Marraskuun lukuhaaste: mitä tänään luettaisiin – ja miten?

Karo Hämäläinen, kirjailija ja Parnasson päätoimittaja ideoi vuosi sitten lukemiseen innostavan marraskuun lukuhaasteen. Urakka sinänsä ei ole tiukka: 30 sivua päivässä. Haastavuus syntyy siitä, että vähimmäismäärä on luettava joka päivä. Enemmän voi lukea oman mieltymyksensä mukaan.

Luettavaksi on rajattu kauno- ja tietokirjallisuus. Kehys on väljä, kannattaa muistaa, että runous on kaunoa… tai vaikkapa lapselle luettu iltasatu, siinähän idea kertautuu ja kirkastuu.

Haasteen FB-sivuilla ollaan innolla mukana, päivityksiä ja lukusuosituksia satelee. Ehkä säännöissä on sen verran joustoa, että pienellä alkukirillä voisi vielä lähteä mukaan. Linkki sivuille löytyy jutun lopusta.

Lukemisen tapoja on monia. Tommi Melender listasi 29.10. Imagen blogissaan kolme käyttämäänsä. Tässä niiden kiteytykset:

1) Skannaava lukeminen. ”En lue tekstiä lause lauseelta, vaan pyyhkäisen katseellani sivun ylhäältä alas ja hahmotan, mitä teksti sanoo keskittymättä siihen, miten se sen sanoo.”

2) Suorittava lukeminen. ”Etenen kirjan alussa kuin maastoa tunnustellen, välillä hitaasti ja välillä joutuisasti.”

3) Euforis-reflektiivinen lukeminen. ”Silloin, kun kirja iskee tajuntaani, innostuksen ryöpyt vuorottelevat pohdiskelevien tuokioiden kanssa.”

Omalta kohdaltani haluan lisätä vielä neljännen tavan: Luova lukeminen. Sopii runouteen, sekä kirjallisuuteen, joka on epälineaarista, katkonaista ja kollaasimaista. Lukukokemuksen voisi kiteyttää tunteeseen, jossa lukijan kokemus irtoaa luetusta tekstistä omaksi todellisuudekseen. Kirjailija antaa avaimet, joista lukija luo jotain aivan uutta.

Aloitin lukuhaasteen jo ennakkoon teosparilla, joka edustaa kuvaamaani lukutapaa: David Markson Lukijan Luomislukko (suom. Kari Aronpuro ja Silja-Maaria Aronpuro. ntamo 2015) ja Kari Aronpuro Kääntäjän floppi (ntamo 2015). Kirjat ansaitsevat oman päivityksensä ja nostan ne blogiin tuonnempana.

Minulla on useita kirjoja kesken samanaikaisesti. Työhuoneella tulee luettua, kotona pino on yöpöydällä ja 30 sivun tinki on helppo täyttää. Haasteen perussetiksi nostin Keltaista kirjastoa.

Saramagon Baltasar ja Blimunda on ollut pitkään kesken. Nobelisti on suosikkejani, mutta tämä kirja ei lähtenyt vetämään. Skannailen sen kuitenkin loppuun.

Richard Fordilta olen lukenut aiemmin vain romaanin Roihu (suom. Sirkka Suomi 1991). Maan laulu on yritys kartoittaa nykyamerikkalaisen keskiluokan unelmista ”Suuri kertomus”. Luen usein kirjoja ”peilinä toisilleen”. Tähän käynee verrokiksi Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali, joka onnistui aikanaan tekemään vaikutuksen.

Tranströmeriä kelpaa kertailla aina. Teksti luo nahkansa uudelleen joka lukukerralla. Kootut on suomentanut Caj Westerberg. Mikä olisi luontevampaa kuin valita päivityksen lopuksi runo nimeltä Marraskuu. Alkuperäinen teksti löytyy kokoelmasta Suuri arvoitus (2004).

Ikävystyessään pyöveli käy vaaralliseksi.

Palava taivas kääriytyy kokoon.

Koputuksia kantautuu sellistä toiseen,

ja huone nousee virtana roudasta.

Kiviä, jotka loistavat kuin täysikuut.

…………………………………………

Linkki marraskuun lukuhaasteeseen.

Blogin ekstralinkissä oma sadan suosikkikirjani lista.

……………………………………….. 

Apua! Olen jäänyt vangiksi valaan vatsaan

Apple julkaisi Macintosh 128K tietokoneensa tammikuussa 1984. Vuoden kuluttua hankin edellisen elämäni toimistoon ensimmäisen ”kottaraispöntön”. Koneiden kapasiteetti parani – ja kun muut alan yritykset olivat hitaassa Hämeessä vasta toimeen tarttumassa, olin jo hommannut tietokoneen jokaisen työntekijän käyttöön.

Kuva: Duncan Murell / Steve Bloom / Barcroft Media
Kuva: Duncan Murell / Steve Bloom / Barcroft Media

Nyt olen havahtunut siihen, että 30 vuotta päivittäistä yhteiselämää tietokoneiden kanssa on johtanut vakavaan addiktioon. Unen ja valveen rajamailla huomaan miten mielikuvat ketjuuntuvat ja liikun eteenpäin kuvitteellisin klikkauksin.

Verkottuminen on omillaan työskentelevälle siunaus ja samalla saatanasta. Keskittymiskykyni on heikentynyt. SOS-mediaa pitää kurkkia liian usein. Hakiessani kirjoittamisen lähdetietoja, jään selaamaan kaikkea muuta mielenkiintoiseksi kokemaani. Ajankäytölle on vaikea vetää relevantteja rajoja.

Yksinäisyys on kirjailijan työn kirous ja edellytys. Ihmissuhteiden kirjo kuihtuu ja ajatukset kulkevat fiktiivisessä todellisuudessa. Mutta tätä minä olen halunnut. Pohdin paradoksia yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä kirjoittaessani kollaasiteostani Babel. Tunsin olevani toisessa todellisuudessa, valaan vatsassa kaikkien kaltaisteni kanssa. Säkeet tulevat Babelin teksteistä 230 – 234:

”Teemme matkaa valaan vatsaan, lihan lämmin hämärä tuo turvaa, ehkä meri ulkona on rannaton, ehkä ohitsemme ui toinen lihapalatsi, kolmas ja neljäs – loputtomiin.

Valaiden uni on katkonaista, ne torkahtelevat vain, vajoavat pinnan alle noustakseen taas hengittämään. Happi riittää, meitä suojaa elävä panssari ja kaikkialla tuntuu mätänevien krillien tuoksu, joita valas siilaa sisäänsä kymmeniä miljoonia joka päivä.

Suoliston sokkeloihin ei ole asennettu valvontakameroita, sinä vastaat teoistasi täällä itse – kukin itsestään. Ehkä tunnistat pimeydessä tutut kasvot kumartuneena näyttöpäätteen himmeän hehkun ylle, aiot kysyä jotain, mutta vastauksen pelossa jätät sikseen.

Täällä kumajaa sydämen raskas kirkonkello, elämän punainen öljy virtaa verisuonimetsässä, solut palavat hitaalla liekillä ja hengitysilman urkupatsaat pärskyvät pilviin saakka. Traanikerroksen takana, toisessa todellisuudessa antennit haravoivat taivaan kaistoja, avaruus sähköttää bittejä kaipuun katedraaleihin joissa ylevä ja esteettinen sekoittuu turhaan ja tarpeettomaan.

Pimeyden lämmössä haet lohtua, valaan vatsassa näyttöpääte valaisee kasvosi ja olet sivujesi ja selaustesi keskipisteeksi kutistunut. Verkkojen välisistä yhteyksistä ja hakukoneista huolimatta varmaa on vain, että yksi kysymys jää vastaamatta. Miten meidän kaikkien käy?”

………………………

Ekstralinkki kertoo mikä ihmisen aivoja muuttaa: ”Adolf Hitlerin aivot”

………………………

Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

Kauan sitten, liki edellisessä elämässä, tempaisin kovan kuurin samaan lajityyppiin kuuluvaa kirjallisuutta: tuhansia sivuja esoteriaa ja etiikkaa, kelttiläistä viisutta, itämaisia oppeja ja länsimaisten gurujen ohjeita elämänhallintaan.

Kun jonkin kokee valmiiksi, asiaan ei kannata palata. Eteenpäin kulkiessa on turha tuijotella taakseen. Vai onko? Itse asiassa henkisen kunnon oppaat, antiikin filosofia ja useat maailmankirjallisuuden klassikot ammentavat samoista ikuisista lähteistä. Vain ajatusten esillepano eroaa toisistaan enemmän tai vähemmän.

Länsimaisen ”esseistiikan alullepanija” Michel Montaigne (1533–1592) kirjoittaa: ”Viisaus on sielumme säännönmukaista hallintaa, joka tapahtuu kohtuuden, suhteellisuuden ja vastuuntunnon rajoissa.”

Juttuni varsinainen fokus on Minna Marshin tuore Mentaaliherätys! Opas henkiseen kuntoiluun. (Gummerus 2015) Kirjassa on myös minun tekstiäni. En olisi lähtenyt muiden kelkkaan aiheesta kirjoittamaan, mutta tiedän Minnan erityisellä intohimolla työhönsä suhtautuvaksi tekijäksi.

Kirja soveltaa käytännön oppeja monin tavoin. Takakansi kertoo, että ”ajatuksillaan ovat mukana mm. taitolentäjä Sami Saikkonen, tähtitieteilijä Esko Valtaoja, kirjailija Juha Siro, nyrkkeilijä Sonia Grönroos, Jarno Laasala Duudsoneista ja saattohoitoon erikostunut Juha Hänninen.”

Luin itse kirjan nyt ensi kertaa kaikkineen ja huomasin kääntäneeni koirankorvan neljälletoista sivulle. Niin se menee. Ei hyvän ravintolan seisovassa pöydässäkään joka kupista hotkita. Marshin kirjasta poimin tarpeelliseksi katsomani asiat. Sellaiset, jotka herättelivät ja halusin sisäistää.

Menttaliherätys! kertaa myös monta asiaa, jotka me jo tiedämme. Mutta siitä ei ole kysymys, vaan siitä, että kirja kerää asiat yksien kansien väliin ja aktivoi lukijan omaa ajattelua. Herättelee kokemaan asioita toisin. Teksti sisältää myös käytännön harjoituksia, ottaa lukijaansa kädestä kiinni ja pyytää pistämään toimeksi.

”Kukaan ei synny tähän maailmaan ajatellen, että hänen tulisi olla jollain tavalla parempi tai toisenlainen. Sen mukaan, miten sinuun reagoidaan, opit hahmottamaan itseäsi ja arvoasi suhteessa toisiin.” Kirjan esittämän ajatuksen yhteydessä on Juha Hännisen sitaatti. Sitä sopii pohtia monelta kantilta: ”Mitä epävarmempi ihminen on nuorena, sitä enemmän täytyy olla, mihin nojaa.”

Ehkä kirjan anti on kuin kiillottaisi hopealusikan – luettuasi olet sama, hieman kirkkaampana vain. Valitsen itse reilun kahdensadan sivun kirjasta kiteytyksen, joka minua eniten puhuttelee. Pistän sen ulkomuistiin ja elämän motoksi: ”Aivotutkija Joe Dispenzan mukaan sinun kannattaa murtaa yksi tapasi: tapasi olla sinä.”

Lopuksi kirjan takakanteen nostetut kaksi sitaattia: ”En halua koskaan rajoittaa ääretöntä tajuntaani tarpeettomilla jarrutuksilla.” – Esko Valtaoja.

”Vasta, kun elämä alkaa esittää kysymyksiä pistooli ohimolle painettuna, päästään lähemmäs oman minän todellisia toiveita ja haluja. Pakon edessä verukkeet vähenevät.” – Juha Siro.

………………………………………

Ekstralinkissä: ”Minä! Mikä minä?”

………………………………………

Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?

Blogi on päivittynyt kerran pari viikossa. Edellinen postaus kituu jo yhdeksän päivän ikäisenä, joten korjataan tilannetta sunnuntai-illan kuulumisilla.

Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)
Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)

Viikko vierähti lastenlasten syysloman ja kalastushommien merkeissä merimaisemissa. Pilkki -ja onkihommat eivät nyt pelanneet. Virvelillä sentään saatiin jotain, haukea ja ahventa syötäväksi saakka.

Sunnuntain iltapäivä vei Amurin krouviin: iso lasi punkkua, vaimolle olut. Ja siitä potkupyörillä galleria Saskiaan. Ville Mäkikoskela on veistänyt suurimman osan töistään Carraran valkoisesta marmorista.

Työt eivät oikein napanneet. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kysymys mitä hankalasti työstettävään materiaalin kannattaisi ikuistaa? Arkisuutta ja historiaa oivaltavimmin yhdistävä työ oli nimeltään ”Hoodeilla”, tyhjä, valkoinen marmorihuppu. Sellainen mitä katu-uskottavuuden pukeutumiselta vaaditaan. Ja sellainen, joka vedetään kasvojen eteen oikeuden istunnossa syytetyn penkillä. Tulkintoja ja perspektiiviä löytyy.

Kotona nappasin kirjahyllystä ”maailman kuuluisimman” Carraran marmorin veistäjän mielipiteen. ”Kalliimpi marmori on veistoksessa / kuin jätettynä koskemattomaksi”.  Säepari löytyy Michelangelon (1475 – 1564) runoista (suom. Yrjö Kailajärvi, Otava 1975)

Mäkikoskelan veistoksen nimi merkitsee koti -ja asuinympäristöä. Urbaani sanakirja antaa esimerkin: ”Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?”

Siis huomenna hoodeille taas, ei ihan kulmille kekkaloimaan, mutta Pynsän punatiilitehtaan työhuoneelle. Tampereen valtakunnalliset lääkäripäivät, tämän vuoden ainoa ”leipätyöni” vaatii hipsun huomiota. Ja tulevan romaanin taittovedos myös.

……………………………….

Ekstralinkissä vuodelta 2009 lisää Michelangelosta… ja runoudesta: Jenni H. & Michelangelo B.

……………………………….

Syntymäpäivän kunniaksi pyysin päivityksen Aleksis Kiveltä

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi täyttää lauantaina 181 vuotta. Annetaan miehelle mahdollisuus päivittää blogi. Hänen ajatuksensa ja kuvauksensa käy hyvin yksiin päivänkohtaisen tilanteen kanssa.

Kivi kirjoittaa ikuisesta aiheesta komeasti. Kuoleman riveille kiertyy jylhää ja kirpaisevaa kauneutta. Kyse on samasta asiasta, jota Martti Lindqvist puntaroi vuonna 2002 julkaisemassaan kirjassa Hyvä, paha ja pyhä:

”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme. Samalla paha on myös ’outo ystävä’. Sanon näin, vaikka en osaa oikein perustella sitä.”

Kiven Sota on psykologisesti tarkkanäköinen runo. Lukekaa ja kerratkaa kuinka voittaja riemuitsee ja hourailee sekopäisessä ja kuvitellussa kunniassaan. Vallastaan juopuneiden johtajien harhoissa on tänäänkin kyse samasta sokeasta asenteesta.

Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja
Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja

S O T A

Jo leimuuvat tuliset viirit, / Kaks joukkoa tanterell’ seisoo, / Kuin ukkosen pilveä kaksi, / niin uhaten toinen toistans. / He ryntää päin / Ja yhteen iskee, / Kuin aalto ja karinen ranta, / Ja alkavi hirveä leikki.

Käy ympäri ankara kaiku / Kiväärein ja tykkien jyskeest’ / He, oksentain tulta ja savuu / Nyt antavat kuoloo kylmää, / Ja torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.

Kuin tuhanten koskien melske, / Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää / Se kuolon ja kunnian pelto, / Ja pilvenä savu kiirii. / Ja pilvien yös’ / Käy sankarlauma / Kuin peikkojen synkeä parvi, / Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.

Ja voitettu pakenee viimein, / Kuin murrettu, huokaava laine, / Hänt’ vainoen voittaja seuraa, / kuin riehuva myrskyn kierros, / Ja riemuitsee / Ja houraileepi, / Kosk’ kunnia päällensä loistaa, / Kuin kirkkaus taivasten taivaast’.

Mut kaatuneen sankarin sielu / On astunut korkuuden linnaan, / Ja, hymyten autuaas’ rauhas’ / Hän katselee tannert’ allans: / Siell’ torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.”

…………………………………………..

 Ekstralinkki: ”Nobelisti ja maailmanlopun sota”

………………………………………….

Kenelle kirjallisuuden Nobel – ja kenelle ei

Päivän Hesari kertoo kirjallisuuden professori Sara Daniuksesta. Hän on ensimmäinen naispuolinen Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri. Huomenna 8.10. kello 14 hän avaa Tukholman vanhan Pörssitalon neuvotteluhuoneen oven ja ilmoittaa lehdistölle Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimen.

Tommi Melender päivitti maanantaina Image -lehden bloginsa. Hän käsitteli kirjallisuuden Nobelin jakoperusteita ja toivoi lopuksi: ”antakaa palkinto John Ashberylle. Hän on hieno runoilija eikä liian nuori.”

Oma ykkösehdokkaani on puolalainen Olga Tokarczuk. Pidemmät perustelut löytyvät linkistä jutun lopussa. Toista Melenderin esittämää toivetta ennakkospekulaatioista komppaan tinkimättä: ”toivottavasti eivät anna palkintoa Haruki Murakamille.” Tähänkin laajempi linkki lopussa.

Itse asiassa Ashberyn palkitseminen voisi olla kakkosvaihtoehtoni. Savukeidas julkaisi vuoden vaihteessa Ville Hytösen toimittaman esseekokoelman Poetiikkaa III, jossa kahdeksan suomalaista runoilijaa kertoo poetiikkansa perusteista. Sivusin esseessäni lyhyesti myös Ashberyn merkitystä kirjalliseen ajatteluuni:

Minulle ”languagen”, runouden kielen ja kokeellisen ilmaisun kulmakivi on John Ashberyn Vuokaavio, vuonna 1991 julkaistu ”kenen tahansa omaelämäkerta”, jonka Leevi Lehto suomensi ja Jack-in-the-Box julkaisi 1994.

Raivostuttava, työläs ja käsittämätön teos, yli kaksisataasivuinen runo ja vuodatus, jonka jätin aina kesken vain palatakseni siihen yhä uudelleen. Sääntö pätee kaikkeen: vuosien työhön ei pääse sisälle muutamassa minuutissa. Vastaanottajankin on hyvä nähdä hieman vaivaa.

Ashberyn hyperrealistinen mastodontti on pirstoutuneen maailman kuva, arkisen elämän keskelle heitetty silmä ja korva. Kielellisestä tekstuurista kykenee poimimaan vain pieniä paloja kerrallaan. Lopulta fragmentaarisuudesta muodostuu ylijäämän elämä, joka koko ajan katoaa meiltä huomaamatta. Tämän Vuokaavio nostaa kaikkien näkyville.

Mikä siinä on merkittävää? Se, että Ashbery on kyennyt kirjoittamaan teokseen maailman, joka ikääntyessään ja informaatiotulvan kiihtyessä käy päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi. Ääni ei ole enää runoilijan, vaan meidän kaikkien.

Asbery yrittää mahdotonta, se on aina hyvä lähtökohta. Teos on suorituksena kunnioitettava, uteliaisuus, ajattelu ja herkeämätön työ painavat kuviteltua inspiraatiota ja innostusta enemmän. Vuokaavio hylkää runon runona ja veistää kielestä jotain ajattelun ja narratiivisuuden rajoja rikkovaa.

Kirjoittajana en ajattele kaavoja, runousoppeja tai kategorioita. En halua määritellä henkilökohtaista poetiikkaani tai proosaani, koska se kokemukseni mukaan muuttuu – sekä lukijana, että kirjoittajana. Mieli ja kieli hakee uutta. Tämän voisi kiteyttää Hans Magnus Enzensbergerin jo 1960 julkaistuihin säkeisiin runosta Schaum, Vaahtoa: ”Päästäkää irti! En kuulu teihin / Enkä meihin”.

Yhdysvaltalaisen Ashberyn (s.1927) bibliografiaan on kertynyt kaksikymmentäviisi kokoelmaa. Vuokaavion lisäksi on Aki Salmelan suomennoksena julkaistu kokoelma Valveillaoloa (wsoy 1998). Parnassossa ilmestyi taannoin myös nimikkoruno kokoelmasta Self-Portrait in a Convex Mirror . Teksti nosti Ashberyn kirjallisen maailman tietoisuuteen ja Pulizerin palkinnolle 1975.

………………………………

1. ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”

 2. ekstralinkissä Haruki Murakami: ”Väärä valinta”

………………………………

Millä ihminen säilyy hengissä?

Otsikon kysymys on aiheeton, kaikkien kohtalo on lopulta sama. Emme voi myöskään kysyä miten välttyä ennenaikaiselta kuolemalta. Kaikkien tilanne ja edellytykset ennen lähtöä ovat erilaisia.

Päivitykseni aiheen rajaamista auttaa kaksi vastakkaista mielipidettä. Sain ne sos-mediassa edellisen päivitykseni palautteena. Ensimmäinen ehdottaa, että meidän olisi hyvä ”keskittyä ainoastaan hengissä säilymiseen, niin kuin suurin osa maailman ihmisistä keskittyy, filosofointi sikseen, siihen on varaa vain maailman rikkaimmalla neljänneksellä.”

Kuva: Royalty Free

Vastakkainen kanta esittää miten ”Hengissä säilymiseen tarvitaan filosofointia. Rikkaita se ei edes kiinnosta.” Kummassakin mielipiteessä on provosoiva yleistys, mutta aihe sinänsä on mitä mielenkiintoisin.

Me kuulumme kansakuntana maailman rikkaimpaan neljännekseen, joten varaa filosofointiin on. Voisi lähteä liikkeelle Itämaisesta filosofiasta, joka korostaa köyhyyttä ja luopumista, toisten hyvän sydämen armoilla elämistä. Länsimaisen filosofian juuret ovat antiikin ajoissa, jolloin ”vapailla miehillä” oli varaa ajatella vailla velvoitteita, työnteko oli ulkoistettu orjille.

Nykymuotoisen ”esseistiikan isä” ranskalainen Michel de Montaigne (1533 – 1592) oli aatelinen ja rikas renessanssifilosofi, jolla oli varaa vetäytyä linnansa torniin kirjoittamaan. Oppineena humanistina hän puolusti ennen kaikkea kouluopetusta ja suvaitsevaisuutta. Samoja hyveitä, joilla maailman voisi yhä tänäänkin pelastaa.

Filosofiassa on kyse ihmiselle elintärkeistä asioista: elämän mielekkyydestä, omanarvontunnosta, yhteydestä toisiin ihmisiin, toivosta ja unelmista. Ne eivät ole riippumattomia rankoista realiteeteista, mutta ei niitä voi myöskään latistaa pelkiksi tosiasioiksi.

Taide on huomattavasti vanhempi keksintö kuin leipä. Esi-isämme, joka eli metsästyksellä ja keräilyllä piirsi Altamiran luolan seinään biisonin selän kaaren ja jätti kädenjälkensä kallioon. Myös turha ja tarpeeton on kehityksen kannalta tärkeää.

Toimitin aikanaan yhdessä Jouni Inkalan kanssa MotMot – elävien runoilijoiden klubin vuosikirjan. (WSOY 2001) Pyysin julkaisuun esseen myös Kirsi Kunnakselta, jonka hän ilokseni suostui kirjoittamaan otsikolla ”Feniks-lintu ja Ajan hyrrä”.

Lainaan tähän esseestä muutaman merkittävän rivin. Kaksi viimeistä virkettä osoittaa, ettei kyse ole siitä mihin meillä on varaa, vaan siitä mikä on meille tarpeen. Suorastaan välttämätöntä.

”Minun parantola-aikani (pätkittäin 1943-52) on kutistunut mielessäni kuin yhdeksi häipyväksi pisteeksi, josta en muista kuin kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttäni, mahdollisuutta kuvitella, nähdä unia, jotka olivat sitä merkillisempiä mitä sisällyksettömämpiä olivat päivän tapahtumat olleet. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden tarinoita samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimalistisen lyhyt hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä jotka tekevät muistin arvokkaaksi ja pitävät elossa kuvittelukykymme. Ilman sitä me menehdymme.”

………………………………….

Ekstralinkissä runoilijan ja filosofin tehtävä on yhteinen: he tarjoavat toivoa ja lohtua.

…………………………………

Asia koskee sinua, kun naapurisi seinä palaa

Asiani ovat kohtuuttoman hyvin. On varaa asuntoon ja työhuoneeseen, rahaa ruokaan ja juomaan. Lääkärit ovat ehtineet pelastaa henkeni jo pariin kertaan. Juuri siksi, liian tasaiseen eloon tottuneena äimistelen nyt maailman menoa.

Mihinkään ei voi enää luottaa. Kun taloustieteen nobelisti, Joseph Stiglitz esittää näkemyksiään taloudestamme, suomalaisekonomistit käyvät kilvan kiistelemään analyysin epäluotettavuudesta. Kaikki keskenään erimielisinä, totta kai. Luojan kiitos, media enää käytä termiä ”huippuasiantuntija”. Sellaisia ei ole.

Eilinen (22.9.) Aamulehden pääkirjoitus kehottaa kuuntelemaan pakolaiskysymyksessä entistä YK-pääsihteeriä, Kofi Annania. Tuskin kannattaa, koska jokainen suomalainen tietää tehokkaat keinot kriisin ratkaisuun ja osaa arvioida maahan pyrkivien avuntarpeen ja kotimaasta lähdön syyt. Olen lainannut täällä aiemminkin Ernst Billgreniä, ruotsalaista taitelijaa ja Kuninkaallisen taideakatemian jäsentä:

”Jos ihminen on varma jostakin, kysymys on miltei aina siitä että hän ei ole hahmottanut asian kaikkia ulottuvuuksia. Todellisuus on täynnä paradokseja, mikä käy ylivoimaiseksi meidän aivoillemme. Aivoille pitää olla joko tai. Asia on joko lyhyt tai pitkä. Jos meitä vastaan tulee jotakin sekä lyhyttä että pitkää me hämmennymme ja olemme taipuvaisia kallistumaan vain toiseen vaihtoehtoon. Ongelma on siinä että selvyyttä ei tule koskaan.”

Mutta paradoksaalisesti, vain yksi on varmaa: oikeassa olemisen tarve lyö jarrut kaikelle ajattelulle. Kun pysähtyy ensimmäiseen varmana pitämäänsä mielipiteeseen, mikään ei enää edisty. Luova ongelmanratkaisu ei hae olemassa olevia mahdollisuuksia tai oikeana pitämiään vastauksia. Pahan yhtälön ratkaisu vaatii kehittämään kokonaan uudet kysymykset.

Aluksi kysyn itseltäni, miksi suhtaudun yhtä suurella vakavuudella tai tunteella mielipiteisiin, joiden takana on harkinta ja todellinen tieto, kuin niihin, jotka perustuvat tietämättömyyteen, ennakkoluuloihin ja pelkoon. Tärkeää ei ole se miten moni kenenkin mielipiteitä vastustaa tai puolustaa, vaan se, miten päteviä heidän perustelunsa ovat.

Koko päivitykseni perustuu ahdistukseen, kun mietin onko maailma kaatumassa päälle vai tuleeko se tänään vain poikkeuksellisen lähelle. Pitkä perspektiivi antaa kyseenalaista lohtua. Katastrofista toiseen on kulkenut ihmisten tie. Jo ennen ajanlaskuamme sanottiin: ”Asia koskee sinua, kun naapurisi seinä palaa.”

Lueskelin viisastuakseni Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa. Ehkä on vain tyydyttävä unelmien mittayksikköön, tehtävä konkreettisesti se, mihin rahkeet riittävät. Olkoon se miten pientä tahansa. Lohdukseni poimin viimeisen, viiston huumorin silaaman sitaatin Pessoalta: ”Me emme toteuta itsestämme mitään. Elämä paiskaa meidät kuin kiven ja me huudamme ilmassa: Tässä mennään muuttamaan maailmaa.”

………………………………

Ekstralinkissä lisää Fernando Pessoasta ja Ajan illuusiosta.

………………………………

Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

Eipä ole kauan siitä, kun internettiä kutsuttiin ”Tiedon valtatieksi”. Nyt on nähty, että hyödyllisen informaation ohella samaa putkea pitkin liikkuu yhtä hyvin silkka sonta kuin propaganda ja puhdas valhe – yhä kiihtyvällä vauhdilla. Kaikille ihmiskuntaa kääntäville keksinöille on käynyt samoin, niistä on muokkaantunut sekä hyvän että pahan palvelijoita.

Tietoa hakiessaan olisi osattava lukea. Selvittelin tilannetta alkuviikosta. Unescon mukaan viidesosa eli 20,6 prosenttia maailman väestöstä oli lukutaidottomia vuosituhannen alussa. Tilanne on parantunut merkittävästi, vuonna 1980 lukutaidottomien osuus oli vielä yli 30 prosenttia.

Tilasto kertoo keskiarvoista. Nigerin naisista reilut 10 prosenttia osaa lukea. Miehet pärjäävät hieman paremmin. Sierra Leone, Gambia, Afganistan ja Senegal yltävät jo yli parinkymmenen prosentin. Afrikan tilanne paranee koko ajan, enää noin kolmannes kokonaisväestöstä on lukutaidottomia.

Kuva: Royalty Free.

Hesari julkaisi tiistaina 15.9. seitsemän asiaa, joista kannattaa iloita. Äärimmäisen köyhyyden vähentyminen oli ykkösenä. Ja seuraavana tieto, että lasten koulunkäyntimahdollisuudet paranevat: ”Vuonna 2000 maailmassa oli vielä sata miljoonaa lasta, jotka eivät päässeet kouluun. Nyt heitä on 57 miljoonaa. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia maailman nuorista aikuisista osaa nykyään lukea.”

Lukutaito on suhteellinen käsite. OECD:n Pisa-hankkeen mukaan se tarkoittaa ”Kirjoitettujen tekstien ymmärtämistä, käyttöä ja arviointia lukijan omien tavoitteiden saavuttamiseksi, tietojen ja valmiuksien kehittämiseksi sekä yhteiskuntaelämään osallistumiseksi.”

Jutun alussa esitettyyn ongelmaan tarvitaan jo funktionaalista ja digitaalista lukutaitoa, joka merkitsee, että lukija osaa tulkita ja arvioida lukemaansa riippumatta tekstilajista, sen tyylistä ja alustasta.

Arvottavan lukemisen taito on avain kaiken kyseenalaistamiseen. Myös omien ja oikeina pitämiensä mielipiteiden. Ja koska nyt on Kirjan vuosi 2015, päädyn kauhistuttavan yksinkertaiseen kliseeseen: koko maailman muuttamiseen tarvitaan fiktiota, kaunokirjallisia valheita, jotka paljastavat inhimillisten totuuksien syvimmän olemuksen. Ekstralinkki lopussa avaa näkemystä enemmän.

Lopuksi lukemisen perusasioihin ja Perjantairunoon. Tempaisen sen taas kerran 365 tekstin kokoelmastani Babel.

…………………………………………………………

Säkeiden summa saattaa olla mitätön, vähän

kuin hatullinen linnunlaulua lumisateessa tai

lentämisen ilo unen todellisuudessa – miten haluat,

tärkeintä on Troijan porteille hyljätty hevonen:

”Lukutaidon merkitystä voi todistaa Liberiassa,

nyt esitellään Buchananin ja Yarwarleen äitikerholaisia.

He opiskelevat Naisten Pankin tuella.

Samalla näkee, kuinka suuri ylpeyden aihe on

oman nimen kirjoittaminen. Se on aivan toista

kuin asiakirjoihin painettu peukalonjälki.”

…………………………………

Ekstralinkissä dokumentaarinen tieto kohta kaunokirjallisuuden: ”Iloiset päiväni helvetissä”

…………………………………

Kuolemaantuomitun selviytymistarina

Saksan kansallissosialistit surmasivat toisen maailmansodan aikana kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisväestöstä. Samalla saivat mennä ideologiset vastustajat, rasismin nimissä romanit, puolalaiset ja afrikkalaiset… rotuhygienia vaati poistamaan yhteiskunnasta myös homoseksuaalit ja kehitysvammaiset. Viimemainittuja natsit pitivät myös taakkana yhteiskunnalle, koska heistä huolehtiminen nieli valtion varoja. Näin kotirintama pääsi eroon noin 15 miljoonasta ihmisestä.

Nuori juutalaisnainen, 22-vuotias Marie Jalowicz Simon pakeni natseilta Berliinissä 1942. Hänestä tuli ”U-boot”, sukellusvene, joka painui maan alle ja jäi lopulta henkiin. Hänen kaltaisiaan piilottelijoita, toisten avun varassa selviytyneitä oli sodan loputtua jäljellä alle kaksi tuhatta.

Myöhemmin Marie väitteli tohtoriksi, ja hänestä tuli antiikin kulttuurin ja kirjallisuuden professori Itä-Berliinin Humbolt-yliopistoon. Hänen poikansa, historioitsija Hermann Simon painosti äitiään sanelemaan muistonsa ääninauhoille ennen tämän kuolemaa. Puretuista äänitteistä syntyi yhdeksänsataa liuskaa tekstiä, jonka Hermann litteroi 400-sivuiseksi kirjaksi toimittaja Irene Stratenwerthin kanssa.

”Sitten juoksin pakoon” kuulostaa kirjan nimenä kömpelöltä ja yksiulotteiselta. Alkuperäinen ”Untergetaucht”, Sukelluksissa, olisi moniulotteisempi ja pitkää piinaa kuvaavampi. Marie Simon toteaa itse: ”Älä mene ylempiesi luo, ellei sinua kutsuta. Näin asia oli: minä olin mennyt maan alle, ja siellä minun oli pysyttävä sodan loppuun saakka.”

Simon yrittää paeta Bulgarian kautta Palestiinaan. Epäonnistuttuaan hän palaa Berliiniin väärennettyjen papereiden turvin ja joutuu jatkuvasti liikkumaan ystäviensä ja tutun tuttujensa muodostamassa turvaverkossa. Auttajissa on yhtälailla myötätuntoisia, systeemin vastustajia kuin natsimielisiäkin. Kuka mistäkin syystä. Taistelun keskellä elämästä tulee vaihtokauppaa ja hyödyn tavoittelua. Hengissäselviäminen on lopulta oman neuvokkuuden ja onnekkaiden sattumien summa.

Simon kirjoittaa: ”Merkitsin näkymättömään päiväkirjaani suurin kirjaimin, jotka alleviivasin monta kertaa: kommunistiklaani adoptoi minut sotavuotena 1943.” Hieman myöhemmin apua tarjonneen perheen poika pakotetaan liittymään Hitlerjugendiin ja perheen äiti toteaa: ”Valitettavasti nykyään pitää pelätä omia lapsiaan, ei voi tietää mitä poika kertoo ystävilleen.”

Historiallisessa dokumenttiromaanissa myös Marie Simonista piirtyy kaunistelematon kuva. Hänkin saattaa arvostella ihmisiä ennakkoluulojen ja ulkonäön perusteella eikä kaunistele sitä, ettei kavahda alistamista ja hyväksikäyttöään silloin, kun se auttaa selviytymään kiperästä tilanteesta. Valehtelu on elinehto. Tarinoiden runsautta ja käänteitä lävistää yksi pysyvä teema: nälkä. Ruoka on kortilla kaikille, ja nokkimisjärjestyksen pohjalla on ylimääräinen ja autettava ihminen.

Marie Simon kertoo tarinansa värittämättä, toteavasti ja ilman illuusioita. Natsit, SS ja Gestapo todetaan murhaajiksi, mutta pakkotyöstään Siemensin tehtailla ja esimiehistään Simon kirjoittaa: ”Miten tämä kauhea juutalaisvaino saattoi syntyä? Eihän täällä oikeastaan ole antisemiittejä, ihmiset ovat kaikki täällä mukavia.”

Otto Lappalaisen suomennos on sujuvaa luettavaa vaikka kritisoin nimeä. Arvostettu saksalainen historialehti Damals valitsi kirjan vuoden parhaaksi historiateokseksi 2014. Hermann Simon on tehnyt valtavan työn penkoessaan arkistot ja varmistaessaan äitinsä kertomuksen faktat. Kirjan loppuun on liitetty mittava henkilöluettelo selvityksineen. Marie Jalowicz Simon kuoli 1998.

Kenelle suosittelen kirjaa? Niille, jotka haluavat aina tietää enemmän. Ja erityisesti heille, joilla on Aate – niin suuri, että se voisi vaatia hengen. Oman tai jonkun toisen.

…………………………

Olen tainnut jakaa vuosien takaisen ekstralinkin aiemminkin: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä” antaa lisää lukusuosituksia. Huomatkaa myös kuva natsien surmaamasta Milena Jesenskásta. Hän on näyttelijä Krista Kososen kasoisolento.

………………………..