Joko Leinon lyriikka on loppuun kaluttu?

Lupasin kirjoittaa Eino Leinosta jotain ennen juhannusta. Henkilökohtaisesti hänen runonsa eivät ole olleet minulle merkittäviä, historiallisesti kylläkin. Tiukkaan tiivistetty kertaus suomenkielisen modernin runouden perusteista tulee siis tässä: kesällä 1863 Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II vieraili maassamme. Senaattori J.V. Snellman katsoi tilaisuutensa tulleen ja esitti hallitsijan allekirjoitettavaksi reskriptin, jolla Suomen kieli haluttiin määrätä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana korotettavaksi virallisena kielenä Ruotsin kielen rinnalle. Kului kaksinkertainen aika. Vasta 1900-luvun alkupuolella Suomen kieli kelpasi virastoissa käytettäväksi.

Eino Leino 7v. - juhlapostimerkki 125v.

Kun Lönnrot (s.1802) työskenteli Kalevalan ja Kantelettaren parissa ja loi suomalaisille runollista menneisyyttä, hän pohti samalla myös suomenkielisen runouden tulevaisuutta. Nuo vuosikymmenet loivat suomalaisen runouden pohjan, eikä silloin nerouden kentillä tungosta ollut. ”Kansallisrunoilija” Runeberg syntyi 1804, Aleksis Kivi 1834 ja Eino Leino 1878.

Toivo Haapanen kirjoittaa tutkimuksessaan Suomalaisista runomittateorioista 1800-luvulla, miten vuosisadan puolivälin kirjallisessa taiderunoudessa taisteltiin erilaisten runomittojen käytöstä. Kyse ei ollut tekstin sisällöstä, vaan muodosta. Tuohon aikaan, ja vielä pitkälti sen jälkeen runomittateoriat kahlitsivat sanankäyttöä – teoria ohjasi käytäntöä.

Eino Leinon kaksiosainen runoteos Sata ja yksi laulua julkaistiin 1898. Sen ensimmäisen osaston muodosti runoelma nimeltään Hymni, joka puolestaan jakautui kolmeen ”lauluun”: Höyhensaaret, Laulu metsästä sekä Hymyilevä Apollo. Kirja oli uskomaton suoritus kaksikymmenvuotiaalta kirjailijalta, joka oli jo aiemmin julkaissut kolme kokoelmallista runoja. Ennen julkaisua hän oli jo kääntänyt Runebergin tekstejä suomeksi. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti Nykyajan, jota hän myös toimitti.

Millaisen vastaanoton nuoren neron kokoelma sai aikalaiskriitikoilta?  Nimimerkki R. R. (Reinhold Roine) kirjoitti Uudessa Suomettaressa löytäneensä Leinon kokoelmasta ”semmoisia runoja, joita lukiessa ei voi muuta kuin makeasti nauraa, semmoisia kömpelyyksiä ja typeryyksiä niissä tapaa…”

Ehdoton runoilijan tielle antautuminen ja käsitys sen kaikenkattavasta voimasta on Leinolta lähtöisin. Hymyilevässä Apollossa Leino ylistää elämää ja universaalia rakkautta. Puhtaita tunteita, mutta myös ehdotonta ja itsetietoista antautumista runoilijankohtalon edessä: ”Soi, helise kulkijan kannel vain! / Halo aaltoja laulajan haaksi! / Käy purjehin täysin ja pullistuvin, / jätä välkkyvä jälki taaksi! / Ja vaikka mun nuorena laineet vei, / niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, / joka upposi laulujen laineisiin / ja lempensä unelmiin.”

Leino sulatti suomalaisen kansanrunouden osaksi taiderunoutta ja vaikutti suomenkielen kehitykseen runouden kielenä. Hänen tuotantonsa kieliasu on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Leinon luoma ilmaisu oli valtava hyppäys kohti moderniksi runoudeksi kutsuttua kieltä.

Kirjailija Hannu Mäkelä on kirjoittanut Hymyilevän Apollon uusintapainokseen (Otava 2003) muutaman sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän toteaa: ”Paras runous saattaa surutta kulkea lähellä banaalia, tavanomaista, sillä tärkeintä on, että runo on hyvin kirjoitettu. Silloin runo kestää melkein mitkä tahansa yleistykset ja muuttaa ne elämää ylläpitäväksi voimaksi.”

Runo, kuva ja miehen kyyneleet

Ensimmäistä kertaa järjestetyllä Tampereen Runokaupunkiviikolla koettiin yli 70 tapahtumaa. Viikon ytimenä oli jo vuodesta 2003 järjestetty Annikin runofestivaali. Juhlan taiteilijana oli tänä vuonna Outi Heiskanen, joka sanoo: ” Runous on suurinta tiedettä, koska runoilijat käsittelevät kokonaisuutta – jokainen ihminen on kokonainen maailmankaikkeus. Mutta lopultakin on turhaa erotella kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta tai runoutta toisistaan. Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.”

Kuva: Kati Karhula & Hanna Helminen

Yksi menneen viikon mielenkiintoisimmista tapahtumista oli poikkitaiteellinen Aika Valotuksia! Kuuden tunnin valokuvamaraton, jossa kuvaajille annettiin kolme teemaa ja niihin kuhunkin kolme, runonsäkeisiin pohjautuvaa aihetta. Runoilijoita oli valittu Elina Vaarasta rocklyyrikko Kari Peitsamoon. Kilpailun tuloksena saatiin liki 500 hienoa otosta.

Toimin yhtenä kuvakilpailun tuomariston jäsenenä, joten haluan tarjota teille ensimmäisen sarjan voittajakuvan, sekä aiheeseen liittyneen runon kokonaisuudessaan. Teema no: 1 oli nimeltään ”Pitkät jäljet”. Kuvan piti pohjautua kahteen säkeeseen Terhi Vedenkiven kokoelmasta Hatullinen tuulta (Sanasato 2006) ”Mies itkee hikoilemalla / harmaagraniitin pidäteltyjä kyyneleitä”.

Kuvan ottivat Kati Karhula ja Hanna Helminen. Hieno rajaus, avoin taivas ja linnun vapaus vangittuna miehen selkään. Kuvasta voi suorastaan aistia ja kuulla myös äänen. Runo kokonaisuudessaan tukee kuvan ajatusta loppuun saakka:

Sateen metronomi ikkunalaudalla

tahdittaa pulssin, joskus

elämä jättää lyömättä.

Mies itkee hikoilemalla

harmaagraniitin pidäteltyjä kyyneleitä.

Vaikea katsoa rosoista kalliota,

joka mahtuu ruutuiseen flanellipaitaan.

Maitomaaottelu Suomen pienimmässä museossa

Juuri saamani lehdistötiedotteen mukaan Suomen pienin museo iskee kesän suurnäyttelyitä ja megajättitapahtumia vastaan teemalla Maitomaaottelu – Mjölkkamppen. Taitelija Jyrki Nisosen veistos on ottanut suvereenisti haltuun koko Maitolaiturimuseon. Ja vähän enemmänkin. Museo löytyy osoitteesta Velaatantie 550 (n. 50 km Tampereelta pohjoiseen vanhaa Teiskontietä 338).

Maitomaaottelu - Mjölkkamppen, Jyrki Nisonen 2010

Maitolaiturimuseon Yli-intendentti Timo Malmi kiteyttää tiedotteessaan: ”Lehmän tila on kansakunnan tila: keltaiset laput korvissa, oma nimi on numerosarja.” Näyttelyn idea lähti Malmin mukaan päämisterin maitoboikotista: ”Maitomaaottelu – Mjölkkampen -teos ottaa kantaa pääministerin käynnistämään keskusteluun oikeasta, juotavasta maidosta. Voiko Suomessa ostaa ja nauttia ruotsalaista maitoa, virolaista, venäläistä, somalilaista? Muuttuuko maidon maku ruotsalaisen apilan syönnin seurauksena? Onko lehmillä kansallistunne? Sallivatko kotimaiset lehmät, että ulkomaalaiset juovat heidän maitoaan? Tilateos Maitomaaottelu-Mjölkkampen  pohtii onko mahdollista yhdistää eri kansakuntien tuottamat elämän eliksiirit.

Pääministeri boikotoi ruotsalaista maitoa, vaikka ruotsalainen maito pelasti Suomen sotalapset. Vuosisatojen kuluessa Ruotsi on ollut Suomelle ikkuna Eurooppaan ja ensimmäinen askel kansainvälisyyden ja sivistyksen tiellä. Voisiko ajatella, että ruotsalaista maitoa juomalla suomalainen yhä viisastuisi ja vahvistuisi, luukato ja puute poistuisi.

Suomalainen lehmä on suomalaisen kulttuurin symboli. Kun vaeltavat esi-isämme vihdoin pysähtyivät, uusi tulevaisuus perustui lehmään ja maanviljelyyn. Suomalainen lehmä on Suomen suunnannäyttäjä. Sota-ajan suomalaiselle hevoselle on pystytetty patsas, mutta suomalainen lehmä on niin sodan kuin rauhan oloissa taannut vitamiinit ja muut vaikuttavat aineet kasvavan nuorison voimajuomaksi.”

…………………………………………………………………………………………………………

Annetaan viimeiset rivit runoilijalle. Vilja-Tuulia Huotarisen hieno kokoelma ILOISEN LEHMÄN RUNOT ilmestyi 2009. Huotarinen näyttää miten hallitusti runokirja voi olla kokonaisuus ja toteuttaa draaman kaarta. Valitsemani teksti on viimeisestä sikermästä jossa jo solmitaan lankoja ja tehdän teemojen synteesiä:

”Kuningattaren selkä oli valkoinen kuin ensilumi, / tähdet hehkuivat otsassa ja lavoissa. / Putoan polvilleni kaipuusta. / Se mikä minut nostaa on Kuningattaren käsky, / säälimätön ja siksi täynnä lohtua. / Kun Kuningatar antaa maitoa puhutaan elämänjanosta, / siitä mitä ei voi hallita:

ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi käskeä voi pyytää / ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi kätkeä / täytyy pyytää lisää, jaksaakseen

Kuningattaren ääni kaikuu tyhjässä navetassa / läpi aikojen ajetun kellokkaan kutsu, / minä menen vaikka seinien läpi / jos se on hyvä joka minua johtaa.”

Presidentin lyijykynät

Kiasman tiedotteessa kerrotaan, että Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely lähestyy presidentti Urho Kekkosen ajan Suomea mielenkiintoisen taidemaailman ilmiön kautta.” Lähestyn puolestani asiasta ”inspiroituneena” Kekkosen legendaa henkilökohtaisen muiston kautta.

Ilja Glazunov, Urho Kekkonen (osa) 1973

Iät ja ajat sitten suoritin asevelvollisuuttani Kaartintorin laidalla pääesikunnan erikoistehtäviin komennettuna. Itsenäisyyspäivänä jouduin ylimääräisiin talkoisiin. Toimin muutaman muun varusmiehen kanssa linnan juhlissa boolinsekoittajana sekä huolehtimassa tarjoilukannujen täytöstä. Tilaisuus oli ikimuistoinen ja ”juhlaväsymyksestä” huolimatta lähdimme seuraavana aamuna presidentinlinnaan siivoamaan juhlan jälkiä. Ennenpitkää astuin Kekkosen työhuoneeseen:

Osa matoista on rullattu juhlien ajaksi varastoon, kannan niitä kaverini kanssa takaisin ja levitän huoneiden lattioille. Presidentin työhuoneen kolmella seinällä on valkoiset, leikkauksin koristellut pariovet, käytävän puoleiset on jätetty auki. Astun sisään ja näen kuvani ikkunoiden väliin sijoitetusta suuresta peilistä. Harmaa haamu, lyhyeksi kynitty tukka, siniset silmät ja terävä nenä. Kumarrun lähemmäs ja sanon kuvalleni: ”Senkin laihakaula.” Mieleen tulee sekarotuinen rakki.

Vastapäisellä seinällä on takka ja jään tutkimaan sen yläpuolelle ripustettua taulua, satamakuvassa kaksi merimiestä nojaa iltapäivän auringossa purjelaivan partaaseen, keulaköydessä liehuu Tanskan lippu. Käännyn ja astelen presidentin työpöydän taakse. Sen mahonkipintaa peittävä lasilevy peilaa valoverhojen lävitse siilautuvan talvipäivän sinistä kajoa. Vihreän kirjoitusalustan yläreunassa on bakeliittinen kynäkaukalo ja siinä täytekynä, paperiveitsi ja kolme sinistä HB-lyijykynää.

Yksi kynistä osoittaa eri suuntaan. Käännän kaikkien terät ikkunaa kohti ja pyöräyttän ne lokerossaan niin, että jokaisen kullankiiltävä Faber-Castell -teksti jää täsmälleen samaan kohtaan.

Juhlat ovat jääneet ainoaksi, mutta kutsua odotellaan yhä.

Muistuttaako kana runoilijaa – vai toisin päin?

Tein ensimmäisen juttuni tähän blogiin tasan vuosi sitten. Nyt järjestysnumero on 86. Kun arvioin kirjoittamani merkkimäärän, tekstiä kertyy n. 230-sivuisen romaanin verran. Olen saanut lukijoita, palautetta, ystäviä ja juttutilauksia – tarkistin juuri Blue Wingsin kesäkuun numerossa julkaistavan Matkanovellini vedoksen. Lukijamäärät ovat alusta kymmenkertaistuneet ja vakikävijöitä on yhtä hyvin Kaliforniasta kuin Pariisistakin… Sydämellinen KIITOKSENI kaikille!

Valokuva Loomis Dean

Kun mietin juttujeni rajausta, halusin alusta lähtien nostaa esiin kirjallisuutta ja kulttuuria, josta muut eivät juuri sillä hetkellä kirjoita. Unohdettujen runojen klinikka oli yksi keskeinen ajatus. Tänään tarjoan siis runon Kanasta ja hipun tietoa Zbigniew Herbertistä.

Hyviä kirjailijoita – runoilijat mukaanlukien – on kahdenlaisia. Sellaisia, joiden kirjallisen virtuoositeetin tajuaa jo muutaman rivin luettuaan, vaikka teksti ei tyydyttäisikään omaa esteettistä makua. Ja sellaisia, jotka erinomaisuutensa lisäksi tarjoavat lukemisen nautintoa. Puolalainen runoilija Zbigniew Herbert (1924 – 1998) lukeutuu jälkimmäisiin. Jussi Rosti on suomentanut hänen tuotantoaan Kyynelten teknologiasta -kokoelmaan (wsoy-nvl, 2005) ja kirjoittanut valikoimaan intohimoisen esipuheen.

Kun toinen maailmansota syttyi, Herbert oli viisitoistavuotias. Synnyinkaupunki jäi miehityksen jalkoihin ja kuuluu nyt Ukrainalle. Sodan jäljet ja Euroopan kulttuuritraditio näkyvät teksteissä. Runoilija käyttää usein myös kirjallista perintöä ja viittaa taiteeseen ja historiaan. Herbertin runous asettaa yksilön ongelmat laajempaan yhteyteen ja kyseenalaistaa ideologiset järjestelmät.

Kun lähtökohdat ovat näin ylevät, voisi kuvitella, että lukijalle viskataan kaluttu luu. Näin ei käy. Teksteissä pilkahteleva huumori ja edellämainittu kirjallinen virtuoositeetti erottaa tosi tekijät latteuksien latelijoista. Pablo Nerudan tapaan Herbert on kirjoittanut runoja myös yksittäisistä objekteista kuten vaikkapa karhusta, viulusta tai kanasta:

”KANA

Kana on mainio esimerkki siitä, mihin tiivis yhteiselo ihmisten kanssa johtaa. Kana on menettänyt kokonaan lintumaisen keveytensä ja sulonsa. Pyrstö törröttää pitkulaisesta takapuolesta kuin huonoa makua osoittava iso hattu. Sen harvat hurmoksen hetket, kun se seisoo yhdellä jalalla ja liiskaa ympyräiset silmänsä kiinni kalvomaisilla luomilla, ovat iljettäviä. Ja kaiken huippuna on tuo laulun irvikuva, kurkusta leikattu itkuvirsi, jolla se anelee sanomattoman naurettavaa asiaa: pyöreää, valkeaa, tuhruista munaa.

Kana muistuttaa joitakin runoilijoita.”

Kohota sivistysprosenttiasi

Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainonta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asia tulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan, että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa, englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoittaa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa. Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesi saavat kolmekymmentä prosenttia enemmän tuuheutta ja shampoo antaa hiuksiin neljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa.

Silmä ja Orson Wellesin Don Quixote

Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta. Olen kuullut joidenkin kuitenkin väittävän, että  sisäinen merkitsee enemmän. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kanssa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyksen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietämätön tumpelo. Kyllä varmaan. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?

En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.

Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Muutama sivu on käännetty koirankorvalle, mutta kahdeksankymmentä prosenttia kirjasta on lukematta. Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistetty kulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaa Mooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptin orjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannen vuoden takaista Troijan sotaa.

Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla miten sattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos ei esimerkiksi tunne Don Quiotea, ajautuu helpommin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei ole lukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä helpommin mukaan vähä-älyisten porukkaan joka kiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä.”

Sivistyksen käsikirjan sivulla 522 tulee takapakkia:  ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”

Klassisesti sivistyneet herrasmiehet. Ei taida riittää, että silmäilin Sivistyksen käsikirjaa.  James Joycen Odysseuskin on vain selattu ristiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa itsestäni valheellisen kuvan, kun siteeraan keskustelussa ensimmäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.”

Odysseukseni loppuun Pentti Saarikoski on kirjoittanut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hän kiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyhtiö Tammi on ollut kärsivällinen ja kooperatiivinen.” Mitä hemmettiä viimeinen sana merkitsee! Ehkä sitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistysprosenttiaan.

Runous valtaa Tampereen 7.-13.6.10

Tampereen Runokaupunki-festivaalin aikana voit kohdata runon niin kukkakaupassa, kadulla, bussissa kuin näkötornissakin. Tampereen Runoviikko ry:n kokoamalla tapahtumaviikolla voit tutustua vaikkapa virolaiseen nykyrunouteen, lähteä runopiknikille, osallistua lasten runotapahtumiin tai tunnelmoida Runon Yössä. Katso Runokaupungin nettisivuilta kiinnostavimmat tapahtumat. Valinnanvaraa riittää!

Runokaupunki Tampere 2010

Runokaupungissa tutkitaan myös runon yhteyksiä tanssiin, kuvataiteeseen, valokuvaan ja musiikkiin. Viikko huipentuu 12.6. järjestettävään Annikin Runofestivaaliin, jonka ulkomaisina runoilijavieraina nähdään Jaan Kaplinski ja John Giorno, joka on runoesitysten pioneeri ja poetry slamin syntyyn vaikuttanut newyorkilainen runoilijalegenda. John Giornolla (s. 1936) on takanaan lähes viiden vuosikymmenen huikea elämäntyö runoilijana, taitelijana, esiintyjänä ja mielipidevaikuttajana.

”Tarvitsemme runoilijoita! Runous avaa kaikki meidän aistimme ja me löydämme itsemme ihmisinä.” Kirsi Kunnas, Runokaupungin suojelija.

Ps. Västäräkki on Pirkanmaan maakuntalintu. Kun tein Runokaupungille tunnuksen, valitsin symboliksi tietysti äänekkään ja intoa puhkuvan västäräkin.

Tulipalon taustaksi

Perjantaina 14.5. pyöräilin työhuoneelle keskustorin kautta ja nappasin kuvan tulipalosta, jossa palaa yksi Tampereen kaupungin kauneimmista ja arvokkaimmista kiinteistöistä. Commercen talo on Tampereen ensimmäisiä jugend-kerrostaloja. Sen suunnitteli helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Andersin-Jung-Bomanson. Talo valmistui 1899 Raatihuonetta vastapäätä keskustorin länsilaitaan.

Commercen talo, Tampere 14.5.2010, klo 10.16

Vanhimpia rakennuksessa toimineita liikkeitä oli hotelli Central. Kulmahuoneistossa toimi Ensimmäinen apteekki, jonka oven yläpuolinen kotkaveistos näkyy vielä kuvassa. McDonald’s aloitti paikalla 1983. Huoneistossa yritti sitä ennen Burger King, mutta aika ei ollut vielä kypsä mustanmakkaran syntysijoilla. Tyylillisesti Commerce edustaa alkavan jugendkauden siirtymävaihetta, ja se on puhdasta eurooppalaista tiilijugendia. Tiilen ja rappauspintojen yhdistäminen ei tuolloin ollut yleistä suomalaisessa jugendissa.

Talolla on verinen historia, seinistä löytyy kiväärinluodin jälkiä. Ullakolla teloitettiin sisällissodan aikana vankeja ja ruumiit pudotettiin alas pitkin rakennuksen valokuilua. Kun talossa tehtiin remonttia, verijälkiä täynnä oleva lahtiseinä jätettiin ennalleen taloyhtiön varastotilojen yhteyteen. Ullakkokerros saneerattiin vastikään asuinkäyttöön, ja n. 6000 euron neliöhintaisia asuntoja on vielä tyhjillään.

Siperia opettaa – tai sitten ei

Aamulehden toimitus Tampereella hengittää keskustorin kupeessa, Siperiaksi nimetyssä kiinteistössä. Itälaidalla punatiilistä kaupungin sydäntä nuolevat kosken kuohut. Päätoimittaja Matti Apunen jättää rakennuksen tuota pikaa. Remmiin astuu Jouko Jokinen, joka on luotsannut Satakunnan Kansaa vuodesta 2001.

Salo-Somerkivi: Meidän lasten aapinen

Hesari kirjoittaa Tampereen asioista tätä nykyä liki yhtä paljon kuin Aamulehti. Ja kulttuurista enemmän. Lainaan siis olennaisen pointin 7.5. Hesarista, jossa Jokista haastatellaan: ”Aamulehden nykyisen päätoimittajan Matti Apusen aikana Aamulehti on lopettanut itsenäisen kulttuuriosastonsa, joka oli aikaisemmin yksi lehden arvostetuimpia osastoja. Jokinen ei ota kantaa Aamulehden kulttuurijournalismiin, mutta näkee, että kulttuurijournalismi voisi mennä enemmän verkkoon.”

Kyllä Jokisen pitää vielä kantansa ottaa. On pakko. Jos AL:n kulttuurisivut säilyvät mitäänsanomattomina kuin kastunut villatumppu, se on kannanotto. Jos osasto puhalletaan henkiin, se vasta kannanotto onkin. Huolimatta siitä siirretäänkö kulttuurin sisältöjä verkkoon.

SITTEN JOKISEN EVÄÄT. Ne voi syödä tai jättää silleen: Tilastokeskus ja opetusministeriö on kirjannut kulttuurialojen taloudellisen merkityksen Suomen kansantaloudessa. Jo vuonna 2005 kulttuurin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 3,2 prosenttia ja työllisistä 4,2 pros. Kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta oli suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuuden, maatalouden, massa- ja paperiteollisuuden tai matkailun. KERTAAN: kulttuuri on isompi ala kuin maatalous tai paperiteollisuus. Kyllä tämän ilosanoman sisältöjä kelpaisi levittää! Ainakin samalla intensiteetillä kuin jääkiekko- tai pesäpallomatsien tuloksia.

Lopuksi lukemisen riemua. Olli Helen on kirjoittanut jutun Aamulehden palstanpään tilkkeeksi: Mikään ei ole hienompaa kuin lukemaan oppiminen. Kun osaa lukea, voi väläyttää vaikka silloin kun bussi 27 tulee Tampereen asematunnelista Hämeenkadun puolelle. ”Tampela!” huusi Irjalan päiväkodin eskarilainen ja osoitti tienviitaa. Hetken miettimisen jälkeen hän joutui kysymään: ”Mikä on Tampela?” Kaverilta löytyi tietoa: ”Yksi kala on ainakin kampela.”

Ps. Metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta harjoittanut Oy Tampella Ab aloitti vuonna 1856. Yhtiö ajautui Suomen pankin haltuun 1991. Pörssiyhtiö pilkottiin ja myytiin osina.

II Ps. Yksi Edellisen postauksen kommentti oli juuttunut roskapostihaaviin. Löysin ”Keken” vastauksen vasta tätä päivittäessä. Pahoittelut, nyt se on paikallaan.

Pitäisikö varata omat lokerot tyttö- ja poikarunoudelle?

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin etten halua esiintyä blogissani asioiden ja ilmiöiden kriitikkona. ”Vihaisia nuoria miehiä ja naisia” riittää muutenkin joka lähtöön. Huumori maailmankirjallisuudessa ja yli viidensadan vuoden takainen François Villonin Testamentti on yhtä kiinnostava kuin syksyn kohuromaani tai kevään esikoisrunokokoelma. No, annetaan poikkeuksen vahvistaa sääntöä tällä kertaa.

Tytöt, pojat ja runouden genret.

Luin esikoiskirjojen arvioita toukokuun ensimmäisen päivän Hesarista. Tomi Sonster (taiteilijanimi) on julkaissut ntamolta kokoelmansa Siihen mihin tonttu astuu. Kriitikko ei tahdo päästä sisään Sonsterin persoonalliseen kielimaailmaan. Niin saattaa- ja saakin käydä, runokritiikki ei ole helppo laji edes runoilijalle. Kritiikin kritiikkini koskee (eikä ainoastaan tämän jutun kohdalla) kriitikoiden harrastamaa kaksoissidosviestintää ja lokerointia.

Kriitikoilla on tapana ensin arvostella ja kääntää kelkka seuraavassa lauseessa. Tehdään sellaisilla sanoilla alkavia kappaleita kuin: VALITETTAVASTI, TOISAALTA, HARMILLISTA, SUOSITTELISINKIN, KEHOTTAISIN… Niistä syntyy vaikutelma ylemmyydentuntoisesta ohjeiden antamisesta. Kriitikon tehtävänä ei ole ohjeistaa kirjailijaa seuraavan teoksen kirjoittamisessa. Voi käydä niin, että toinen kriitikko on kehoituksista aivan eri mieltä.

Juttuni varsinainen kimmake on kuitenkin tässä kritiikin kappaleessa: ”Jos Vilja-Tuulia Huotarisen tai Juuli Niemen edustama tyttörunous on jo vakiintunut suomalaiseen runokenttään, Tomi Sonster astelee muun muassa Teemu Mannisen tavoin kohti poikarunouden genreä.” Virke vaikuttaa vähän hätäiseltä päätökseltä avata lokerot ja kaivaa leimakirves esiin.

Teemu Manninen hyödyntää runoudessaan niin monia tasoja, ettei genreen niputtaminen tee oikeutta. Todisteeksi voi lukea vaikka Kootut selitykset Lohikäärmeen poika -kokoelman lopusta. Vilja-Tuulia Huotarisen runoudessa haetaan identiteettiä ja tekstit hyödyntävät draaman kaarta kuvatessaan naiseksi kasvamista ja sukuun liittymistä. Viimeistä edellisen kokoelman nimikin antaa jo pätevät koordinaatit: Naisen paikka.