Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Kirjoitin kolumnin SARA-lehden elokuun numeroon. Nyt, kun uusi lehti on jo ilmestynyt, lienee korrektia tarjota juttu tässä. Kirjailijalta kysytään aina tarinan todenmukaisuudesta, tivataan kirjoittaako hän omasta elämästään. Moni (ehkä) kirjoittaa, esimerkiksi meilläkin kovassa nosteessa oleva norjalainen Karl Ove Knausgård.

Autobiografinen kirjallisuudentulkinta on jälleen nostanut päätään myös kritiikeissä. Lukijoille uskottavuuden illuusio ja ”tosielämän” yhtymäkohtien hakeminen tuntuu olevan tärkeää. Kirjailija tietää, että tarina muuttuu kansien välissä aina fiktioksi. Totuuden siemeniä toki löytyy. Niin kuin alla olevasta kolumnista.

HYVÄÄ HUOMENTA KAUNIS ROUVA

Kirjailija hyödyntää kansien väliin oman elämänsä. Eikä sekään riitä: hän on varas, utelias harakka, joka nappaa käyttöönsä muiden kokemuksista ja tarinoista kaiken mikä kiiltää. Näin kuulee usein väitettävän. Mutta miten käy todellisuudessa neljän sanan ”varastaminen”. Mitä saattaa tapahtua ennen kuin yksi lause päätyy romaanin sivuille?

Pari vuotta sitten sain puhelun, jossa minua pyydettiin viemään paikallisen kirjailijayhdistyksen onnittelut ja kukat palvelukodissa 95 vuotta täyttävälle kirjailijalle.

Ja koska jänistin, en ymmärtänyt mitä olisin osannut eri sukupolven ihmiselle luontevasti sanoa, kilautin kaverille, joka hallitsee sosiaaliset tilanteet suvereenisti kaikissa oloissa. Hän vei tervehdykset puolestani. Homma hoitui, mutta oma raukkamaisuuteni ei jättänyt minua rauhaan.

Ajattelin, että hölmöyteni pitäisi jotenkin hyvittää. Oman itsetuntoni vuoksi – ja kirjailijan, joka oli kaartamassa elämänsä loppusuoralle. Ehdotin Kirjailija -lehdelle juttua päivän sankarista ja lupasin kasata koko paketin, hoitaa tekstin ja valokuvat.

Tekstin pyysin kirjailijan nuoremmalta kollegalta, heillä oli yhteisiä muistoja jo vuosikymmenten takaa. Lupasin lähteä haastattelutilaisuuteen mukaan, ottaa kuvat sekä editoida jutun sovittuun mittaan.

Tulos julkaistiin aikanaan lehden kansijuttuna. Hoitokodissa järjestettiin sataa käyvälle kirjailijalle kahvitilaisuus ja tarina hänen elämästään luettiin ääneen kaikille. Muutaman viikon kuluttua kirjailija kuoli, mutta ohikiitävän hetken hoitajat ja muut asukkaat olivat ehtineet nähdä hänet aivan uusin silmin. Ehkä tulin sovittaneeksi jotain.

Lehden juttua kasatessa kävin pari kertaa kirjailijan viisitoista vuotta nuoremman kollegan luona. Keskustelimme jutun näkökulmasta ja haimme tarinaan sopivia nostalgiakuvia hänen albumistaan: yhteisiä hetkiä kirjailijaliiton matkoilla, arvokkaita tilanteita suurlähettilään vastaanotolla, lomakuvia Lontoosta ja Islannista.

Keskustelumme kiertyivät menneeseen ja muistoihin, eikä minulla ollut vähäisintäkään tarkoitusta napata niistä mitään tekeillä olevaan kirjaani. Toisin kävi. ”Oli synkkä ja myrskyinen yö”, kun mieleeni pulpahti voimakkaana yksi lause keskusteluistamme ja kirjoitin sen yöpöydälläni odottavaan muistikirjaan.

Joitain muitakin hippuja tapahtumista päätyi tekeillä olevan kirjan tekstiin, mutta ne sekoittuivat muistiinpanoihini, omiin lapsuudenkokemuksiin ja tarinan fiktiiviseen imuun, joka edetessään alkoi itse ohjailla itseään.

Mieleeni tarttuneen yksinkertaisen, mutta upean lauseen lainasin yhteyteen jossa se alkoi saada uusia merkityksiä. Viimeisiltä riveiltä voit lukea miten tämän jutun otsikko on tuoreen romaanin sivuille sovitettu:

”Ja koska minä muistan vain merkityksettömän, kuvien hämärät taustat ja pienet yksityiskohtien yksityiskohdat, tekstinkappaleet ilman yhteyksiä ja puheiden sivulauseet, päähäni on jäänyt vain Hildan hyräily ja lupaus opettaa minut lukemaan.

Ja vielä yksi muisto, jossa Hilda on sitaissut esiliinansa keittiön ovenkahvaan, hänellä on yllään kukallinen mekko, me istumme ulkoportailla iltapäivän auringossa ja pahvikantinen valokuva-albumi lepää Hildan polvilla. Joissain kuvissa ihmisten pään yläpuolelle on piirretty risti ja Hilda sanoo, että heidän kanssaan ei voi puhua enää samalla tavoin kuin me tässä toisillemme, kuolleiden kanssa pitää keskustella ääneti oman päänsä sisällä.

Minä nyökkään ja melkein ymmärrän, Hilda näyttää kuvia, joissa hän istuu äitinsä sylissä, sitten rippikuvat ja hääkuva, kuvia hänestä oppilaidensa kanssa, joille hän on opettanut äidinkieltä.

Oikeastaan, hän sanoo. Minä olen ollut nuorena aika kaunis, mutta yhtä ihmistä lukuun ottamatta kukaan ei koskaan sanonut sitä minulle. Vain koulun vahtimestari toivotti joka aamu: Hyvää huomenta kaunis rouva.

Nojaan Hildan pehmeään olkavarteen ja hän sanoo: Muista sinä, kun kasvat, muista aina sanoa jos siltä tuntuu. Ja voithan joskus sanoa vaikka ei niin kovasti tuntuisikaan.”