Kategoria: Suosikkikirjat

Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

by

11.10.2011

15:32

1 kommentti artikkeliin Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

Kirjallisuuden Nobel, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Runous, Suomennokset, Suosikkikirjat

, , , ,

Kun Tomas Tranströmerin tuplakokoelma Totuudenkynnys Surugondoli julkaistiin meillä 1997, Tero Liukkonen kirjoitti Hesarin kritiikissä: ”Tranströmer on Ruotsin tämän vuosisadan runoilijoista arvostetuimpia ja nykylyyrikoista kansainvälisesti tunnetuin. Hänelle on kertynyt palkintoja niin, että oikeastaan puuttuu enää Nobelin kirjallisuuspalkinto, jota ruotsalaiset asiantuntijat hänelle mielellään povaavat.”

Tomas Tranströmer, kuvapohja MTV 3.

Edellinen runouden Nobel meni puolalaiselle Wislawa Szymborskalle 1996. Kumpaakin runoilijaa yhdistää tuotannon niukkuus ja modernismin perinne – aina patetian sävyihin saakka. Ruotsin kuninkaalliseen akatemiaan se näyttää purevan ”kokeellisuutta ja vaikeaselkoisuutta” paremmin.

Asia ei silti ole noin yksinkertainen. Tranströmer tavoittaa säkeisiinsä näennäisestä helppoudesta huolimatta uskomattomia syvyyksiä:

”Toisinaan, mutta harvoin, / joku meistä todella näkee toisen: / hetkeksi ihminen tulee näkyviin / kuin valokuvassa mutta selvemmin, / ja taustalla näkyy jotakin / hänen varjoaan suurempaa. / Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä. / Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori. / Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori. / Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta. / Se on epäselvä, mutta valtaisa. / Se kasvaa esiin siitä, se hänestä. / Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.”

Juttuni keskeinen ajatus on hyvin subjektiivinen, faktaa nobelistista löytyy riittävästi muualta. Tranströmer on ollut minulle yksi tärkeimmistä runoilijoista. Jokin selittämätön hänen teksteissään on vedonnut, ensitutustuminen aivan erityisesti.

Kokoelma Eläville ja kuolleille julkaistiin 1989. Vain 32 varsinaista runosivua kohtuuttoman suurella fontilla ladottuna. Mutta hyvin ne riittivät Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon ja seuraavana vuonna jaettavaan kansainväliseen Neustad-palkintoon.

Englantilaisia saattueensuoja-hävittäjiä.

Lainaan tähän kokoelman ensimmäisen runon Unohdettu kapteeni. Miten hienosti ja monisäikeisesti se käsittelee ajan ulottuvuutta. Säkeiden preesens syö sisäänsä kaiken: menneisyyden, historiallisen tilanteen, poikkeuksellisesti aistitun nykyhetken ja tulevan kuoleman vääjäämättömyyden:

”Meillä on monta varjoa. Olin matkalla kotiin / syyskuun yössä kun Y / neljän vuosikymmenen jälkeen / kapusi haudasta liittyen seuraani.

Hän oli ensin täysin tyhjä, pelkkä nimi / mutta hänen mietteensä uivat / ajan virtaa nopeammin / kunnes saivat meidät kiinni.

Nyt katsoin maailmaa myös hänen silmillään / ja minä näin sodan meren. / Allemme kasvoi viimein laiva / jossa hän oli kapteeni.

Edessä ja takana atlantinsaattueen aluksia / eloon jääviä laivoja / ja toisia kyljessään Merkki (kaikille näkymätön)

unettomat vuorokaudet vuorottelivat / mutta hänen vuoronsa jatkui – / öljytakin alla pelastusliivit. / Hän ei koskaan palannut kotiin.

Sisäinen itku vuodatti hänen verensä kuiviin / eräässä Cardiffin sairaalassa. / Hän sai vihdoin käydä pitkäkseen / ja muuttua horisontiksi.

Hyvästi yhdentoista solmun saattueet! Hyvästi 1940! / Tässä loppuu maailmanhistoria. / Pommikoneet jäivät. / Kanervanummet kukkivat.

Valokuva vuosisadan alusta: muuan ranta. / Rannalla kuusi pyhäpukuista poikaa. / He seisovat sylissä purjelaivat. / Ja ilmeet, miten vakavat!

Laivat, kerran elämä ja kuolema eräille heistä. / Myös kuolleista kirjoittaminen / on leikki joka muuttuu raskaaksi / siitä mikä on tulossa.”

Lopuksi vastaus otsikon kysymykseen. Surugondolin ensimmäisen runon neljä viimeistä säettä:

”Haluan sanoa vain sen

mikä kimmeltää

ulottumattomissa

kuin panttilainaajan hopea.”

…………………………………………….

Suomennokset: Unohdettu kapteeni, Brita Polttila, muut säkeet Caj Westerberg.

…………………………………………….

Edellisen jutun KIRJASTOAPURAHOIHIN palaan, kun ehdin tekemään yhteenvetoa sähköpostiini kertyneestä palautteesta.

……………………………………………

Nobelisti ja Maailmanlopun sota

by

3.9.2011

19:21

4 kommenttia artikkeliin Nobelisti ja Maailmanlopun sota

Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Sivistys, Suosikkikirjat

, , , ,

Ystäväni sanoo, että merkittävän kirjan on oltava tarpeeksi pitkä ja paksu, jotta lukija ehtii elää sen maailmassa. Olen ollut jyrkästi eri mieltä. Olen myös jättänyt väliin, tai heittänyt surutta kesken kirjat, jotka eivät tee heti vaikutusta. Nyt pitää pikkuisen peruuttaa.

Perulainen kirjailija Mario Vargas Llosa sai Nobelinsa viime vuoden lokakuussa. Ryntäsin heti divariin ja sain käsiini Maailmanlopun sodan, yhden hänen keskeisistä teoksistaan. Luin sen loppuun vasta eilen.

Mario Vargas Llosa: kirjallisuuden Nobel 2010.

Olin luovuttaa kahdensadan sivun jälkeen. Jarkko Tontti sai jatkamaan, hän kehui kirjaa blogissaan. Puhkuin kaksisataa sivua lisää. Tuli pitkä paussi ja luin välissä metrin korkuisen pinon muuta. Vargas odotti yöpöydällä tyynesti. Pari viikkoa sitten Maailmanlopun sota alkoi uudelleen.

Vargasin romaani on eeppinen, usean päähenkilön ja isojen joukkojen panoraama. Vasta viime sivuillaan stoori alkaa keskittyä henkilöiden välisiin draamallisiin ihmissuhteisiin. Otetaan vastakkainen saman lajityypin esimerkki: Hemingway, Espanjan sisällissota ja romaani Kenelle kellot soivat.

Hemingway, myös nobelisti, on miehiseen uhoonsa piiloutuva nyyhkyromantikko. Jos ette usko, kerratkaa mainitusta kirjasta Robert Jordanin ja Marían rakkauden täyttymys. Vargas sitävastoin tuo henkilökohtaiset suhteet esiin kalpeammin. Emotionaalisuus jää ”outsiderin” tasoon.

Vargasin yli 700 sivun tiiliskivestä olisi helppo sanoa, että se on sodanvastainen romaani, tappamisen hulluuden parodia. Mutta ei jäädä ensimmäiseen ajatukseen, se on liian helppo ja ilmeinen. Maailmanlopun sota on vastaisku ideologioille. Kaikille ideologiolle.

Maailmanlopun sodassa taistelevat hallituksen joukot ja kapinalliset, ateistit ja uskovat. Hyvän Jeesuksen kannattajat ja koirat. Lopputulos on arvattava ja älyttömyydessään hirvittävä. Mielipuolinen kasa turhia ruumiita.

Vargas ottaa työvoiton, kirjan mitta on tärkeä. Ilman taustoitusta finaali jäisi ohueksi julistukseksi. Epätavallista, että on taisteltava kuusisataa sivua viimeisen sadan sivun valaistumiseen.

Romaanin rakenne on suoraviivainen ja kronologinen, Vargas hyödyntää vain vaihtuvaa näkökulmatekniikkaa. Haluaisin taitavamman sommittelun, mutta taas pitää tinkiä: Vargasin ratkaisu toimii, ja kirjallisen massan hallinta saattaisi käydä muuten hankalaksi.

Nobelistin kirjasta jää kahtalainen maku: puurtaen luettu ja silti sellainen jälki, joka ei haalistu. Lopun käänteet kehystävät seitsemänsadan sivun ideologian. Ei ihan romaanien top kymppiini, mutta lähelle. Viimeiset rivit Vargakselle sivulta 690:

”Natuban Leijona seuraa kuolinkoreisen naisen katsetta ja näkee aamuauringon punaiseksi värjäämän ruumiin päällä olevat pidot: rottia on kymmeniä, ja ne käyskentelevät ruumiin kasvojen ja vatsan päällä, ruumiin josta on enää mahdoton sanoa onko se ollut mies vai nainen, nuori vai vanha. Niitä tulee joka puolelta tulipaloja pakoon, tai siksi että paholainen on voittanut sodan, nainen sanoo katkonaisesti. Kunpa ne eivät söisi häntä, sillä hän on vielä viaton. Heitä hänet tuleen Leijona kulta, Hyvän Jeesuksen tähden.”

Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

by

29.8.2011

18:40

2 kommenttia artikkeliin Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

Dekkarit, Ikonit, Kirjallinen huumori, Kirjoittamisen ideat, Maailmankirjallisuus, Suosikkikirjat

, , , , ,

Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.

Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”

Georges Simenon: Maigret.

Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:

”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoitanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”

Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.

Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”

Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”

Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.

Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

…………………………………………………………………………..

Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.

Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.

Liian vaikea kysymys vastattavaksi

by

9.8.2011

18:29

5 kommenttia artikkeliin Liian vaikea kysymys vastattavaksi

Kirjalliset listat, Kirjallisuuspalkinnot, Lukeminen, Psykologinen romaani, Sivistys, Suosikkikirjat

, , , , ,

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä 28.1.2011

Per Olov Enquist, kuva Maurice Haak.

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijansa persoonaa.

Ja paradoksin valossa katsottuna: joskus egon muokkaamiseen kykenee huonokin kirja. Ja se, mikä joskus on tuntunut merkityksellistä, voi kadottaa gloriansa. Ihminen muuttuu.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa. Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

(kuva Enquistin haastattelusta: Maurice Haak)

Mitä Jumala tarkoittaa?

by

25.3.2011

13:09

2 kommenttia artikkeliin Mitä Jumala tarkoittaa?

Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Runous, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka, Usko ja uskonnot

, , , , ,

Välillä kiusaus on liki voittamaton. Enkä voi väittää, ettenkö olisi joskus sortunut. On pidäteltävä itseäni, etten ala kammeta täällä maailmaa raiteilleen. Voisin valistaa ja varoittaa huonon kirjallisuuden ansiottomasta arvostuksesta. Tai puuttua vähäpätöisempiin seikkoihin ja oikoa homojen ihmisarvon sekä ”uskovien” käsitykset lähimmäisenrakkaudesta ja Jumalan tarkoituksesta.

Veistos Alexander Kosolapov: Hero, Leader, God.

Pidän kuitenkin kiinni 3000 merkin jutuista, joiden perusteet ovat kyseenalaiset. Ja siitä, ettei maailma kaipaa mielipidettäni joka asiaan. ”Jotain sinistä, uutta, lainattua ja vanhaa.” Enimmäkseen kahta viimeistä. Ja se mikä on lainattua ja vanhaa tulee asiansa osaavilta ihmisiltä.

Alain Bosquet (1919 – 1998) on ”paradoksien kirjailija”. Äärimmäisen vakava ja leikkisä samaan aikaan. Tunnustuksellinen ateisti, joka kirjoittaa: ”Jumala on este jonka pystytän oman itseni ja minun väliin ettei minun tarvitsisi ymmärtää itseäni.”

Runokokoelma Jumalan piina (wsoy) julkaistiin 1996 Sirkka Aulangon suomentamana. Vuosien varrella olen tarttunut Bosquetin kirjaan yhä uudelleen, eikä se ole koskaan jättänyt tekemättä vaikutusta. Bosquet tutkii Beckettin tavoin olemassaolon mielettömyyttä mitä moninaisemmista kulmista. ”Minä ajattelen Jumalaa monikossa varmistuakseni hänen moninaisuudestaan.”

Pentti Holappa on kirjoittanut Jumalan piinan esipuheeseen pienen tiivistelmän kirjailijasta ja hänen vaiheistaan, joten ei niistä tässä enempää. Hän on pyytänyt myös Bosquetilta muutaman rivin julkaistavaksi suomalaisille lukijoilleen. Runoilija itse luonnehtii kirjailijanlaatuaan muun muassa näin:

”Olen Graalin ja coca colan lapsi; kaksi tärkeintä tapahtumaa, jotka ovat minut leimanneet, ovat Auschwitz ja Hiroshima. Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Valéryn mutta myös Rilken ja Kafkan oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni hoitaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan. Uskontoni – aina tilapäinen – on kuvitteellisuutta. Runo tarjoaa toisenlaisia näköaloja, toisenlaisen hurmion. Muuten ei paljon merkitse, mitä asiasta sanon: hyvä ystävä, kysykää runoltani, sillä se vastaa aina tekijäänsä paremmin. Jopa haavojen peitteeksi on siveltävä hieman magiaa.”

Bosquetin kokoelman voima on sen moninaisuudessa ja yllättävissä tarkastelukulmissa. Siksi tuntuu erityisen vaikealta valita vain yhtä runoa tähän. Lukekaa koko kirja.

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla on valinnan varaa:

voin olla tammi tai vaikka tiikeri.

Voin muuttua virraksi tai taivaanrannaksi.

Joskus, ovelasti, muutan itseni ajatukseksi,

värähdykseksi, onneksi,

tai, pahankurisesti, yksisarviseksi, joka pureskelee ruusuja.”

”Kun haluan ottaa muodon”,

sanoo Jumala, ”minulla ei ole koskaan valinnan varaa:

minusta tulee keskelle kirjan sivua

hyvin kuiva sana.”

Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

by

26.2.2011

15:34

3 kommenttia artikkeliin Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

Amerikkalainen runous, Kirjalliset listat, Lukeminen, Novellit, Psykologinen realismi, Runous, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , ,

Olen jo aiemmin sivunnut tällä muutamaan otteeseen Raymond Carveria. Kävi kuitenkin niin, että kuukausi sitten laatimastani sadan kirjan listasta jäi kysymyksiä mieleeni kummittelemaan. Miksi valitsin suosikkeihini Carverin runokokoelman, enkä novelleja? Aikalaiskriitikot eivät pitäneet hänen lyriikkaansa runoina lainkaan. Heidän mielestään ne olivat säkeisiin pätkittyä proosaa.

Raymond Carver ja Tess Gallagher.

Nuorena Carver (s.1938) teki hanttihommia öisin ja opiskeli päivisin. Ensimmäinen runokokoelma Near Klamath ilmestyi 1968. Kirjailija eli rankasti ja vajosi alkoholismiin, mutta kykeni lopettamaan ja nousemaan uuteen alkuun. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan tavattuaan elämänsä rakkauden, kirjailija ja runoilija Tess Gallagherin.

1980-luvun alussa Carver toimi englannin kielen professorina Syracusan yliopistossa ja samaan aikaan häntä alettiin pitää uuden novellistiikan tärkeimpänä edustajana. Tyyliä alettiin kutsua Dirty realismiksi, joka ei nimikkeen alle niputettuja kirjailijoita miellyttänyt. Kyse oli lyhyistä tarinoista vailla selkeää taustoitusta, alku- ja päätepistettä.

Näin Carver kuvaa tyyliään itse: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

Esseessään Kirjoittamisesta, Carver sanoo: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Palataan Carverin runokokoelmaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Sen aiheita ovat viina, naiset ja kalastus. Ja jokin selittämätön läheisyyden tunne, jonka tavoittamiseksi tuntuu mahdottomalta löytää sanoja. Kokoelmasta löytyy runo Tukanleikkuu. Ja kauan sitten, liki toisessa elämässä, minulla oli tapana joskus lukea sitä vieraille parin viinilasillisen jälkeen. Tuloksena oli vaivautunut hiljaisuus tai päällepuhuminen… ja oma liikutukseni.

Edward Hopper: Sun in an empty room, 1963.

Runolla on monta olemusta. Toisinaan se on niin henkilökohtaista, että jakaminen on mahdotonta. Pidän Carverin tyylissä kaikesta siitä, minkä hän jättää sanomatta. Tukanleikkuu -runoon on kirjoitettu kokonainen elämäntarina. Joku saattaisi käyttää sen kuvaamiseen viisisataa sivua. Carverkin kuluttaa liki kolme, mutta lainaan tekstin tähän:

”Niin monta uskomatonta asiaa on jo / tapahtunut tässä elämässä. Mies ei epäröi / kun nainen käskee valmistautumaan: / miehen hiukset leikataan.

Hän istuu yläkerran huoneessa, / jota he joskus pilanpäiten kutsuvat / kirjastoksi. Valo sinne / tulee ikkunasta. Lunta sataa / ja sanomalehti valahtaa / hänen jalkoihinsa. Nainen asettelee suuren / pyyhkeen hänen harteilleen. Sitten / hän ottaa esille sakset, kamman ja harjan.

Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin / kun he ovat kahdestaan – kumpikaan ei menossa / minnekään, ei mitään / toimitettavaa. Kahdestaan he ovat jakaneet vain vuoteen. / Sitä läheisyyttä. Ja aamiaiset. Lähellä silloinkin. / He hiljentyvät / ja vaipuvat ajatuksiinsa, kun nainen leikkaa miehen hiuksia, / kampaa, ja leikkaa vielä vähän. / Lunta sataa edelleen. / Kohta hämärtää. Syvällä mietteissään / mies katsoo alas ja yrittää lukea / lehdestä jotain. Nainen sanoo: / ”Nosta päätäsi.” Hän tottelee. / Nainen kysyy: ”Mitäs pidät.” Hän menee peilin eteen / ja hyvältä näyttää. / Juuri sellaisesta hän pitää, / ja hän kertoo sen naiselle.

Myöhemmin kun hän sytyttää / valon kuistille, / ravistelee pyyhkeen / ja näkee vaaleiden ja tummien kiharoiden ja hiustukkojen leijuvan / ulos lumelle ja jäävän siihen, / silloin hän ymmärtää: hän / on nyt aikuinen, ihan oikea täysikasvuinen, / keski-ikäinen mies. Mennessään pikkupoikana / isänsä kanssa parturiin, / tai myöhemmin murrosikäisenä, kuinka / hän olisi voinut kuvitella että hänen elämänsä / soisi hänelle jonain päivänä etuoikeuden / matkustaa, jakaa vuode ja aamiainen kauniin naisen kanssa.

Eikä siinä kaikki – naisen, joka / hiljaa leikkasi hänen hiuksensa iltapäivällä / pimeässä, lumen peittämässä kaupungissa / 3000 mailin päässä sieltä mistä hän maailmalle lähti. / Naisen, joka osaisi katsoa häntä pöydän yli ja sanoa: / ”On aika istuttaa sinut parturintuoliin. Jonkun on aika / leikata hiuksesi.”

Keuhkosyöpä korjasi Carverin jo 50-vuotiaana. Yläkuvassa hän poseeraa Tess Gallagherin kanssa. Auringonvalon tyhjässä huoneessa on maalannut Edward Hopper. Kun ehdin, hän vaatii oman juttunsa.

Hyvikset ja pahikset

by

11.2.2011

18:20

2 kommenttia artikkeliin Hyvikset ja pahikset

Elokuvat, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Suosikkikirjat

, , , , , , ,

Tarinan toteutusta voi analysoida arkkityyppisenä kaavana. Eikä niitä monta ole. Sormet riittävät laskemiseen hyvin. Hollywoodin westernit hyödynsivät aikanaan menestyksellä odotusarvon kaavaa, jossa hyvän ja pahan kamppailua taustoitettiin elokuvan mitalta. Vasta viime metreillä sankarit astuivat saluunasta pihalle ja kaksintaistelu laukaisi päätepisteen jännitteelle.

Moraalikoodisto mutkistui Don Siegelin elokuvassa Dirty Harry (1979). Säännöistä piittaamaton poliisi tempaisi esiin Smith & Wesson Magnuminsa ja kähisi: ”Do you feel lucky? Well, do ya punk?” Tarinan asetelma pysyi silti samana. Hyvän ja pahan balanssi oli järkkynyt ja ongelma piti RATKAISTA tavalla tai toisella.

Jean-Luc Godard: Laittomat (alkuperäinen pressikuva)

Kuvani on Jean-Luc Godardin leffasta Laittomat, koska ohjaaja itse kutsui sitä ”lähiöwesterniksi”. Seuraavat simppelit ja yksioikoiset kappaleet jutussani käsittelevät Ian McEwanin romaania Lauantai. Se, jos mikä on kirjallinen ja hollywoodilainen lähiölänkkäri. Hyviksenä neurokirurgi Henry Perowne, pahiksena Huntingtonin tautia sairastava pikkurikollinen.

McEwanin esikoinen, Sementtipuutarha oli heti menestys, ohut mutta pirullisen raskas kirja. Booker napsahti romaanista Amsterdam. Vuonna 2001 julkaistu Sovitus oli myyntimenestys, josta tehtiin elokuva. Lauantai on brittikirjailijan yhdeksäs suomennettu romaani. Hienoista arvosteluista huolimatta ei tekijän parhaisiin arvioitu, mutta tärkeä kirja minulle.

Pidän kirjan rakenteesta. Siitä, miten suoraviivainen ja takautumiaan hyödyntävä kerronta jyrää kohti väistämätöntä loppuratkaisua. Tarinan kaava on kirkas, mutta silti kirjallisen mehukkaasti rönsyävä. Leppoisasti alkaneesta lauantaista kehkeytyy parinkymmenen tunnin piina, jonka imuun kiertyvät myös Henry Perownen läheiset.

McEwanin teksteissä on psykologinen ote. Tapahtumat taustoitetaan perusteellisesti ihmisen oman mielen liikkeillä. Uskottavuuden illuusio syntyy pitävälle pohjalle. Kirjallisina detaljeina olen lisäksi kiinnostunut lääketieteellisistä faktoista, jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme. Niissäkin McEwan tekee perusteellista lähdetyötä. Käsikirjoitusta tarkistaneiden asiantuntijoiden kiitoslista lopussa on pitkä. Sytyn harvoin ”tyhjän päällä leijuviin” tai liikaa oman navan sisään kiertyviin romaaneihin. Niitäkin löytyy, ehkä seuraavan jutun aiheeksi asti. Katsotaan.

Legendan mukaan elokuvakäsistään Hollywoodin pampuille myyvän käsikirjoittajan pitää pystyä kysyttäessä tiivistämään tarina viiteen lauseeseen. McEwanin romaanin kohdalla minulle riittää kolme:

Omassa yltäkylläisyydessään kelluva aivokirurgi törmää arvaamatta todellisuutensa kääntöpuoleen. Raastava loppuratkaisu muistuttaa tv-uutista katastrofista jossa on ollut itse osallisena. Jälkeenpäin tapahtumia saattaa katsoa kuin hidastettua nauhoitusta.

Lisäksi romaani rikkoo edellisen jutun kommenteissa sivuttuja kirjallisen genren rajoja. Ei rajusti, mutta kuitenkin. Minulle maistuu Lauantai dekkarin sijaan.

Sadan kirjan kirjava lista

by

28.1.2011

17:10

6 kommenttia artikkeliin Sadan kirjan kirjava lista

Kirjalliset listat, Kirjallisuus, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Suosikkikirjat

Olen lueskellut listoja, joihin on kerätty sata kirjaa, jotka olisi syytä lukea ennen kuolemaa. Saattaa kuitenkin olla, että taivaan portilla tenttikysymykset tehdään vain yhdestä. Se on minunkin listallani ensimmäisenä. Tosin en osannut silloin vielä lukea. Katselin vain kuvat. Mutta sehän on yksi ja sama asia. Ja koska pärjäsin muiden laatimilla listoilla kyseenalaisesti, tein oman. Voin vakuuttaa, että tulos on täydet 100%. On luettu muutakin kuin kansipaperit.

Robinson Crusoe, kuvitus N.C. Wyeth.

Listalla on vain fiktiota hienoisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Järjestys on liki kronologinen. Muuten olisi vaikea hyväksyä, että Pertsa ja Kilu kiilaavat maailmankirjallisuuden ohi. Olen monesti lukenut väärin valitun kirjan väärään aikaan. Nuoruuden into ei korvaa käsityskyvyn puutetta. Ensimmäiset 18 merkintää lapsuudesta sisältävät myös kuunneltua tekstiä ja sarjakuvia:

Dorén kuvaraamattu (v.1886 painos). Tuhannen ja yhden yön tarinat. H.C. Andersen: Pieni tulitikkutyttö, Pieni merenneito. Sarjakuvat. (Viidakko, Pecos Bill, Aku Ankka) Jalmari Sauli: Amiraali Spoofin rumpalipoika. Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut. Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu kippareina. Edgar Rice Burroughs: Tarzan, apinoiden kuningas. Pikkujättiläinen. (tietokirja) Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Ilmari Kianto: Punainen viiva. Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa. Alexandre Dumas: Kamelianainen. Irving Stone: Hän rakasti elämää. (Vincent van Goghin elämäkerta)

Sääntöä vahvistavaa poikkeusta lukuun ottamatta kultakin kirjailijalta on valittu vain yksi teos. Se ei kaikissa tapauksissa ole paras lukemani. Teoksen merkittävyys ei aina synny objektiivisin ja kirjallisin kriteerein. Jotkut kirjat ovat olleet aikanaan tärkeitä, mutta menettäneet sittemmin merkityksensä. Murrosiässä tuhat sivua Herman Hesseä jäi kevyemmäksi kuin hänen ohuin kirjansa. Listan teokset 19-37:

John Steinbeck: Helmi. Guareschi Giovanni: Isä Camillon kylä. Franz Kafka: Amerikka. Thomas Mann: Huijari Felix Krullin tunnustukset. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Niko Kazantzakis: Kerro Minulle Zorbas. Juhani Peltonen: Salomo ja Ursula. Albert Camus: Sivullinen. Pablo Neruda: Andien mainingit. D.J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Herman Hesse: Matka aamun maahan. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Viljo Kajava: Ruusuja lunta. Walt Whitman: Ruohoa. William Shakespeare: Julius Caesar. Jean-Paul Sartre: Inho. Federico Carcía Lorca: Mustalaisromansseja. Kari Aronpuro: Peltiset enkelit. Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.

Listaa kasatessa huomaa hirvittäviä aukkoja. Krossin kirja oli helppo valita, en ole häneltä muuta lukenut. Toisaalta, jos joku aikoo olla jotakin mieltä ”kokeellisesta” runoudesta, Ashberryn Vuokaaviota ei voi ohittaa. Seuraavat 38-57 teosta:

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä. Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille. Sirkka Turkka: Tule takaisin pikku Sheba. Pentti Holappa: Sormenjälkiä tyhjässä. Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit. Jaan Kross: Vastatuulen laiva. Gabriel García Márguez: Rakkaudesta ja muista riivaajista. Cees Nooteboom: Seuraava tarina. Michel de Montaigne: Esseitä. Andrei Tarkovski: Martyrologia. Alain Bosquet: Jumalan piina. Carl-Gustav Lilius: Ei mikään kaikkeudessa, eräs maailmanselitys. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies sekä Herra Palomar. Tatjana Tolstaja: Tulta ja pölyä. Joseph Brodsky: Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. John Ashbery: Vuokaavio. Raakel Liehu: Reaydymade. Mirkka Rekola: Taivas päivystää. Octavio Paz: Kotka ja aurinko.

Jos makaa vuoteessa hengissä selvinneenä, ystävän tuoma kirjapino saa poikkeavan merkityksen. Jatkon ensimmäinen kirja paikantuu mielessäni aina sairaalaan. Numerot 58-80:

Peter Hoeg: Rajatapaukset. Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Rainer Maria Rilke: Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Jean Genet: Varkaan päiväkirja. Bo Carpelan: Alkutuuli. Helena Sinervo: Lukemattomiin. Anni Sumari: Mitta ja määrä. Raymond Carver: Rivi riviltä lyönti lyönniltä. Milan Kundera: Naurattavien rakkauksien kirja. Viktor Pelevin: Hyönteiselämää. Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla. Alice Munro: Valkoinen tunkio. Carol Schields: Larryn juhlat. J.M. Goetzee: Barbaarit tulevat. Kazuo Ishiguro: Kovan päivän ilta. Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali. José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Bernhard Schlink: Lukija. Pirkko Saisio: Vastavalo. Olli Heikkonen: Jakutian aurinko. Markku Paasonen: Voittokulku. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5. Juhani Aho: Juha.

Häntäpäässä on uudelleen selailtuja ja viimeksi luettuja. Varmasti kohta tulee mieleen peukaloida listaa, mutta tämä on varmasti yhtä hyvä kuin mikä muu järjestys tahansa. Loput 81-100:

Joseph Heller: Katso kuvaa. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Imre Kertéz: Kohtalottomuus. Steve Sem-Sandberg: Ravensbrück. Thomas Bernhard: Haaskio. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus. Michael Gunningham: Säkenöivät päivät. Michael Tournier: Meteorit. Torgny Lingren: Dorén raamattu. Ian McEwan: Lauantai. Lars Saabye Christensen: Velipuoli. Rai Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Annie Proulx: Lyhyt kantama. Ali Smith: Satunnainen. Jhumpa Lahiri: Kaima. Cormac McCarthy: Tie. György Dragomán: Valkoinen kuningas. Gaetan Soycy: Tulitikkutyttö. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri.

Einsteinin elämän onnekkain ajatus

by

22.1.2011

20:31

3 kommenttia artikkeliin Einsteinin elämän onnekkain ajatus

Kirjalliset listat, Lukeminen, Suosikkikirjat

, , , , , , ,

En pidä muiden laatimista kirjalistoista, joissa testataan montako kirjaa sadasta olen lukenut. Syy on selvä, pärjään aina heikosti ja oletusten vastaisesti. Ei Tolkienia kiitos, pois Muumit ja Potterit. Linnunradan käsikirjan heitän takaisin liftareille. Tsekkaan työhuoneen hyllystä Sodan ja rauhan: 1139 sivua. Huh ja puh. Jo historiallisten henkilöiden luettelo kirjan lopussa hengästyttää. Pikkusormensa kynnellä Leo Tolstoin kaltainen nero nitistää minut hengiltä kuin lutikan.

Kansi: Forbidden World Covers

En saa silti kirjalistalta rauhaa ja päätän tehdä omani. Kunhan kerkiän. Se vaatii perusteellista pohdintaa. Onko Tarzan tärkeämpi kuin Rikos ja rangaistus? Kun katson elämää ja kirjojen vaikutusta kokonaisuutena, Apinain kuningas päihittää Raskolnikovin. Ja toisin päin. Baudelaire on tänään kovempi heppu kuin Pecos Bill aikoinaan.

”Sano kenen kanssa seurustelet, niin kerron millainen olet.” Kronologiaa tavoitteleva ja tärkeiksi koettujen kirjojen lista saattaisi kertoa ihmisestä enemmän kuin vanhan sananlaskun vastaus.

Tämän päivän valinnoillakin on osansa. Ja rahalla. Rajattomalla budjetilla olisin varmaan valinnut tyystin toisin, mutta listaan tähän eilisen kirja-alen valinnat. Suurin osa opuksista on suppeasta Kirjatorin ”outlet” valikoimasta. On myös huomioitava, että ostan aina lisäksi itse lukemiani kirjoja myös muille jaettavaksi. Postikortin hintainen romaani on hyvä valinta:

Martin Amis: Keltainen koira, Jari Järvelä: Romeo ja Julia, Markku Rönkkö: Roskakuski, Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilta, Jarkko Tontti: Luokkakokous, Mårten Westö: Eräänlaistä lämpöä, Susanna Alakoski: Sikalat, Ian McEwan: Sementtipuutarha. Michael Ondaatje: Divisadero ( 4kpl), György Dragoman: Valkoinen kuningas (5kpl), Juha Siro: Saat toivoa kolmesti (3 kpl), Ganten-Deichman-Spahl: Luonto, tiede ja elämä (2kpl).

Yhteensä 22 kirjaa. Entä hinta? Reilusti alle 2 euroa kappale. Tänään vasta Westö on luettu. Olen pitänyt Mårtenin runoista, mutta proosa oli pettymys. Novellit käpertyvät liikaa itsensä ympärille. Happi loppuu. Otetaan siis saaliskirjojen esimerkki listan viimeksi mainitusta tietokirjasta, sen luvusta Avaruus ja aika:

”Painovoimakenttä… on olemassa vain suhteellisesti. Sillä talon katolta vapaasti putoavalle tarkkailijalle ei ole putoamisen aikana painovoimakenttää, ei ainakaan hänen välittömässä läheisyydessään.

Tätä yksinkertaista pohdintaa Einstein sanoi elämänsä onnekkaimmaksi ajatukseksi. Se on ydinajatus vuonna 1915 julkaistussa yleisessä suhteellisuusteoriassa, joka selitti painovoiman uudella tavalla ja muutti edelleen kuvamme avaruudesta ja ajasta yhdistämällä ne aika-avaruusjatkumoksi.”

Tämä selvä. Ainakin jokaiselle talon katolta vapaasti putoavalle tarkkailijalle.

Jouluevankeliumi Walt Whitmanin mukaan

by

23.12.2010

21:09

Leave a comment on Jouluevankeliumi Walt Whitmanin mukaan

Amerikkalainen runous, Kirjallinen estetiikka, Kulttuuri, Maailmankirjallisuus, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka, Usko ja uskonnot

, ,

Mietin tähän ensin provosoivaa otsikkoa: Manhattanin homon jouluevankeliumi. Se olisi kuitenkin ollut mauton viittaus typerään keskusteluun. Vaikka onhan edistystä tapahtunut, vielä barokin puhdasoppisuuden aikaan kirkko saattoi heittää poikkipuolisia ajatuksia esittäneet roviolle.

Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Vanhana latinistina tekisi mieleni suomentaa: Taide kantaa kuoleman ylitse. Evankeliumi, kuten tiedetään, merkitsee ilosanomaa. Ja ihmiskunnan ilosanoma, voima, lohtu, virkistys ja ikuinen elämä – sehän syntyy taiteista.

Walt Whitman, kuva sivuilta Redbubble by Mary Ann Reilly

Walt Whitman (1819-1892) on runoilija, joka nosti tavallisen yksilön taiteensa lähteeksi. Oma minä riittää maailmankirjallisuudeksi. Whitman sekoitti ylevän ja yksinkertaisen. Raamatullisuuden ja roskan. Miten olla äärettömän ylpeä ja käsittämättömän nöyrä? Miten kirjoittaa yksinkertaisesti ja suoraan niin, että tekstiin latautuu elämän inhimillisyys kaikkineen? Juuri tänään minulle riittää jouluevankeliumin haasteeksi Whitmanin pitkä teksti hänen Valittujen runojensa kokoelmasta. (suom. Markus Jääskeläinen)

”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.

Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun.

Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet.

Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.

Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi.

En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema.

Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme.

Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.

Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!

Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!

Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.

Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani.

Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia.

Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”