Kirjallisuuden Finlandia ja musta aukko

Eilen julkistettiin kuusi tekijää, joiden kirjoista Finlandian saaja valitaan. Onnittelut kaikille! Eipä napsahtanut ehdokkuutta tänne Pyynikintien työhuoneelle ja Marilynin hiuspinnille. Saa hymyillä vapaasti : )

Finlandiaehdokkaat 2009/kuva: Kalevan kuva-arkisto

Kun on tehnyt kaksi vuotta töitä tosissaan voi tinkiä vain yhdestä asiasta. Pitää olla suhteellisuudentajua sen verran, ettei kuvittele kirjoittaneensa maailman parasta kirjaa. Suomen parhaan kylläkin. Jos näin ei olisi, kirjoittamisen voisi lopettaa yksintein. Muitakin arvostamiani asenteita tähän duuniin on.

Raadin valinnoista urputetaan taas. Niin pitää ollakin. Tottakai. Vain makuasioista voi kiistellä. Tommi Melender on yksi ehdokkaista romaanillaan Ranskalainen ystävä. Hän esittää fiksuimman mielipiteen: ”Ala on liian palkintovetoinen. Olen iloinen, että työni tunnustetaan, mutta samalla paljon hyviä romaaneja katoaa mustaan aukkoon.” Tämä muistetaan, nostan hattua herralle.

HUOMISEEN postaukseen pistän yhden tärkeän asian. Pari muuta seikkaa menevätkin aivan ilmoitusluonteisena.

Unohdettujen runojen klinikka I

Muutama rivi unohtuneista runoista sopii aloittaa tekstillä, joka on tipahtanut omalta kartalta. Muuten ei voisi ollakaan, se mikä on minulta hukassa, on tuttu toiselle.

Pari viikkoa sitten Aronpuron Karin kanssa tuli puheeksi Werner Aspenström, jota Kari on kääntänyt. Sitten Pier Paolo Pasolini, jonka ainokaista suomennettua runokokoelmaa hänelle kehaisin. Jotain pilkahti mielessä, en itsekään hahmottanut mitä. Kotiin päästyä kaivoin Pasolinin kokoelman esiin. Tuhkan laulaja julkaistiin 1999 Pentti Saaritsan käännöksenä.

Pasolini/project Zilda/Roma

Pasolini astui kulttuuriin kuvataiteen harrastajana. Sitten valmistui runokokoelma, jonka hän kustansi itse. Ensimmäinen romaani, Ragazzi de vita julkaistiin 1955. Seurasi kuuluisuutta ja skandaaleja. Romaania kuvattiin rivoksi, mutta Pasolinista alkoi kehittyä yksi sukupolvensa tärkeimpiä kirjailijoita ja runoilijoita.

Meillä Pasolini tunnetaan paremmin elokuvistaan. Accattone, Pummi aloitti uran 1961. Arvostavamman alun jälkeen filmit saivat yhä ristiriitaisempia vastaanottoja. Omaan mieleeni nousee ensiksi Matteuksen evankeliumi. Jeesus on esiintynyt monen elokuvan sankarina, mutta Pasolinin ohjausta parempaa tulkintaa aiheesta en ole nähnyt. Kahdenkymmenenkahden filmin jälkeen Pasolini murhattiin vuonna 1975. Täyttä selvyttä veritekoon ei ole saatu, ja tutkimukset aloitettiin uudelleen 2005.

Pasolinin runot ovat antaneet äänen Italian sodanjälkeiselle nuorisolle, toivon sukupolvelle, joista suurin osa syrjäytettiin poliittisen korruption ja mafian kovan pelin kustannuksella. Kun selasin Tuhkan laulajaa, sen kuusiosainen sikermä Kaivinkoneen itku ei tehnyt yhtä polttavaa vaikutusta kuin kymmenen vuotta sitten. Runo pysyy, ihminen muuttuu.

Kokoelmasta kääntyi kuitenkin koirankorvalle taitettu sivu. Olin unohtanut, että lainasin aikanaan Pasolinin runon kolme viimeistä säettä ensimmäiseen romaaniini Kuningatarperhonen. Tiedostaen tai tiedostamatta, en saata muistaa. Pienessä runossa on yhä salaisuus ja outo ristiriita, joka on jäänyt kipinäksi mielen pohjalle.

STELLA MATUTINA

Kova hiljaisuus

ja maaseudun linnut

puhkovat ilmaa

ja arkaa sydäntä.

Kuolemantyyntä!

Herätkää ja nouskaa,

sillä sydämillämme

on halu syntiin.

…………………………………………

LOPUKSI TÄTÄ PÄIVÄÄ. Jouni Tossavaisen romaani Koulu on lukulistallani. Hesarin arviossa Matti Mäkelä kirjoittaa tänään Tossavaisesta ”huomaamattomana” tekijänä, mutta kirjailijana, joka kirjoittaa ”hyviä kirjoja lukijoita liikuttavista aiheista.”

Etsivä löytää, addikteille avataan

Blogiin tehtiin pientä remppaa. Alustalta pitäisi nyt löytää vanhatkin jutut helposti. Nettiaddiktioni osoittautui odotettua pahemmaksi ja jokin järjestys postauksille piti saada. En ole kyennyt selvittämään itselleni syytä juttujen tekoon. Mutta kyllä se kirkastuu, joidenkin asioiden kanssa vain Täytyy!

Pessimistin aforismit

Tämä on viikonlopun koepostaus. Pari pessimistin aforismia sen selvittämiseksi, että jutut loksahtavat paikalleen kuten pitääkin. Kiitos ystävälleni  Ollilan Simolle, sosiaalisen median gurulle, (kaiken muun muassa) joka muokkasi julkaisualustan uuteen kuosiin.

LOPUKSI pari säettä omaperäisen ajattelijan ja shakkivirtuoosin Jorma Kekin kokoelmasta Sydämen siirtoja. Omat ulkokirjalliset ansioni ovat vähäiset, mutta säkeet kykenevät koskettamaan:

S o r m u s

Maailma tunkeutuu sydämeeni.

Mutta toisaalta

– tätähän minä halusin.

Finlandia junior ja erikoisagentti senior

Kirjoitin blogiini 21.10. kirjamessuaiheisen jutun ja lisäsin sen sen kommentteihin seuraavat rivit: ”Tein messuilta myös kirjalöydön, tai oikeammin pieni kustantaja tuuppasi sen kouraani. Nuoren Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija on monessa suhteessa hämmästyttävä suoritus. Genre on minulle vieras. — Palaan Enorannan kirjaan kuitenkin, kun olen tutustunut siihen junamatkan mittaa paremmin.”

Kuva: HS/ Christian Westerback. Siiri Enoranta (vas.), Juba Tuomola, Maria Turtschaninoff, Antti Halme ja Paula Noronen.

Finlandia Junior ehdokkaat julkistettiin eilen. Siiri seisoo kuvassa vasemalla kukkapuskansa kanssa hymynsä hukanneena. Jännä paikka, epäilemättä. En ole vielä lehteilyä laajemmin tutustunut kirjaan, ja saattaa olla, että se päätyykin sisareni tyttären Jasminan tarkempaan analyysiin.

Turku profiloitui muutama vuosi sitten uuden urbaanin lyriikan syntysijaksi. Tampere on noussut nopeasti Suomen lastenkirjallisuuden vahvaksi keskukseksi. Perustelut ovat pitävät, mutta liian pitkät tähän yhteyteen.

Pidän tamperelaiselle Siirille peukkua Finlandia-kisassa kaiken lukemattomuuteni oikeudella. Omenmeanin kieli on sujuvaa ja tarkkaa, hengityksen rytmissä kulkevaa. Siinä on sellaista tarinan ja sadun magiaa, jonka uskon pitävän oikean ikäisen lukijan otteessaan viiden ja puolensadan sivun matkan. Siiristä tuli Pirkkalaiskirjailijoiden jäsen ensi yrittämällä. Olen vakuuttunut, että tämä ei jää tähän.

LOPUKSI MIETIN… MITÄ ISÄ OIKEIN LUKEE?

Isänpäiväksi markkinoidaan ”Prikaatin kostoa, erikoisagentin karmivaa hautalöytöä, konkarietsivää murhaa ratkaisemassa, Kovaa tuomiota ja tosipohjaista sotaromaania”. Ja ettei totuus unohtuisi, Kalle Päätalon syntymästä on kulunut 90 vuotta. Sen kunniaksi isän sopii tarttua kuvitettuun Koilismaa -romaaniin.

Juttu on ihan yes. Sitä markkinoidaan mitä myydään. Mutta valtavirran kliseistä poikkeaminen voisi olla välillä virkistävää. Ehkä isä ei olekaan sarjakuvasika Wagnerin alter ego, joka loisii sohvalla miettien vain kaljaa ja makkaraa?

Taiteilijan ateljee ja virtuaalimuseo

Pieni taidepostaukseni liittyy luovaan yhteisöön, josta löytyy minunkin työhuoneeni. Ja vaikka mitä muuta. Alakerran autonpesuhallissa nuoret yrittäjät fiksailevat illat pitkät bemareitaan yhä kireämpään kuosiin. Taidetakojan ovella haisee hitsiliekki ja rauta. Eniten Pyynikin punatiilitehdas Tampereella on kuitenkin nielaissut sisäänsä kuvataitelijoita. Kumpikin seinänaapurini tekee taidetta. Wiggo Wallensköldistä jo kerroin. Toisella puolella työstää metalligrafiikkaa Sauli Iso-Lähteenmäki.

Yleensä taiteilijat puurtavat yksin ja ahkerasti. Kuulumisia vaihdetaan harvoin. Käytäväni vastakkaiselta puolelta aukeaa ovi Petri Niemelän ateljeeseen. Pari viikkoa sitten aloiteltiin päivää samaan aikaan, joten pyysin Petriltä luvan valokuvata mitä hänellä on tekeillä. Itse hän kertoi nyt kuvaavansa ”ihmiseen kohdistuvia rasitteita yhteiskunnan vaatimusten keskellä.”

Petri Niemelä ja ateljee Pyynikillä

Herra on harvinaista sorttia näinä päivinä, tekee naturalistisia maalauksia, liki fotorealistisia. Sehän sopii Pietarin I.E. Repin-instituutissa opiskelleelle taidemaalarille. Kuvan työ kritisoi kauneuskäsitteitämme ja niitä paineita, joita ne luovat jo lapsuudesta lähtien. Tekeillä on kokonainen sarja kantaa-ottavia töitä.

Taideteoksen valmistuminen vierestä katsottuna on aina jonkin sortin ihme. Yhtä hyvin metallilaattaansa monta päivää kaivertavan ja useita värejä vedostavan graafikon kuin Alla prima -tekniikalla työskentelevän maalarin.

Lopuksi linkki niille joita kiinnostaa. Netti on täynnä kuvataidegallerioita, unkarilainen Web Gallery of Art on yksi monipuolisimmista ja parhaiten navigoitavista. Se keskittyy 1000-1850 lukujen taiteeseen. Kuvista löytyy ilahduttavan korkeaesoluutioiset versiot. Katsottavaa riittää, virtuaalimuseossa on tällä hetkellä liki 25.000 kuvaa.

http://www.wga.hu/index1.html

Seuraavassa postauksessa Unohdettujen runojen klinikka. Ellei väliin ehdi iskeä kantaa-ottava juttu Isänpäivän lahjakirjavalinnoista…

Kohti pyhäinpäivää

Pyhäinpäivän aforismit

Pieni välipostaus ja pari otetta pessimistin aforismeista. Palaan kuviin ja sanoihin tuota pikaa. Ja juuri tuossa järjestyksessä. Huomenna on Pyhäinpäivä, Alla helgons dag. Lukusuosituksena lyriikkaa. Tapani Kinnusen kokoelmasta Englantilainen keittiö löytyy runo Pyhäkoulu. Siinä isä vie tenavat pyhäkouluun ja jää itse oven ulkopuolelle. Viimeiset säkeet menevät näin:

Odotan käytävässä / Jarkko Laineen runokirjan kanssa / en ole uskovainen / olen onnellinen.

Oppineita ja opetettuja

Vieläkin saattaa törmätä mielipiteeseen, ettei luovaa kirjoittamista voi opettaa. Kirjailijan ammattia pidetään syntymässä saatuna lahjana, joka väistämättä murtautuu esiin riittävän ”boheemin” elämän ja kärsimysten kautta. Taustalla kummittelee yhä hulluksi heittäytyvän neron, Aleksis Kiven kuva. Sitä täydentää juopotteleva kansallisrunoilija Leino ja viinaan kuoleva Saarikoski.

Mielikuvan voi kruunata parilla Erno Paasilinnan aforismilla: ”Kirjailijaksi ei synnytä. Tehokas valmentautuminen kirjailijaksi tuntuu mahdottomalta. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Tai ”Itseoppineet ovat ainoita oppineita. Muut ovat opetettuja.”

Köynnöspoika. Hugo Simberg/pastissi.

On selvää, ettei jokaisesta musiikinopiskelijasta tule konserttipianistia. Ja hyvin harva luovan kirjoittamisen opiskelija saa julkaistua oman kirjan. Viime kädessä julkaisukynnyksen ylittävät ne, joilla on lahjakkuuden lisäksi riittävästi ahkeruutta. Ja jotka pitävät katseen suunnattuna kirjan sivuille. Saman asian voi ilmaista myös aikanaan Helena Sinervolta saamani ohjeen mukaan: ”Lukeminen on tärkein kirjoittajakoulu.”

Luovassa kirjoittamisessa on siis kyse myös lukemisesta. Ei vähäinen taito, vaikka sen huomioiminen aina unohtuu. Mainitsin aiemmassa jutussani Kullervo Järvisen. Tampereelle perustetiin Viita-akatemia hänen ideoimanaan. Muitakin toteuttajia ja vastuunkantajia tarvittiin toiminnan pyörittämiseen. Järvinen itse toimi akatemian pääopettajana 1989 – 2001. Opettajan aikanaan hän näki 14 oppilaansa julkaisevan oman teoksen. Mainitaan tässä vaikka kanssani samalla vuosikurssilla aloittanut Sanna Ravi. Hän voitti Runeberg-palkinnon 2007 romaanillaan Ansari.

Viita-akatemia viettää 20-vuotisjuhlaansa 21.11.2009. Olen silloin Kirjailijaliiton kämpässä Ateenassa jatkamassa käsikirjoitustani. Tulen jouluksi kotiin, mutta nostan Kreikassa akatemialle maljan tai kaksi.

Seuraavaan postaukseen kuvataidetta. Sitten alkaakin muun oheen hauska sarja: Unohdettujen runojen klinikka. URK, eli Urkki vaan. Ehkä pohdin ensimmäisenä oliko Pier Paolo Pasolini parempi palkittuna runoilijana kuin elokuvaohjaajana.

Hyviä uutisia – ja huonoja

Torstaina Hesan kirjamessuille. Haastattelu klo 11.30 Kirjakahvilassa. Ottaen huomioon ajankohdan ja ”kuuluisuuskertoimeni”, veikkaan, että paikalla on viisi henkilöä. Ehkä yksi on tullut kuulemaan mitä sanon romaanistani, joka käsittelee ihmisen identiteetin murtumista. Muut neljä ovat istahtaneet levähtämään muuten vain. Näin on ihan hyvä.

Maalaus/detalji: Katja Tukiainen

Messukokemuksien imu on omalta kohdaltani vuosien mittaan hiipunut. Kenties jaksan vielä kierroksen antikvariaattien osastoilla. Messukerrointa niidenkin hinnoissa on, mutta saattaa joku Keltaisen kirjaston löytö mukaan tarttua. Ja tuttujen tapaaminen tai kollegoihin törmääminen on aina ilahdutavaa  – vaikka tulisi vaihdettua vain muutama sana.

Lakonisen postaukseni takana häilyy myös ystävän poismeno. Kirjailijan ja Viita-akatemian ensimmäisen opettajan, Kullervo Järvisen hautajaiset ovat tulevana lauantaina. Mies teki pitkän ja uraa-uurtavan työn luovan kirjoittamisen kouluttajana. Kuolema yllättää aina. Palaan asiaan vielä tuonnempana.

Sanataitelija Leskinen ja Syksyn sävel

Ikäiseni ihmiset voidaan jakaa kahteen toisistaan eroavaan luonnetyyppiin yllättävän yksinkertaisella kysymyksellä: Rollarit vai Beatles? Itse kuulun B-porukkaan. Ehdottomasti.

Pikkupoikana pidin myös Hectorista. Sittemmin huomasin miten monet miehen mahtipontis-pateettiset tekstit olivat käännöslainoja. Suomirockin alkuhämärissä ei osattu tehdä genreen kuuluvia sanoituksia. Sitten tuli manserockin lentävä kalakukko: Juice, junantuoma savolainen, josta kasvoi kansallisherkkuun verratava ikoni. (Harmi, että muikut pitää aina pilata raitaläskillä)

Juice Leskinen

Tusinaviihteen leimakirveellä kolkatut saavat yleensä lepäillä haudassa pitkän tovin ennen kuin heidän tekemisiään uskalletaan analysoida ilman ennakkoluuloja. Reino ”rillumarei” Helismaa oli katkera pala aikansa kulttuuripiireille. Eikä Mika Waltarista ollut kuin tusinakirjojen tekijäksi.

Viihdekulttuuri on uudissana. Myönnytys sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä voisivat kertoa jotain yhteiskunnan tilasta ja heijastaa sen todellisia arvoja. Hyviä tai huonoja – sovinnaisia tai anarkistisia.

Juice Leskinen halusi olla myös ”vakavasti otettava” runoilija. Hänen valittuihin runoihinsa Sanataiteilija kävi täällä (Tammi 2007) on suodatettu säkeitä kymmenestä kokoelmasta. Esikoinen, Sonetteja laumalle ilmestyi vuonna 1975, viimeiseksi jäänyt ja postuumisti julkaistu Kosket 2007. Kirjan nimen ammatillinen määre on osuva: Sanataiteilija. Runoilijana Juice ei koskaan saanut sitä arvostusta, johon hän ylsi laulujen sanoittajana, rocklyyrikkona ja verbaaliakrobatian hallitsevana kirjoittajana.

Taiteilijan kunnianhimoinen suhtautuminen omaan työhönsä kumpuaa useimmiten huonosta itsetunnosta. Halusta näyttää ja tehdä asiat aina paremmin. Juicen omin sanoin:  ”Väitän, että oopperoiden libretot ovat huonompia kuin minun laulutekstini.” Juice on oikeassa nostaessaan laulutekstejä. Runoilijana häntä ei voi lukea lyriikan ykkösketjuun. Eikä tarvitsekaan, unohdetaan lokerointi. Valituista runoista löytyvät myös suurten hittien sanat: Syksyn sävel ja Viidestoista yö. Ja muutama muu, Marilyn mukaan lukien.

”Uskoisin, että mussa on nämä kaksi puolta: hyvin intiimi, haikean syvällinen, mietiskelevä puoli ja sitten taas tämä huumoripuoli, johon voidaan laskea myös sanaleikit”, sanoo Juice itse. Sanataiteilijan parhaat laulujen tekstit kykenevät koskettamaan kuulijoita ainutlaatuisella tavalla. Mitä taiteilija voisi enempää toivoa kuin sulautua osaksi kansansa kulttuuria.

Miksi juttu Juicesta? Siksi, että ”Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen.” Syksyn sävel (kuuntele) julkaistiin singlenä 1975. Yltiöromanttinen ja itsesäälissä kieriskelevä sanoitus. Silti syvälle sukeltava ja upea biisi. Pioneerityö, josta on kiteytynyt lajityyppinsä ylittämätön ikoni.