Neuvostopanssarit Budapestin kaduilla

”Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.” En kuitenkaan malta olla kaivamatta tähän muutamaa riviä seitsemän vuotta sitten julkaisemastani romaanista. Innoittajani on sunnuntaina 23.10. Hesarissa julkaistu kolmen sivun kuvaus Unkarin kansannoususta tasan kuusikymmentä vuotta sitten.

Unkarin yritys irrottautua neuvostodiktatuurista tukahdutettiin, kun panssarit vyöryivät Budapestin kaduille neljäs marraskuuta. Taisteluissa kuoli noin 3000 unkarilaista ja vajaa 700 neuvostosotilasta. Maasta pakeni 200 000 ihmistä.

Kun Unkari vietti kansannousun viisikymmenvuotispäivää kymmenen vuotta sitten, olin paikalla. Budapestin keskuspuisto täyttyi ”Tableau vivant” -tyyliin rakennetuista liikkumattomista kuvaelmista, jotka kertasivat tragedian tapahtumia. Terrorismin museoon oli ulkomaalaisilla vapaa pääsy.

Aloitin matkan jälkeen käsikirjoituksen, jossa käytin lähdemateriaalina matkani muistimerkintöjä ja valokuvia. Romaanin ydin on päähenkilön vähittäisessä muistinmenetyksessä ja oman persoonan katoamisessa niiden myötä.

Matkalta palattuani etsin lisää kirjallista ja kuvallista materiaalia sekä faktatietoa. Budapestin tapahtumat jäivät romaaniin merkittävänä sivujuonteena. Sunnuntain lehdestä bongasin saman kuvan, jota olin käyttänyt yhdessä kirjani kohtauksessa. Tässä muutama ajankohtainen rivi romaanista Marilynin hiuspinni (Runeberg-palkintoehdokas 2010).

”Ihmisen silmä suodattaa maailman silmän takaosan verkkokalvolle kuin ylösalaisin käännetyn elokuvan. Muisti esittää kuvat oikein päin, ja vaikka silmä katselee kaikkea värillisenä, mustavalkoiset kuvat säilyvät mustavalkoisina.

Ensin Mies näkee Josef Stalinin pään. Kaulasta katkenneen ja raitiovaunukiskoille vierähtäneen valtavan pään, jonka ympärillä mustavalkoiset ihmiset tungeksivat pitkissä palttoissaan. Joku taluttaa polkupyörää.

Mies kuvittelee isänsä viereiselle istuimelle. Hän ei erota kasvoja koska on pimeää ja kummatkin tuijottavat valkokankaalle. Sieltä vyöryy heitä kohti panssarivaunuja piiput sojossa – neuvostopanssareita Budapestin leveillä bulevardeilla. Tuhoutuneita taloja, sortuneita seiniä, kivikasoja ja autonromuja. Sitten näkyy mies puhumassa paksu paperinivaska kädessään, mies jolla on kalju päälaki ja pyöreät silmälasit.

Kankaalle ilmestyy rakeita, valkoisia ja levottomasti hyppelehtiviä. Projektorin rätinän voisi siepata pimeydestä nyrkkiinsä ja tunkea taskuunsa. Ulkona on kylmä, talven ensimmäinen räntä tippuu taivaalta hiljaisina, sikiön kokoisina kappaleina.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

Diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä (10.12.2013)

Perjantairuno kuoleman kintereillä (8.7.2010)

……………………………………………….

 

Ajatuksia Idolista ja jotain hyvin henkilökohtaista

Julkaisin tammikuussa aikalaisromaanin, jonka tarina sijoittuu muutamien vuosien takaiseen Los Angelesiin ja hyvällä tahdolla Tampereeksi tunnistettavaan kaupunkiin. Kävi kuten vastaavissa tapauksissa usein: toista nimihenkilöä arveltiin tunnistettavaksi persoonaksi.

John William Waterhouse: Echo and Narcissus (1903)
John William Waterhouse: Echo and Narcissus (1903)

Idoli on fiktiivinen romaani. Kirjan henkilöt on rakennettu useasta eri lähteestä kliseisten näkemysten summaksi. Symbioosin jälkeen niihin on puhallettu inhimillisyys, henki ja elämä. Persoonallisen totuuden illuusio. Samaan tapaan kuin arjen sameasta mäskistä poltetaan kirkasta viinaa.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapala sanoi taannoisessa Hesarin haastattelussaan: ”Kirjallisuus on petosta, se on tunnustuksia asioista, joita ei ole tapahtunut.”

Romaanin tärkein päämäärä on kirjallinen. Ei henkilöt, ei tarina, ei rakenne, vaan tulos siitä mitä tällä kaikella halutaan sanoa. Mikä on ylipäätään niin tärkeää, että siitä kannattaa kirjoittaa. Tapauksessani uhrata puolitoista vuotta elämästään sanoakseen siitä jotain.

Kirjoitin jälkisanoihin muutaman rivin: ”Käsillä oleva romaani laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailija Max Frischin lausetta: Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin tarinan, jota luulee omaksi elämäkseen.”

John William Waterhouse: Hylas and the Nymphs (detalji, 1896)
John William Waterhouse: Hylas and the Nymphs (detalji, 1896)

Päähenkilöidensä kertomuksen vastapainoksi Idoli kehii sisäänsä viisi erilaista näkemystä ihmisten välisistä suhteista, joita olemattomaksi ohentuneella sanalla rakkaudeksi kutsutaan. Se voi olla tasavertaista tai alistavaa, joillekin rakkaus sopii, toisille käy kuolemaksi.

Jos vielä tiivistän romaanin yhteen sanaan, se on Valta. Ihmisille suodaan erilaisia vallan muotoja: väkivalta, raha tai poliittinen valta. Idoli tarkastelee eri kulmista julkisuuden suomaa valtaa ihmissuhteisiin.

Kaikkein sensitiivisimpiä alueita sivutessaan Idoli paljastaa kirjoittajansa, kuten niin useassa tekstissä käy. Ilmiötä kutsutaan autobiografiaksi. Kun kirjoitan romaanissani mielialalääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista seksuaalisuuteen, käytän omia kokemuksiani.

Parikymmentä vuotta sitten kuolema kätteli ja makasin teholla monitoreihin kytkettynä. Kun kysyin tippapulloa vaihtavalta hoitajalta selviänkö, hän vastasi: ”En mää vaan tiedä.” Nyt naurattaa. Mutta jutun jälkeen selvisin syvyyksistä vain yhdeksän kuukauden lääkkeillä ja osaavalla terapialla.

Tänäänkin jatkuu uusi romaanikäsikirjoitus, jonka aloitin jo ennen Idolin julkaisua. Hyvän ja pahan problematiikkaa käsittelevä teos haukkaa historiasta sadankolmen vuoden siivun ja päätyy vuoteen 2026 – samaan, jota kuvaa maailmansotien välissä valmistunut saksalaisen Friz Langin elokuva ja tulevaisuuden utopia Metropolis.

……………………………………………………………………………….

Blogin kolmen vuoden takaisessa ekstralinkissä ”Suomen ensimmäinen julkkis.”

………………………………………………………………………………

Kirja muuttaa lukijansa persoonaa

Kierrätän päivitykseen viiden vuoden takaisen jutun. Enempään en nyt ehdi. Aihe nappaa edelliseen juttuun ja sivuaa eilistä haastattelua Tampereen Roosalupilla. Tavanomaista kysymystä ei nyt esittänyt haastattelija eikä yleisö. Harvinaista.

……………………………………………………………………………….

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä tammikuussa 2011.

Per Olov Enquist. Kuva: Rickard L. Eriksson
Per Olov Enquist. Kuva: Rickard L. Eriksson

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijan persoonaa.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Kristian VII. Maalaus: Alexander Roslin 1772
Kristian VII. Maalaus: Alexander Roslin 1772

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa.

Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

Blogin ekstralinkki

Käykö vapaa-aika ilman kirjoja kuolemaksi?

Mitä Idoli tarkoittaa?

Blogi on välttänyt omien julkaisujen siteeraamista. Runot ovat saaneet silloin tällöin vahvistaa poikkeusta jos tekstit ovat liittyneet käsiteltävään aiheeseen oleellisesti.

Julkaisin esikoiseni 1998. Nyt käsillä on tuore, kymmenes omalla nimellä julkaistu teos. Jokaisen työn kohdalla olen kyseenalaistanut ja punninnut kirjoittamisen mielekkyyttä ja oikeutusta. Mistä ”kannattaa” kirjoittaa?

Pidän lähdetöiden tekemisestä ja tiedon hankinnasta. Työn edetessäkin lukeminen on yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Kliseisesti ilmaistuna: ei ole toista ilman toista. Idoliin kirjoitin tällaiset

J Ä L K I S A N A T

Idoli päättää identiteettiä luotaavan romaanitrilogian, jonka aiemmin julkaistut osat ovat: Marilynin hiuspinni, 2009 ja Linnun muotokuva, 2011.

Romaanit ovat itsenäisiä teoksia, jotka kuvaavat miten ihminen rakentaa merkitystä uudelleen elämänsä muutostilanteissa. Marilynin hiuspinni käsittelee muistin katoamista, ja sen myötä sitä, kuka meidän identiteettimme määrittelee – onko sitä edes olemassa? Linnun muotokuva ammentaa muistoista ja sankarimyyteistä ja kysyy, kykenemmekö itse ymmärtämään elämämme tarinallisen jatkumon voimaa?

Idoli laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailijan Max Frischin lausetta: ”Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Moninaisesta lähdeaineistosta haluan mainita kaikkien teosten kohdalla Vilma Hännisen Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen väitöskirjan ”Sisäinen tarina, elämä ja muutos”. Idolin fokukseksi lainaan Hännisen tutkimuksesta kappaleet luvusta Sisäinen tarina halujen suodattajana:

”Mikä on ihmistä perimmältään liikuttava voima? Psykologisissa teorioissa vastaukseksi tähän kysymykseen on tyypillisesti esitetty yksi tai useampia vaistoja, viettejä tai tarpeita. Ne on nähty enemmän tai vähemmän universaaleiksi ja luontoperäisiksi voimiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalienergia, alemmuudentunne, psyykkiset tarpeet ja persoonallisuuden piirteet.

/…/ Tässä hahmoteltu tarinallinen lähestymistapa ei pyri palauttamaan ihmisen pyrkimysten, halujen ja impulssien kirjoa ylihistoriallisiin ja luonnonvoimaisiin tai yksittäisiin perusvoimiin. Ihmisiä liikuttavia voimia kutsutaan tässä haluiksi.

Halut nähdään intentionaalisiksi tiloiksi, jotka syntyvät ihmisen ja halun kohteiden välisessä suhteessa. /…/ Kirjallisuudentutkija Peter Brooks (1998) toteaa, että halut ovat paitsi psyyken myös tarinoiden ydin ja liikkeellepaneva voima.”

……………………………………..

1. Idolin arvio Suomi lukee -sivustolla.

2. Idolin voit tilata vaivattomasti Adlibriksen sivuilta.

3. Juha Siron kotisivut.

………………………………………

Voiko kirja olla menestyksensä arvoinen?

Audrey Mageen romaani Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) arvioitiin Hesarissa 15. huhtikuuta. Juttu oli varsin valju sisältöselostus, mutta yksi seikka sai kiinnostumaan: Mageen esikoisromaani kääntää toisen maailmansodan kerrontafokuksen saksalaisten puolelle.

Tartuin teokseen hienoinen epäilys mielessäni. Aivan sama, joka oli lainattu The Sunday Timesin arviosta kirjan kansiliepeeseen: ”Kukaan ei usko natsiaikaan sijoittuvan romaanin tuovan enää uutta aiheen käsittelyyn, ja siksi on valtava yllätys, että Audrey Mageen esikoinen todellakin tuo. (…) Mageen ote on omaperäinen, ja Sopimus on vangitseva, vakuuttava, jopa tyrmäävä.”

Kehuille on katetta. Eikä yksinomaan siksi, että näkökulma on saksalainen ja kerronnan fokus vuorottelee siviilien Berliinissä ja Stalingradia kohti etenevällä itärintamalla. Äänessä on objektiivinen, ”kaikkitietävä” kertoja. Kotirintaman tapahtumat etenevät nuoren morsiamen ja hänen perheensä kokemana, rintaman kuva välittyy sotilaan ja hänen muutaman taistelutoverinsa kautta.

Kirja kulkee dialogivetoisesti, kuvailevat jaksot ovat lyhyitä ja rytmittyvät replikoinnin väliin luontevasti. Mageen kieli on lyhytlauseista ja täsmällistä, vailla kaikkia kirjallisia kikkailuja tai tyylikeinoja. Tärkeintä on se mitä sanotaan, ei se, miten.

Olen lukenut toisesta maailmansodasta useita tuhansia sivuja joka kantilta, yhtä hyvin tietokirjallisuutta kuin fiktiota, omaelämäkerrallista ja kuviteltua. Sopimuksen kohdalla teen uskaliaan johtopäätöksen: Audrey Magee onnistuu päähenkilönsä tragediassa ja kerronnan poikkeuksellisessa fokuksessa koska hän on naiskirjailija. Tiedän, että karsinoiva sana nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Ei auta kuin tukeutua irlantilaista kirjailijaa esittelevään tekstiin:

”Mageen esikoisromaani Sopimus on ollut arvostelumenestys, ja se oli sekä Britannian tunnetuimman naiskirjailijalle myönnettävän Baileys-palkinnon että Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.”

Sopimuksen alkuasetelmassa saksalainen sotilas Peter Faber kaukoavioituu rintamalla berliiniläisen naisen kanssa saadakseen vihkiloman. Ensitapaaminen johtaa yllättäen aidoksi koettuun tunteeseen ja Peter rakastuu Katharinaansa. Kirjan mittaisesta kaipauksesta tulee molemminpuolinen.

Tarina polveilee usealla tasolla, kerronnan imu vie ja jännitys tiivistyy. Mutta niin on tuhansissa muissakin romaaneissa. Mikä tekee Sopimuksesta merkittävän? Ensimmäinen vastaus on moraliteetti. Juuri sen tähden romaani on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Kysymys on niin suuri, ettei sitä voi käsitellä, täytyy vain näyttää tapahtumat eri kulmista, jotta lukija ajattelisi itse koko kolmensadan sivun matkan.

Aydrey Magee näyttää kirjassaan natsi-ideologian mielettömyyden ja hitaan rapistumisen. Jotkut kieltävät totuuden loppuun asti ja uskovat voittoon vielä tuhon hetkillä: ”Kuinka voit olla noin luottavainen?” ”Me olemme saksalaisia. Ne eivät ole.” ”Siinäkö kaikki? Onko siinä kaikki mitä tarvitsemme voittaaksemme?”

Katharina on romaanin inhimillisin henkilö. Hän toteuttaa myös tarinan lunastusmyytin ja kuittaa perheensä puolesta hulluuden hinnan, kun venäläiset valloittajat joukkoraiskaavat hänet ja kusevat päälle kiitokseksi. Vaikuttaa ennakko-odotusten mukaiselta, mutta ei tarinassa sitä ole.

Peterissä on sotilaallista selkärankaa ja valikoituja hyveitä, mutta hänen osakseen jää kyynisyys ja egoismi, joka vieroittaa hänet myötätunnosta ja toiveista, joita hän eniten tavoitteli.

Tarinansa raadollisuuden keskellä Sopimus onnistuu luomaan harvinaisen sensitiivisen ja ihon alle hiipivän otteen. Raymon Carverin sanoin: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

…………………………………….

Aihetta sivuavia linkkejä blogissa:

”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä”

”Iloiset päiväni helvetissä”

……………………………………

Uskottavuuden illuusio – ihme juttu

On kirjoja, jotka heitän kesken, tai en palaa tekijän tuotantoon vaikka teokset olisivat kriitikoiden kehumia, menestyksellä ja palkintojen glorialla silattuja. Syy on selvä, tekstistä puuttuu uskottavuuden illuusio. Helposti heitetty peruste – sitäkin vaikeammin selitettävissä.

Järjellä tai realismilla ei ole ilmiön kanssa mitään tekemistä. Evoluutioteoria on uskottavampi kuin luomiskertomus, mutta jos asiat pelkistetään äärimmilleen, maailman voi luoda sanalla.

Genesis osaa tiivistämisen taidon: vanhan testamentin neljännellä sivulla ehditään jo paratiisista karkotukseen. Itse en näe mitään syytä asettaa teoriaa evoluutiosta, tai kaiken takana olevasta luojasta vastakkaisiksi. Kumpikin voi olla hyväksyttävä ja yhtä totta omalla tavallaan.

Äärimmäisen uskottavuuden voi löytää myös saduista. Hurjimmatkin käänteet omaan tarinakehykseensä luotuina voivat olla eläytyjälle totta. Kaikki minkä voimme kuvitella on mahdollista ennemmin tai myöhemmin.

Uskottavuuden illuusio kirjallisuudessa on jotain hienovaraisempaa, erityistä kerronnan taitoa ja tasapainoa vaativaa. Muutaman viikon takaisessa jutussa ehdotin Nobelia Olga Tokarczukille. Hän kykenee luomaan omalakisia maailmoja, joissa kaikki on ihmeellisellä tavalla uskottavaa.

Ian McEwan (s.1948) tarjotkoon toisen esimerkin. Hän on saanut arvostettuja kirjallisuuspalkintoja, ja monet pitävät häntä sukupolvensa merkittävimpänä brittikirjailijana. Jos olisin lukenut hänen tuotantoaan ”väärässä” järjestyksessä, olisin varmasti jättänyt tutustumisen ensimmäiseen yritykseen.

Olin jo lukenut seitsemän McEwania, kun kannoin kaksi muovikassilista kirjoja divariin ja vaihdoin ne romaaniin Polte (2010, suom. Juhani Lindholm). Tarina on kaikin tavoin tuttua McEwania, sujuvasti kirjoitettua ja aiheeseensa erittäin tarkasti perehtynyttä. Olen usein ihmetellyt asiantuntemuksen määrää, jonka kirjailija ujuttaa tarinoihinsa. Hän pyrkii uskottavuuden illuusioon yhtä hyvin tarkoilla tiedoilla aivokirurgiasta kuin Nobel-tason fysiikasta.

McEwan kirjoittaa romaaninsa laajaan yhteiskunnalliseen kehykseen ja käsittelee ohessa ajankohtaisia aiheita. Kaiken kattaa kuitenkin henkilökohtaisten tunteiden ja suhteiden analysointi. Niin Poltteessakin, jossa pakkomielteisesti naisia jahtaava maineikas fyysikko elää viidennen avioliittonsa loppua.

Kirjailijalle on leimallista ajaa päähenkilönsä yhä vaikeammaksi käyvään tilanteeseen, kunnes kaikki kaatuu kerralla ratkaistavaksi. Antiikin draamat tavoittelevat samaa kerronnan kaarta. Kaava toimii upeasti romaanissa Lauantai, joka mahtuu edelleen suosikkilistalleni.

Polteessa kirjailija hukkuu materiaalinsa paljouteen. Tarina rönsyilee turhan moneen suuntaan ja kerää matkaansa kirjallista painolastia kunnes kerronnan fokus hajoaa. Ja se tärkein: tarina ei vaadi realismia tai uskottavuutta – ellei sitä ole sellaiseksi tarkoitettu.

Kun McEwan yrittää kaikkensa uskottavuuden illuusion eteen, se karkaa hänen käsistään. Ei suuressa kaaressa vaan pienissä yksityiskohdissa, joihin kertyy todistelun ja osoittelun makua. Tekstin edetessä aloin olla myös eri mieltä psykologiasta, joka ohjaa päähenkilön käytöstä ja valintoja.

…………………………………………

Blogin ekstralinkki yli kolmen vuoden takaa: Sanomatta jättämisen kauneus.

Kirjailija ja vastenmieliset tyypit

Jatkan vielä mainion proosan ketjua ja nostan blogiin David Foster Wallacen (1962-2008). Hän oli yhdysvaltalaisen kirjailija, joka julkaisi romaaneja, novelleja, esseitä ja artikkeleita. Wallace kärsi syvistä depressiokausista ja hirttäytyi Kalifornian Claremontissa vain 46-vuotiaana.

Itsemurhan nosto avauskappaleeseen on oleellista Wallacen kirjailijanlaadulle. Hänen tekstinsä on äärettömän sensitiivistä ja armottoman tarkkanäköistä, se tuntuu jatkuvasti kysyvän: miten täällä pitäisi elää – tai paremminkin, miten täällä voisi elää?

Kuva: Flickr/Steve Rhodes.
Kuva: Flickr/Steve Rhodes.

Kirjailijan tuotantoon ehti kertyä kolme romaania ja novellikokoelmaa sekä viisi esseekokoelmaa. Juhani Lindholm on suomentanut esseet Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (2014). Kummatkin on julkaissut Siltala.

Vuonna 1996 julkaistu yli tuhatsivuinen romaanijärkäle Infinite Jest nosti Wallacen amerikkalaisen nykykirjallisuuden arvostetuimpien tekijöiden joukkoon. Kun aikakausilehti Time listasi sata merkittävintä englanninkielistä romaania vuosilta 1923-2005, se nosti mukaan Infinite Jestin.

Kuten olen aiemminkin sanonut, blogini ei ole pitkän kritiikin foorumi. Teen oman analyysini ja nostan tänne vain kiteytyksen. Kehotuksen tarttua kirjaan tai jättää se tekemättä. Juttu täällä tavoittelee samaa selkeyttä ja yksinkertaisuutta kuin kadulta löydetty kahden euron kolikko.

Moinen tiivistys ei tee kirjoille oikeutta. Juuri siksi ne kannattaa lukea kokonaan. Wallacen stoorit nostin aiempien proosapäivitysten jatkoksi, koska ne niin täydellisesti poikkeavat neljän edellä esittelemäni teoksen rakenteesta ja kielellisestä otteesta.

Vastenmielisten tyyppien lyhyissä haastatteluissa Wallace käyttää vain kahta kerrontateknistä keinoa: subjektiivisen kertojan sisäistä tajunnanvirtaa tai dialogia. Jälkimmäistä jopa niin, että toisen keskustelijan replikointi leikataan kokonaan pois. Näin syntyy ennen lukemattoman intensiivinen luonnekuva henkilöstä, jonka replikoinnin varassa teksti etenee.

Kuin huomaamatta Wallace kehittää teksteihinsä rytmistä briljanssia: pitkät, toisteiset ja kaikkialle haarovat virkkeet alaviitteineen katkaistaan lyhyillä lauseilla. Kokoelmassa on myös sisäinen rytmi, jota novellien järjestys palvelee. Tajunnansisäisissä teksteissä Wallace jos kuka noudattaa kehotusta aisteille kirjoittamisesta. Teksti näkyy, kuuluu, haisee, maistuu ja käyttää kinestesiaa (liiketunto, kehon liikeaisti).

Wallacen tyylille on ominaista kirjoittaa novelleihinsa pitkiä ajatuskulkuja, jotka kuvaavat henkilöiden yksityisimpiä tuntoja, sellaisia, jotka tajunta lähes poikkeuksetta sensuroi kaikilta muilta näkymättömiin ja kuulumattomiin. Esimerkkinä vaikkapa novelli: Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta.

Tekstissä isä näkee vastasyntyneen ja varttuvan poikansa kuolaavana, rumana, haisevana, epämiellyttävänä ja loputtoman itsekkäänä olentona. Wallacen tekstit ovat paikoin armottomia. Kuin kirjailija saapuisi tunnelmavalaistuun tilaan ja räväyttäisi päälle kylmät ja kirkkaat, joka sopukkaan yltävät valot.

Ja vielä: on hyvä muistaa, ettei mikään elämässä, sen paremmin kuin kirjallisuudessakaan toimi ilman vastapariaan. Wallacen teksteihin kutoutuu outoa huumoria, kun kanssaeläjien päänsisäinen elämä valaistaan kaikessa absurdiudessaan.

………………………………………………

Blogin ekstralinkki: Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sitaatti kirjoittamisen edellytyksistä kahdeksaltatoista suomalaiselta kirjailijalta.

…………………………………………………

Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti

Alla olevan kirjailijakuvan on ottanut Adam Walanus Krakovan Conrad Festivaaleilla vuonna 2009. Nainen on 1962 syntynyt puolalainen kirjailija Olga Tokarczuk. Valistunut veikkaukseni on, että hänelle myönnetään kirjallisuuden Nobel. Jollei tänä vuonna, niin sitten seuraavana, tai sitä seuraavana…

Puolan arvostetuimpiin nykykirjailijohin lukeutuva Tokarczuk on saanut psykologin koulutuksen. Hänen bibliografiastaan löytyy reilu tusina teoksia, joista on suomennettu kolme: Päivän talo, yön talo, Alku ja muut ajat sekä Vaeltajat. Kaikkien erinomaiset käännökset on tehnyt Tapani Kärkkäinen.

Tokarczukin tyylilaji on maaginen realismi. Kaikki minkä kuvitella saattaa on totta. Kirjailija uittaa lukijan sisään Jumalan ja enkelten ajatuksiin ja upottaa myyttisten olentojen ja kasvien hitaisiin mielenliikkeisiin. Tokarczuk päivittää latinalaisamerikkalaisten kirjailijoiden tyylilajin ja tekee sen esikuviensa veroisesti ja paremmin.

Kertoja siirtää henkilökohtaiset mielenliikkeet historiallisiin kehyksiin ja sekoittaa soppaan myytit ja kaikkialla läsnä olevan luonnonkierron. Tuloksena on niin tiheää tekstiä, että tarinan kaarta ja kerronnan punaista lankaa tarvitaan vain nimeksi. Romaaneista tulee rihmastoja, jotka kertautuvat ja haarovat loputtomiin.

Miksi Nobel-palkinto? Voisin jaaritella pidemmin termein, mutta tempaistaan ylätason tiivistys tähän yhdellä lauseella: Tokarczuk kirjoittaa ikuisuutta varten. 

Esimerkkinä karkea ja liioiteltu kärjistys: otetaan Keltaisen kirjaston varhaisin julkaisu, Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky (1954), tai aikanaan maailmanmaineeseen noussut Harper Leen Kuin surmaisi satakielen (1960). Kummankin kirjan aikanaan ajankohtainen etiikka, kantaaottavuus ja moralismi on kerännyt päälleen niin paksun pölyn, että se häivyttää itse kirjallisuuden.

Nobelia ei voiteta, se on työstä annettava tunnustus. Kirjailijan tulee kirjoittaa johdonmukainen tuotanto, jonka ainakin oletetaan kestävän aikaa ja muodostuvan eräänlaiseksi kirjallisuuden merkkipaaluksi. Näin on käynyt vain harvan palkitun kohdalla, ikuisen elämän portti on ahdas. Kansallisesti katsoen tilanne tasoittuu, kyllä suomalaisetkin sen ainokaisensa muistavat.

Kirjat on tarkoitettu luettavaksi, joten kokonaisuudesta lainauksen repäiseminen hirvittää aina. Vuodenaika kuitenkin helpottaa muutaman rivin kappaleen valintaa. Teksti löytyy romaanista Alku ja muut ajat. (suom Tapani Kärkkäinen, 2007)

”Sienirihmasto ei ole kasvi eikä eläin. Se ei kykene ottamaan voimaa auringosta, sillä sen luonto on auringolle vieras. Se ei tunne vetoa lämpimään eikä elävään, sillä sen luonto ei ole lämmin eikä elävä. Sienirihmasto elää siitä, että se imee loput mehut kaikesta mikä on kuolemassa ja hajoamassa ja imeytymässä maahan. Sienirihmasto on kuoleman elämää, hajoamisen elämää, kuolleiden asioiden elämää.”

………………………………………………..

EKSTRALINKKI: blogissa Puolan edellinen nobelisti vuodelta 1996.

………………………………………………….

Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki

Blogin päivitysväli venähti  viikkoon. Tekeillä oleva romaanikäsis vie kaiken ajan ja kapasiteetin. Tarina kulkee omilla ehdoillaan ja kasvaa näköjään pidemmäksi kuin kaavailin.

Tekeillä on kymmenes julkaisuni, ja kirjoitan ensi kertaa kokonaisen roomaanin mitan naisena, naisen näkökulmasta. Saattaa sopia miehelle, joka hankkii tavaransa kauneuden, ei käytännöllisyyden mukaan ja rakastaa soppakauhaa enemmän kuin ruuvimeisseliä.

Nappaan pikapäivitykseen muutaman rivin käsikirjoituksesta. Valinta on mahdoton, joten siitä vaan ja sumeilematta, kirjan ensimmäinen kappale:

”Jokainen äiti rakastaa poikaansa, jotkut valikoiden, toiset ehdoitta. Äidit eivät osaa koskaan nähdä poikiansa miehinä, he pysyvät lapsina ikuisesti. Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki. Niin kuin vihataan ja rakastetaan karheaa ja kulmikasta, itsekästä, oikuttelevaa ja omahyväistä miestä.”

……………………………………………………………

Kuva: Love from a distance, Réne Magritte 1928.

EXTRALINKISSÄ reilun vuoden takainen Perjantairuno, joka kysyy Mitä onni on. Jutun kuvana suosikkivariaationi Magritten Rakastavaisista.

Vika on minussa eikä Finlandia-voittajassa?

”Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta siitä mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.”

Finlandia-voittaja 2013

Kappaleen lainaus on Riikka Pelon Finlandia-voittajasta Jokapäiväinen elämämme. (Teos 2013) Yli viisisataasivuiseen romaaniin mahtuu toki avainrivejä, mutta viimeisen lauseen intertekstuaalisuus laajentaa tässä ajatusta. Viite johtaa Boris Pasternakin runoon Hamlet, jonka viime säkeisiin kiteytyy Pelon romaaninkin vääjäämätön suunta: ”Mutta kaikki valmiiksi on suunniteltu / ja väistämätön edessä on matkan pää, / olen yksin, tekopyhään vilppiin kaikki hukkuu. Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.”

Jos kirja etsisi lukijaa, ennakko-odotusten mukaan Pelon romaani olisi lukuhetkieni täydellinen kumppani: venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva tuntuu fiktiivisen tarinan mielenkiintoiselta lähtökohdalta. Hänen tyttärensä Ariadna Efronin suhde äitiinsä on monelta kantilta kuvattu ja lataa jännitteitä sisäänsä. Kirjallisina näyttämöinä Praha, Pariisi, Moskova, Vorkutan työileiri ja Tataarian Jelabuga. Vääjäämättä hajoava perhe, jo kytevä toinen maailmansota, Neuvostoliiton salainen poliisi ja Stalinin vainot.

Teksti ei ole juonivetoista, vaan etenee keskeisten henkilöidensä sisäisen maailman kautta. Asko Sarkola sanoi voittajan julkistuspuheessaan: ”Tajunnanvirrasta kidutuskammion kuulusteluihin ja Vorkutan työleirille. Yhtä vaikuttavaa, pysähdyttävää ja koskettavaa kuvauskohteesta riippumatta.” Kirjailija itse kertoo tehneensä käsikirjoitusta yli viisi vuotta.

Jokapäiväinen elämämme on ilman epäilyksiä hyvää ja viimeisteltyä ”korkeakirjallisuutta”. Ja kuitenkin, tämä on lukemisen päätteeksi sanottava hiukan häpeillen: en syttynyt kirjaan lainkaan. Teki mieli heittää lukeminen silleen. Vasta viimeiset, reilut sata sivua nostivat romaanin mielessäni jollain tavoin merkittävien teosten joukkoon. Ja siinäkin sivujuonne, työleirin raakuudet ja raiskaukset arvattavina ja päälle liimatun tuntuisina ”efekteinä”.

Varmasti on niin, että kirja on hyvä, ja jos se ei maistu, kannattaa katsoa peiliin. Ja toisaalta, olisi kammottavaa jos kaikki pitäisivät samoista kirjoista – edes siitä yhdestä, joka on palkinnolla parhaaksi auktorisoitu.

Saattaa myös olla, että sain yliannostuksen neuvostorealismia ja vankileirikuvauksia luettuani pohjiksi Katja Ketun Kätilön ja Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kielellisesti Kettu on ilmeikkäin ja antoisin. Liksom maalaa neuvostoyhteiskummasta karun kuvan, mutta välttää synkistelyn painolastin.

Marina Tsvetajeva ja Sergei Efron. Lapset Georgi ja Ariadna.

Riikka Pelo kirjoittaa kielellä, joka muuntuu välillä silkaksi runoksi. Lavea ja eeppisenä virtaava teksti jää paikoin tyhjäkäynnille ja toisteiseksi. Kliseisiä sanontojakin kiilaa riveille. Joidenkin vertausten välittämä kuva jää kumman ristiriitaiseksi: ”Ilmoitustaululla pyörivät numerot ja kirjaimet järjestyivät viiden minuutin välein uusiin konstellaatioihin niin kuin tähtitaivas”.

Jatkuvasti toistuvat johtolauseiden alleviivaukset ja selitykset alkavat nousta esiin ärsyttävinä: tivasi ankarasti – selitti kärsivällisesti – luennoi kärsivällisesti – ilmoitti reippaasti – läiski tarmokkaasti – kuvaili vauhdikkaasti – lisäsi pessimistisesti… Mutta kuten sanottu, tekstin ote napakoituu loppua kohti.

Pelo rikkoo romaanin rakenteen leikkaamalla kirjalliset näyttämöt erilleen. Saman hän tekee kronologialle. Tapahtumien kuukausi on elokuu, vuodet 1923  ja 1939 sekä 1941 vuorottelevat. Maltillisempi rakenteen pirstominen olisi riittänyt. Hesarin haastattelusta käy ilmi, että ajatus taustoittavasta henkilöluettelosta teoksen loppuun olisi kelvannut kirjailijalle: ”Se olisi varmaan auttanut lukijaa.”

Pelo käyttää Tsvetajevan tyttären osuuksissa subjektiivista minäkertojaa. Muuten tekstiä vie eteenpäin kaikkitietävä, objektiivinen ääni. Yhtälössä alkaa olla niin monta muuttujaa ja hahmoaan hakevaa henkilöä, että romaanin ”tarinaa” on vaikea seurata. Suuret linjat, tajunnanvirta sekä ajan ja paikan sekoitettu pakka pistävät lukijan pinnistelemään. Ongelma ei ollut itselleni ylittämätön, en kaipaa rautalankaa tekstiä kehystämään, itse kieli on tärkeämpi.

Jokapäiväinen elämämme oli ristiriitainen lukukokemus. Hienot ja huonot hetket sekaisin. Romaanissa on jotain samaa kaarta ja kerronnallista henkeä kuin viime vuoden Finlandia-palkitussa Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Jää. Tapahtumien aikakin on pääosin sama, vaikka niin erilaisissa ympäristöissä liikutaankin. Kiinnostuneet voivat lukea arvioni kirjasta (linkki). Ehkä Jään tekemää vaikutusta voisi peilata tuoreeseen lukukokemukseen?

……………………….

Perhekuva: Marina Tsvetajeva (1892-1941), Sergei Efron (1893-1941), Irina (ei kuvassa 1917-1920), poika Georgi (1925-1944), Ariadna (1912-1975).