Kategoria: Lukeminen

Raymond Carverilla on asiaa

by

5.1.2010

13:52

2 kommenttia artikkeliin Raymond Carverilla on asiaa

Elokuvat, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Romaanin kieli

, , , , ,

Tarvitaan kyllin hyvä kirjan nimi, että se tarttuu puhekieleen. Kun sitä on kyllin väännelty ja käytetty mitä oudoimmissa yhteyksissä, se kärsii lopullisen inflaation. Nimen mainitseminen alkaa tuntua kornilta niidenkin korvissa, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Pari esimerkkiä: Milan Kundera ja Olemisen sietämätön keveys. Raymond Carver ja Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Short Cuts, ohjaus Robert Altman 1993

Viime sunnuntain Hesarissa on mielenkiintoinen juttu Carverista. Sen pointiksi nousee kustannustoimittajan osuus kirjailijan tuotannossa: ”Läpimurtoteoksen editoimaton laitos todistaa, että kustannustoimittaja veisti ’carverismin’ esiin raa´asti Raymond Carverista.” Hmm… sallittakoon kärjistys kritiikkiin, mutta totuus on usein monisyisempi.

Kuulemani ja kokemani mukaan kustannustoimittaja ei ole teräseita käytttävä raaka diktaattori. Vaikka mistä minä sen tiedän kaikkien kirjailijoiden kohdalta. Uskon kuitenkin, että käsikirjoituksen leikkauksia tai lisäyksiä tehdään useimmiten tavoitteellisen yhteisymmärryksen vallitessa. Editoimattoman laitoksen julkaisu ei todista, etteikö kirjailija olisi ollut ainakin osittain yhtä mieltä kustannustoimittajan kanssa.

Carverin läpimurtoteos oli mainitsemani Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Suosittelen lämpimästi. Samoin kuin tuoreempaa käännöskokoelmaa Vielä yksi asia. Robert Altman on ohjannut myös palkitun leffan Short Cuts –  Oikopolkuja (1993), joka perustuu Carverin yhdeksään novelliin ja yhteen runoon. Kannattaa katsoa.

Mikä on Carverin otsikossa mainittu asia? Se löytyy hänen runokokoelmastaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Kirjaan loppuun on liitetty jälkilause otsikolla: Kirjoittamisesta. Pieni ”essee” todistaa miten järkähtämättömän tietoinen Carver oli valitsemastaan minimalistisen tyylilajin voimasta. Samalla sivut ovat parasta mitä kirjoittamisen työstä on vain kymmenen sivun mittaan kirjoitettu.

Minulla on kirjoja kaksi. Postitan  h e t i  toisen sille, joka ensimmäisenä ilmoittaa yhteystietonsa sähköpostiini. Osoite löytyy vaikkapa kotisivuiltani. Kuittaan tiedon vastaanotetuksi tämän jutun kommentteihin, jotta muut säästyvät turhalta vaivalta.

Carverin proosamaiset runot ovat pitkiä ja toimivat parhaiten kokoelmana. Lainaan kuitenkin lopuksi kirjan päättävän lyhyen, aforistisen tekstin. Carver kuoli keuhkosyöpään 1988. Riveillä kirjailija päästää elämästä irti vailla katkeruutta:

M Y Ö H Ä I N E N  K A T K E L M A

Ja saitko tältä elämältä

mitä halusit, kaiken jälkeen?

Sain.

Ja mitä halusitkaan?

Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni

rakastetuksi tässä maailmassa.

Marilyn & Runeberg-ehdokkaat

by

12.12.2009

18:06

5 kommenttia artikkeliin Marilyn & Runeberg-ehdokkaat

Kirjallisuus, Kirjallisuuspalkinnot, Lukeminen, Uutiset

, , , , , ,

Alkusyksystä julkaistu romaanini Marilynin hiuspinni on ehdolla Runeberg-palkinnolle. Olen ilahtunut. YLE:n sivuille on koottu kompaktiin pakettiin esiraadin arviot valitusta kirjoista. Itse en ole vielä ehtinyt tutustua kuin Carlsonin kirjaan ja Suomeen palattua uuden käsiksenkin jatko jää hetkeksi jäihin, hoidettavia asioita on kertynyt. Onneksi hyvät kirjat eivät happane vaikka aina kypsyy uusi sato.

Carlson, Fagerholm, Hotakainen, Karlström, Verronen, Ilvesheimo, Siro

VarjoFinlandian kirjalista

by

8.12.2009

19:27

Leave a comment on VarjoFinlandian kirjalista

Ateena, Blogit ja postaukset, Kirjalliset listat, Lukeminen, Varjo-Finlandia

, , , , , , ,

Joulua odottavassa Ateenassa minut tavoitti tällainenkin tieto: romaanini Marilynin hiuspinni on valittu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen Ajan Varjo-Finlandia -listalle. Jutun blogiin kirjaaminen on ”kissanhännän nostoa”, mutta ei yksin sitä.

Aleksandras -kadun joulukauppa, Ateena 6.12.09

Lista kannattaa katsoa, sieltä löytyy lukuvinkkejä ja erinomaisia valintoja vaikka lahjapaperiin kääräistäväksi. Tein syksyllä blogiin jutun Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista. Omaperäinen kirja sai kaikkialla hyvät arviot ja ihmettelin kovasti, kun sitä ei nostettu ”viralliseksi” Finlandia-ehdokkaaksi.

Sanojen ajan listalla on myös lyriikan kärkeä ja rikasta fantasiaa: esimerkiksi Kristiina Wallinin ja Jyrki Vainosen kirjat. Maritta Lintusen romaani on tulossa lukulistalleni… Claes Andersson kiinnostaa… Hienoja valintoja aivan kaikki. On ilahduttavaa yltää näin hienoon seuraan!

Finlandia junior ja erikoisagentti senior

by

4.11.2009

22:11

11 kommenttia artikkeliin Finlandia junior ja erikoisagentti senior

Fantasiaromaanit, Finlandiapalkinnot, Lukeminen

, , , ,

Kirjoitin blogiini 21.10. kirjamessuaiheisen jutun ja lisäsin sen sen kommentteihin seuraavat rivit: ”Tein messuilta myös kirjalöydön, tai oikeammin pieni kustantaja tuuppasi sen kouraani. Nuoren Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija on monessa suhteessa hämmästyttävä suoritus. Genre on minulle vieras. — Palaan Enorannan kirjaan kuitenkin, kun olen tutustunut siihen junamatkan mittaa paremmin.”

Kuva: HS/ Christian Westerback. Siiri Enoranta (vas.), Juba Tuomola, Maria Turtschaninoff, Antti Halme ja Paula Noronen.

Finlandia Junior ehdokkaat julkistettiin eilen. Siiri seisoo kuvassa vasemalla kukkapuskansa kanssa hymynsä hukanneena. Jännä paikka, epäilemättä. En ole vielä lehteilyä laajemmin tutustunut kirjaan, ja saattaa olla, että se päätyykin sisareni tyttären Jasminan tarkempaan analyysiin.

Turku profiloitui muutama vuosi sitten uuden urbaanin lyriikan syntysijaksi. Tampere on noussut nopeasti Suomen lastenkirjallisuuden vahvaksi keskukseksi. Perustelut ovat pitävät, mutta liian pitkät tähän yhteyteen.

Pidän tamperelaiselle Siirille peukkua Finlandia-kisassa kaiken lukemattomuuteni oikeudella. Omenmeanin kieli on sujuvaa ja tarkkaa, hengityksen rytmissä kulkevaa. Siinä on sellaista tarinan ja sadun magiaa, jonka uskon pitävän oikean ikäisen lukijan otteessaan viiden ja puolensadan sivun matkan. Siiristä tuli Pirkkalaiskirjailijoiden jäsen ensi yrittämällä. Olen vakuuttunut, että tämä ei jää tähän.

LOPUKSI MIETIN… MITÄ ISÄ OIKEIN LUKEE?

Isänpäiväksi markkinoidaan ”Prikaatin kostoa, erikoisagentin karmivaa hautalöytöä, konkarietsivää murhaa ratkaisemassa, Kovaa tuomiota ja tosipohjaista sotaromaania”. Ja ettei totuus unohtuisi, Kalle Päätalon syntymästä on kulunut 90 vuotta. Sen kunniaksi isän sopii tarttua kuvitettuun Koilismaa -romaaniin.

Juttu on ihan yes. Sitä markkinoidaan mitä myydään. Mutta valtavirran kliseistä poikkeaminen voisi olla välillä virkistävää. Ehkä isä ei olekaan sarjakuvasika Wagnerin alter ego, joka loisii sohvalla miettien vain kaljaa ja makkaraa?

Oppineita ja opetettuja

by

27.10.2009

13:11

4 kommenttia artikkeliin Oppineita ja opetettuja

Ammatit, Kirjoittajakoulutus, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen

, , , , , , ,

Vieläkin saattaa törmätä mielipiteeseen, ettei luovaa kirjoittamista voi opettaa. Kirjailijan ammattia pidetään syntymässä saatuna lahjana, joka väistämättä murtautuu esiin riittävän ”boheemin” elämän ja kärsimysten kautta. Taustalla kummittelee yhä hulluksi heittäytyvän neron, Aleksis Kiven kuva. Sitä täydentää juopotteleva kansallisrunoilija Leino ja viinaan kuoleva Saarikoski.

Mielikuvan voi kruunata parilla Erno Paasilinnan aforismilla: ”Kirjailijaksi ei synnytä. Tehokas valmentautuminen kirjailijaksi tuntuu mahdottomalta. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Tai ”Itseoppineet ovat ainoita oppineita. Muut ovat opetettuja.”

Köynnöspoika. Hugo Simberg/pastissi.

On selvää, ettei jokaisesta musiikinopiskelijasta tule konserttipianistia. Ja hyvin harva luovan kirjoittamisen opiskelija saa julkaistua oman kirjan. Viime kädessä julkaisukynnyksen ylittävät ne, joilla on lahjakkuuden lisäksi riittävästi ahkeruutta. Ja jotka pitävät katseen suunnattuna kirjan sivuille. Saman asian voi ilmaista myös aikanaan Helena Sinervolta saamani ohjeen mukaan: ”Lukeminen on tärkein kirjoittajakoulu.”

Luovassa kirjoittamisessa on siis kyse myös lukemisesta. Ei vähäinen taito, vaikka sen huomioiminen aina unohtuu. Mainitsin aiemmassa jutussani Kullervo Järvisen. Tampereelle perustetiin Viita-akatemia hänen ideoimanaan. Muitakin toteuttajia ja vastuunkantajia tarvittiin toiminnan pyörittämiseen. Järvinen itse toimi akatemian pääopettajana 1989 – 2001. Opettajan aikanaan hän näki 14 oppilaansa julkaisevan oman teoksen. Mainitaan tässä vaikka kanssani samalla vuosikurssilla aloittanut Sanna Ravi. Hän voitti Runeberg-palkinnon 2007 romaanillaan Ansari.

Viita-akatemia viettää 20-vuotisjuhlaansa 21.11.2009. Olen silloin Kirjailijaliiton kämpässä Ateenassa jatkamassa käsikirjoitustani. Tulen jouluksi kotiin, mutta nostan Kreikassa akatemialle maljan tai kaksi.

Seuraavaan postaukseen kuvataidetta. Sitten alkaakin muun oheen hauska sarja: Unohdettujen runojen klinikka. URK, eli Urkki vaan. Ehkä pohdin ensimmäisenä oliko Pier Paolo Pasolini parempi palkittuna runoilijana kuin elokuvaohjaajana.

ÄLÄ USKO NOBELISTIA!

by

30.9.2009

17:17

2 kommenttia artikkeliin ÄLÄ USKO NOBELISTIA!

Aforismit, Esseet, Filosofia, Lukeminen

, , , ,

Juttuni kuvaan kytketty Sillanpään ajatus odotteli blogivuoroaan. En tiennyt millaisen tarinan lomaan se loksahtaisi. Nyt tiedän, koska keskustelin juuri paikallislehden toimittajan kanssa. Haastattelun lopuksi hän kysyi kulttuurisuosituksia laman keskelle. Ja minä tietysti, että kirjallisuutta. Eikä aina niitä tuttuja juttuja, vaan jokin uusi, yllättävä valinta. ”Arvaamaton kirja voi muuttaa ihmisen elämän”, sanoin.

Nobelistin aforismi

Ja tottakai haastattelija kysyi: ”Mikä kirja on muuttanut sinun elämäsi?” Tuhannen taalan kysymys – vaan onko siihen vastausta… Ennen kuin opin lukemaan, Dorén kuvaraamatun vedenpaisumuksen ja viimeisen tuomion kuvat olivat loputon ihmetyksen aihe. Sitten käsiin osui maailman ensimmäinen bestseller, Daniel Defoen Robinson Crusoe. Älysin, että maailma on iso ja jännittävä. Murrosiässä luin Herman Hessen kirjat ja tajusin, että näkyvän lisäksi on toinen todellisuus, jota ei kannattaisi kadottaa. Sirkka Turkan runot taisivat tehdä minustakin kirjailijan. Lopulta vastaukseni elämän muuttaneeseen kirjakysymykseen oli Michel de Montaignen Esseet.

Lausuessani ranskalaisen renessanssifilosofin nimen ymmärsin vaikuttavani snobilta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä. Oikeasti olen sivistymättömämpi kuin kukaan osaa kuvitella. Tiedän monesta vähän, mistään en kunnolla. Mutta onneksi on kirjailijoita, jotka ovat maailman sivu miettineet puolestani mikä on niin tärkeää, että se kannattaa ikuistaa kansien väliin.

Montaignen (1533 – 1592) kohdalla kyse on keskustelusta. Lukeminen on keskustelua kirjailijan ajatusten kanssa. Itse lukemisen ideassa on kyse kaikista maailman kirjoista yhtäaikaa – ei syksyn kirjasesongista, ei päivän puheenaiheista – vaan tuhansien vuosien ajatusten virrasta.

Sillanpää tarjoaa meille melkoisen sitkeää elämäntaivalta. Jos se vastoin onnellisuuskonsulttien oppeja uhkaa muodostua sellaiseksi, on hyvä lainata Montaignelta ajatusta lukemisen lohduttavasta voimasta:

”Se nostaa hartioiltani ikävystyttävän joutilaisuuden taakan ja vapauttaa minut millä hetkellä tahansa kyllästyttävästä seurasta. Se ainakin lieventää tuskan pistoksia, ellei niitä aina kokonaan voikaan parantaa. Jos tahdon vapautua kiusallisesta ajatuksesta, minun tarvitsee vain turvautua kirjoihin…”

Pieni lisäys: linkkini vie tuoreempaan kritiikkiin, Montaignen Esseitä osa II. Omassa hyllyssäni on Marketta Enegrenin suomennosvalikoiman neljäs painos. (wsoy 1999) Näinkin siinä sanotaan: ”Jokainen pitää raskauttavana lähimmäisensä syntiä ja väheksyy omansa merkitystä.” Sopii muistaa taas iltauutisten aikaan.

RUNOILIJAN PALKINNOKSI RIITTÄÄ YKSI EURO

by

21.9.2009

14:32

Leave a comment on RUNOILIJAN PALKINNOKSI RIITTÄÄ YKSI EURO

Kirjallisuuspalkinnot, Lukeminen, Runous, Suosikkikirjat

, , , , ,

Nuoren voiman liitto jakoi tunnustuspalkintonsa muutama päivä sitten. Symbolinen yksi euro ojennettiin kirjallisesta elämäntyöstä runoilija Sirkka Turkalle. Oikeaan osoitteeseen meni sekin euro.

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Noin äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan R u n o t  1 9 7 3 – 2 0 0 4. Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Sirkka Turkan runotuotantoa

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan lukijaa, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään.

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla. Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon. Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

(Kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999)


ELÄMÄÄ ISOMPI JUTTU

by

3.9.2009

15:36

3 kommenttia artikkeliin ELÄMÄÄ ISOMPI JUTTU

Esseet, Lukeminen, Runous

, , ,

Edellisessä jutussa kuvasin runoa varsinaiseksi kiintymyksen kohteekseni. Totta on ainakin se, että siitä kirjallisuus ja kieli minun kohdallani alkoi. Avasin koulun kirjastossa vahingossa Viljo Kajavan kokoelman Ruusuja lunta. Ja vaikka suosikit ovat vaihtuneet, se kolahti niin, että tuntuu vieläkin.

!onur-runo!

Huomisaamuna nousen Oulun junaan. Koko iltapäivä pitäisi puhua kirjastoväelle runoudesta. Toivottavasti kykenen vastaamaan ihmisten odotuksiin, sillä noin kliseisesti ilmaistuna – runous on elämää isompi juttu. Pienen yhteenvedon jälkeen olen usein aloittanut siteeraamalla Joseph Brodskyä (1940 – 1996). Nobelisti tietää mistä puhuu. Vuonna 1963 neuvostoviranomaiset syyttivät kirjailijaa tyhjäntoimittajaksi. Ote kuulustelupöytäkirjasta salakuljetettiin myöhemmin länteen:

Tuomari: Mikä on ammattinne?

Brodsky: Olen runoilija.

Tuomari: Kuka on muka sanonut että olette runoilija? Oletteko opiskelleet runoutta?

Brodsky: Minusta runoilijaksi ei tulla opiskelemalla runoutta.

Tuomari: Mistä se taito sitten tulee?

Brodsky: Luulisin, että Jumalalta.

Seuraava katkelma löytyy mainiosta esseekokoelmasta Keräilijän kappale (Tammi 1997). Esseistinä Brodsky on vähintään yhtä hyvä kuin runoilijana.

”Hyvän kirjallisen maun kehittämiseksi on luettava runoutta. Jos luulette, että minä puhun näin siksi, että minulla on ammatillisessa mielessä oma lehmä ojassa, että yritän edistää oman ammattikuntani etuja, niin erehdytte: minä en ole ammattiyhdistysihminen. Kysymys on siitä, että runous ihmisen sanallisen ilmaisun korkeimpana muotona ei ole vain suppein ja tiivistetyin keino ihmisen kokemuksen välittämiseksi, vaan se tarjoaa myös korkeimman mahdollisen tason kaikelle kielelliselle toiminnalle – varsinkin paperilla tapahtuvalle.

Mitä enemmän ihminen lukee runoutta, sitä suvaitsemattomammaksi hän tulee kaikenlaista monisanaisuutta kohtaan, esiintyipä sitä poliittisessa tai filosofisessa keskustelussa, historiassa, yhteiskuntaopissa tai kaunokirjallisuudessa. Hyvä proosatyyli on aina runollisen ilmaisun täsmällisyyden, nopeuden ja lakonisen intensiivisyyden panttivanki. Epigrammin ja hautakirjoituksen lapsena, joka ilmeisesti luotiin oikotieksi aiheeseen kuin aiheeseen, runous on oivallinen kurinpitäjä proosalle. Se opettaa jälkimmäiselle paitsi jokaisen sanan arvon myös lajin oikukkaat ajatuskuviot, vaihtoehtoja lineaariselle sommittelulle, taidon jättää lausumatta itsestään selviä asioita, yksityiskohtien painotuksen, antikliimaksin tekniikan. Ennen muuta runous kehittää proosassa sen metafysiikkaan kohdistuvan mieltymyksen, joka saa taideteoksen erottumaan pelkästä kaunokirjallisuudesta. Pakko on kuitenkin myöntää, että tässä nimenomaisessa suhteessa proosa on osoittautunut laiskanpuoleiseksi oppilaaksi.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: minä en yritä riistää proosalta sen sädekehää. Tosiasia kuitenkin on, että runous kerta kaikkiaan sattuu olemaan vanhempi kuin proosa ja on sen vuoksi ehtinyt kulkea pitemmän matkan. Kirjallisuus alkoi runoudesta, jonkun paimentolaisen laulusta, joka syntyi ennen uudisviljelijän raapustuksia.”

MISTÄ NÄITÄ JUTTUJA OIKEIN TULEE?

by

1.9.2009

11:53

6 kommenttia artikkeliin MISTÄ NÄITÄ JUTTUJA OIKEIN TULEE?

Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Psykologinen realismi

, , , , ,

Olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa tänne varsinaisesta rakkaudestani runoudesta. Vai meneekö jako sittenkään niin? Kenties sitä ei ole. Hyvä proosa on aina velkaa lyriikalle. Kari Hotakainen on kertonut saaneensa kirjallisen herätyksen luettuaan Sirkka Turkan runoutta. H e m m e t t i,  n o i n k i n  v o i  k i r j o i t t a a !

Kun pistän muistiin muutaman rivin runosta, väliin tunkee toinen idea lupaa kysymättä. Niin kuin nyt tämä Juhani Ahon (1861) romaani Juha (1911). Kääntelin klassikon viimeiset sivut sunnuntaina. Luin kirjan kahden keskeneräisen romaanin välissä, Philiph Rothin Haamukirjailija ja Virginia Woolfin Jaakobin huone saavat odottaa. Kesken olevia kirjoja lojuu yhtä hyvin työhuoneella kuin yöpöydällä.

Olen kartellut Ahon kirjoja. Syykin on selvä: Rautatietä pakkoluetettiin kouluaikoina. Peräkylän ukko ja akka ensimmäistä kertaa junassa… muistan pitkästyneeni liki hengettömäksi. Miksi tartuin nyt Juhaan? Vahingossa, kirjahyllyä kaivellessani. Juonen toki tunsin elokuvista, mutta sitten teksti vei. En ole oopperan harrastaja, mutta ne joita se kiinnostaa voivat katsoa Aarre Merikannon oopperan viimeisen kuusiminuuttisen täältä. Kirveshän siinä kohoaa, mutta lopussa käy huonosti sille, joka on sympatiat kerännyt.

Loppukohtaus Aarre Merikannon oopperasta Juha.

Romaanin luettuani tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus. Vertaus ei ole niin kaukaa haettu kuin äkkiä vaikuttaa. Sukulaisuus syntyy antiikin tragedian luonteesta ja tarinan katharsiksesta. Tragedian kaavoja ei ole monta, ne on sormista laskettavissa. Päähenkilöidensä sisäistä maailmaa Aho kuvaa hienosti ja sensitiivisesti. Vallankäyttö, alistaminen, vuoroin syttyvä ja sammuva halu ja toivo ovat alituisessa ja toisiaan peilaavassa liikkeessä.

Juhani Ahon kirjailijanvaistossa ja psyykessä on täytynyt olla tavallista suurempi annos naisen mieltä,  a n i m a a.  Jos nyt asioista mitään ymmärrän… hän kuvaa kolmiodraaman naisen, Marjan ajatuksia todenmukaisin tuntein: uskottavuuden illuusio kaikessa ristiriitaisuudessaan on poikkeuksellisen vahva ja monelta kantilta punnittu. Myös Juha on rooliinsa hienovireisesti personoitu ja motivoitu. Shemeikka jää tarinan suoraviivaiseksi toimijaksi, joka tehtävänä on pitää yllä romaanin näkökulmien vaihdoksia.

Voi miten paljon on maailmassa luettavaa, voi miten vähän kaikesta tiedän. Palaan runoon vielä, jossain kohden pitää puhua Mirkka Rekolasta, joka uudisti suomalaisen aforismin: ”Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.”

HERRA DARWININ PUUTARHURI

by

28.8.2009

14:03

2 kommenttia artikkeliin HERRA DARWININ PUUTARHURI

Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Romaanin kieli

, , ,

Kristina Carlson voitti Finlandian vuonna 1999 romaanillaan Maan ääreen. Tuore romaani Herra Darwinin puurathuri sai 27.8.09 Hesarissa poikkeuksellisen hehkuttavan arvion Mervi Kantokorven kirjoittamana.

Minulla oli eilen kaksi tuntia aikaa istuessani junassa Tampereelta Helsinkiin. Se riitti mainiosti Carlsonin kirjan lukemiseen. Pienoisromaaniksikin kirja on lyhykäinen. Kutistettuun formaattiin on taitettu hyvin väljästi 170 sivua. Se ei vähennä kirjan arvoa, Darwinin puutarhuri on toisenkin lukemisen väärtti.

Kristina Carlsonin romaani (elokuu 2009).

Tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden taakse. Epookkiromaani kulminoituu kysymyksiin kristillisestä etiikasta ja Darwinin uudesta vallankumouksellisesta evoluutio-opista. Kirja ei hae vastauksia, jäljelle jää vain kysymyksiä ja pohdintoja, kyläläisten päästä napattuja ajatuksen kappaleita ja kollektiivista ääntä jossa ei aina ole puhujan henkilöllisyyskään selvillä. ”Juonesta” syntynyttä jännitettä on sen verran, että sanoa saa. Mikä kirjassa sitten kiinnostaa?

Miljöö on 1870-luvulta. Silti kieli on riemastuttavan tuoretta. Alkusivuilla puhuvat kanat ja varpusetkin: ”e-eivät ku-kuule ne jo-jotka pi-pitävät i-isoa me-meteliä i-itsestään ku-kuten na-naakat ja ka-kanat tih-tih-hih”. Merkitykset on pakattu tiukkaan ja liki jokaiselta sivulta löytyy hienoja aforistisia kiteytyksiä: ”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.”

Carlson luo tekstiinsä voimakkaan preesensin ja tapahtumisen tilan, josta kurkotetaan myös tulevaisuteen. Iltaisin Eileen kirjoittaa asioita muistiin ja tajuaa samalla miten vanhakantaisen naurettavalta kylän elämä näyttää joskus tulevina aikoina.

Vaikka mieleeni tuli ymmärrettävämmäksi laimennettu James Joycen ja Odysseuksen tajunnanvirta, Carlsonin tekstissä on ehdottoman oman äänen kaiku. Kantokorpi kirjoittaa arviossaan: ”Brititkään eivät maalaisi tarinaan aikaa, paikkaa ja ihmistä paremmin kuin Carlson.” Se ei taida olla itseisarvo, mutta herätti mielessäni kysymyksen: jos tämä olisikin britin kirjoittama käännöskirja, tuntuisiko sen ilmaisu niin tuoreelta. Carlsoni kieli ja äänten polyfonia kun on kotimaisen kirjallisuuden kielessä niin harvinaista herkkua. Ehkä asia selviää minulle toisella lukemisella.

Herra Darwinin puutarhuri on virkistävä kirja. Sen ehdoton ansio on itse kielessä ja tajunnanavirtatekstien rytmisessä oivalluksessa: vaikka puhujia on paljon, koko seurakuntaa ei aina tarvitse hahmottaa yksilö kerrallaan. Äänten kudelma toimii hienosti, välillä zoomataan yksittäiseen puhujaan.

Carlson osaa pakata suuret kysymykset oivaltaviin lauseisiin, jotka jäävät jatkumaan lukijan päässä pisteen jälkeen: ”Thomas Davies harppoo tietä pitkin ja hän säälittää minua sillä hänen vaimonsa kuoli ja lapsetkin ovat toistaitoisia. Arvaan mitä hän hautoo, sen näkee pään asennosta, kun pää painaa enemmän kuin ruumis. Hän ajattelee kuolemaa ja ehkä aikoo viedä lapset mennessään että ei jäisi kukaan suremaan. Minä tiedän, että ei itsemurhaaja oikeastaan kuolemaa halua, vaan entisen elämänsä takaisin mutta aikaa ei voi peruuttaa kuin hevosta.”