Koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua

Pitää vielä tarttua edellisen päivityksen häntään, jossa kehuin kääntäjän työtä. Juttu otti lisää kipinää ja selailin kotihyllyjä. Tartuin kollegan muistutuksesta Juan Rulfoon. Hänen 1950-luvulla julkaistut kaksi kirjaansa – kolmensadan sivun tuotanto riitti nostamaan meksikolaiskirjailijan klassikoksi.

Omasta hyllystä löytyi Rulfon niukka ja tiukka romaani Pedro Páramo. Suomennos Tarja Roinilan. Ja saman suomentajan kääntämät Thomas Bernhardin romaanit Haaskio ja Hakkuu. Vaikuttavaa työtä, mutta parin esimerkin poimiminen pinseteillä ei riitä. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Joku kaivelee käännöksistä alkuperäisilmaisujen tarkkuutta. Minä haluan löytää siihen emotionaaliseen tilaan, johon tarkka käännös ei kykene. Kääntäjä tarvitsee samaa luovuutta kuin kirjailija.

Edellisen päivitykseni McCarthyn romaanin käännösesimerkki kävisi musiikista. Barokkisen runsasta draamaa, mutta myös soljuvaa, svengaavaa ja hienosti hengittävää. Ba-rokkia. Nyt haluan nostaa tähän esimerkin täysin päinvastaisesta kulmasta. Herta Müllerin Matala maa julkaistiin Keltaisessa kirjastossa 1989. Suomennos Raija Jänicken.

Müller takoo tekstiä kuin vasara, joka upottaa naulan lautaan. Pelkkiä päälauseita. Lyhyitä. Silloin tällöin sivulause sekaan. Myönnytyksenä tekstin rytmille. Müller kuittasi kirjallisuuden Nobelinsa vuonna 2009.

Mainitsemani Pedro Páramon aloituslause on komea ja lukemista kiihottava: ”Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu tällä.” Nyt haen kuitenkin näkökulmaa, joka ottaa kipinää omasta emootiostani.

Olen neurootikko, joka oikoo taulut hammaslääkärin vastaanotolla ja nyppii kotona pullanmurut lattialta. Väärät sukat pilaavat päivän, ja samaistun voimakkaasti Müllerin romaanin katkelmaan, jossa liian lyhyeksi leikatut kynnet aiheuttavat kärsimystä ja ponnistelua. Kyllä kynsien pitää olla millin kymmenesosalleen oikean mittaiset, jotta elämä sujuu.

 

”Silmänsä sulkeva nukkeni makaa kasvot tuolin toppaukseen päin. Käännän sen selälleen. Siltä on lähtenyt nenä. Sillä on paksut talvivaatteet päällä. Silmät ovat rikki. Kurkistan niihin, siellä on syvä kolo jonka sisällä muovipallot riippuvat jousessa. Sellaiset ovat nukkeni kauniit siniset silmät.

Jääkukat kutovat ikkunaan tiheikköään. Iholla kulkee ihana väristys. Äiti leikkaa kynteni niin lyhyiksi että sormenpäihin sattuu. Kun kynnet on leikattu, tuntuu kuin en osaisi oikein kävellä.

Minä kävelen jatkuvasti käsilläni. Tuntuu myös kuin en pystyisi oikein puhumaan enkä ajattelemaankaan, kun kynnet ovat näin lyhyet. Ja koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua.

Jääkukat syövät omat lehtensä, niillä on maitomaisten sokeiden silmien ilme. Pöydällä höyryää kuuma makaronisoppa. Äiti sanoo: nyt syömään, ja jos en ole heti ensi käskystä paikalla, seiso ihan pöydän reunan vieressä, äidin kovan käden jälki piirtyy poskeeni.

Isoisää saa huutaa monta kertaa. Joskus uskon hänen tekevän niin minun mielikseni. Minä pidän hänestä kun hän ei tottele äitiä. Hän pesee sahajauhon käsistään ja istuu paikalleen pöydänpäähän. Kukaan ei sano enää sanaakaan. Kurkkuani kuivaa. En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Herta Müller ja Simpanssin kauneus

2. Laululyriikkaa: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

……………………………………………

Kyllä kestää kääntäjää kehua

Kerran luettuun romaaniin tulee tartuttua harvemmin uudelleen. Lyriikan kanssa on toisin, mutta se on oma lukunsa. Cormac McCarthyn Blood Meridian ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistiin vuonna 2012 Kaijamari Sivillin kääntämänä nimellä Veren ääriin.

Olen kirjoittanut amerikkalaisesta ”nykyklassikosta” blogiin aiemminkin. Syystä jos toisesta luin romaanin uudelleen. Hain lähdetietoa, mutta lopulta koko kirja tuli käytyä läpi, joskaan ei aivan sivunumeroiden mukaisessa järjestyksessä.

Olen sanonut aiemminkin miten kääntäjät jäävät useimmiten liian vähälle huomiolle. Hyvä käännös pelastaa vaatimattoman tekstin, huono pilaa ansiokkaankin teoksen. Luovuudessaan ja kirjoittamattomien merkitysten välittäjänä kääntäjän panos on alkuperäisen tekstin veroinen. Ei toista ilman toista.

McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Päivitykseni pointti on kuitenkin kehua useasti palkitun (mm. Valtionpalkinto 2011) Kaijamari Sivillin suomennostyötä.

Veren ääriin pysyy suosikkilistallani monestakin syystä. Lopun ekstralinkistä löytyvät syvemmät perustelut ja tarkempi ruodinta. Otan tähän lyhyen esimerkin Sivillin nautittavasta suomennoksesta, vaikka muutaman rivin ote kykenee niin vähään. Replikoinnin ja toiminnallisen tekstin ohella McCarthy käyttää runsaasti luontokuvia. Niihin on löydettävä loputtomasti rikkaita ilmaisuja, jotka eivät ala toistaa itseään.

Kuva: Reuters/Dailymail.co.uk

”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt  tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.

He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”Hän sanoo ettei kuole koskaan”

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

…………………………………………….

”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Torgny Lindgren syntyi Ruotsin Västerbottenissa 16.6.1938. Opettajaksi opiskelleesta miehestä tuli kirjailija. Hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Taiteilija Klingsor julkaistiin tänä keväänä Liisa Ryömän suomentamana. Torgny Lindgren poistui keskuudestamme 16.3.2017. Useasti käännöksistään palkittu Liisa Ryömä 70-vuotiaana 9.5.2017.

Lindgren kuului Ruotsin kirjallisuuden kärkinimiin. Miten sellainen käsite ja arvostus saavutetaan? Ehkä se on summa, joka syntyy tunnettuudesta, myötäsukaisista kritiikeistä, myyntiluvuista sekä 25 kielelle myytyjen käännösoikeuksien saldosta. Kirjailija oli myös Ruotsin akatemian jäsen vuodesta 1991.

Lindgreniltä on suomennettu kuunnelma, kaksi novellikokoelmaa ja kahdeksan romaania. Olen lukenut valtaosan, viimeistä en. Sitä edellisen, nimeltään Muistissa, luin juuri. Lindgren kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Parisataasivuisissa romaaneissa on syvyyttä, mutta ei yhtään turhaa sanaa. Lingdrenin lähtökohdaksi riittää yksinkertainen ideataso, josta hän alkaa kasvattaa – kliseisesti ilmaistuna – elämää suurempia tarinoita.

Esimerkki: romaanissa Dorén raamattu lähtökohtana on analfabeetti, luku- ja kirjoitustaidoton muistelija, joka alkaa purkaa elämäänsä Sony MZN 710 -nauhurille. Hän näkee maailman kuvina ja kykenee jäljentämään kadonneen Dorén raamatun kuvat muistelmiensa tueksi. Tai toisinpäin, romaanissa Oikea maisema, sokea urkuri sanoo: ”Taide on myös sokeille.” Ja taiteilija vastaa: ”Jos minä olisin sokea, maalaisin korvakuulolta.”

Meillä Lindgrenin etäinen, kirjallinen sukulainen on Veikko Huovinen. Vielä lähemmäs pääsee Mikael Niemi menestysromaanillaan Vittulajänkä. Kaikki ponnistavat pohjoisen suullisesta kertomaperinteestä, johon kietoutuu veijaritarinoita, magiaa, naurettavaa hulluutta ja ylivertaista liioittelua.

Muistissa –romaanissaan kirjailija kokee aluksi muistelmiensa kirjoittamisen mahdottomaksi ja väittää kustannustoimittajalle, ettei hänellä ole muistoja. Tai ne ovat valheellisia. Tai jokaisella ruumiinosalla on omat muistonsa, joita on mahdoton sovittaa yhteen. Lopulta huimia tarinoita alkaa soljua.

Silkan mielikuvituksen sekaan Lindgren ujuttaa usein mielipiteen tai vakaumuksensa: ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan! Sisältö on sivuseikka, mitätöntä. Pääasia on muoto! /…/ Saatan hyvinkin kirjoittaa mistä tahansa, kunhan löydän asiaan kuuluvan muodon! Muoto on pyhä! Meidän ikuisuuden kaipuumme on muodon kaipuuta. /…/

Luullakseni, muistan, olisin saarnannut, että intohimoisesti iloitsin siitä muodosta jonka löysin. Kuulin ja näin miten se sulkeutui kuin muna, jonka kuori sulki sisäänsä vettä etsivät ihmiset. Ja miten loppu oli välttämätön ja väistämätön juuri muodon tähden. Kaikessa kohtuuttomuudessaan. Ja miten kontrapunktit voisi livauttaa sekaan vain minun itseni ja mestarini Gustav Mahlerin iloksi.”

Summa summarum: Lindgren kykenee aina punomaan tarinoihinsa yllättäviä näkökulmia. Ja kuten otsikko julistaa, teksti tarjoaa aina lukemisen iloa ja jotain sanojaan suurempaa. Vahva suositus!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Vieläkö on Vittulajänkä lukematta

2. Fantasiaa Borgesin tapaan: Musteapina ja kuvitteellisten olentojen kirja

…………………………………………….

Maailmanmaineeseen haudan takaa

Edellinen päivitykseni nosti sos-mediassa keskustelua ”ikärasismista” kirjailijoita kohtaan. Tulenkantajien kirjallisuuspalkinto vientiponnisteluineen ”nuorille, kauniille ja rohkeille” on paikallaan. Tarkempi pointtini oli, ettei kirjaa (ja kirjailijaa) ole olemassa ilman näkyvyyttä. Harva kyselee kirjaa kaupasta tai lainastosta aivan sokkona.

Mutta – kuten sanoin, tärkeintä on kirjoittaa ja luottaa työhönsä. Nostan tähän uudelleen parin vuoden takaisen päivityksen. Kaikki on mahdollista.

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut nyt Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

2. Runo, Tomas ja Nobel

…………………………………………..

Totuuden itsekkyydestä on oltava kuin kulkutauti

Blogin piti ruotia tänään Juha Hurmeen ”romaani” Nyljetyt ajatukset. Siirrän sen tulevaan päivitykseen, koska luin aamulla Hesarista suomenruotsalaisen kirjailijan, Lars Huldénin (5.2.1926 – 11.10.2016) muistokirjoituksen.

Huldén ei ole ollut erityinen suosikkini. Muistan silti hetken yli kaksikymmentä vuotta sitten. Avasin ensi kertaa Pentti Saaritsan suomentaman kokoelman Taivas tummuu, mutta valkoisiin pilviin osuu valo. ”Jävla bra dikter”, ajattelin.

Nappasin kokoelman hyllystä ja tarkistin mielikuvani. Kääntelin koirankorvilla merkittyjä sivuja ja ensimmäinen mielikuvani kirjallisesta sukulaissielusta oli puolalainen nobelisti Wislawa Szymborska. Kummatkin päättävät runonsa hienosti: ei kaiken kiinni naulaavaan maksiimiin, vaan oivallukseen, joka jatkaa tekstiä.

Huldénin bibliografiaan ehti kertyä reilusti yli viisikymmentä julkaisua. Valtaosa runoutta. Hän oli myös kielentukija ja kääntäjä, eikä karttanut muitakaan ilmaisun lajeja: lauluja, näytelmiä, kabareeta…

Lainaan tähän kaksi tekstiä mainitusta kokoelmasta. (wsoy 1991) Ensimmäinen, aforistinen kiteytys kertoo kirjailijasta itsestään. Toinen on osoitettu meille kaikille.

…………………………

Mielikuvitukseni lentää nyttemmin matalalla.

Haaverien vaara on sen takia

suurempi kuin ennen.

…………………………

Tärkeä tehtäväsi, narri, on saada

ihmiset käsittämään itsekkyytensä.

Totuuden sanominen heille suoraan

ei käy päinsä, kiihtyisivät vain,

lähtisivät ehkä kesken kotiin

tai kapakkaan.

Totuuden täytyy iskeä heihin

vasta kotimatkalla

tai yöllä, kun he heräävät

ja ovat nähneet unta.

Tai kenties paljon myöhemmin

kun he kokevat jotakin joka

tuo heidän mieleensä sen mitä teit ja sanoit.

Totuuden itsekkyydestä

on oltava kuin kulkutauti joka tarvitsee

itämisaikansa ennen kuin se puhkeaa.

Mitäkö sitten tapahtuu?

Useimmissa tapauksissa ei mitään.

……………………………………………..

Blogin ekstralinkeissä aiheesta lisää:

Suomenruotsalainen runous ja pitkät tauot lemmensanojen lomassa (23.8.2010)

Sensuroitu typeryksiltä ja diktaattoreilta (12.12.2013)

……………………………………………..

Vahva kaunis nainen

Lyhyt päivitys eilisen Tyttöjen päivän kunniaksi. Voisi tietysti ajatella, että tekstini loppukiteytys ottaa myös kantaa Yhdysvaltain presidentin vaaleihin. Toivoa sopii, että maan 58. presidentti, joka astuu virkaansa kahdeskymmenes tammikuuta 2017, on nainen.

Marilyn Nelson. Kuva: www.dodgepoetry.org
Marilyn Nelson. Kuva: www.dodgepoetry.org

Suomentelen joskus runoja omaksi ilokseni. Näin löysin myös palkitun Marilyn Nelsonin, 1946 syntyneen amerikkalaisrunoilijan. Hänen lyhyissä ja näennäisen yksinkertaisissa teksteissään on tehoa ja huumoria, rivit eivät sulkeudu, vaan jäävät jatkumaan lukijan mielessä.

Henri Matisse (1923)
Henri Matisse (1923)

Nainen peilissä on suosittu aihe koko taidehistorian mitalta. Valitsin kaksi kuvaa osapuilleen samalta aikakaudelta: ekspressionista fauvismia ja surrealismia. Ne varioivat Marilyn Nelsonin kahdeksan rivin hienoa kiteytystä, jonka nimestä nappasin juttuni otsikon.

Paul Delvaux (1948)
Paul Delvaux (1948)

Vahva kaunis nainen

tapasi minut peilissä

yhtenä yönä.

Hei,

minä sanoin,

mitä sinä täällä teet?

Hän kysyi minulta

saman kysymyksen.

……………………………………………..

Blogin ekstralinkissä:

Parin vuoden takainen nobelveikkaukseni on edelleen voimassa

……………………………………………..

Maailmantähti Patti Smith tuntee kirkasta iloa

Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16
Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)

Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.

”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”

Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)
Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.

Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.

”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”

………………………………………….

Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa

1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.

2. Bo Carpelan ja Paul Klee.

………………………………………….

”Hän sanoo ettei kuole koskaan”

Aamulehti julkaisi tänään (28.5.) Juhani Branderin hienon koko aukeaman jutun Cormac McCarthyn tuotannosta. Kirjailijaa pidetään yhtenä amerikkalaisen nykyproosan ”parhaista”. Brander nostaa juttunsa pääosaan McCarthyn Rajatrilogian: Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Oman listani ykkönen on edelleen Kaijamari Sivillin suomennoksena vuonna 2012 julkaistu Veren ääriin. Tein siitä taannoin arvion blogiin. Nyt se on nostettava tähän uusintana.

……………………………………………………………………

Suoraan asiaan: luin viikonloppuna tähänastisen elämäni vaikuttavimman kirjan. En sano, että parhaan, sellaiset asiat ovat suhteellisia. Cormac McCarthyn Veren ääriin on järkyttävä, rankka ja raivostuttava. Romaanin syvin sanottava kätkeytyy säännöllisiin järjettömien tekojen ja kuoleman kuvauksiin. Näin on kuitenkin kirjoitettava, jotta romaanin ydin paljastuu.

Cormac McCarthy, kuva: Marion Ettlinger
Cormac McCarthy, kuva: Marion Ettlinger

McCarthyn romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Kaijamari Sivillin suomennos 2012. Romaani on nostettu useassa yhteydessä amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkikolmikkoon Philip Rothin Amerikkalaisen pastoraalin ja Don DeLillon Alamaailman kanssa.

Pokkarin takakannessa sanotaan, että Veren ääriin on ”lännenromaani, joka kääntää päälaelleen tavan jolla Lännestä kerrotaan.” Sekin on totta, mutta määritelmänä kovin kapoinen. Joissakin arvioissa olen törmännyt samaan luokitteluun. Kirjan varsinainen viesti on jäänyt tavoittamatta.

Veren ääriin kertoo tarinan 1850-luvulta. Teksasin erämaissa liikkuu Glantonin jengi, joille intiaanien päänahat ovat rahanarvoista kauppatavaraa. Romaanin päähenkilö on nimeämätön ”Poika”, joka edustaa tarinassa edes mahdollisuutta hyvään ja myötätuntoon. Hänen vastaparikseen asettuu tuomari Holden, joka on sivistynyt ja älykäs, mutta saatanallisen sydämetön ja julma.

Kuva sivustolta: thecivilwarparlor.com
Kuva sivustolta: thecivilwarparlor.com

Romaani hyödyntää Raamatullisia metaforia ja asettuu hyvän ja pahan pohdinnassaan vaikkapa Shakespearen ja Dostojevskin tavoin maailmankirjallisuuden klassikoiden ketjuun. Dualistisen asetelman kolmanneksi kasvaa rajaseutujen ja erämaiden armoton luonto, joka alistaa siellä kulkevat tahtoonsa. Eikä nyt ole kyse tavanomaisista kuvauksista, McCarthy antaa luonnolle omalakisen ja aktiivisen toimijan hengen.

Sivillin suomennos ansaitsee kehut. Replikointi on upotettu tekstiin ilman sitaatteja tai dialogiviivoja. Niissä käytetään myös modifioitua murretta, joka ilmaisee puhujan sosiaalisen aseman, sivistyneisyyden tai oppimattomuuden eron. Romaanin edetessä väkivalta ja rumuus kääntyvät oudoksi kauneudeksi. Magian saa aikaiseksi McCarthyn säkenöivä ja ilmaisuvoimainen kieli.

Kirja kaihertaa mielessä lukemisen jälkeen ja pulputtaa uusia oivalluksia ja näkökulmia. Päähenkilö vertautuu Kristusmyyttiin, hänkään ei perimmältään tunne isäänsä. Persoona on kuitenkin ristiriitainen suhteessaan hyvään ja pahaan. Piru on yleisesti mielletty karvaisena sarvipäänä, tuomari Holdenista on tehty kuvan vastapari, karvaton valkoinen mies, kuin jättiläiskokoinen imeväinen.

Pojalla on mahdollisuus tappaa pahuuden olemukseksi henkilöitynyt tuomari, mutta hän ei sitä tee. Lopullisen välienselvittelyn koittaessa Holden sanoo hänelle: ”Kuule minua, mies. Minä puhuin erämaassa sinulle ja vain sinulle ja sinä et ottanut sitä kuuleviin korviisi.” /…/ Meidän kahdenvälinen kauna oli valmiina ja odotti jo ennen kuin tapasimme. Ja silti sinä olisit voinut muuttaa kaiken.”

Verenvuodatuksen symboliikka on kirjassa läsnä monin tavoin, aivan kuten se on keskeinen tekijä Kristuksen lunastusmyytissä. Nämä rivit eivät riitä arvioksi, eivät edes hipaisemaan McCarthyn romaanin syvyyttä. Suositus tämä voisi olla. Lue Veren ääriin. Miksi? Koska historia näyttää miten tärkeää on tunnistaa paha, sillä se on ikuinen kuin tuomari Holden:

”Hän ei nuku koskaan. Hän sanoo ettei kuole koskaan. Hän tanssii valossa ja tanssii varjossa ja on suuri suosikki. Hän ei nuku koskaan, tuomari. Hän tanssii, tanssii. Hän sanoo ettei kuole koskaan.”

……………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä toinen amerikkalaisen proosan kova nimi: ”Kirjailija ja vastenmieliset tyypit”

…………………………………………………………….

Nainen ja kottarainen

Aamulla ensimmäiseksi hierojalle. ”Huollossa” pitäisi käydä useammin, turha kärsiä niskavaivoista, jotka voisi hoitaa ennakkoon. Ja huomenna kohti merta. Se onkin ensimmäinen kalareissu koko vuonna.

Kuva: Kalv.org
Kuva: Kalv.org

Blogin päivitys tarjoaa nyt niukkuuden estetiikkaa. Hain tekstiksi jotain hyvin yksinkertaista. Kun en halunnut haikuja sen paremmin kuin tankojakaan, tehtävä ei yllättäen ollut helppo. Varsinkin, kun halusin pitää kiinni William Carlos Williamsin teesistä: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja asioita, älä sotkeudu ideoihin.”

Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo
Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo

Lopulta löysin etsimäni Kalevi Seilosen toimittamasta kokoelmasta Toistasataa runoilijaa (Tammi 1989), johon hän on kerännyt suomennoksia 60-luvun kulttuurilehdistä. Teksti Cees Buddingh & Karel Schippers. Suomennos Heimo Pihlajamaa.

L I N T U

Suuren päivälehden toimittaja sai kerran puhelinsoiton vanhalta naiselta, joka kysyi: ”Voisitteko sanoa minulle, mikä tuo lintu on joka on tuossa taloni edustalla? Toimittaja vastasi: ”Kottarainen.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä isompaa asiaa: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

…………………………………………………..

Lupaathan tappaa itsesi

Kun kirjalla on harvinaisen huomiota herättävä nimi, ei päivityksen otsikoksi kannata muuta harkita. Florian Huberin viime vuonna Saksassa julkaistu teos julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena tämän vuoden tammikuussa.

Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa kuvailevaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.

”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.

Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.”  Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.

”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.

Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945
Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945

Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.

Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”

Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?

………………………………….

Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.

………………………………….

Ekstralinkkissä blogi pohtii perikatoa ja rakkautta. ”Adolf Hitler ja Etty Hillesum”.

………………………………….