Anna ihastuu Hitleriin

Yhä kiihtyvät kirjasyksyt luovat harhan, että kirjoihinkin pätee parasta ennen päiväys. Ja valtaosa ihmisistä lukee sen saman kirjailijan teoksia, joita on aina ennenkin lukenut. Ne pitää kahlata joulun pyhinä, sillä seuraavana syksynä tutulta tekijältä ilmestyy jo uusi kirja. Pahoittelen ironiaa, mutta näin on medioiden mielestä, joille kirjallisuus ja kirjailijat ovat vain viihdekarusellin pyörittäjiä.

Maailmassa on toivottoman paljon hyvää luettavaa. Lohduttavan teoriani mukaan oikeat kirjat osuvat kohdalle aikanaan. Pidin parin päivän breikin, kalastin, sienestin ja sivistyin kirjailijaliiton mökillä Savon sydänmailla. Ja siinä kirja oikea odotti minua, kenties kirjailijan itsensä hyllyyn jättämänä. Tuomas Kyrön romaani Liitto.

Kirjan tarina on tragedian umpimustaksi maalaama komedia. Liitto oli Finlandiaehdokkaana 2005. Paavo Lipponen teki diktaattorina tylsän valinnan ja palkitsi Bo Carpelanin Kesän varjot. Ei huono kirja, mutta kielikuvia myöten liki kopio Carpelanin omasta romaanista Alkutuuli, joka myös sai Finlandian 1993. Lukekaa rinnakkain jollette usko.

Tuomas Kyrön Liitto olisi ansainnut palkinnon ja saman huomion, jota olemme saaneet seurata Sofi Oksasen kohdalla. Kirja on yhtä hyvä, jos näin karkea vertaus sallitaan. Romaaneissa on sukulaisuutta. Historian solmukohdissa mennään ja suuret kaaret on korvattu yksityisen ihmisen intensiivisillä kokemuksilla.

Tuomas Kyrön romaani Liitto (2005)

Romaani alkaa elokuusta 1938 ja tarina etenee kolmesta näkökulmasta: Urhon ja Lyydian tarinan ”kaikkitietävää kertojaa” täydennetään Urhon päänsisäisin monologein ja hänen sisarensa Annan muistiinpanoin. Anna oli voimistellut Berliinin olympialaisten avajaisissa ja päässyt kättelemään itse valtakunnankansleria. Nuori tyttö nieli kansallissosialismin korulauseet ja ihastui Hitleriin.

Kirjan loppu avaa nuoren Annan kirjoittaman kirjeen Hitlerille. Näkökulma on romaanin ja ideologisten syyllisyydentuntojen avain. Ainutlaatuinen ja hienolla psykologisella vaistolla kuvattu. Koska tämä ei ole juoniselostus, lukeminen jää teille. Suositus on minun ja sen takana on helppo seisoa.

ELÄMÄÄ ISOMPI JUTTU

Edellisessä jutussa kuvasin runoa varsinaiseksi kiintymyksen kohteekseni. Totta on ainakin se, että siitä kirjallisuus ja kieli minun kohdallani alkoi. Avasin koulun kirjastossa vahingossa Viljo Kajavan kokoelman Ruusuja lunta. Ja vaikka suosikit ovat vaihtuneet, se kolahti niin, että tuntuu vieläkin.

!onur-runo!

Huomisaamuna nousen Oulun junaan. Koko iltapäivä pitäisi puhua kirjastoväelle runoudesta. Toivottavasti kykenen vastaamaan ihmisten odotuksiin, sillä noin kliseisesti ilmaistuna – runous on elämää isompi juttu. Pienen yhteenvedon jälkeen olen usein aloittanut siteeraamalla Joseph Brodskyä (1940 – 1996). Nobelisti tietää mistä puhuu. Vuonna 1963 neuvostoviranomaiset syyttivät kirjailijaa tyhjäntoimittajaksi. Ote kuulustelupöytäkirjasta salakuljetettiin myöhemmin länteen:

Tuomari: Mikä on ammattinne?

Brodsky: Olen runoilija.

Tuomari: Kuka on muka sanonut että olette runoilija? Oletteko opiskelleet runoutta?

Brodsky: Minusta runoilijaksi ei tulla opiskelemalla runoutta.

Tuomari: Mistä se taito sitten tulee?

Brodsky: Luulisin, että Jumalalta.

Seuraava katkelma löytyy mainiosta esseekokoelmasta Keräilijän kappale (Tammi 1997). Esseistinä Brodsky on vähintään yhtä hyvä kuin runoilijana.

”Hyvän kirjallisen maun kehittämiseksi on luettava runoutta. Jos luulette, että minä puhun näin siksi, että minulla on ammatillisessa mielessä oma lehmä ojassa, että yritän edistää oman ammattikuntani etuja, niin erehdytte: minä en ole ammattiyhdistysihminen. Kysymys on siitä, että runous ihmisen sanallisen ilmaisun korkeimpana muotona ei ole vain suppein ja tiivistetyin keino ihmisen kokemuksen välittämiseksi, vaan se tarjoaa myös korkeimman mahdollisen tason kaikelle kielelliselle toiminnalle – varsinkin paperilla tapahtuvalle.

Mitä enemmän ihminen lukee runoutta, sitä suvaitsemattomammaksi hän tulee kaikenlaista monisanaisuutta kohtaan, esiintyipä sitä poliittisessa tai filosofisessa keskustelussa, historiassa, yhteiskuntaopissa tai kaunokirjallisuudessa. Hyvä proosatyyli on aina runollisen ilmaisun täsmällisyyden, nopeuden ja lakonisen intensiivisyyden panttivanki. Epigrammin ja hautakirjoituksen lapsena, joka ilmeisesti luotiin oikotieksi aiheeseen kuin aiheeseen, runous on oivallinen kurinpitäjä proosalle. Se opettaa jälkimmäiselle paitsi jokaisen sanan arvon myös lajin oikukkaat ajatuskuviot, vaihtoehtoja lineaariselle sommittelulle, taidon jättää lausumatta itsestään selviä asioita, yksityiskohtien painotuksen, antikliimaksin tekniikan. Ennen muuta runous kehittää proosassa sen metafysiikkaan kohdistuvan mieltymyksen, joka saa taideteoksen erottumaan pelkästä kaunokirjallisuudesta. Pakko on kuitenkin myöntää, että tässä nimenomaisessa suhteessa proosa on osoittautunut laiskanpuoleiseksi oppilaaksi.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: minä en yritä riistää proosalta sen sädekehää. Tosiasia kuitenkin on, että runous kerta kaikkiaan sattuu olemaan vanhempi kuin proosa ja on sen vuoksi ehtinyt kulkea pitemmän matkan. Kirjallisuus alkoi runoudesta, jonkun paimentolaisen laulusta, joka syntyi ennen uudisviljelijän raapustuksia.”

MISTÄ NÄITÄ JUTTUJA OIKEIN TULEE?

Olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa tänne varsinaisesta rakkaudestani runoudesta. Vai meneekö jako sittenkään niin? Kenties sitä ei ole. Hyvä proosa on aina velkaa lyriikalle. Kari Hotakainen on kertonut saaneensa kirjallisen herätyksen luettuaan Sirkka Turkan runoutta. H e m m e t t i,  n o i n k i n  v o i  k i r j o i t t a a !

Kun pistän muistiin muutaman rivin runosta, väliin tunkee toinen idea lupaa kysymättä. Niin kuin nyt tämä Juhani Ahon (1861) romaani Juha (1911). Kääntelin klassikon viimeiset sivut sunnuntaina. Luin kirjan kahden keskeneräisen romaanin välissä, Philiph Rothin Haamukirjailija ja Virginia Woolfin Jaakobin huone saavat odottaa. Kesken olevia kirjoja lojuu yhtä hyvin työhuoneella kuin yöpöydällä.

Olen kartellut Ahon kirjoja. Syykin on selvä: Rautatietä pakkoluetettiin kouluaikoina. Peräkylän ukko ja akka ensimmäistä kertaa junassa… muistan pitkästyneeni liki hengettömäksi. Miksi tartuin nyt Juhaan? Vahingossa, kirjahyllyä kaivellessani. Juonen toki tunsin elokuvista, mutta sitten teksti vei. En ole oopperan harrastaja, mutta ne joita se kiinnostaa voivat katsoa Aarre Merikannon oopperan viimeisen kuusiminuuttisen täältä. Kirveshän siinä kohoaa, mutta lopussa käy huonosti sille, joka on sympatiat kerännyt.

Loppukohtaus Aarre Merikannon oopperasta Juha.

Romaanin luettuani tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus. Vertaus ei ole niin kaukaa haettu kuin äkkiä vaikuttaa. Sukulaisuus syntyy antiikin tragedian luonteesta ja tarinan katharsiksesta. Tragedian kaavoja ei ole monta, ne on sormista laskettavissa. Päähenkilöidensä sisäistä maailmaa Aho kuvaa hienosti ja sensitiivisesti. Vallankäyttö, alistaminen, vuoroin syttyvä ja sammuva halu ja toivo ovat alituisessa ja toisiaan peilaavassa liikkeessä.

Juhani Ahon kirjailijanvaistossa ja psyykessä on täytynyt olla tavallista suurempi annos naisen mieltä,  a n i m a a.  Jos nyt asioista mitään ymmärrän… hän kuvaa kolmiodraaman naisen, Marjan ajatuksia todenmukaisin tuntein: uskottavuuden illuusio kaikessa ristiriitaisuudessaan on poikkeuksellisen vahva ja monelta kantilta punnittu. Myös Juha on rooliinsa hienovireisesti personoitu ja motivoitu. Shemeikka jää tarinan suoraviivaiseksi toimijaksi, joka tehtävänä on pitää yllä romaanin näkökulmien vaihdoksia.

Voi miten paljon on maailmassa luettavaa, voi miten vähän kaikesta tiedän. Palaan runoon vielä, jossain kohden pitää puhua Mirkka Rekolasta, joka uudisti suomalaisen aforismin: ”Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.”

HERRA DARWININ PUUTARHURI

Kristina Carlson voitti Finlandian vuonna 1999 romaanillaan Maan ääreen. Tuore romaani Herra Darwinin puurathuri sai 27.8.09 Hesarissa poikkeuksellisen hehkuttavan arvion Mervi Kantokorven kirjoittamana.

Minulla oli eilen kaksi tuntia aikaa istuessani junassa Tampereelta Helsinkiin. Se riitti mainiosti Carlsonin kirjan lukemiseen. Pienoisromaaniksikin kirja on lyhykäinen. Kutistettuun formaattiin on taitettu hyvin väljästi 170 sivua. Se ei vähennä kirjan arvoa, Darwinin puutarhuri on toisenkin lukemisen väärtti.

Kristina Carlsonin romaani (elokuu 2009).

Tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden taakse. Epookkiromaani kulminoituu kysymyksiin kristillisestä etiikasta ja Darwinin uudesta vallankumouksellisesta evoluutio-opista. Kirja ei hae vastauksia, jäljelle jää vain kysymyksiä ja pohdintoja, kyläläisten päästä napattuja ajatuksen kappaleita ja kollektiivista ääntä jossa ei aina ole puhujan henkilöllisyyskään selvillä. ”Juonesta” syntynyttä jännitettä on sen verran, että sanoa saa. Mikä kirjassa sitten kiinnostaa?

Miljöö on 1870-luvulta. Silti kieli on riemastuttavan tuoretta. Alkusivuilla puhuvat kanat ja varpusetkin: ”e-eivät ku-kuule ne jo-jotka pi-pitävät i-isoa me-meteliä i-itsestään ku-kuten na-naakat ja ka-kanat tih-tih-hih”. Merkitykset on pakattu tiukkaan ja liki jokaiselta sivulta löytyy hienoja aforistisia kiteytyksiä: ”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.”

Carlson luo tekstiinsä voimakkaan preesensin ja tapahtumisen tilan, josta kurkotetaan myös tulevaisuteen. Iltaisin Eileen kirjoittaa asioita muistiin ja tajuaa samalla miten vanhakantaisen naurettavalta kylän elämä näyttää joskus tulevina aikoina.

Vaikka mieleeni tuli ymmärrettävämmäksi laimennettu James Joycen ja Odysseuksen tajunnanvirta, Carlsonin tekstissä on ehdottoman oman äänen kaiku. Kantokorpi kirjoittaa arviossaan: ”Brititkään eivät maalaisi tarinaan aikaa, paikkaa ja ihmistä paremmin kuin Carlson.” Se ei taida olla itseisarvo, mutta herätti mielessäni kysymyksen: jos tämä olisikin britin kirjoittama käännöskirja, tuntuisiko sen ilmaisu niin tuoreelta. Carlsoni kieli ja äänten polyfonia kun on kotimaisen kirjallisuuden kielessä niin harvinaista herkkua. Ehkä asia selviää minulle toisella lukemisella.

Herra Darwinin puutarhuri on virkistävä kirja. Sen ehdoton ansio on itse kielessä ja tajunnanavirtatekstien rytmisessä oivalluksessa: vaikka puhujia on paljon, koko seurakuntaa ei aina tarvitse hahmottaa yksilö kerrallaan. Äänten kudelma toimii hienosti, välillä zoomataan yksittäiseen puhujaan.

Carlson osaa pakata suuret kysymykset oivaltaviin lauseisiin, jotka jäävät jatkumaan lukijan päässä pisteen jälkeen: ”Thomas Davies harppoo tietä pitkin ja hän säälittää minua sillä hänen vaimonsa kuoli ja lapsetkin ovat toistaitoisia. Arvaan mitä hän hautoo, sen näkee pään asennosta, kun pää painaa enemmän kuin ruumis. Hän ajattelee kuolemaa ja ehkä aikoo viedä lapset mennessään että ei jäisi kukaan suremaan. Minä tiedän, että ei itsemurhaaja oikeastaan kuolemaa halua, vaan entisen elämänsä takaisin mutta aikaa ei voi peruuttaa kuin hevosta.”

KEHUJA KAHDELLE KIRJALLE!

Sunnuntain hesari kertoo mielenkiintoisesta tietokirjasta. Suomalainen toimittaja Kristina Rotkirch on haastatellut venäläisiä kirjailijoita ja koonnut keskusteluista kirjan. Contemporary Russian Fiction on niin asiantuntevaa tekstiä, että yksi Venäjän arvostetuimmista kustantamoista on julkaissut sen venäjänkielisenä.

Tottakai poltiikka on yhdentoista kirjailijan haastatteluissa hyvin keskeisenä. Neuvostoliiton sosialismin kaiken ylle heittäytynyt varjo, joka vaatii yhä uusia tilityksiä ja näkökulmia. Tärkein virke löytyy kuitenkin jutun päätöksestä: ”Yhä edelleen venäläinen kirjallisuus kertoo Venäjästä, venäläisestä ajattelusta ja ihmisestä syvemmin ja tehokaammin kuin paraskaan reportaasi.”

Hyönteiselämää, Viktor Pelevinin kirjan kansi.

Olen lukenut vain paria jutussa mainittua kirjailijaa, mutta tutut nimet ilahduttivat sitäkin enemmän. Viktor Pelevin ja Tatjana Tolstaja ovat sen luokan tekijöitä, että kykenevät jättämään lähtemättömän muistijäljen. Niiltä sijoiltani nappasin hyllystä Pelevinin kirjan Hyönteiselämää, ja kertasin lyhyen novellin nimeltään Paradise… ja kyllä, outo tarina ja kokonaisen elämän tarkoituksen allegoria ei ollut menettänyt hitustakaan nerokkuudestaan ja ensimmäisen lukemisen antamasta huimasta perspektiivistä. Päinvastoin.

Tatjana Tolstajan kaunokirjallinen tuotanto on niukka. Silti hänestä povataan varminta venäläisen nykykirjallisuuden tulevaa klassikkoa. Näin luonnehti Tolstajan esikoisnovellikokoelmaa Tulta ja pölyä kirjailijakollega ja nobelisti Joseph Brodsky: ”Omaperäisin, herkkävaistoisin ja valovoimaisin ääni venäläisessä nykyproosassa.”

Prosaistin ääni koostuu kolmesta: tarinasta, rakenteesta ja kielestä. Tärkein niistä on kieli. Hyvä lause. Lyhyt tai pitkä virke, Tolstajalla usemmiten pitkä ja polveileva. Tolstajan ihmiskuvaus on hellän rakastavaa ja niin lukijaa lähelle tulevaa, että henkilöitä voisi koskettaa, kietoa kädet ympärille ja halata, tuntea ihosta huokuvan tuoksun. Tarinoiden siemeniksi riittävät sisäiset tapahtumat… viis mitä maailmassa tapahtuu, merkityksellistä on miltä se tuntuu!

Kokonaisesta kirjasta on turhauttavaa irrottaa esimerkkiä, mutta muutaman sivun Tolstajaa luettuaan löytää kirjallisen ja kielellisen briljanssin, jolle on vaikea hakea vertaa.

”Hän oli aulis kuin Ali-Baba, ja Isolda hämmästeli ja värisi. Isolda ei pyytänyt mitään Vasili Mihailovitsilta; ei kristalliaarteita, ei Shemahanin kuningattaren värikästä vyötä; hänelle riitti vain istua pääpuolessa, vain palaa vihkikynttilänä, palaa vain, silti loppuun palamatta, tasaisena sinisenä liekkinä. Pian Vasili Mihailovits oli jo tarinnut kaiken antinsa. Nyt oli Isoldan vuoro: tämän oli kiedottava hänet  hennoin kyyhkyskäsin ja harpattava mukana uuteen ulottuvuuteen, joka salamana leiskauttaisi halki arkisen maailman kuin munankuoren.”

Jos sattuisi kiinnostamaan, saattaa olla, että Pelevinin ja Tolstajan kyseiset kirjat on loppuunmyyty, julkaisusta on sen verran vuosia. Mutta voihan tässäkin tapauksessa huokaista: eläköön divarit ja kirjastot!

SARAMAGO JA EUROVIISUT

José Saramago (s.1922) on arvostellut romaaneissaan kirkon kaksinaismoraalia ja maallista esivaltaa. Kirjailija on ateisti ja kuuluu Portugalin kommunistipuolueeseen. Vuonna 1991 maan oikeistokatolinen hallitus yritti estää Saramagon romaania kilpailemasta Euroopan kirjallisuuspalkinnosta.

Tunteita kuumentanut romaani oli nimeltään Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani. Se käännettiin suomeksi 1998, ja samana vuonna Saramago palkittiin Nobelilla.

Saramago ehti tehdä monta romaania ennen kuin taas tartuin hänen tekstiinsä. Vuonna 2005 julkaistiin Toinen minä. Loistokirja, intensiivinen identiteetin kuvaus, joka lopussa palaa lähtöpisteeseensä. Saramagon teksti ei ole helppoa: sivun mittaisia virkkeitä, joissa repliikit erotetaan vain pilkulla ja isolla kirjaimella. Lukeminen vaatii totuttelua, mutta alkaa soljua vauhtiin päästyään.

Saramago ja uutisia euroviisuista.

Muutama viikko sitten ostin Kirjatorilta kuvan romaanin Kertomus näkevistä. Tarinassa Saramago kuvaa länsimaisen demokratian irvikuvaa, jossa vallanpitäjät eivät kaihda äärimmäisiäkään keinoja pyrkiessään paljastamaan kansalaisten kuviteltua ”salaliittoa”.

Saatuani kirjan loppuun löysin seuraavan aamun lehdestä uutisen, jossa Saramagon fantasia alkaa käydä toteen. Kymmeniä azerbaidzanilaisia on joutunut viranomaisten kuulusteluihin heidän äänestettyään Euroviisuissa naapurimaa Armenian edustuskappaletta. Heitä syytetään epäisänmaallisuudesta ja turvallisuusuhasta.

Pieniä ovat pohjoismaisen demokratian murheet. On syytä huolestua vasta, kun poliisi kolkuttaa ovelle kolme kuukautta Euroviisujen jälkeen ja alkaa tivata ketä äänestit.

Vielä vähän mittasuhteista – noin vertailun vuoksi. Armenia ja Azerbaidzan kiistelivät 90-luvulla armenialaisvähemmistöisestä Vuoristo-Karabahista. Kuuden vuoden sodassa 30 000 ihmistä tapettiin. Miljoona henkeä joutui jättämään kotinsa.

Kalamiehiä ja maailmankirjallisuutta

”Mikään, kelpo oppilaani, ei ole yhtä miellyttävää kuin onkimiehen hyvin järjestetty elämä. Lakimiehen hyöriessä hoitamassa asioitaan ja valtiomiehen punoessa juonia tai vastajuonia me istumme esikkoja kasvavilla törmillä, kuuntelemme lintujen laulua ja elelemme yhtä rauhallisesti kuin nämä hiljaiset hopeavirrat, joiden näemme äänettömästi soljuvan ohitsemme.”

Izaak Walton julkaisi kirjansa Oivallinen onkimies vuonna 1653. Se on maailman ensimmäisiä urheilukalastusoppaita. Ja paljon muuta, kokonaisen elämänfilosofian kuvaus. Yhtä tuore tänään kuin kirjoittamisensa aikaan. Kirja tuskin kiinnostaa niitä, joiden kalastukseen kuuluu trailerilla kuskattava vene, muskelimoottori ja viisitoista vapaa vetämässä vaappuja kohti kalatutkan kaikua.

Kerrostalokotini ikkunasta aukeaa Näsijärven selkä, mutta mihin se riittäisi. Välillä pitää päästä merelle. Se on syvälle painunut muisto lapsuuden kesistä Kokkolassa, päivistä petroolintuoksuisessa veneessä. Verkoista, siimalaatikoista, illoista, öistä ja nuotiotulista meren luodoilla.

Stressin hoitoon ei löydy parempaa lääkettä kuin: vapa, viehe ja meri. Pieni moottorini kulkee auton tavaratilassa ja vuokramökeiltä löytyy yleensä soutuvene, jonka perään sen voi sovitella.

merella

Viime viikonlopun perjantai ja lauantai olivat upeita päiviä Uudenkaupungin vesillä. Vielä lämpimiä, sopivan tuulisia ja syksyn ensimmäisen tuoksun täyttämiä. Kuvassa vaimon velipojan, kalakumppanini Sepon ahven auringon laskussa. Samalla reissulla sain pari kahden kilon kalaa, joita emme heti tunnistaneet. Säyne ei ole aiemmin eksynyt uistimeeni. Lisäksi veneeseen nousi muutama hauki.

Maailmankirjallisuudessa kalastukseen keskitytään yllättävän vähän. Toki klassikkojakin löytyy. Niissä kalastus on kehyksenä elämää isommille kysymyksille. On kliseistä mainita tässä yhteydessä Hemingwayn Vanhus ja meri. Mutta tuttu esimerkki menköön.

Suomalaisen kirjallisuuden ylittämätön panos maailmanluokan kalastuskirjallisuuteen on Juhani Ahon 1921 julkaisema ja hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt Lohilastuja ja kalakaskuja. Kevyt nimi, painavaa asiaa. 

Lyhyissä kertomuksissa Aho ei jää toistamaan itseään. Yhä uudelleen hän löytää tarinoihinsa jännitteen, joka kasvattaa ne nautittavan kirjallisuuden mittoihin. Juhani Aho on esteetikko. Mies, joka osasi kirjoittaa psykologisella otteella tunteista. Pinnan alainen, näkymätön taso on teksteissä läsnä harvinaisen voimakkaasti. Eikä Ahon herkkyys elämälle jäänyt vain ihmisten väliseksi asiaksi. Näin hän kuvaa Englannista Hardyn tehtaalta tilaamaansa ruokovapaa, jolla on ”kauniisti soinnahtava nimi: Palakona extra light – kokoonsa nähden kaikkein kevein.”

”Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna veden pitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.

Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen, junassa, laivassa, lounaistuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita koivuja asemien ympärillä, pihlajien kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä –  vapa aina vierelläni junanvaunun verkossa ja laivan hytissä… ettei vain kukaan sitä veisi, ettei sille tapahtuisi vahinkoa. Itse minä sitä kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapalaatikon vaskihelaiset lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä laatikossaan kuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni, kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko, niin kuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostain paratiisin puutarhasta.”

Aho uskaltaa olla häpeämättömän romanttinen tyyliään hukkaamatta. Trumpetistilegenda Miles Davis sanoi loistonsa päivinä: ”For me, music and life are all about style:” Nerot tietävät, että elämä ja taiteen luominen on tyylikysymys. Olipa sitten kyse kalastuksesta tai musiikista.

Sanattomia tarinoita

Kurvatessani fillarilla työhuoneen pihaan Tapahtumien yön ja kirjanjulkkareiden jälkeisenä aamuna, Viggo-Wentzel, Renato-Bogislaus, Cathmor-Adlerwalt Wallensköld heilautti kättään hyväntuuliseen tervehdykseen. Kyllä, nimellä on mittaa. Mutta on taitelijalla sille katettakin. Tosin, taiteilijanimensä hän on lyhentänyt Viggo Wallensköldiksi.

Työhuoneensa ovella Viggo sanoi: ”Sulta on romaani tulossa.”

”Julkkarit oli eilen”, vastasin.

Kohta kuului oveltani vaisu koputus. ”Ajattelin, että voisin antaa sulle tän kirjan.”

”Kiitos, no tehdään vaihtarit”, sanoin ja nappasin hyllystä hänelle omani.

”En minä sillä”, Viggo sanoi…

Viggo Wallensköld, Invisible

Viggo on toinen seinänaapureistani. Kanssakäymistä on sen verran, että moikkaillaan. Taiteilijat ovat ahkeraa sakkia. Ainakin tässä Pyynikin Trikoon vanhassa tehtaassa. Useinmiten ihmiset puurtavat yksin omissa huoneissaan. Myös viikonloppuisin. Seinän takaa saattaa erottaa klassisia säveliä, joskus voi vaivoin tunnistaa Cesaria Evoran äänen. Tuntuu hyvältä ajatella, miten täällä syntyy koko ajan uutta, jotain ennen näkemätöntä ja kokematonta.

Viggo valittiin vuoden 2005 nuoreksi taiteilijaksi. Ehkä joku muistaa myös pienoisen kohun, joka syntyi siitä, että Viggon ja Jari Järnströmin maalaukset poistettiin viime vuonna kirkon Yhteisvastuukeräyksen taidenäyttelystä, joka käsitteli toiseutta. Kirkko karsasti taideteosten seksuaalisuutta.

En ota kantaa näyttelykuraattorin nimenomaisiin valintoihin tai kirkon(miesten) omiin pelkoihin. Jutun tärkein fokus on muualla. Viggon maalausten intensiteetti on omaa luokkaansa. Ne kuvaavat yksinäisyyttä, ristiriitoja ja oman identiteetin arvoitusta, mielensisäistä ja suljettua maailmaa.

”Maalauksen voima on sen sanattomuudessa ja salaperäisyydessä. Siinä käsitellään asioita, joista ei voi puhua. Maalaus on sanaton kertomus”, taiteilija sanoo itse.

Yksi vertailukohta Viggon maalausten voimalle löytyy Edward Hopperin tyhjyyden ja sivullisuuden kuvauksista. Selaan Viggon kirjaa, joka on saanut nimekseen Invisible. Joukossa tuttujakin töitä. Alkaa tuntua, että mies on yksi tulevista suomalaisen kuvataiteen klassikoista. Samoin kävi aikanaan Hopperille (1882-1967) Amerikassa. Mies on yksi modernin kuvataiteen suosikeistani.

Minä-Minä vai Sinä-Sinä?

Tämän aamun Hesarissa toimittaja haastattelee Sebastian Faulksia Lontoossa. Mies on yksi Britannian suosituimpia kirjailijoita. Hänen romaaninsa Engelby on juuri julkaistu suomeksi.

Haastattelussa kirjailija kertoo miten tietoisuuden olemus oli alkanut kiinostaa häntä jo edellisen romaaninsa Human Traces aikana. Hän sanoo riemastuneesti haastattelijalleen: ”Identiteetti, minuus – kukaan ei tiedä, onko sitä edes olemassa.” Useimpien neurologien mielestä käsitys minuudesta on vain ”välttämätöntä fiktiota”.

Huomenna julkaistavan kirjani takakansitekstissä lukee: ”Kuka meidän identiteettimme määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Ihmeellisiä ovat ajatusten tiet. Tai sitten ei. Tottakai kirjailija ihmisen olemusta pohtii. Aiheeseen keskittyvän romaanin kirjoittaminen onkin jo eri juttu.

Sitten asiaan, joka on vaivannut mieltäni. Blogia aloittaessani päätin, ettei tästä saa tulla mitään Minä-Minä -foorumia. Jo edellä luetusta voi päätellä, että toisin kävi. Kirjani julkkareiden jälkeen korjaan kurssia ja lisään Sinä-Sinää.

Aforismit

Kuten olen kertonut, työtilani on vanhassa ja ainutlaatuisessa Suomen Trikoon punatiilitehtaassa Pyynikillä. Saa nähdä kenet kuvataiteilijoista tavoitan ensimmäisenä kertomaan muutaman sanan työstään. Ehkä se on naapurin metalligraafikko, jonka kanssa meillä on ollut kuvaa ja sanaa yhdistäviä projekteja.

Myös jutun kuvan tyyppisiä aforismeja on luvassa silloin tällöin. Lopuksi terveiset viktoriaanisen ajan Lontoosta Oscar Wildelta (1854 – 1900)  ”Jos ei pysty lukemaan kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole mitään järkeä lukea sitä ollenkaan.”

MARILYNIN HIUSPINNIN JULKISTUS

 

Tapahtumien yö järjestetään Tampereella torstaina 6.8.2009.

Romaanini Marilynin hiuspinni julkistetaan Aketeemisen kirjakaupan haastattelussa klo 22.00, joka täten ystävällisenä  K U T S U N A  ilmoitetaan.

Haastattelutilaisuuden jälkeen epäviralliset jatkot ovat kirjakaupan ”naapurissa” ravintola Katupojassa, Aleksanterinkatu 20. 

Tarjoilut omalla vastuulla. Ei ohjelmaa. Sen sijaan ihmisiä, kuulumisia ja kirjallisia keskustelunaiheita. Jos liikut tapahtumien yössä  T E R V E T U L O A ! 

Kuva Henrik Malmström. (Fotofinlandian III palkinto 2008.)

Mietin keväällä millaisen kannen haluaisin uuteen kirjaani. Huomasin Hesarissa jutun Fotofinlandialla palkituista kuvaajista. Henrik Malmströmin mustavalkoisissa kuvissa tehoaa pelkistetty ja käsinkosketeltava tunnelma. Otin yhteyttä ja sain kuvan käyttööni. Erityisesti minua viehättää otoksen sensitiivinen lataus, joka saattaa ilmentää yhtä hyvin iloa kuin suruakin. Tekstillä on tilaa asettua kansien väliin monesta kulmasta katsottuna.

Kustantajani Liken sivuilta ja omilta kotisivuiltani löytyy kirjan lukunäyte sekä tietoa edellisistä julkaisuista.