niitä, jotka jo osaavat.

Hyödyllinen ystävyys kestää.

Kaikkien myötätunto olisi sietämätöntä.

Huonoa ei puolusta se, että löytää toisen huonon.

Pienellä rakkaudella on suuret vaatimukset.

Vuodet laimentavat mielitekojamme.

Erikoinen ei vielä ole omintakeista.

Röyhkeys lähestyy usein madellen.

Pieni ylpeys ei unohda antaa vastaiskua.

Sivistyksen puute sekoittaa asioiden oikean järjestyksen.

Ihmiset usein jo uskovat, mitä he vasta toivovat.

Ensin moititaan mestaria, sitten häntä jäljitellään.

Vanhaa neroutta ei lyödä laudalta lahjattoman nuoruuden voimalla.

…………………………………………..

Kerttu Wannen kuva Museoviraston kokoelmasta. Studio Lipnitzki, Pariisi 19.9.1934

Rouva presidentin runot ja Kerttu, 11 v.

Päivän Hesari nostaa esiin yhdysvaltalaisen beatrunoilijan Anne Waldmanin, joka on joillekin Annikin runofestivaalin odotetuin vieras. Mielenkiintoinen juttu, lukekaa Waldmanin näkemys runouden ”outridereista”.

Annikki viettää 10-vuotisjuhliaan yhtenä maamme merkittävimmistä kirjallisuustapahtumista. Päätilaisuus on huomenna 8.6. klo 11-20 Annikinkadun puukorttelin sisäpihalla. Annikki Off aloitti kirjallisuustapahtumien ketjun jo keskiviikkona.

Jenni Haukio, Tulenkantajien kirjakauppa 5.6.2013

Avajaistilaisuudessa Tulenkantajien kirjakaupalla esiintyi runoilija, presidentin rouva Jenni Haukio. Haastattelussa hän sanoi olevansa ”vanha sielu”, ja outoa kyllä, ajatus hänen esittämänään ei kuulostanut kliseeltä.

Signeerausjonon mitta oli suoraan verrannollinen julkisuusarvoon. Sitä seuratessa ja omaa esiintymisvuoroa odotellessani, nuori nainen halusi myydä minulle arvan: kaksi euroa, jokainen voittaa nuoren Yöstäjä ry:n sanataidekoululaisen kirjoittaman aforismin. Itse pääpalkinto arvotaan myöhemmin.

Jenni Haukion tapauksessa mietin miten tikun nokkaan nosto muuttaa suhdetta kohteeseen. Koetin olla rehellinen itselleni, enkä liittynyt signeerausjonoon. Mieltymykseni runoilijan teksteihin on neutraali, kuin sisaruussuhde intohimon vastapainona.

Perjantairunon paikalla on siis aforismi, joka kääntää näkökulman ja tekee suuresta pientä, kirjoittajana Kerttu, 11 vuotta. Kahta lausetta lukiessa sopii miettiä anonymiteetin ja julkisuuden suhdetta. Sitäkin. Poissaolo voi joskus olla mitä intensiivisintä läsnäoloa:

Mustekala ui mursun ohi. Hehkukala loistaa poissaolollaan.

…………………………………………………………………………………….

Huutomerkillä vai ilman?

Kiireen keskeltä blogin lyhyt päivitys: Jouko Tyyrin aforismi, kuva tulee Sebastian Salgadolta.

Sebastian Salgado, Ethiopian Refugees (1984)

Salgado taistelee riistettyjen puolesta, Brasilian maattomien ja niiden, joille on jätetty vieläkin vähemmän. Omien sanojensa mukaan brasilialainen kuvajournalisti pyrkii kuvillaan laajentamaan ihmiskunnan muistia ja tekemään kuvillaan katsojat osallisiksi maailman tapahtumista. Hän esittää köyhyyden kohteitaan kunnioittavalla tavalla.

Jouko Tyyri (1929 – 2001) oli kirjailija, journalisti ja poliitikko. Hänen seitsemän sanan aforisminsa sopii Salgadon estetiikkaan. Kuva ja sana kulkevat käsi kädessä, ehkä ne yhdessä iskevät pienen kipinän:

Salakuljeta huuto tekstiin, merkin voit jättää pois.

……………………………………………………………………

Kuva Sebastian Salgado (s. 1944) Ethiopian Refugees.

”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”

Mirkka Rekola täytti 80 vuotta 26. kesäkuuta. Hesarin onnittelujutussa toimittaja sanoo: ”Mirkka Rekola on Suomen hienoin runoilija. Hienoin jonka olen löytänyt.” Sopii noinkin kärjistää. Tehdään ajatuskoe ja mietitään kenen runot tuntuvat tuoreilta sadan vuoden kuluttua. Rekola on vahvoilla.

Valekuun reitti (wsoy 2004) on Rekolan suurelta kustantajalta viimeksi julkaisema kokoelma. Pieni Katharos julkaisi kokoelman Vesi on maailman muisti (2007) koska se runoilijan ystävän ottaminen värikuvineen ei södikalle kelvannut.

Mirkka Rekola (kuva Wikipedia).

Tein aikanaan Aamulehteen kritiikin Valekuun reitistä. Siinä sivutaan Rekolan runoilijanlaatua yleisimminkin, joten se sopii uusia tässä. Osa tekstistä on jo aiemmassa postauksessani, mutta ajankohtainen kertaus ei haitanne. Laajemmin kiinnostuneille voin suositella Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Alun terminologia saattaa olla hankalaa, mutta siitä selvittyä näköalat alkavat avartua. Yöpyödälle kirja on mitä parhain, ajattelun eväitä nautittavaksi muutama sivu kerrallaan.

……………………………………………………

Lehdissä on viime päivinä kutsuttu runoilija Mirkka Rekolaa eläväksi klassikoksi. En pidä nimityksestä. Sanat ovat totta vain erikseen. Yhdessä ne tuovat mieleen tuotantonsa näköispatsaaksi kivettyneen kirjailijan, joka seisoo ammoin kirjoitettujen säkeidensä jalustalla.

Rekolan Uusi kokoelma, Valekuun reitti osoittaa, että viidenkymmenen vuoden matka sanojen kanssa ei ole vienyt niiltä terää. Kieli on kirkasta ja säkeistä syntyvä energia jaksaa yhä murtaa luutuneita ajatuskulkuja. Rekola julkaisi esikoisensa Vedessä palaa 1954. Valekuun reitti on kahdeskymmenes neljäs lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon.

Sinä, minä ja maailma

Rekola on aina kirjoittanut trendeistä piittaamatta. Hän on ottanut vastaan haasteista kovimman – kirjoittaa siitä mitä ei voi sanoilla ilmaista. Vähempi ei ole riittänyt: ”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / pidän sen avoimena.” Kun runoilijalle vuonna 1995 myönnettiin taiteen Suomi-palkinto raati arvioi hänen sanataiteensa kuuluvan maailman merkittävimpiin.

Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin.”, hän kirjoittaa.

Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Uudistajan osa

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut suomen kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Markku Envall nostaa Rekolan muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan suomalaisen aforismin uudistajaksi. Aforistiikka kietoutuu myös Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi.

Runoilijaa on luonnehdittu mystikoksi, mutta sekin sana vie harhaan – siihen kytkeytyy vaikutelma hämäräperäisyydestä. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä.

Matkalla tulevaisuuteen

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin.

Valekuun reitti murtaa lineaarista ajattelua. Kirjan keskellä on aikapiste, vertikaalin ja horisontaalin leikkaus, josta kurotetaan menneeseen ja tulevaan. Kokoelma alkaa laatikon pohjalta löytyvästä isän kynästä ja nousee lopulta tulevaisuuteen ja taivaaseen. Päätöksenä on sarjallinen runo, jonka näyttämönä on Kubrinovossa sijaitseva Pyhän Georgiuksen kirkko.

Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin. Runoissa aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

Junaan kirjoitetussa runossa eri tilat, liike ja aikaulottuvuus koetaan samanaikaisesti: ”Minä saatoin istua koko matkan / sinua vastapäätä / ja pääteasemalla odottaa / että olet siellä vastassa minua.”

………………………………………………………

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä merkittävästä suomalaisesta kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa saman kysymyksen äärellä:

”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

……………………………………………………………………………

Jutun otsikkona on Rekolan kokoelman nimi vuodelta 1972.

Runoilijan kieli ja Tervon tunnetuin aforismi

Edellisen postaukseni lupaus lienee lunastettava heti, ettei jää roikkumaan monien muiden tavoin. Palaan kyllä Bosquetiin, kirjalistoihin, kritiikkien tekemisiin ja muihin… Toivottavasti ehdin päivittämään blogia tiuhempaan, kun viimein saan käsiksen pilkut viilattua.

Pohjakuva: Savon Sanomat/Marko Happo. Manipulointi kirjoittajan.

Pohdin ensin, että suurin osa runoilla aloittaneista ja proosaan päätyneistä kirjailijoista jatkaa valitsemallaan tiellä. Tarkemmin ajatellen näin ei ole. Edellisen jutun listasta löytyy Holappa, joka on Finlandiansakin jälkeen rohkeasti tehnyt komeita kokoelmia. Runojen rojalteilla, kuten tiedetään, kirjailija saattaisi elää kitkutella pari viikkoa. Kun Hannu Raittilan proosa ei Finlandian jälkeen vetänyt samaan malliin, hän kirjoitti ”kiukutteluromaanin” Kirjailijaelämää. Vaikka tottahan mies puhui.

Esimerkeissäni vilahti myös Tommi Melender. Esikoiskokoelma Tässäoloa ja unta ilmestyi 1989. Nyttemmin mies on ”älyllistänyt” asennettaan niin, että ilmoittaa pitävänsä romaanin lukijanakin esseistiikkaa läheltä liippaavasta otteesta. Hyvä. Mutta omien esseiden kirjoittajanakin miehellä on tuore ote. Tähän kuitenkin tarjoilen Melenderin esikoisen avausrunon:

”Vietän koti-iltaa / vanhoja levyjä kuunnellen. / Musiikkia joka / niin paljossa sanoo / niin vähän. Joskus / olin toista mieltä. / Kasvamistako? / että osaa laskea yhteen päivät ja vuodet, / vaihtaa ihanteitaan / entisten pettäessä. / Kevyttä itsepetostako? // Kaiuttimen päällä / on joulukaktus, kuihtuva. / Siitä on tullut / äkkiä minua vanhempi.”

Tekstin kanssa on turha tehdä jakoja. Silti olen sitä mieltä, että runoa kirjoittavalla on erityinen suhde kieleen. Lukuisista mahdollisuuksista tähän pari esimerkkiä. Kannattaa lukea Tomi Kontion alkutuotanto. Epäilen, että myös Raakel Liehun kielen rytmi ja briljanssi on runosta kotoisin. Kielellisen kubisminsa jälkeen hän kirjoittaa jälleen uudella vaihteella. (…kyllä, kielelläkin on kuvallinen perspektiivi, jonka voi hajottaa. Suosittelen kokoelmaa Skorpionin sydän 1997)

Lopuksi huumoria ja Jari Tervo. Runoilijan täydellinen murros kulminoitui kokoelmassa Muistoja pohjolasta (1990). Ymmärtääkseni melko harva on nähnyt miten suora yhteys kokoelmasta on Tervon esikoisromaaniin Pohjanhovi. Kielellinen nokkeluus ja letkeys on jo täydessä vedossa. Useiden runojen tyypit löytyvät sittemmin tunnistettavina Tervon alkupään proosasta. Ja kyllä – tämä runo loppuu Tervon tunnetuimpaan aforismiin:

”Pää kumahti sänkyyn sen alla, herään hiljaisuuteen. Kuulen / viikolla, että radion petti patteri. Missä on, hukassa, patterilaite, / joka kertoi, että John Lennon. Aurinko / tutkii sormenjäljet laseista, syyssää. Hajun varaan rakentaisi talon, / jätän sen vessaan. Se jää sinne. Isona se on puhaltava oven / säpäleiksi, se loikkaa kadulle, syö linjurin. Hoikat koivut, auringon / puutuneet säteet, grafiikanlehtiä / tien molemmin puolin, tien yläpuolella sitä pitkin muuttavat linnut, / ilmojemme nokkavat opportunistit, Teitä tervehdän. / Rahaa on, rutussa, huomenna kuljen kolikoita kallellaan. / Pöydässä kuukautta myöhemmin tulee pöytään / soreakäyntinen & mureaperseinen, joka tahtoo Neuvostokansojen / liiton kohtalosta kansojen meressä keskustella kyllä. Sanoo: / karhun vain vatsa murisee. / Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla.”

Käykö vapaa-aika ilman kirjoja kuolemaksi?

Selasin rinnan kahta kirjaa. Maailman kauneimmat ajatukset (toim. Arto Manninen, Gummerus) on tarttunut matkaan jonkin kirjamessuostoksen kylkiäisenä pari vuotta sitten. Toinen on poimittu roskalavalta: Ikuisia ajatuksia, (wsoy 1947, kolmas painos, toim. Martti Haavio). Alkulauseen ensimmäiset rivit kertovat mistä on kyse: ”Tämä teos tahtoo opastaa lukijansa suurten ajattelijain seuraan etsimään vastauksia elämän kysymyksiin. Siihen on poimittu unohduksista sattuvia lauselmia ja ajatusjaksoja, jotka saattavat ilahduttaa murheessa ja hyödyttää vaikeuksissa. Saarnaaja sanoo: Viisaitten sanat ovat kuin tutkaimet ja kootut lauseet kuin isketyt naulat.”

Winston Churchill 1874 - 1965.

Millaista viisautta meille tarjottiin yli kuusikymmentä vuotta sitten – mitä tänään? Saarnaajan sitaatti aloittaa myös tuoreemman kirjan: ”Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotain on, josta sanotaan: Katso tämä on uutta, niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä.”

Kummankin kirjan tekstit on jaettu reilun sadan otsikon alle. Siinä missä vanhempi versio käsittelee isänmaata, Suomen kieltä, kansallistuntoa, puolustustahtoa, uskoa ja luottamusta Jumalaan, itsehillintää ja epäitsekkyyttä, uudempi painottuu ikuisuusaiheiden lisäksi rahaan, rakkauteen, rikkauteen, rohkeuteen ja ruokaan. Siinä missä vanha kirja tarjoaa opettavaisia muutaman sivun kertomuksia, uudemman valitut viisaudet ovat muutaman sanan tai rivin mittaisia.

Antiikin ajattelijat saavat sijansa kummassakin. Cicero, Horatius, Hippokrates ja Euripides ovat lunastaneet kuolemattomuutensa. Seneca sanoo: ”Vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta.”

Ennen oltiin totisempia, huumoria ei juuri tarjottu edes viisauden mausteeksi. Nyt nokkelaa huumoria on enemmän – viisaus ei ole synkistelyn synonyymi. Charlotte Whitton sanoo: ”Mitä tahansa naiset tekevätkin, heidän on tehtävä se kaksin verroin paremmin kuin miehet, jotta heitä pidettäisiin edes puoliksi yhtä hyvinä. Onneksi se ei ole vaikeaa.”

Ennen korostettiin enemmän kieltäymystä ja kohtuutta, kehotettiin luopumaan himosta, riettaudesta ja nautinnoista: ”Nautinnon pikarin pohjalla on katumuksen sakka”, sanoo J.O. Wallin. Uudempaan versioon on valittu Horatiuksen sitaatti: ”Vedenjuojien kirjoittamat runot eivät voi olla puhuttelevia eivätkä kestä pitkään.”

Kun vanhempi opus summaa G. von Herderin sanoin: ”Vanhuus on kaunis kruunu, joka löydetään ainoastaan kohtuullisuuden, oikeamielisyyden ja viisauden poluilta”, uudessa Jean de la Fontaine sanoo: ”Pidän enemmän mukavasta paheesta kuin uuvuttavasta hyveestä.”

Paheista on osattu nauttia jo ennen antiikin aikoja. Sittemmin moraalikäsitykset ovat kannustaneet synnintuntoon. Vanhempaan kokoelmaan on lainattu usein Martti Lutheria: ”Kullakin ikäkaudella on omat kiusauksensa, jotka rasittavat myös hurskaita ihmisiä: nuorisoa hekuma, miehuutta kunnianhimo ja vanhuutta ahneus.” Uudessa versiossa rikkaus ei enää ole synti, liekö ahneuskaan. Aristoteles Onassis on sanonut: ”Tietyn rajan jälkeen raha käy merkityksettömäksi. Se ei ole enää päämaali. Vain pelillä sinänsä on merkitystä.”

Lukeeko kukaan oikeasti näitä viisauden kiteytymiä. Vai ostetaanko niitä lahjaksi, ja vastaanottaja unohtaa ne hyllyyn kerran selattuaan. Löysin muutaman ajatuksen, joissa on särmää. Jo Platon on sanonut: ”Turhaan koputtelevat tervejärkiset runouden ovia. ” Ja Augustinus: ”Anna minulle puhtaus ja viisaus, mutta älä anna sitä juuri nyt.” Voisinko olla eri mieltä kuin Winston Churchill, joka sanoi: ”Kannattaa lukea sitaatteja, mieleen painuneet sitaatit antavat hyviä ajatuksia.”

Ruotsin akatemia – huomio, huomio!

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä maailmanluokan kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä, kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Andrei Tarkovski, elokuvasta Peili, 1974

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa ”saman” kysymyksen äärellä: ”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

Rekola julkaisi 1954 esikoiskokolmansa Vedessä palaa. Vuonna 2007 julkaistu Vesi on maailman muisti on kahdeskymmenesviides lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon. Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin. Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin”, hän kirjoittaa.

Myös aforistiikka kietoutuu Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä. Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola on sanonut kokeneensa Tarkovskin ajattelun itselleen läheiseksi. Runoilijan säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin ja niissä aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

SNILLE OCH SMAK

”Nerous ja hyvä maku” Teksti täydentää Ruotsin akatemian tunnusta. Josko siellä Nobelkomiteassa seurataan tätä blogia, pistäkää Rekolan nimi muistiin. Muille kiinnostuneille suosittelen Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. Saatavissa painettuna kirjana (SKS). Pienen terminologiaan tutustumisen jälkeen antoisaa luettavaa.

Niin kauan kuin tämä jätemylly pyörii

minun alkemiani on tarpeen, etkö ymmärrä,

jotta vesi on vettä, viiniä viini.

Kun kerran olet kuut ja auringot,

anna niiden peilit, uskalla,

mitään ei ole ellet tahdo,

ne menevät sinussa sisäkkäin, se on tähti.

Siinä olet, kaltaisesi,

tuskaa et väistä, et etsi omaasi,

en minä lohduta sinua sillä.

Sinulle oli tuttua Solaris, Peili, Stalker;

ei ole samantekevää missä näet minut.

Älä sano hyvästi,

kuka on noussut meistä, kuolleista,

aamusta asti minä olen puhunut sinulle

ja mitä minä kirjoitan,

maailmanlopun jälkeistä runoutta,

se on jättänyt sinut, sinä olet jäänyt.

Mirkka Rekola, kokoelmasta Kuutamourakka 1981


Etsivä löytää, addikteille avataan

Blogiin tehtiin pientä remppaa. Alustalta pitäisi nyt löytää vanhatkin jutut helposti. Nettiaddiktioni osoittautui odotettua pahemmaksi ja jokin järjestys postauksille piti saada. En ole kyennyt selvittämään itselleni syytä juttujen tekoon. Mutta kyllä se kirkastuu, joidenkin asioiden kanssa vain Täytyy!

Pessimistin aforismit

Tämä on viikonlopun koepostaus. Pari pessimistin aforismia sen selvittämiseksi, että jutut loksahtavat paikalleen kuten pitääkin. Kiitos ystävälleni  Ollilan Simolle, sosiaalisen median gurulle, (kaiken muun muassa) joka muokkasi julkaisualustan uuteen kuosiin.

LOPUKSI pari säettä omaperäisen ajattelijan ja shakkivirtuoosin Jorma Kekin kokoelmasta Sydämen siirtoja. Omat ulkokirjalliset ansioni ovat vähäiset, mutta säkeet kykenevät koskettamaan:

S o r m u s

Maailma tunkeutuu sydämeeni.

Mutta toisaalta

– tätähän minä halusin.

Kohti pyhäinpäivää

Pyhäinpäivän aforismit

Pieni välipostaus ja pari otetta pessimistin aforismeista. Palaan kuviin ja sanoihin tuota pikaa. Ja juuri tuossa järjestyksessä. Huomenna on Pyhäinpäivä, Alla helgons dag. Lukusuosituksena lyriikkaa. Tapani Kinnusen kokoelmasta Englantilainen keittiö löytyy runo Pyhäkoulu. Siinä isä vie tenavat pyhäkouluun ja jää itse oven ulkopuolelle. Viimeiset säkeet menevät näin:

Odotan käytävässä / Jarkko Laineen runokirjan kanssa / en ole uskovainen / olen onnellinen.