Elämä. Henk. koht.

by

24.1.2012

13:23

7 kommenttia artikkeliin Elämä. Henk. koht.

Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Päiväkirjat, Runous

, , ,

Lupasin tänne jotain hyvin henkilökohtaista.

Äiti täyttää ensi viikolla 83 vuotta.

Omin avuin liikkuminen on välillä hidasta, mutta onnistuu. Pää pelaa kirkkaasti ja tämän päivän asiat ovat yhtä hyvässä muistissa kuin lapsuuden kuvat. Turhien tavaroiden hamstraushalu on yhä lisääntynyt. Sairaalakäynneiltä ei ole vältytty ja sydämentahdistin asennettiin pari kuukautta sitten.

Kaarina Siro, 83 vuotta 3.2.2012

Äitini on aina kirjoitellut asioita ylös. Ei niitä päiväkirjoina voi pitää, muistivihkoja ja paperilappuja lojuu siellä sun täällä. Katkelmia kaikesta mitä kuvitella saattaa. Mutta sellaista on elämäkin. Ei mikään kaunis ja hiottu kaari, vaan sisäisen minän tuottamaa sekalaista ajatussilppua josta kokonaisuutta kasaillaan.

Kokosin yhdestä äidin vihkosta runon. Erimielisyytemme koski ensimmäistä riviä. Pitäisikö siinä mainita henkilö nimeltä. Sovimme että Netanjehu saa edustaa tässä kaikkia kaltaisiaan, jotka ajattelevat ”Si vis pacem, para bellum.” (Jos haluat rauhaa, hanki sotaa)

Jaan tähän runon kaikkien kanssa. Ensi viikolla olen jo Malagan kupeessa, viivyn helmikuun yli kirjoittelen siellä (ja sieltä) aivan uusia asioita.

”Israelin pääministeri Netanjahullekin sellaiset terveiset,

että kointähti hänen sydämessään koittaisi ja hänestä tulisi

niin heikko lenkki, että sotahuurut päästä hälvenisi.”


Sairaalan vihko on tekstiä täynnä, muistissa

päivän tapahtumat pienintä murua myöten ja

vailla viimeistä käyttöpäivää – asiat vain

ottavat loikkia seitsemän peninkulman saappailla:

”vuonna neljäkymmentä sai kauppahallista ostaa tiskin alta

sodassa kuolleiden hevosten lihaa ja rasvaa

jatkosodan aikaan, kun kaikki oli kortilla mustan pörssin kauppiaat

varastivat pienikokoiset koirat ja myivät jäniksen lihana

yhdessä Tammelan yleisen saunan porstuassa

emme me kaikki kuolemassa nuku

vaan kaikki me muutumme – siunaa Herra meitä ja ehtoollista

vaikka se kannibalismia muistuttaakin

huomenna haluaisin lähteä tälläämään itselleni talvihattua

käytäisiin kirpputorilla ja sitä ennen voisi miettiä

sitä johdatustähtee ja kuunnella linnunlaulua –

ollaan vaan helläsydämiset toisiamme kohtaan

se peittää syntien paljouden, näin sanotaan sanassa

ihanteellisia oltiin viime vuosisatojen kirjallisuudessa

vaikka Aleksis K. käytti kansan kieltä… ja viinaakin

kuinkahan mitäänsanomaton olisi ollut Väinö L.

ellei hän olisi pysynyt niin tiukasti totuudessa

minua Herra on kurittanut, vaan ei ole vielä ottanut hengiltä

kuinka tyytyväinen saan olla, että vielä välillä jaksan ulos

ja aika armoton palvelija olen, kun näitä töherryksiäni teen

vaikka toiset raataa töissä iltansakin

lempeni ruusut ne kukkivat varhain

tuoksunsa maailman tuulet jo vei, armaani ainut

mun haaveeni parhain, mua enää koskaan hän muistele ei

säilytä Jumalan sinulle antama persoonallisuus

älä ole kenenkään varjo tai matkija

voimakkaita ihmisiä ovat ne, joita on häiritty

estetty ja ahdistettu.”

Back to basic – takaisin Pyynikille!

by

19.1.2012

19:52

1 kommentti artikkeliin Back to basic – takaisin Pyynikille!

Kulttuuripolitiikka, Mielipidekirjoitukset, Moderni taide

, , , , , ,

Lupasin tänne vielä asiaa Guggenheimista. En muista hanketta, joka olisi aiheuttanut vastaavaa mielipiteiden vyöryä. Nyt Hesarin yleisönosastossa asiaan esittää aivan utopistisen kantansa jo Mannerheimin Lastensuojeluliiton liittovaltuuston jäsenkin.

Kun soppa alkaa kiehua yli, kattila pitää nostaa levyltä. On syytä muistaa, että blogini tarkoitus on tukea kulttuurin sisältöjä. Ei kiistoja. Hanketta ajavat leijuvat toiveidensa todellisuudessa. Vastustajilla on esittää realistisia lukuja mielipiteidensä tueksi.

Pyynikin näkötorni, tammikuu 2012.

Edellisestä jutustani haluan nostaa tähän uudelleen vain Leif Jacobssonin virkkeen: ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituutioiden raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.”

Tähän sopii naurettavan yksinkertainen esimerkki, jonka lupasin. Ei siitä sovi puhua Guggiksen kanssa samana päivänäkään, mutta hanke konkretisoi Jacobssonin ajatusta taiteesta, joka on vetovoimaista, läsnä olevaa ja kaikkien helposti saavutettavissa.

Tampereelle on laadittu MasterPlan: ”kokonaisvaltainen kaupunkivalaistuksen Suuri Suunnitelma, joka lisää kaupungin persoonallisuutta ja vetovoimaa valaistuksen keinoin.” Pimeyttähän meillä piisaa – ja ihan ilman lisenssimaksuja.

Pyynikki, tammikuu 2012.

Valonauha-sarjateos sisälsi viisi osiota. Kuvani ovat Pyynikiltä. Harmi vain, että teos on jo purettu. Mutta voihan ajatella, että puhun ensi vuoden tapahtumista kerrankin ajoissa. Katsoin teoksen kolme eri kertaa ja väkeä oli aina valtavasti liikkeellä.

Teos koostuu kahdesta osasta. Valosuunnittelun opiskelija Carita Elkon ”Kätketty” keskittyy näkötornin ympäristöön: ”Torni näyttäytyy katsojalle uljaana maanmerkkinä, mutta sen huipulta paljastuu katsojalle vielä vaikuttavampi näköala. Ympäröivä metsä on täynnä liikettä ja arvoituksia.”

Kokonaisuuteen liittyy myös Satu Leskisen ”Kaiut” videoteos. Elämys hyödyntää historiallisia kuvia, jotka luovat paikkaan aivan uuden ulottuvuuden jokapäiväisestä elämästä tänään ja vuosikymmeniä sitten.

Pyynikki, tammikuu 2012.

Nyt kun juttuni on lipsahtanut korskeasta kansainvälisyydestä vaatimattomaan kotiseutusarjaan, on syytä hakea tähän runo. Se löytyy Markku Toivosen kokoelmasta Kuka yössä herää (Savukeidas 2006).

Siinä puhutaan Guggenheimia isommista asioista: valosta, kotiharjusta ja elämästä. Ja ennen kaikkea, runoilija Toivonen asuu Pyynikin harjun Pispalan puoleisella rinteellä, joten tuntumaa on.

VALON IKÄ

Kun planeettamme / saapuu radallaan / lähimmäs aurinkoa, / vain kahdeksan minuuttia tarvitaan,

ja harhailematta valo tavoittaa vuoret, / merten aavikot, kotiharjulla / liekehtivän rinteen: / käppyräisen männyn sylissä / nyt katselen tuulta.

On aurinkoja.

Että ihmisen silmistä / virtaava valo minut / tavoittaisi, valo, / silmien sisältä virtaava – / siihen tarvitaan koko elämä.”

………………………………..

PS. Vaikka äiti kielsi, pistän seuraavaan postaukseen jotain hyvin henkilökohtaista.

Mitähän ne siellä Guggenheimin säätiössä ajattelevat meistä suomalaisista?

by

13.1.2012

14:59

1 kommentti artikkeliin Mitähän ne siellä Guggenheimin säätiössä ajattelevat meistä suomalaisista?

Arkkitehtuuri, Journalismi, Kulttuuripolitiikka, Moderni taide, Uutiset

, , , , , , ,

Aluksi lämpenin Helsingin Guggenheim-hankkeelle. Tutustuttuani asiaan tarkemmin käänsin takkini. Kyse on epärealistisesta toiveajattelusta ja taloudellisesta hirttosilmukasta, joka syö kohtuuttomasti kulttuurin niukkoja resursseja.

Guggenheim, New York.

Guggenheimin taidekokoelma perustettiin 1937. Arkkitehti Frank Lloyd Wright suunnitteli sille oman museon New Yorkiin 1959. Nykyään Peggy Guggenheimin lahjoittamaa kokoelmaa hoitaa Solomon R. Guggenheimin säätiö osana museon toimintaa. Muualla maailmassa museon nimeä kantaa neljä kaupunkia: Abu Dhabi, Berliini, Bilbao ja Venetsia.

Guggenheim, Abu Dhabi.

Brändillä on Euroopassa kova maine erityisesti Bilbaon museon ja Frank Gehryn Wau-arkkitehtuurin ansiosta. Lehdet kehuvat ilmiötä kilvan ja unohtavat säätiön toteuttamatta jääneet hankkeet.

Tiivistän Helsingin taidemuseohankkeen kritiikin kolmeen teesiin Alexander Stubbin tapaan. Haalin tueksi kovia nimiä, koska näin pieni piipittäjä tarvitsee niitä.

1. Leif Jacobsson toimi Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana, mutta loikkasi 2012 alusta Svenska Kulturfondeniin. Näin hän sanoo tasan vuosi sitten:

“En halua Suomeen enää yhtään uutta taideinstituutiota. Esimerkiksi nykyiset kulttuuritilat pitäisi saada paremmin kaikkien – sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien käyttöön. Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituution raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.”

2. Silja Rantanen on kansainvälisen tason taiteilija ja Suomen Kuvataideakatemian professori. Guggenheimille jyrkkä EI ja sen tiukat perustelut löytyvät Ykkösen aamu-tv:stä. (linkki) Rantasen mukaan jo kahden miljoonan euron selvitys on tyhjä kupla ja tiedot alakoulutasoa.

3. Olen pitänyt kriitikko Otso Kantokorpea taidekentän kovan luokan asiantuntijana. Hän ei innostu hankkeesta: ”Jos museo toteutetaan nykyisen suunnitelman mukaan, se ei tuo suomalaiselle kuvataidemaailmalle minkäänlaista lisäarvoa. Itse asiassa se vähentäisi kuvataidetarjontaa, koska kaupungin taidemuseo lopettaisi näyttelytoimintansa ja Guggenheim keskittyisi myös arkkitehtuuriin ja designiin.”

Guggenhein, Bilbao.

Summa summarum: Guggenheim ei ota riskiä eikä kanna vastuuta, vaan haluaa kerätä miljoonien lisenssimaksut. Kuvataideakatemian vararehtorin, Jan Kailan mielestä hommassa on kiristyksen maku: ”Tähän on kasvatettu sellainen tunnelma, että tarttukaa tarjoukseen tai muuten ette saa pitkään aikaan mitään.”

Hankkeeseen alkaa kertyä otsikon henkeä. Yllättäen ihan New Yorkista asti lähestytään Meitä kansainvälisellä brändillä. Kyllä pitäisi olla imarreltu ja kaivaa kukkaroa. Mutta miksi rahoittaisimme Guggenheimin säätiötä saamatta vastineeksi oikeastaan muuta kuin taidemuseon nimen?

Hanketta on puolusteltu taiteen kansainväistymisellä. En väheksy, mutta muistutan, että taiteen arvo on aina sen sisällössä. Ja tekijän voimassa. Tuskin Stefan Lindforsin kansainvälinen maine olisi Guggenheimilla rakentunut. Sen paremmin kuin Osmo Rauhalankaan, joka nyt on asettunut museohankkeen puolelle.

……………………………………………………………

ARVOSTELIJAN ON SYYTÄ ESITTÄÄ jotain mielipiteidensä vastapainoksi. Onko taiteen tehtävä kerätä turisteja Helsinkiin? Vai onko se aivan jotain muuta? Seuraavassa postauksessa naurettavan yksinkertainen esimerkki ihan toisesta todellisuudesta.

Kirjailija, jota ei Otava oikaissut eikä WSOY potkaissut

by

6.1.2012

15:22

1 kommentti artikkeliin Kirjailija, jota ei Otava oikaissut eikä WSOY potkaissut

Kirjallinen huumori, Kirjat, Kulttuuri, Kustantajat, Lastenkirjallisuus, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Vuoden ensimmäinen juttu lähtee kaukaa ja kertoo maisen kunnian katoamisesta. On vaikea arvioida teeman ”kiinnostavuusastetta”, mutta lopun arkistolöytö on mitä mainiointa materiaalia täällä jatkamalleni Unohdettujen runojen klinikalle.

Jalmari Finne (11.8.1874 – 3.1.1938) kuoli liki päivälleen 74 vuotta sitten. Hän oli oman aikansa l´uomo universale, renessanssi-ihminen, joka tänä päivänä muistetaan ensisijaisesti Kiljusen herrasväki -kirjasarjastaan. Eikä sitäkään voi vähäisenä saavutuksena pitää.

Jalmari Finne, Kiljusen herrasväki.

Finne ehti moneen: Kiljusten lisäksi syntyi romaaneja yli tusina, näytelmiä kymmenkunta, Pitkäjärveläiset on yhä kesäteattereiden vakiokamaa. Novelleja, artikkeleita… suomennoksia ranskan- ja saksan kielestä. Finne toimi ohjaajana Suomalaisessa teatterissa, johtajana kahdessa muussa, harrasti sukututkimusta, säveltämistä ja grafologiaa. Hän oli myös historioitsija, joka aloitti Suomen asutuksen yleisluettelon laatimisen.

Aikalaiset arvostivat Finneä. Kuusikymmenvuotisjuhlat Kangasalla olivat kansallinen merkkitapaus. Vieraita saapui ympäri Suomea: ”Nimismies Neronen toimittaa kirkon ovelle poliisin, joka pitää tietä auki kutsuvieraille, jotka ensiksi saavat tulla kirkkoon. Maantielle on tilattu kaksi liikennepoliisia, jotka järjestävät autojen parkkeerauksen…”

Finne kirjoittaa rouva Minna Friskille missä järjestyksessä kirkossa istuvat presidentti Kyösti Kallio, maaherra, valtionarkistonhoitaja ja pappissääty… Saarnan jälkeen seuraa teatteriesitys ja ”Yöllä sunnuntaina vasten sytytetään merkkitulet kaikissa Hämeen pakanuudenaikaisissa linnoituksissa, jotka ovat korkeilla paikoilla. Seitsemäänsataan vuoteen ei näitä valkeita ole käytetty.”

Kirjailijan äitikään ei jäänyt juhlallisuuksista paitsi, kun ”Englannin lähettilään rouva Sperling laski äitini hautalaatalle kimpun tummanpunaisia ruusuja.”

Kirjailija itse lahjoitti seurakunnalleen viisisataakiloa painavan kromiteräksisen kirkonkellon, johon oli valettu teksti: ”Herra, anna meille voimaa rakastaa Hämeenmaata kaikella työllä ja toimellamme niin että viimeisenä tilinteon päivänä meidät siinä nuhteettomiksi löytäisit.”

Koko Finnen pitkä kirje hengästyttävine kunnianosoituksineen, airueineen ja tuomiorovasteineen löytyy vuonna 2003 julkaistusta kirjasta Augustan tanssikenkä. Eräitä Pirkanmaalla eläneitä kynäniekkoja 1811 – 1944. Sana-assemblaaseja, toisten aineista värkännyt Kari Aronpuro.

Taiteilijan valtiomiesmäistä juhlintaa on vaikea kuvitella tämän päivän maailmaan. Nyt kansallissankareina juhlitaan siiderihiprakassa presidenttiä halailevia kiekkoilijoita ja postimerkkiin pääsee ”ilmaveivillä”.

Jalmari Finne.

Lopuksi onnitteluruno, jonka Ilmari ”Iki” Kianto kirjoitti myöhästyneensä tervehdyksenä kollegalleen. Varsinainen arkistojen aarre sekin. Ja osoittaa, että jotkin asiat sentään säilyvät:

”Suomussalmen sulttaanin, Ryysyrannan ruhtinaan, Turjanlinnan ja Hölmölän kaanin tervehdyssanat 60-vuotta täyttäneelle ammattiveljelleen Jalmari Finnelle anno Ukko Petri 1934.

Post festum:

Tuhattaituri Jalmari Finne, / Sinä et ole professori Rinne, / Sillä sinulla on kirjava kistu, / siis lukkojen takana et istu — / On arkussasi ain tavaroita, / On kultaa ja messukasukoita, / Kirkonkelloja ja kirnuvoita, / Joita ilman torakoita / Sinä lahjoittelet muille, / Sinun armosi siunatuille, / Ettäs olet sinä ainokainen, / Rikas juutas kuin juutalainen, / Mikä poikkeus on kirjailijoissa, / Jotka rämpivät kurjuuden soissa, / Ja joilla ei ole kymppiä köyhälle antaa, / Vaan saavat omnia meansa kantaa / ollen säännöllisesti Aleksis Kiveä, / Tosin vailla suurta nimeä, / Itse asiassa Kiveäkin korkeemmat, / Omasta mielestänsä tärkeemmät, / Kuten kaikki sen tiedämme, / Jotka Kordelinia siedämme!

Oi onnen mykrä, sinä Jalmari, / Sinä Finne – Fennicus – Filmari, / Nyt yhtä vanha kuin Kalmari / Tai niin kuin Ego Ipse Ilmari, / Olet Ruhtinas taiteilijain parvessa, / Sulla on kilikello sarvessa, / Voit ajaa vaikka isvossikalla / Ja sinua ei vikuuta halla, / Kuten yritti Eino Leinolle kerran, / Kun hurrasi hän päivän verran / Ja lähetti ajurin Otavasta pennejä perimään — / SINUN lakeijasi ei mene kerimään!

Sinä kehräät kuin Egyptin kissa / Anitshkovan palatsissa, / Näet ihania itämaisia unia / Ja itse munit kultamunia — / Sinua ei Otava oikaise / Eikä W.S.O.Y potkaise / Ja sulle merkitsee hölynpölyä, / Jos opus jää painamatta, / Et nosta suurta mölyä / Tuli tai jäi tulematta / Romaani se uusi — / Sinä kauniisti korjaat luusi, / Suhdittelet suusi… / Ja sulla palaa aina joulukuusi!”

…………………………………………………………………………………………

Omnia mea = kaikki mitä omistan, Ego ipse = minä itte.

Uuden vuoden ottelu – fysiikka vastaan lyriikka!

by

30.12.2011

19:04

2 kommenttia artikkeliin Uuden vuoden ottelu – fysiikka vastaan lyriikka!

Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Runous, Tiede

, , , , ,

Einsteinin ensimmäinen, erityinen suhteellisuusteoria hylkäsi absoluuttista aikaa tikittävän kosmisen kellon ja sekoitti ajan ja paikan käsitteet. Tällainen kaikkeus ei kehity, se ainoastaan on. Voidaan ajatella, että mennyt ja tuleva ovat siinä ”läsnä koko ajan.”

Brittien tiedelehti New Scientist käsittelee 19.1.2008 artikkelissaan aikaa: ”Maailmankaikkeuden ovelin temppu on uskotella meille, että aika on todellista.”

Ihmisellä on taipumus havitella maailmaa haltuun tieteellisillä metodeilla ja matemaattisilla suureilla. Uusimmat teoriat kyseenalaistavat havaitsijasta riippuvan aikakäsityksen. Niiden mukaan eräillä kaoneiksi nimetyillä hiukkasilla on ajallinen suunta, joten mikromaailmakaan ei voisi uhmata ajan ”lineaarista” virtaa.

Kari Enquist sanoo kuitenkin: ”Totta puhuen aikakysymykset ovat niin vaikeita, että useimmat fyysikot nostavat kätensä niiden edessä.”

Kun vuosi vaihtuu, runoilija ei voi väistää vastuutaan, säkeiden siivellä kaikki on mahdollista. Lopullisia totuuksia odotellessa lähdetään uuden vuoden matkalle aikaan ja paikkaan – Gangesin rannalta Pyynikille ja pyykinpesulle:

Vuoden ensimmäisellä viikolla voit nähdä Merkuriuksen

Käärmeenkantajan tähdistössä

samaan aikaan Intiassa Gangesin tyttäret

kalkitsevat kasvonsa valkoisiksi

samaan aikaan Nepalin rinteillä eletään

vallanpitäjien valitsemaa vuotta 2068

samaan aikaan Himalajan vuoristossa

loppuu Hindujen Kali Yuga -kalenterin vuosi 5112

samaan aikaan samassa paikassa eletään myös

buddhalaisen ajanlaskun vuotta 2555

samaan aikaan Islamin yhteiskunnissa vietetään

Jumalan, Armeliaan Armahtajan vuotta 1432

samaan aikaan Pyynikin rinteellä valmistaudutaan

gregoriaanisen kalenterin vuoteen 2012

samaan aikaan ortodoksikirkoissa käytetään

juliaanista kalenteria, joka on siitä 13 vuorokautta jäljessä

samaan aikaan pyhä mies odottaa auringonpimennystä

ja Venäjän vanhauskoiset käyttävät kalenteria

jossa vuosia alettiin laskea maailman luomisesta –

runossa kaikki on kerralla läsnä:

Shusma Gautan, joka pystyttää pihalleen alttarin perustuksia,

nakit, perunasalaatti ja siiderit Siwan tarjouksessa,

rautakaupan raketit, roomalaiset kynttilät,

Karjala takaisin, pommipaketti kahdella kympillä

sekä Siri Viharin luostarin aamu, joka on alkanut

munkkien pyykinpesulla jo ennen rukoushetkeä

…………………………………………………………………………….

Toivotan mitä mainiointa tulevaisuutta kaikille ystäville ja yhteistyökumppaneille!

Kuva: Rajesh Kumar Singh/AP/Lehtikuva (Suomen Kuvalehti)

Tylsän tyypin Tallinnan-joulu

by

28.12.2011

19:56

Leave a comment on Tylsän tyypin Tallinnan-joulu

Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Kuulumisia kauempaa, Unohdettujen runojen klinikka

, , ,

Jotkut meistä ovat joulu-ihmisiä ja saattavat pitää muistakin pyhistä. Toiset arvostavat arkea. Kuulun jälkimmäisiin. Eikä sillä ole mitään tekemistä elämää isompien vakaumusten tai arvostusten kanssa.

Joillekin juhlan tuttu kulku tuo turvallisuuden tunnetta. Minulle ennustettava ja itseään toistava kaava aiheuttaa ahdistusta. Ei kiitos kuuselle, kaupoille, glögille, kinkulle, kalkkunalle, konvehdeille, kakuille, pukille ja tontuille. Porkkanalaatikko on hyvää, mutta sopii syötäväksi juhannuksena. Lahjat on lapsia varten, veisaan viis tuhannet kerrat kuulluista joululauluista.

Tallinnan satama 2011.

Halusin tylsän joulun Tallinnassa ja sain mitä tilasin: roiman vesisateen ja myrskyn, suljetut taidemuseot, vanhan kaupungin joulutorin villatumppuineen, pahaa siideriä ja kohtuullista viiniä, ensimmäisen kerroksen hotellihuoneen, jonka ikkunasta näkyi kivimuuri. Kuudella kympillä sekin korjattiin ja näköala parani.

Pikk Jalgin kujan päässä, Aleksanteri Nevskin kappelissa syttyivät tuohukset. Käsittääkseni siellä voi katua syntejään ja pyrkiä tasapainoon yhtä hyvin kuin muissakin temppeleissä.

Pakolliset joululaulut soivat hotellin aamupalalla, sitä vastoin paprika-porkkana-sipulimössö oli hyvää. Jouluaaton illalliseksi löytyi tarjouslohta sitruunakastikkeessa – aivan ok. Täysimittainen uima-allas oli myös mieleeni.

Ja sitten jotain, mitä ei meiltä löydy, mutta Tallinnan Rimin kylmätiskistä kyllä. Paikallisella kielellä Silmud, englanniksi Lamprey, suomeksi Nahkiainen. Tiedättehän sen raadonsyöjäkalan – säilykkeenä etikkahyytelössä. Nam!

Tallinnan kokemukseni ulottuu syvälle neuvostovuosiin saakka. Silloin tuttavaperheelle kuskattiin tuliaisiksi vaatteita, Chifonetin siivousrättejä, pussikeittoja, pastaa ja ennen kaikkea kahvia. Perhe Hääl epäili, etteivät he koskaan pääsisi porukalla vastavierailulle Suomeen. Toisin kävi.

Viru-keskuksen kirjakauppa 2011.

Joulureissulla piti toki käydä kirjakaupassa. Viru-kadun mainio myymälä on lopettanut. Ostoskeskuksen yläkerrasta löytyi sen sijaan jotain korvaavaa. Kirjoja voi istahtaa selaamaan rennosti. Ja kyllä, kuvan perällä on baari täysin anniskeluoikeuksin.

Edelliset kokemukset ja puheet antoivat pohjaa, kun kirjoitin runon kokoelmaani Satakieli! (2008). Näin lyhyessä ajassa ei meno ole muuttunut:

Jos nimistä voisi päätellä, länsisataman laivat haaveilevat

suurista seikkailuista: Amur, Arctica, South Star, My Dream.

Elämä on ohutta todellisuutta, vanha nainen painaa kätensä

ikkunalasin huuruun ja pyyhkäisee näkyviin

kämmenenleveyden Tallinnan rantaa.

Entisinä aikoina epäiltiin kaikkien olevan syyllisiä johonkin,

kertoo Virve H. Ei puhelimeen nimellä vastattu – sanottiin vain ”Da”.

”Ja minä ostin Suomeen palatessa kukkia itselleni”, vastaa mies.

Ikään kuin ystävät olisivat ne antaneet,

perhetutut eivät ole salakuljettajia. Heidän laukuistaan ei löydy

jumalatonta elämää, ikoneja – tsaarin pöytähopeista puhumattakaan.

Nyt kaupunki kasvaa teräksen ja lasin panssaria,

kaduilla jälkeesi sylkäistään, mutta eri syystä kuin ennen.

Rahamiehen maine on karissut, täällä rokataan ja räpätään

itsekunnioituksen biittejä: kuka sinä olet?

stydi stara vai presidentti? Pikku juttu. Kaikkihan siihen pystyvät.

Parempaankin.

Niin elämässä kuin kuolemassa

by

22.12.2011

13:52

Leave a comment on Niin elämässä kuin kuolemassa

Kuvataide, Kuvataiteilijat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka, Usko ja uskonnot

, , , , ,

Joulun sana tulee ykkösketjun runoilijalta, Sirkka Turkalta. Kuvana tuore harvinaisuus, taiteilija Petri Niemelän maalaama alttaritaulu, joka on lähdössä Laatokan rannalle Kaukolan kirkkoon.

Petri Niemelä, alttaritaulu Kaukolan kirkkoon 2011.

Kaukolan historia ylettyy kivikaudelle saakka. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 kylä jäi Novgorodin puolelle. Ortodoksinen kirkko muutettiin 1600-luvulla evankelisluterilaiseksi ja uusin, jo viides kirkko rakennettiin 1933. Jatkosodan aikana venäläiset pitivät kirkon tornia tulenjohtopaikkanaan.

Niemelän työhuone on Pyynikin Trikoon punatiilitehtaalla vastapäätä omaani. Seurasin alttaritaulun valmistumista alusta pitäen. Pohjana on paksu 126 x 94 cm havupuuvaneri, jonka päälle on pohjustettu maalauskangas. Alttarikaappi rakennetaan kuvan ympärille.

Alttaritaululla on poikkeukselliset odotukset. Tässä tapauksessa haluttiin realistinen näkemys Jeesuksen syntymästä. Pidän pelkistyksestä, syntymä ja orjantappura kuoleman ja lunastuksen symbolina samassa – elämän kaari.

Taustan sininen vaakalinja ja kuva-aihe muodostavat ristin keskustan. Sininen on Neitsyt Marian väri. Protestanttiset kirkot jättivät sen käytöstä, koska Mariaan ei meillä ole haluttu viitata, eikä häneen liittyviä juhlia vietetä. Enkelin ilmestyminenkin liitetään Jeesukseen. Nykyisin sininen väri on palaamassa luterilaisiin kirkkotekstiileihin.

Olen kirjoittanut tänne Sirkka Turkasta pidemmän jutun (4.2.2010) tarkemmat kehut löytyvät sieltä. Turkka on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjailijoista, Miss Melodraama, joka hallitsee kielensä keinot suvereenisti. Päivän teksti löytyy 2004 julkaistusta kokoelmasta Niin kovaa se tuuli löi:

Ei. Jos sinä lähdet, ei sammu mun taivaalta tähdet.

Susi nukkuu suolla, usva nousee

koiran ja minun räjähtäneestä laverista.

Susi kunnioittaa ja rakastaa aina,

mutta kuka vei häneltä kaiken valon,

syksyn kuulaat päivät.

Sen minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei

pidä ihmisen erottaman.

It´s raining in Georgia, it´s time to go,

mutta minä kysyn sinulta nyt, tahdotko

sinä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä

niin kivussa kuin sairaudessa

niin elämässä kuin kuolemassa.

Kun Herran kirkkaat aamut nousevat,

kun katsot ylös yöhön, taivaisiin.

Kun kaikki pettää, happipommit, letkut, laitteet,

jää siniset silmät auki, sinisimmät,

Jeesuksen silmät, kynnös auran jälkeen.

Ei kuolemasta siihen ollut. Ei.

Niin kivussa kuin sairaudessa,

niin elämässä kuin kuolemassa.

………………………………………………………

Hyvä ihmiset – kiitos vuodesta ystäville ja yhteistyökumppaneille. Toivotan kaikille mitä parhaita joulun pyhiä!

Puiden graafisuus, raha ja muita tärkeitä asioita

by

19.12.2011

15:13

1 kommentti artikkeliin Puiden graafisuus, raha ja muita tärkeitä asioita

Apurahat, Kulttuuripolitiikka, Kuvataiteilijat, Runous

, , , , ,

Muutama rivi ennen kuin päästään kuvaan ja sanaan. Valmisteilla oleva laki taidehallinnon uudistuksesta on vielä pahasti levällään. Lukiessani taidetoimikunnan esityslistoja tunnen itseni välillä tyhmäksi. Totta, mutta syy ei ole täällä maakunnallisella tasolla, vaan ristiriitaisessa informaatiossa, jota tulee ”pääkallonpaikalta” useista eri lähteistä.

Kaksi esimerkkiä: Opetus- ja kulttuuriministeriö esittää Kankaanpään taidekoulun ja Lahden taideinstituutin lakkauttamista. Syy: liian pienet ja korkeakouluyhteisöstä erillään olevat yksiköt.

Sauli Iso-Lähteenmäki, Luontokirja 2011

Taidetoimikuntien lukumäärää ollaan supistamassa (ehkä) ja niiden vertaisarviointiin perustuva päätöksentekovalta valtionavustusten jaossa ollaan siirtämässä valtakunnalliselle tasolle (ehkä). Kumpaakin ajatusta leimaa taiteen ja kulttuurin päätäntävallan entistä suurempi virkamiesmäisyys ja ”helsinkikeskeisyys”.

Viestini siis puolustaa alueellista päätöksentekovaltaa ja asiantuntemusta. Taide ei ole pykäliä ja numeroita, vaan sisältöä, joka tunnetaan parhaiten siellä missä sitä tehdään.

Hesari teki kaksi näyttävää juttua taidetoimikuntien jakamista apurahoista (9. ja 11.12.) Ensimmäisessä kritisoitiin sitä, että keskimääräinen apuraha ei jakaannu suuruudeltaan tasa-arvoisesti. Muuten jutut olivat hyvin positiivisia ja vailla edellisen, Kuukausiliitteen artikkelin provosointia.

Hesarin jälkimmäisessä artikkelissa taidetoimikuntien rahoittamat taiteilijat esitettiin ahkerina puurtajina. Pirkanmaan taidetoimikunnassa ollaan ylpeitä maakunnan taiteilijoista ja apurahan saajat ovat taiteenalansa kentässä vakuuttavia tekijöitä.

Olemme siis päässeet jutun kuvaan ja sanaan. Kuvituksena on kuvataiteen puolivuotisen työskentelyapurahan saaneen Sauli Iso-Lähteenmäen teos Luontokirja (syväpainovedos ja öljy puulle 2011).

Runon tarjoaa Kristiina Wallin, joka sai kirjallisuuden kokovuotisen työskentelyapurahan. Tämä lienee tekstin ”maailman-ensi-ilta” sillä Wallinin kokoelma Kaikki metrit ja puut ilmestyy helmikuussa 2012.

Tutkielmia ruumiista 2

Solmuja ja kankaita

Ruumiinsa voi sitoa monella tavalla. Ehkä kauneinta on verhoutua silkkiin tai villaan, lampaanhajuiseen karheaan. Raajat voi pakottaa liikkeeseen, joka on jatkuvaa kukkaan puhkeamista, kohoamista. Iho on valkoinen, hedelmän maitomainen sisus. Katso: nyrkin sisässä on toisenlainen maailma, typistetyt jalkaterät, lasten räpistelevät kädet. Suu toistaa liikkeiden kaikua kuin mantraa, mutta mikään rukous ei ole riittävä. Sana ei muutu lihaksi täällä, ei tässä valossa, jonka ikkunoiden heijastus kertaa tuhannesti ja vielä. Vieläkään en usko ajan lineaariseen muotoon, en kuutioiden muotoon, muodon järkähtämättömään päättäväisyyteen.

Pysyvää on: kontrastinen valo, puiden graafisuus ja veteen unohtunut laituri, sen hidas hajoaminen.

………………………………………….

Kaikki Pirkanmaan taidetoimikunnan taidealakohtaiset apurahat täällä.

HUOM! Niille joita taidehalinnon uudistuksen tila kiinostaa tarkemmin: Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajan Pertti Timosen artikkeli Aamulehdessä 20.12. luettavissa täältä.

Onnittelut 60-vuotta pätkätöitä puurtaneelle!

by

16.12.2011

14:26

Leave a comment on Onnittelut 60-vuotta pätkätöitä puurtaneelle!

Ammatit, Ikonit, Kirjallinen huumori, Sarjakuvat

, , ,

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Aku Ankka 60-vuotta.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60-vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Aku Ankka 60-vuotta Suomessa.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

Olin tipahtaa omaan ansaani

by

10.12.2011

19:00

Leave a comment on Olin tipahtaa omaan ansaani

Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuspalkinnot, Lukeminen, Psykologinen romaani, Pulitzerin palkinto, Suomennokset

, , ,

Vuosien varrella on tullut toimittua useammankin kirjoittajan ateljeekriitikkona, esikoisteoksia on viilattu kaiken kokenutta kustannustoimittajaa varten. Joskus yhteistyö on jatkunut ensimmäisen julkaisun jälkeenkin.

Olen välittänyt ahkerasti eteenpäin aikanaan Helena Sinervolta saamaani ohjetta: ”Lukeminen on paras kirjoittajakoulu.” Oma lisäni ohjeeseen on ollut: pitää lukea myös kirjoja joista ei pidä. Tai kuvittele pitävänsä.

Marilynne Robinson, Gilead.

Olen ihmetellyt varmuutta, jolla kriitikot kaipaavat suurimman huomion saavalle palkintoehdokaslistalle kirjoja, joita raati ei ole sinne valinnut. Se kuulostaa urautuneelta lukemattomuuden ylistykseltä. Ja siltä, että vain eniten julkisuutta saaneisiin teoksiin on tutustuttu. En jaksa uskoa, että he ovat lukeneet jokasyksyiset parisataa nimikettä fiktiota.

Sitten kävi näin: tarvitsin neljätoista lahjakirjaa ja suuntasin kohti Kirjatorin halpalaaria. Marilynne Robinsonin romaani Gilead tuntui hyvältä valinnalta. Tukeuduin takakansitekstiin ja tietoon, että Robinson palkittiin teoksestaan Pulizerilla 2005.

Kirjaa ei voi antaa toiselle tietämättä mitä lahjoittaa. Luettuani Gileadia 70 sivua päätin etten pidä siitä. Kirjeromaanin yksisuuntainen näkökulma, tapahtumattomuus ja yltiökristillinen asenne alkoivat puuduttaa. Mietin mihin tungen neljätoista kirjaa, joiden maailmankuva tuntui tuskastuttavan.

Olin hilkulla tipahtaa itse virittämääni ansaan.

Marilynne Robinson, kuva: London Evening Standard

Jatkoin lukemista seuraavana iltana ja laskin kirjan kädestäni vasta kolmelta yöllä. Tarinan jännite, joka haluaa mieluummin piiloutua kuin nousta näkyville ja hienosti viritetyt aavistukset saivat lukemaan kirjan loppuun. Kliseisesti ilmaistuna, koin päässeeni lähemmäs sellaisia sanoja kuin: luopuminen, anteeksianto, ymmärrys ja armo.

Tässä ei ole kritiikkiä, eikä juttu suosituksestakaan käy. Paavo Haavikon lause tähän saattaisi sopia: ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.” Lopuksi lainaus Robinsonilta:

”Teologit puhuvat ennakoivasta armosta, joka edeltää itse armoa ja auttaa meitä ottamaan sen vastaan. Luulen että täytyy olla myös ennakoivaa rohkeutta, joka auttaa meitä olemaan rohkeita – siis myöntämään, että on enemmän kauneutta kuin silmämme sietävät, että käsiimme on annettu kallisarvoisia asioita ja että saamme aikaan suurta vahinkoa, jos emme osoita minkäänlaista arvostusta niitä kohtaan.”

……………………………………

Marilynne Robinson (s.1943 Yhdysvalloissa) julkaisi palkitun esikoisensa Talonhaltijat 1980. Kahden tietokirjan jälkeen ilmestyi odotettu romaani Gilead (suom. Laura Jänisniemi), jossa kuolemaa odottava vanha pastori, jolla on nuori vaimo, kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen.