Julkinen teurastus: ”mielenkiinnottomia idioottihenkilöitä ja ikuisia mitättömyyksiä”

Siivoilin leikemappeja. Käsiini osui useita vuosia sitten tallennettu kritiikki, jota rankempaa ja ilkeämpää en ole sittemmin lukenut. Lainaan sen tähän. Se on julkaistu maan toiseksi suurimmassa päivälehdessä. Kirjan kustantaja on maamme suurin. Kirjailijaa en kerro sen paremmin kuin teosta tai kriitikon nimeä. Kirjailija julkaisee edelleen. Kriitikko on toivottavasti ”kasvanut ihmisenä ja arvostelijana”.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

En tunne monta ihmistä, joka lukee aktiivisesti kaikki kirjallisuuskritiikit useammasta lehdestä. Se antaa suhteellisuudentajua. Ihminen, joka lukee satunnaisesti yhden kritiikin saa helposti kokonaisuudesta vääristyneen kuvan. Olkoon tällä kertaa esipuhe lyhyt ja lainaus pitkä. Arvio on hyvä lukea jos kuvittelee jonkun saaneen työstään erityisen huonoa palautetta. Tässä kylmää kyytiä kustantajalle, kollegoille, kirjailijalle (ja kirjailijoille) plus kaikille lukijoille:

”En arvioi X:n teosta kustantajan, takakansitekstin tai sen perusteella miten lukutaidottomat sitä lukevat tai tulevat lukemaan. Näiden lähestymistapojen sijasta vedän jälkistrukturaaliset kumihansikkaat käsiini puristellakseni rumimpia finnejä (suomalaisuuksia) X:n teoksesta. Hoito voi tehdä kipeää mutta se saattaa myös auttaa ja kaunistaa.

Aloittakaamme kielestä, joka on runsaat sata vuotta vanhan eltaantuneen kuolan peitossa. Teosta voisi helposti luulla parodiaksi tai pastissiksi 1800-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden pahimmista paatoksellisista paiseista, mutta se ei ole edes sitä. X käyttää täysin vailla ironian ja automatisoitumisen tajua kieltä, joka uhmaa lahjakkaimpienkin ruumiinpesijöiden elvytysyrityksiä: ”hekuma”, ”syntisäkki”, ”olemus”, ”kirottu” jne.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

…Teos toistaa itseään eli siinä soi kriitikoidemme kansallishymni: ikävystyttävä monotonisuus, jota heillä on tapana kutsua eheydeksi. X:n tekstin voi määritellä myös skitsotekstin symmetriseksi vastakohdaksi, neuroottisen lukkiutuneeksi tekstiksi. Se on asetelmallista lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla. Yhden lukukerran jälkeen tekstiin ei ole mitään syytä palata. Teos kuuluu niihin, joihin perehtyessään pätevä kriitikko tulee kadehtineeksi tavallisen lukijan vapautta lopettaa lukeminen.

Pahinta on ehkä se, että stillkuvat on tungettu täyteen yhtä mahtipontista kuin jälkeenjäänyttäkin pohdiskelua, joka naiiviutensa puolesta sopisi ponitallikirjoihin. Yleissivistys olisi lääke näihinkin vaivoihin. Naurettavimpia ovat taiteeseen liittyvät ajatteluyritykset, joista tapaa aloittelevien taideopiskelijoiden, ikuisten mitättömyyksien ja moraalisten pseudovähemmistöjen koko sanavaraston: Taide! Elämä! Totuus! Pahuus! Jumaluus! Ooh!

Teoksen huvittavin tahaton ristiriita lienee siinä, että X:n teksti yrittää uskotella mielenkiinnottomien idioottihenkilöidensä olevan mm. poikkeavia lahjakkuuksia tai pahoja ihmisiä. Jos kirjallisuus on X:lle itselleen yhtä tärkeää kuin hänen päähenkilöilleen, suosittelen pitkäaikaista pidättäytymistä rakkaasta kirjoittamisharrastuksesta.

Piinallisimmillaan X on pinnistellessään peruskoulun yläasteen uskonnonkirjan ja XX:n uusimman kirjan tasoisessa oivalluskyvyttömässä diletanttibuddhalaisuudessa. Teokseen sisältyvistä huonosti valituista kirjallisuusviittauksista voi hyvällä tahdolla antaa arvosanan: kirjallisuuden historian puolitoista opintoviikkoa, tyydyttävät tiedot.

X:llä on siis kaikki mahdollisuudet nousta kriitikoiden suosikiksi, sillä hänen kirjoituskyvyttömyytensä on juuri oikeassa suhteessa kriitikoiden enemmistön lukutaidottomuuteen: matalaan tiedontasoon ja vuosisadan takaisen esteettiseen hahmotukseen.

Teos on niin kieleltään, muodoltaan kuin sisällykseltään pahinta kitschiä, mutta mitä siitä, täytyyhän XXX:n kaltaisilla olla teoksia, joita ylistää ja kiittää. Kokeellisuudesta vieläpä. Ehdotankin seuraavan esteettisiä ja älyllisiä syvyyksiä turhaan tavoittelevan X:n rillumareikirjan nimeksi Guinea Pig.”

……………………………………………..

Funtsin päivitystäni pitkään, paskaa on turha levittää. Lopputulos lienee kuitenkin se, että kriitikon oma pätemisen- ja alemmuudentunne on ennen kokemattoman syvä. Seuraavassa päivityksessä onkin sitten vuoro puhua oikeilla nimillä ja kehua eräs henkilö oikein kunnolla!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

2. Hirsipuussa vastustajat hiljenee

…………………………………………….

Henkilökohtaista – totta vai toiveajattelua?

Minulla on ystävä, joka vuodattaa blogiinsa avoimesti kaiken: taakse jättämänsä nuoruuden alkoholismin, sinkkunaisen seksuaalisen käyttäytymisen, himot ja halut. Vahvuudet ja heikkoudet, oivallukset, opit ja kasvun paikat. Pari vuotta sitten hän sanoi minulle: ”Juha, voisit päivittää blogiasi henkilökohtaisemmin.”

Juttu muistui mieleen, kun tyhjensin työhuoneen hyllyä ja käsiin sattui toistakymmentä vuotta sitten Eevaan tehty haastattelu. Ensimmäisen aukeaman otsikko ei vieläkään pidä paikkaansa. En osaa sitä ”valheena” nähdä, paremminkin toiveajatteluna. Tavoiteltavana tilana, jollaisena haluaisi itsensä kokea. Ilmiö on yleinen, takavuosina julkkiskaartiin noussut taiteilija ilmoitti olevansa absolutisti. Muutaman päivän kuluttua lööpit kertoivat tappeluista juovuksissa.

”Suurimpia haasteitani on ollut oppia vain olemaan”. Tuskin toteutuu tässä elämässä, enkä osaa sitä enää tavoitellakaan. Voin vain kaivaa asenteesta hyvät puolet. Työhuone ja keskeneräiset hankkeet ovat ankkurini, jotka pitävät elämän järjestyksessä. Ilman niitä korkkaisin varmasti punkkupullon joka päivä ja olisin potentiaalista kamaa siltojen alle. Tein työhuoneeni oveen kyltin: Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!

Tuskin alan päivittää henkilökohtaisemmin, teen juttuja entisen päivälehtikriitikon taustalla: toisten aikaansaamien elämysten puntarointia tiukkaan, keskimäärin 3500 merkin formaattiin puristettuna.

Olemisen aihe on itselleni ajankohtainen myös siksi, että uusi romaanikäsis kiristyy kalkkiviivoille. Tapani on tehdä homma ”valmiiksi” ja antaa vasta sitten kustannustoimittajan lukuun. Siitä on toki matkaa julkaisuun, mutta paikka on tiukka, eikä siitä selviä kuin uudella käsikirjoituksella, jonka alku ja ajatukset ovat jo koneella odottamassa.

Poimin tähän lehtihaastattelun traumojen seasta muutaman rivin. (tasa-arvokeskustelusta huolimatta – tai juuri sen vuoksi) Ne taitavat kuvata jotain sellaista, joka on itsessäni totta ja pysyvää: ”Olen usein pohtinut, mitä on olla mies. En ole koskaan hävennyt tunnustaa, että minussa on myös paljon naista. Se ei vähennä miehisyyttäni millään tavalla, päinvastoin. Minulle esteettisyys ja soppakauha ovat paljon mieluisampia kuin ruuvimeisseli ja jakoavain. Ruuvit ja naulat eivät tottele minua niin kuin jotakuta toista.”

Ja tällaisetkin rivit on tullut julkaistua kauan sitten:

Minua ei rakasteta

vahvuuksien vuoksi,

vaan heikkouksien.

Ajattelen rautaa ja terästä,

metalli kämmenelläni on kova

ja kilahtava harkko.

Kun siitä työstetään jousi,

se antaa periksi.

Jos siitä hiotaan kellon ratas,

se liikkuu ja elää.

…………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Sydämen ohitusleikkaus

2. Sata tuntia ilman viiniä

…………………………………………

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Blogi päivittää kevyesti ja hakee pohjaksi kesäkertauksen neljän vuoden takaa. Aihe otti kipinää, kun luin kollegan jutun sos-mediasta. Hän oli hakenut kirjastosta teosta Euroopan reuna. Kesätyöntekijä kysyi kirjailijaa. Saarikoski, vastasi asiakas. Etunimi? Pentti, asiakas vastasi. ”Etsä tunne?” ”En ole kyllä koskaan kuullut”, totesi kesätyöntekijä.

Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto.

Niin ne vaihtuu sukupolvet. Minut olisi helppo narauttaa jonkin nuorisoidolin nimellä. Vai kuuluuko Saarikoski kaikkien yleissivistykseen? No, nuorilla on aikaa hankkia sitäkin.

Ikonin asemaan noussut kirjailija ja kääntäjä Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Oselotti: www-tunturisusi.com

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966 

Pentti Saarikoski

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

2. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

…………………………………………….

”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

Nostan perjantain päivitykseen juttuni kolmen vuoden takaa. Aiheeseen satakolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu teksti käy monin tavoin yhä ajankohtaisemmaksi.

Charles Baudelaire (1821–1867) tunnetaan kitkeristä mielipiteistä ja aikalaisinhostaan. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajityypin merkittävänä uudistajana.

Baudelaire muistetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) ja Pariisin ikävä. Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan sapekas mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkki

1. Mitä Esko Valtaoja tähän sanoo: ”Ihmisen suurin ja vaikein saavutus”

………………………………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Hirsipuussa vastustajat hiljenee

Blogin päivitys ottaa kipinää parinviikon takaisesta muutaman rivin uutisesta, joka pohjustaa tulevia Turkin kansalaisten teloituksia. Maa on virallisesti tasavalta. Käytännössä diktatuuri. Tämän päivän Hesari kertoo miten 15 000 virkamiestä on pantu viralta.

Euroopassa kuolemanrangaistus on voimassa vain Valko-Venäjällä. Maa ei kunnioita humanitaarisia oikeuksia eikä noudata oikeusvaltion ja demokratian periaatteita. Presidentti Aljaksandr Lukasenka johtaa yli yhdeksänmiljoonaista kansaa itsevaltiaan ottein. Turkki on seuraamassa diktaattorin viitoittamaa tietä.

Amnesty International raportoi 1634 teloitusta yli kahdessakymmenessä maassa vuonna 2015. Raportoiduista teloituksista 90 prosenttia tapahtui Iranissa, Pakistanissa ja Saudi Arabiassa.

Käytännössä teloitettujen lukumäärä on paljon korkeampi. Esimerkiksi Kiinassa teloitettujen määrää on valtionsalaisuus. Luvuissa ei tästä syystä ole mukana Kiinan kuolemantuomioita tai teloituksia. Maan uskotaan teloittavan enemmän ihmisiä kuin koko muun maailman yhteensä.

Nazim Hikmet, kuva: line.do/tr/
Nazim Hikmet, kuva: line.do/tr/

Olen lainannut tänne ennenkin Turkkilaisen runoilija Nazim Hikmetin (1902 – 1963) tekstiä. Runoilijan tuotanto oli kielletty Turkissa vuoteen 1965 saakka. Nykyään häntä pidetään maan kansallisrunoilijana. Hallittu patetia, sentimentaalisuus ja romantisointi lienee runouden lajeista ”vaikein”. Ehkä Hikmetin rivejä tarvitaan kipeästi juuri nyt. Säkeet on suomentanut Brita Polttila ja Ultra Bra on aikanaan runon levyttänyt.

Lähettäkää minulle kirjoja

jotka päättyvät hyvin

joissa siipirikko lentokone

laskeutuu turvallisesti

Joissa lääkäri hymyillen

jättää leikkaussalin

ja sokean lapsen silmät

avautuvat näkemään

Joissa syytön vapautuu

murhaajan jo tähdätessä

jossa kymmenen vuotta

odotettu kirje

saapuu vihdoin lintujen mukana

Joissa ihmiset seisovat

ja jonottavat runoilijoiden kirjoja

eikä kukaan menehdy kaivaten

leipää ruusuja aurinkoa ja vapautta

Lähettäkää minulle kirjoja

jotka päättyvät hyvin

sillä kerran myös

meidän tuskallinen ja rohkea

tarinamme päättyy hyvin

……………………………………………………………….

Ekstralinkit:

1. Adolf Hitlerin aivot (linkki sivuaa tuoretta Norman Ohlerin teosta Hitlerin tabut Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus)

2. Asia koskee sinua kun naapurisi seinä palaa

……………………………………………………………….

Unkarin demokratia: sensuuri voimassa, abortti ja homoavioliitot kielletty

Edellinen päivitys muisti Unkarin kansannousua kuusikymmentä vuotta sitten. Perjantairuno jatkaa teemaa ja nostaa päivitykseen budapestiläisen runoilijan, esseistin ja kääntäjän Ottó Orbánin (1936-2002) tekstin.

Runo hakee vauhtia antiikin ajoista ja on juuri nyt polttavan ajankohtainen. Unkarin pääministerin pestiä hoiti 1998-2002 kirjailijan sukunimikaima Viktor Orbán. Hän nousi uudelleen samaan asemaan 2010. Jo seuraavana vuonna parlamentti allekirjoitti uuden perustuslain, joka korostaa maan kristillisiä juuria, kieltää abortit ja homoavioliitot.

Vihreiden mielenosoitus Viktor Orbánin politiikalle Euroopan parlamentissa. Kuva: www.spiegel.de
Vihreiden mielenosoitus Viktor Orbánin politiikalle Euroopan parlamentissa. Kuva: www.spiegel.de

Unkarissa on voimassa myös tiukka medialaki, joka antaa viestintävirastolle ja medianeuvostolle oikeuden valvoa rangaistuksen uhalla lehdistöä sekä sähköistä mediaa. Oikeuslaitosta valvoo instituutio, jonka johtajan nimittää parlamentti. Vastustajien mukaan valtaa käyttävä Viktor Orbán on populisti, nationalisti ja uusfasisti.

Vapaudestaan taistelleen ”veljeskansamme” demokratia rapistuu hyvää vauhtia. Runoilijalla on pitkää perspektiiviä ja kykyä aavistaa tulevaisuutta. Olkaa hyvä, tässä yhdeksäntoista riviä Ottó Orbánin runosta 157. sonetti (suom. Hannu Launonen ja Béla Jávorsky)

…………………………

Runouden rajamailla, jos vaivoin olemme päässeet sinne asti

hatarassa puutalossa, jossa anniskellaan katkerien uutisten

pisaroita sotilaiden, vakoojien, huorien

ja muiden kunnon vieraiden laseihin,

siellä meidän raskas päämme töin tuskin tajuaa, että

tämä kaikki on turhuuksien turhuus,

turhuutta seikkailu ja uhkarohkeus, kuolemanhyppy

ilman verkkoa, päivittäin,

toisin sanoen elämämme – timanteille ei löydy ostajaa.

Kukapa tietää, mitä on tulossa, maailma ajattelee kierosti,

tämähän on siirtymävaihe…

Sopii kysyä, kenen aika ei olisi ollut siirtymävaihe.

Sullan? Caligulan? Hitlerin?

Vain Calibanin työpaikka on varma tässä maailmassa,

jokainen järjestelmä tarvitsee kirjarovioiden sytyttäjiä,

lopullisena ratkaisuna –

kenet se nostaisi esiin, jos vaikkapa Pyhä Perhe

tahtoisi luopua pääkirjasta,

kun taikatemput on käytetty loppuun arvopaperimarkkinoilla?

……………………………………………..

Sulla ja Caligula, antiikin Rooman keisareita, jotka ottivat demokratian omiin käsiinsä ja hallitsivat diktaattoreina. Caliban oli orjan asemaan syösty hallitsija Shakespearen näytelmässä Myrsky.

……………………………………………..

Hesariin ja sos-mediaan on kaivettu kirjailijoiden ja kriitikoiden mieleisiä kirjan aloituksia. Blogin ekstralinkki lyö laudalta ne kaikki. Aivan ylittämätön kirjan aloitus (25.2.2016)

……………………………………………..

Neuvostopanssarit Budapestin kaduilla

”Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.” En kuitenkaan malta olla kaivamatta tähän muutamaa riviä seitsemän vuotta sitten julkaisemastani romaanista. Innoittajani on sunnuntaina 23.10. Hesarissa julkaistu kolmen sivun kuvaus Unkarin kansannoususta tasan kuusikymmentä vuotta sitten.

Unkarin yritys irrottautua neuvostodiktatuurista tukahdutettiin, kun panssarit vyöryivät Budapestin kaduille neljäs marraskuuta. Taisteluissa kuoli noin 3000 unkarilaista ja vajaa 700 neuvostosotilasta. Maasta pakeni 200 000 ihmistä.

Kun Unkari vietti kansannousun viisikymmenvuotispäivää kymmenen vuotta sitten, olin paikalla. Budapestin keskuspuisto täyttyi ”Tableau vivant” -tyyliin rakennetuista liikkumattomista kuvaelmista, jotka kertasivat tragedian tapahtumia. Terrorismin museoon oli ulkomaalaisilla vapaa pääsy.

Aloitin matkan jälkeen käsikirjoituksen, jossa käytin lähdemateriaalina matkani muistimerkintöjä ja valokuvia. Romaanin ydin on päähenkilön vähittäisessä muistinmenetyksessä ja oman persoonan katoamisessa niiden myötä.

Matkalta palattuani etsin lisää kirjallista ja kuvallista materiaalia sekä faktatietoa. Budapestin tapahtumat jäivät romaaniin merkittävänä sivujuonteena. Sunnuntain lehdestä bongasin saman kuvan, jota olin käyttänyt yhdessä kirjani kohtauksessa. Tässä muutama ajankohtainen rivi romaanista Marilynin hiuspinni (Runeberg-palkintoehdokas 2010).

”Ihmisen silmä suodattaa maailman silmän takaosan verkkokalvolle kuin ylösalaisin käännetyn elokuvan. Muisti esittää kuvat oikein päin, ja vaikka silmä katselee kaikkea värillisenä, mustavalkoiset kuvat säilyvät mustavalkoisina.

Ensin Mies näkee Josef Stalinin pään. Kaulasta katkenneen ja raitiovaunukiskoille vierähtäneen valtavan pään, jonka ympärillä mustavalkoiset ihmiset tungeksivat pitkissä palttoissaan. Joku taluttaa polkupyörää.

Mies kuvittelee isänsä viereiselle istuimelle. Hän ei erota kasvoja koska on pimeää ja kummatkin tuijottavat valkokankaalle. Sieltä vyöryy heitä kohti panssarivaunuja piiput sojossa – neuvostopanssareita Budapestin leveillä bulevardeilla. Tuhoutuneita taloja, sortuneita seiniä, kivikasoja ja autonromuja. Sitten näkyy mies puhumassa paksu paperinivaska kädessään, mies jolla on kalju päälaki ja pyöreät silmälasit.

Kankaalle ilmestyy rakeita, valkoisia ja levottomasti hyppelehtiviä. Projektorin rätinän voisi siepata pimeydestä nyrkkiinsä ja tunkea taskuunsa. Ulkona on kylmä, talven ensimmäinen räntä tippuu taivaalta hiljaisina, sikiön kokoisina kappaleina.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

Diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä (10.12.2013)

Perjantairuno kuoleman kintereillä (8.7.2010)

……………………………………………….

 

Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

Eilisessä Hesarissa oli arvio Pajtim Statovcin tuoreesta romaanista Tiranan sydän. Haastattelussaan kirjailija sanoo näin: ”Pidän valtavasti sanasta historia. Se asettaa asiat lohdullisella ja jokaista koskettavalla tavalla mittakaavaansa näyttämällä, että nämä samat kysymykset ovat aina olleet läsnä: Kuka minä olen? Mitä teen täällä?”

Kuva: www.thedailybeast.com / Getty Images

En ole lukenut vielä Tiranan sydäntä, joten tyydyn vain linkittämään loppuun arvioni kirjailijan esikoisesta. Statovcin haastattelussa kiinnitin huomioni hänen historiasuhteeseensa: ”nämä samat kysymykset ovat aina olleet läsnä”. Totta, ettei ole mitään uutta auringon alla, mutta tänään tuntuu, että maailmankirjat ovat poikkeuksellisen sekaisin. Vai ovatko?

Tsekkailin muutama päivä sitten tietoa Nobelin rauhanpalkinnon historiasta. Nostan tähän kolme mielenkiintoista anekdoottia.

1. Adolf Hitler nousi ehdokkaaksi vuonna 1939, jolloin juutalaisvainot natsi-Saksassa olivat jo alkaneet. Hitlerin nimitti ehdokkaaksi ruotsalainen kansanedustaja E.G.C. Brandt. Lopulta mies tuli järkiinsä veti ehdokkuuden pois.

Fridtjof Nansen, kuva: Wikimedia
Fridtjof Nansen, kuva: Wikimedia

2. Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto palkittiin rauhanpalkinnolla 1938. Alkujaan järjestöä johti norjalainen Fridtjof Nansen. Toimiston tehtävänä oli huolehtia Saksan, Italian ja Espanjan pakolaisvirroista, jotka johtuivat maissa valtaan nousseista diktaattoreista. Toimiston sulkemisen jälkeen työtä jatkoi aikansa Kansainliiton pakolaisasiain pääkomissio.

Mahatma Gandhi, kuva: www.30-30.com.mx
Mahatma Gandhi, kuva: www.30-30.com.mx

3. Entä Nobel-komitean kaikkien aikojen töppäys? Maailmanlaajuisen rauhanliikkeen keulakuva, oman elämänsä kaikille esimerkiksi asettanut Mahatma Gandhi oli ehdolla viisi kertaa. Häntä ei koskaan palkittu. Myöhemmin komitea ilmoitti katuvansa.

Ei muutu maailma. Ja jos joku kysyy Jumalan perään, joka sallii pahan, vastataan vielä siihenkin. Olen maininnut tällä ennekin Alain Bosquetin (1919 – 1998) ja hänen hienon kokoelmansa Jumalan piina. Kuuden rivin runo, olkaa hyvä:

”Minä olen”, sanoo Jumala, ”se mikä on oikeaa

ja samalla väärää.

Minä ole totuus joka tahtoo olla valhe.

Minun määrittelemiseni kuuluu runoilijalle,

valkoiselle sivulle

jolla kaikki on kiellettyä.”

………………………………………….

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Pajtim Statovcin esikoinen: http://juhasiro.fi/blogi/?p=4009

2. Tuomas Kyrön mielenkiintoisin romaani: http://juhasiro.fi/blogi/?p=277

3. Alkuvuoden postaus Anders Breivikistä ja Felix Sparksista: http://juhasiro.fi/blogi/?p=4616

…………………………………………

Blogiin on mahdollista jälleen kommentoida suoraan. Minun pitää ne tsekata ensin, mutta toivottavasti näin vältytään spämmeiltä. Mieltä voi olla myös sos-mediassa.

…………………………………………

Poplyriikan loppuliuku vai itsenäisyystaistelun ase

Hesarin kulttuuri kysyy tänään (13.7.) ”Voiko suomalainen poplyriikka vielä tavoittaa yhtä suuria joukkoja kuin Juice Leskisen tai Gösta Sundqvistin sanoitukset omana aikanaan?”

Helsingin Sanomat 13.7.2016
Helsingin Sanomat 13.7.2016

Oma vastaukseni on, ettei voi. Ja se on hyvä juttu se! Tai kuten jutun lopuksi Henri Pulkkinen eli Paperi T asian ilmaisee: ”Mut nykyajassa on hyvääkin se, että ihmiset tulee eri lähtökohdista, kaikki pirstaloituu ja sekoittuu. Se tekee hyvää kaikelle kulttuurille.”

Hesari haastattelee myös Paula Vesalaa ja Olavi Uusivirtaa, joka sanoo: ”Populaarimusiikki laskettelee hiljalleen elinkaarensa loppuliukua – eli on kertaalleen käyttänyt omat sisäiset mahdollisuutensa ja siirtynyt loputtoman retron kierteeseen.”

”Vanhojen hyvien aikojen” kauhuskenaariossa radiossa jauhettiin muutamaa hittiä puhki vuosikaupalla. Niin on osin vieläkin, mutta kaupalliset radioasemat sentään pyrkivät profiloitumaan valitsemansa musiikin myötä. ”Oon itse sulkenut itseltäni pois mahdollisuuden, että voisin upota kansan syviin riveihin.” Henri Pulkkinen sanoo.

Istun itse päivät työhuoneella, ja kirjoittaessani haluan hyvin harvoin kuunnella mitään, ehkä jazzia, vaikkapa Keith Jarretin pianoimprovisaatioita. Kun auton radiosta tulee räppiä, saatan biisin kuunnella. Jos esittäjä on Cheek, asema vaihtuu heti. Tämä koskee toki montaa muutakin artistia.

Kompetenssini ei siis riitä räppiin millään tavoin. Tsekkailin kuitenkin taustoja nelisen vuotta siten, kun kirjoitin 365 tekstin kokoelmaani Babel. Maailmankaikkeuden päivityksenä teos käsittelee myös ”kaikki” musiikin kategoriat.

Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan
Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan

Kashmirilainen räppäri Roushan Illahi tekee musiikkia samoista lähtökohdista kuin mustien kansalaisoikeusliikkeessä taistellut, vuonna 1996 kuollut yhdysvaltalaisräppäri Tupac Shakur.

Illahi räppää nimellä MC Kash. Hänen tavoitteenaan on nostaa sanomallaan Intian, Kiinan ja Pakistanin puristuksessa olevan Kashmirin itsenäisyyskapina maailmankartalle. Maan tilanne on poliittisesti arkaluontoinen eikä kansainväliseltä yhteisöltä tukea löydy. Mellakoissa kuolee ihmisiä ja Intian poliisi on ajanut itsenäisyydestä taistelevan muusikon ahtaalle.

Tekstiä numero 180 tehdessäni hain pointtia, joka suhteuttaisi ja sekoittaisi rivit musiikin perinteeseen globaalisti. Myös vastakohtana sille, että Kashmirin vanhoilliset muslimijohtajat pitävät MC Kashia länsimaisen rappiokulttuurin edustajana.

Päivitykseni pointti ei ole politiikassa eikä räpissä. Ei puolesta eikä vastaan. Se on hatunnosto kaikille, jotka suhtautuvat asiaansa niin intohimoisesti, että tarttuvat aseen sijasta älyllisempiin keinoihin.

…………………………………………………………………….

Muusikko MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

(agitato – innokkaasti, kiihtyneesti)

hän kertoo miten yksinkertainen on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

(allegro moderato – nopeasti ja painokkaasti)

Separatistiräppäristä on tullut nopeasti underground-piirien tähti

I Protest on itsenäisyysmielisten epävirallinen tunnuslaulu

(molto ritmico – hyvin rytmikkäästi)

Intian poliisi kiinnitti huomionsa poliittisiin riimeihin

ja pisti pakettiin studiot, joissa niitä äänitettiin

(deciso – päättäväisesti, presto – kiireesti)

Muusikolle ei Kashmirissa ole liikkumatilaa

poliisille hän on muslimivillitsijä, vanhoillisille muslimeille

hän edustaa rappiokulttuurin uhkaa

(meno mosso – vähemmän liikkuvasti)

MC Kash käy salastudiossa johon kaikki on viritetty valmiiksi

”Nauhoitamme biisin mahdollisimman nopeasti.”

(prestissimo – erittäin nopeasti, attaca – keskeytyksettä)

Afroamerikkalaisen elämän ja esimerkin kautta

tähti on tajunnut että räppiä voi käyttää vaikuttamiseen

(molto allegro con fuoco – kiihkeästi ja tulisesti)

”Kaverini kuoli poliisin luoteihin, hänen hautajaisissaan

päätin etten unohda koskaan”, Kash kertoo

Niin hautajaisissa tehdään, vannotaan ettei unohdeta

(con amore – rakkaudella, affetuoso – tunteikkaasti)

……………………………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Koskettavaa suomisanoitusta: ”Olisiko liikaa vaadittu?”

2. ”Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy”

…………………………………………………………..