”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Aino Mantsas ja Tauno Palo (Hilmanpäivät 1954)

Kun Armi Kuusela kruunattiin universumin kauneimmaksi 1952, lehdet kirjoittivat: ”Tuntui siltä kuin salotöllin tyttö olisi päässyt maailman huipulle ja vetänyt sinne mukanaan koko kansan.” Kymmenen vuotta myöhemmin Tauno Palo esiintyi Apulehden kansikuvassa kesäpuuhissaan. Kuvatekstin lakoninen nokkeluus oli vielä kaukana kohuista: ”Isä-Palo, poika-Palo ja savuavat ahvenet.”

Oselotti (tunturisusi.com)

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Pentti Saarikoski (Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto)

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966

Pentti Saarikoski

………………………………………………………

Saarikosken kuva: Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto. Tauno Palo ja Aino Mantsas elokuvassa Hilmanpäivät (1954) Elokuvauutiset.fi Oselotti sivuilta: www-tunturisusi.com

”Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti”

Tein tänne kevättalvella pari juttua Ernst Billgrenin kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä. (linkit jutun lopussa) Etsin kirjasta juuri yhtä lausetta tekeillä olevaan esseeseen. Jäin selaamaan kirjaa ja käänsin koirankorvan tekstiin, joka sopii jatkoksi edelliselle jutulleni, jonka lopussa on Helsingin piispan, Irja Askolan runo.

Kuva: Gustave Doré

Billgrenin kirjan teksti ”ääliömäisitä mielipiteistä” avautuu moneen suuntaan. Ehkä sen valossa on hyvä ajatella vaikkapa kokoomusnuorten teesejä. On parempi, että asiat tulevat näkyviksi. Silloin niistä voidaan keskustella. Miten me muuten näkisimme ja muistaisimme?

Kuva: Gustave Doré

Billgren (s.1957) on Ruotsin merkittävimpiä nykytaiteilijoita, ja kuninkaallisen taideakatemian jäsen vuodesta 1997. Näin hän vastaa kysymykseen Miksi ihmisillä on niin ääliömäisiä mielipiteitä niin monista asioista?

Lyhyt vastaus: He eivät mahda sille mitään, ja se on hyvä juttu.

Pitkä vastaus: Mielipiteet ovat automaattisia reaktioita kokemuksiin, eivät koskaan henkilökohtaisia mutta hyödyllisiä kehitysopin kannalta. Jos punapartainen mies ajaa ylitsesi, sinulle kehkeytyy kielteisiä käsityksiä punapartaisista miehistä.

Mielipiteiden hajonta ihmisryhmän keskuudessa on voima ja sitä pitäisi edistää. Paratiisi ei ole paikka jossa kaikilla on samat käsitykset, vaan paikka jossa possu ja vegaani istuvat samassa baarissa ja nälvivät toisiaan, kunnes pikkutunneilla hoippuvat käsikoukkua kotia kohti jotakin viisua hoilaten.

Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti. Sen vuoksi ei ole erityisen fiksua tuputtaa omia käsityksiään toisille, vaikka tietenkin jokaisella on siihen oikeus.

………………………………………….

Jutun kuvat ranskalainen taiteilija Gustave Doré (1832-1883)

Edelliset Billgren-postaukset: Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet? (linkki) Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa (linkki)

Kirjallista vastamyrkkyä

Kipinä päivän juttuun tulee Fb:ssä käydystä keskustelunpätkästä ja Tommi Melenderin sunnuntaina päivittämästä blogista, jossa hän pohtii lukemista ja kirjallisen maun muuttumista. Ja sitä, miksi Westön tuore romaani on luettava, vaikka olisi muuta päättänyt. (linkki)

Olen sitä mieltä, että sellaisiakin kirjoja on luettava, joista ei pidä. Joskus jopa koko teos, usein riittää muutama sivu, mutta lukeminen on välttämätöntä. Maailma kaventuu jos tekee valintoja vain ennakko-odotustensa mukaan.

Kuva sivustolta: http://lafdcms.rcomcreative.com

Joskus pitää lukea huonoa ymmärtääkseen miksi pitää toista parempana. Joskus voi jäädä ihmetyksen valtaan. Miksi jokin kirja palkitaan tai nostetaan esiin joka mediassa, vaikka se ei kykene koskettamaan minua lainkaan? Asia pitää vain hyväksyä. Yksityinen ja yksittäinen kokemus on arvokas riippumatta siitä, miten moni muu siitä pitää.

Juttuni tarkempi pointti koskee kirjoittamisen ”vastamyrkkyteoriaa”, josta olen maininnut täällä ennenkin. Ja vielä enemmän, teoriaa voi soveltaa koko elämään venäläiseltä kirjailijalta Konstantin Paustovskylta nappaamani ohjeen mukaan: ”Käännä aina asiat päälaelleen – varmuuden vuoksi.”

Kirjoittajana sovellan ajatusta kahteen suuntaan. Jos tekstini uhkaa käydä kuivaksi, luen pätkän pateettista melodraamaa: ”Pyry oli alkanut uudelleen ja ulkona ikkunan takana leijui hiljakseen isoja surullisia lumihiutaleita.” (Orhan Pamuk, Lumi. Suom. Tuula Kojo 2004)

Nobelisti + 2 x Finlandiavoittaja

Jos tunteet ja tunnelmointi saavat liikaa sijaa, Antti Tuuri korjaa tilanteen. Tosin vain äärimmäisessä hädässä: ”Paavo lähti, sanoi, ettei halunnut istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Minäkin menin autosta ulos. Paavo haikaili kusipaikkaa, piti Etelä-Pohjanmaan suurten lakeuksien ainoana haittapuolena sitä, että suojaisaa kusipaikkaa oli vaikea löytää.” (Lakeuden kutsu 1997.)

Ensimmäinen esimerkki on nobelistilta, toinen Finlandia-voittajalta. Ensimmäisen palkitun ymmärrän, toista en käsitä. Alussa mainittu Melender pitää Fb-kommenttinsa mukaan vuosien mittaan parhaana Finladiapalkittuna Gösta Ågrenin kokoelmaa Jär. (1988) Omalla listallani lähelle pääsevät Sirkka Turkka kokoelmallaan Tule takaisin pikku Sheba (1986) ja Pentti Holappa romaanillaan ystävän muotokuva (1998). Kummassakin kirjassa on jotain syvästi järkyttävää.

”Typerää ei voi auttaa”

Hain hyllystä aivan muuta, kun silmiini sattui vuosien takainen divarilöytö. Kerttu Wannen aforismikokoelma Riitaa sovussa, jonka hän julkaisi 1947.

Kerttu Wanne, Riitaa sovussa (Gummerus 1947)

Tänään aforistinen ilmaisu elää renessanssia. Tuli&Savu -lehden tuoreen numeron teemana on Runo-Aforismi. Virpi Alanen kirjoitti kevään Parnassossa aiheesta, Savukeidas julkaisi teoksen Mitä aforismi tarkoittaa ja Suomen aforismiyhdistyksen lisäksi vastaavia on perustettu useaan kaupunkiin. Blogeista ja paljosta muusta puhumattakaan.

Kaivan tänne kotihyllystä muutaman aforistikon ja esimerkkejä heidän tuotannostaan. Kerttu Wanne (1905 – 1963) opiskeli viulunsoittoa Helsingissä, Berliinissä ja Pariisissa. Hän konsertoi eri puolilla Eurooppaa, myös Yhdysvalloissa, jossa teki lisäksi neljä levytystä.

Kerttu Wanne, Pariisi 1934.

Kirjallinen tuotanto käsitti kolme aforismikokoelmaa, runokokoelman ja esseitä. Julkaisut ovat epätasaisia, aforistista ilmaisua rasittaa ikiaikainen vaiva. Muoto ja ilmaisu kiteytyy samaan kaavaan, kun antiikin aikaisia pohdintoja sovitellaan yhä uusiin vaatteisiin.

Parhaimmillaan ilmaisu on otsikon kaltaisissa tiukoissa ja tylyissä toteamuksissa, joista monihahmotteisuutta on karsittu. Heikoimmillaan toisteisissa kliseissä: ”Vaikeinta on elää sovussa itsensä kanssa.”

Aforismeista muotoutuu pahimmillaan ”Ikuisia ajatuksia”, dekoratiivista höttöä, jota kerätään lahjakirjoiksi kansien väliin. Kolmen vuoden takainen juttuni aiheesta löytyy tästä linkistä. Siinä sivutaan myös aforismia eri aikakausina.

Lopuksi ja sarjan aluksi terävintä kärkeä Kerttu Wannen kokoelmasta:

Typeryydenkin vuoksi voi nimi säilyä historiassa.

Itsepäisyydestäkin kuollaan.

Erehdymme usein opettamaan niitä, jotka jo osaavat.

Hyödyllinen ystävyys kestää.

Kaikkien myötätunto olisi sietämätöntä.

Huonoa ei puolusta se, että löytää toisen huonon.

Pienellä rakkaudella on suuret vaatimukset.

Vuodet laimentavat mielitekojamme.

Erikoinen ei vielä ole omintakeista.

Röyhkeys lähestyy usein madellen.

Pieni ylpeys ei unohda antaa vastaiskua.

Sivistyksen puute sekoittaa asioiden oikean järjestyksen.

Ihmiset usein jo uskovat, mitä he vasta toivovat.

Ensin moititaan mestaria, sitten häntä jäljitellään.

Vanhaa neroutta ei lyödä laudalta lahjattoman nuoruuden voimalla.

…………………………………………..

Kerttu Wannen kuva Museoviraston kokoelmasta. Studio Lipnitzki, Pariisi 19.9.1934

Pitkään vältelty Perjantairuno

Päivän runo on nahkaan tatuoitu, vasemman lapaluun päälle. Teksti löytyy kokoelmastani, jolle myönnettiin aikanaan Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinto. Tunnustuksen kymmenvuotisesta historiasta löytyvät mm. Hannu Raittila, Ilkka Remes ja Maria Peura. Musta runokirja (Like 2000) edustaa sarjassa ainoana lyriikkaa.

Tatuointi, teksti Musta runokirja (Like 2000)

Jos runo löytyisi vieraan ihmisen selästä, kuvan julkaisu olisi helpompaa. Poikani, nyt jo kolmen lapsen isä, on ottanut tatuoinnin kolmisen vuotta sitten. Se oli aikanaan yllättävää, syitä en arvaile. Ehkä päätöksestä löytyy hippu sovintoa ja yhteisymmärrystä, isänä en ole aina osannut käyttäytyä oikein.

Pojan on aina paalutettava oma reviiri, selkeä valtaus maailmaan, jossa isällä ei ole nokan koputtamista. Näin on käynyt, ja välimme ovat käsittääkseni kasvaneet hyviksi ja mutkattomiksi.

Viime viikonloppuna vietettiin aikaa perheiden kesken. Vierailtiin tenavien kanssa Emman taidenäyttelyissä, syötiin nepalilaisessa ravintolassa. Aamukahvilla poikani kysyi ties monennenko kerran, koska pistän kuvan blogiin. Lupasin viimein hoitaa homman.

U  T  O  P  I  A

Melkein kaikkea minulle on annettu kaksi,

toinen toisen varalle.

Kaksi keuhkoa ja korvaa, kaksi silmää, kättä ja jalkaa.

Yksi sydän, etten liikaa rakastaisi.

Joku näkee vain linnun munan,

toinen erottaa jo syntymättömän poikasen

hauraan kuoren sisältä.

Lentämisen ajatuksen.

Maailman, jonka voi löytää joka päivä uudelleen

kuin hukkuneen runon.

Kello seinällä hakee sydämen tahtia

ja pilkkoo minuutin kuuteenkymmeneen osaan.

Ruis kasvaa kesän, leipä on hetkessä valmis.

Jos rakkautta on, älä odota.

………………………………………………………………

Tuore kirjani Babel YLE radio ykkösen Viikon kirjana. Haastattelu löytyy vielä parin viikon ajan täältä: linkki

Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet?

On oletettavaa, että verkkoon viskattu mielipide saa muutaman lukijan enemmän kuin ihan vaan tuuleen huudettu. Epäilen silti, että kontaktien määrää yliarvioidaan, laadusta puhumattakaan.

Ihmiselle on tarpeen todistella oikeaksi yhtä ja toista. Nettifoorumit ovat huonommin tai paremmin peiteltyä ylemmyydentuntoa täynnä. Ja kyllä, tämä on 301. juttu blogissani. Vielä en ole yltänyt sellaiseen tasoon, että uskaltaisin vastata otsikon kysymykseen.

Ernst Billgren: Löytö 1006 - 2006. (2006)

Ernst Billgren (1957) renessanssi-ihminen ja yksi merkittävimmistä ruotsalaisista nykytaiteen vaikuttajista osaa vastata. Hänen kirjansa Mitä on taide ja sata muuta tositärkeätä kysymystä (Teos 2010, suom. Martti Anhava) on populistinen, älykäs ja hauska.

Billgren on taidemaalari, kuvanveistäjä, lavastaja, designeri, musiikin -ja elokuvantekijä. Ja tietysti hän on perehtynyt arkkitehtuuriin ja osaa kirjoittaa. Pikku juttu, vastaavaa osaa moni muukin. Mutta Billgren on myös erinomainen tenniksenpelaaja ja Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäsen. Näistä myöhemmin lisää. Nyt kerrataan otsikon kysymys ja saadaan vastaus.

Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet?

Lyhyt vastaus: Kaikilla on.

Pitkä vastaus: Useimmat tyytyvät omiin mielipiteisiinsä. En ole koskaan tavannut ketään joka väittäisi mielipiteitään vääriksi. Jos joku onnistuu kääntämään pääsi jonkin asian suhteen, voit ainakin vaihtaa mielipidettä, ja silloin se saattaakin vaihtua juurta jaksain.

Nyttemmin maapallo on aina ollut pyöreä, silloinkin kun kaikki luulivat sitä litteäksi, kun taas silloin kun se oli litteä, sen oli määrä pysyä litteänä aikojen loppuun. Vältä mielipiteitä, ne kahlitsevat. Monilla on mielipiteitä melkein kaikesta eivätkä he saa aikaan juuri mitään; useimmat mielipiteet ovat jo olemassa eivätkä tarvitse enää ketään omaksumaan niitä.

Mielipiteet turruttavat uteliaisuuden. Mielipiteet ovat läheistä sukua ennakkoluuloille. Mielipiteet ovat kuin Matrix, ”verkko” samannimisessä elokuvassa. Sen takana on oikea todellisuus.

……………………………………………………………………..

Maalaus Ernst Billgren: Löytö 1006-2006. Sekatekniikka levylle 150 x 160 cm (2006) Kuva: Stockholms Auktionsverk.

Palkittuja, ja vähän muutakin asiaa

Kirjoitin tänne yli kolme vuotta sitten, että Pirkanmaan sopisi brändätä itseään Suomen lastenkirjallisuuden keskuksena. (linkki) Palaan asiaan nyt, kun perusteet näyttävät vain vahvistuneen.

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen. Risto Räppääjä saa isän.

Topelius-palkinto on perustettu jo 1946. Suomen nuorisokirjailijoiden tunnustus jaetaan vuosittain. Kolme peräkkäistä palkintoa on napsahtanut pirkanmaalaiselle kirjailijalle: 2011 Kirsti Kuronen, 2012 Jukka-Pekka Palviainen, 2013 Salla Simukka.

Entä Finlandia Junior? Vuonna 2009 ehdokkaana Siiri Enonranta, 2011 voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen, ja 2012 ehdokkaana Karo Hämäläinen. Samana vuonna Kirjallisuuden valtionpalkinnon sai Tuula Kallioniemi.

Anni Polva -palkinto jaetaan joka toinen vuosi lastenkirjasarjassa julkaistulle teokselle: 2009 sen sai Sari Peltoniemi, 2011 Anneli Kanto. Plättä-palkinnon äänestävät edellisen vuoden sadosta nuoret itse. Viime vuonna sen kuittasi Anneli Kanto yhdessä Sinikka & Tiina Nopolan kanssa.

Lastenkirjainstituutti toimii Tampereella. Vilja-Tuulia Huotarinen opettaa Viita-akatemian lasten- ja nuorten sanataidekoulussa. Myös Yöstäjä ry kehittää ja edistää Pirkanmaalla lasten ja nuorten sanataiteen opetusta.

Toimintaa verkossa: suositun Grafomania-blogin päivittäjät ovat valtaosin pirkanmaalaisia kirjailijoita. Päivi Heikkilä-Halttunen on lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko. Hänen kattava bloginsa Lastenkirjahylly korvaa sitä aukkoa, jonka printtimedia jättää lastenkirjojen kritiikkiin.

Tällainenkin tiivistelmä tuli kasattua, mutta ei julkaisuja kannata tiirailla yksinomaan palkintolistojen läpi. Todetaan nyt kuitenkin, että Pirkanmaan kirjallisuus on koko rintamalla kovassa vedossa. Saa haastaa.

Lopuksi tuorein uutinen: suvun nuorin, pojan perheen Saima Kerttu Amanda (kohta 8kk) on tänään oppinut etenemään konttaamalla.

……………………………………………

Kuva: Aino Havukainen & Sami Toivonen, Risto Räppääjä saa isän.

Saturnalia-juhla tunkee Perjantairunon paikalle

Muinaisen Rooman Saturnalia-juhlat sijoittuivat vuoden lopulle ja vastasivat lähes täysin kristillistä jouluamme. Maailmaan syntyy poikavauva (Saturnus) jonka toivotaan tuovan uuden kulta-ajan maan päälle.

Juhlan kunniaksi lapsille annetaan lahjoja, syödään ja juodaan ylen määrin ja hyvinvoinnin muruset jaetaan huono-osaisille. Itse asiassa kristityt antoivat myöhemmin vanhalle juhlalle vain uuden nimen ja päähenkilön. Ajan oloon joulupukin kantaisäksi löydettiin Lounais-Turkkilainen pyhimys nimeltään Nikolaos.

Saturnalia-juhla, NYPL Digital Gallery

”NON SEMPER SATURNALIA ERUNT” – Ei Saturnalia-juhlia jatkuvasti tulla viettämään, kirjoitti filosofi Seneca. Toisin sanoen, ei joulun pidä oleman ainainen. Meillä kysellään kesää talven keskelle ja lauletaan: ”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.”

Senecan ”lentävä lause” löytyy tekstistä, jossa hän pilkkaa edesmennyttä keisaria ja Rooman senaattia. Claudius kuoli vuonna 54, kun hänen vaimonsa Agrippina syötti keisarille myrkkysieniä. Claudiuksen ruumis poltettiin ja senaatti julisti hänet Jumalaksi.

Ainainen joulu olisi itselleni ahdistusta ja kadotukseen verrattavaa piinaa. Poimisin joulusta vain evankeliumin enkelikuoron ajatuksen, jonka soisin jatkuvan ikuisesti: ”Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.”

Tuonnempana on syytä palata myös edelliseen (14.12.) juttuuni Pikku Prinssistä. Sain sähköpostiini pitkän ja mielenkiintoisen palautteen, jonka sisältämiä ajatuksia on syytä pohtia tarkemmin.

……………………………………………

Kuva: NYPL Digital Gallery.

Pienet on Perjantairunon murheet

Viimeviikkoinen Malala Yousafzain murhayritys ei onnistunut. 15-vuotias pakistanilainen koulutyttö on hoidossa Birminghamissa, mutta yhä terroristien tappolistalla. Taleban julisti Pakistanin Swatiin koulunkäyntikiellon 2009, ja tuolloin yksitoistavuotias tyttö alkoi vastustaa islamistijärjestöä.

Mielenosoittajat Malala Yousafzain puolesta.

Malala kertoi blogikirjoituksissaan Talebanin tyranniasta. ”Taleban ajaa Swatin aluetta takaisin kivikauteen hyökkäämällä naisten koulutusta vastaan. Koulutetut äidit eivät salli lastensa alkaa itsemurhapommittajiksi, he eivät anna jalokiviään hyväntekeväisyytenä militanteille”, Malala kertoi taannoisessa haastattelussaan.

Bloggaaja ja ihmisoikeustaistelija sai Pakistanin nuorten rauhanpalkinnon joulukuussa 2011. Teinitytöstä tuli terroristeille niin kova pala, että hänet päätettiin ampua koulubussissa. Luodit päähän ja niskaan eivät vieneet henkeä.

Talebanien murhayritys: Malala Yousafzai.

Tarina on kaikille tuttu. Moraalinen kommentointi tai kauhistelu tuntuisi melodramaattisesta jeesustelulta. Jonkin johtopäätöksen siitä millaisia ihmisiä maailman muutos tarvitsee, voisi kuitenkin vetää. Ja suhteuttaa murheitaan toisten todellisuuteen.

Perjantairunossa tuijotellaan omaan napaan. Elämä on – tai oli. Käden ulottuvilla ja samalla saavuttamattomissa. Telkkarin eteen istahtaessa maailmansa voi muuttaa napin painalluksella. Ja sekin on jo kaluttu ajatus:

…………………………………………………………………………………..

”Toinen kengännauha on toista kireämmällä, vaikka solmin sen jo seitsemästi. Kuiva karsta pakenee pikkusormea, eikä tahdo nenästä ulos. Aamulla en tajunnut heti, että uni oli kestänyt elinkautista kauemmin. Olisin halunnut herätä suudelmaan, mutta olin tullut valmiiksi kuin tie, ja ehtinyt yhtä pitkälle. Nyt kierrän peilit kaukaa, enkä kuule jos kuvani huutaa takaisin. Huomaan outoja muutoksia: syvä uni on painanut tyynystä vanat kasvoihini, ja silmäni näkevät ihmiset auringon haalistamina. Vielä minä vaihdan koko maailman kuvan. Käännän kanavaa ja teen sodasta saippuaoopperaa. Lasken levolle luojani.”

…………………………………………………………………………………….

Proosaruno esikoisestani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Lopuksi tarkentava uutinen: Suomesta ei tullut YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaa jäsenmaata. Pakistan hoitaa hommaa vuoden 2013 loppuun saakka Azerbaidzhanin, Guatemalan, Marokon ja Togon kanssa. Ruanda aloittaa pestinsä neljän muun valtion kanssa ensi vuoden alusta.

Runo, Tomas ja Nobel

Ensimmäiset veikkaukset kirjallisuuden Nobelistista ovat ilmestyneet lehtiin. Aamun Hesari kertoo Bob Dylanin nousseen jo pörssin kakkoseksi. Ehkä nyt on laululyriikan aika. Lyyran säestyksellähän länsimainen lyriikka taipaleelle lähti.

Nobel-palkittu Tomas Tranströmer 2011. Kuva Dan Hansson.

Tässä jutussa ei ole veikkauksia voittajasta, nyt on aika muistaa edellistä palkinnon saajaa. Tomas Tranströmer on ollut minulle henk. koht. merkittävä kirjailija niinä vuosina, kun runous oli itselleni ”henki ja elämä”. Saattaa olla vieläkin, kirjallisuuden perspektiivi vain on laajentunut. Tein Tranströmeristä blogiin pidemmän jutun viime vuonna. (löytyy täältä)

Tänään tarjoan nobelistista arkisemman kokemuksen. Taisi olla niin, että vajaa vuosi sitten valmistelin ruokaa ja selasin ohessa lehteä. Leikkasin siitä jutun talteen ja kirjoitin lauantai-illan hetken runoksi myöhemmin.

Kuva: 1MS.net

Illan elokuvassa Helene H:n kosketus on lämmin. Uunissa tarjouslohta ja lohkoperunoita, lautasella punajuurta ja sitruunasipulia. Nobelisti Tomas T. ei noudata kuningasparin päivälliskutsua vaan lähtee tapaamaan Rinkebyn siirtolaislähiön kahdeksasluokkalaisia. Kukaan ei ollut kuullut kirjailijasta – nyt he ovat tutustuneet runoihin ja valmiit keskusteluun. Tomas tykkää kommenteista ja tulkinnoista, joille hän aplodeeraa. ”Uskon, että kirjailija ajattelee miten tapahtunut on tapahtunutta, hänen on otettava vastaan se, mikä tulee”, sanoo yläasteen oppilas Frida T.

Nobelistin runossa soitetaan Haydniä mustan päivän päätteeksi. Toisessa tungeksivat turistit valtavan romaanisen kirkon sisällä. Katsojaa syleilee kasvoton enkeli, joka kuiskaa koko olemuksellaan: ”Älä häpeä että olet ihminen, ole ylpeä! Sinun sisälläsi avautuu holvi holvin takana loputtomiin. Sinä et ole koskaan valmis, ja niin sen täytyy ollakin.”

………………………………………………………………………………………………………….

Ylempi kuva: Dan Hansson

Goottiarkkitehtuurin kuva: http://1ms.net/gothic/