Kategoria: Kirjallinen estetiikka

Sydämeni räytyy ja riemuitsee

by

9.12.2016

14:14

Leave a comment on Sydämeni räytyy ja riemuitsee

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Perjantairuno, Renessanssirunous

, , ,

Nostan perjantain päivitykseen työhuoneen ovenkahvan ja kaksi kuvaa sen vierestä: rationaalisen ja emotionaalisen sydämen. Ihminen lataa sydämeen tunteidensa ja persoonanansa tiedostamattomat alueet, joille ei sanoja löydy.

Rakkaudesta sydän pakahtuu. Rakkauden puutteesta särkyy. ”Sydämeni on niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun” (sanat V.A. Koskenniemi, sävel Sibelius). Raamatun psalmi osaa yhdistää hengen ja lihan: ”Minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, myös minun ruumiini asuu turvassa.” Eino Leino pistää peliin koko persoonan ja elämänkatsomuksen: ”Sulle laulan, neiti kesäheinä, / sydämeni suuri hiljaisuus, / uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus.”

Paha ihminen on sydämetön. Hyvä sydämellinen. Suvaitsevaisella on suuri sydän. Kun ihminen tekee sydämen valintoja hänellä on usein puutteelliset tiedot, tai hän tekee parempaa tietoaan vastaan, mutta haluaa teolleen puolustuksen jo ennakkoon.

Iskelmäsanoittajan sopii riimitellä: ”Sun tules liekeissä kun sydämeni räytyy”. Runoilijalle sydämestä kirjoittaminen on patetian ja vaaran paikka. Kirjoitin sydämen kokoelmaani Elämän tarkoitus (Like 2002). Kliseisen sydämen ja tunteen vastapainoksi piti hakea raadollisuutta. Sitä löytyi Andres Serranon kuvista. Kohuttu valokuvataiteilija piti näyttelyn Helsingissä vuonna 2001.

PORTTI

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy lumesta Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

Vielä on annettava vuoro Leonardo da Vincille (1452 – 1519). Hän sananmukaisesti kaivaa sydämen kuolleen rinnasta tarkastellakseen ja havainnoidakseen sen materiaa ja toimintaa. Ja kun hän kirjoittaa sydämestä, se on silkaa runoutta.

Piirros Leonardo da Vincin työpäiväkirja.
Piirros Leonardo da Vincin työpäiväkirja.

”Sydän on se ydin, josta verisuonten puu syntyy. Tiukka lihasmalja. Sydämeen virtaava veri ja sen valtimot ylläpitävät ja ravitsevat kaikkien muiden lihasten elämää ja niin tiivis on sydän, ettei sitä vahingoita edes tuli kuin hädin tuskin, kuten voidaan nähdään palaneista ruumiista, joiden sydän on vielä verinen vaikka luut ovat tuhkaksi palaneet.”

……………………………………………………………………

Ekstralinkissä yllättävä ajankohtainen pointti Eino Leinosta:

Yhden totuuden tragediat

…………………………………………………………………..

Paperi T ja nobelistin esimerkki

by

16.6.2016

18:12

Kommentit pois päältä artikkelissa Paperi T ja nobelistin esimerkki

Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Musiikki ja sanoitukset, Romaanin kieli, Suosikkikirjat

, , ,

Proosan pyhä kolminaisuus syntyy kielestä, rakenteesta ja tarinasta. Siinä on työkalupakki ja tuossa tärkeysjärjestyksessä. Tuloksen laji, laatu, ajankohtaisuus tai kirjallinen merkittävyys syntyy kolmikon summasta.

Jussi Saarinen nosti Aamulehden toissapäiväiseen kolumniinsa juttuuni innoittaneen lainauksen. Kirjallisuudesta tykkäävä räppäri Paperi T sanoo: ”kirjoissa tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä ja miten hän hallitsee käyttämänsä tilan.” Räppiin ei kompetenssini riitä. Parempaan kirjalliseen kiteytykseen en olisi pystynyt.

Sama vähän pidemmin sanottuna: romaanin rakenteilla ja tarinalla ei ole mitään merkitystä, ellei niitä voi kuvata kielellä, jolla on oma itseisarvo. Kirjoittaessa ja lukiessa kieli on itselleni tärkein. Yksi huono lause riittää pilaamaan romaanin.

Paperi T mainitsee suosikkinaan Thomas Bernhardin. Hieno esimerkki. Omien idolieni listasta tulisi pitkä ja usea nimi on täällä jo ruodittu, joten tyydyn nyt nostamaan tähän vain yhden lainauksen ja pari toisiaan täydentävää linkkiä.

Herta Müllerin (s.1953, nobel 2009) viidestäkymmenestä pienestä tarinasta rakentuu romaani. Vain reilut sata sivua. Käytössä on siis Andrei Tarkovskin menetelmä, jossa vastaanottajalle annetaan vain vähän. Kun lukija tai katsoja rakentaa loput omassa päässään, tulos on mahdollisimman puhutteleva.

Päivän aiheesta voisi vääntää useammankin väitöskirjan, mutta käytän konkreettista esimerkkiä samoin kuin eräs merkittävä sanankäyttäjä parituhatta vuotta sitten. Tässä kokonainen luku Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani (Tammi1990, suom. Raija Jänicke)

MESSU

Windischin vaimo seisoo pihalla mustien viinirypäleiden takana. ”Etkö sinä mene messuun”, hän kysyy. Rypäleet kasvavat hänen silmistään. Vihreät lehdet kasvavat hänen leuastaan.

”Minä en lähde talosta”, sanoo Windisch, ”jotteivät ihmiset pääse sanomaan minulle: se on nyt sinun tyttäresi vuoro.”

Windisch nojaa kyynärpäänsä pöytään. Hänen kätensä ovat raskaat. Windisch hautaa kasvot raskaisiin käsiinsä. Kuisti ei kasva. On kirkas päivä. Kuisti putoaa hetkeksi paikkaan missä se ei ole vielä koskaan ollut. Windisch tuntee töytäisyn. Hänen kylkiluittensa alla riippuu kivi.

Windisch sulkee silmänsä. Hän tuntee silmämunat käsissään. Silmät vailla kasvoja. Silmät alastomina ja kivi kylkiluittensa alla Windisch sanoo ääneen: Ihminen on iso fasaani täällä maan päällä” Eikä Windischin kuulema ääni ole hänen omansa. Hän tuntee alastoman suunsa. Ja seinät ne puhuivat.

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille kirjallisuuden tuleva nobelisti”

2. Ekstralinkissä lisää Herta Mülleristä: ”Kirjallisuuden nobel 2009”

………………………………………………….

Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

by

4.5.2016

20:14

Kommentit pois päältä artikkelissa Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Kuvittajat, Lehtileikkeet, Psykologinen realismi, Sivistys, Usko ja uskonnot

, ,

Päivitys nappaa kiinni edellisen postauksen häntään. Tekeillä oleva romaanikäsis hyvän ja pahan problematiikasta syntyy hitaasti. Lähdetöistä ja muistiinpanoista huolimatta väliin on luettava uutta. Juuri nyt teologian tohtorin ja sosiaalietiikan dosentin Martti Lindqvistin kirjaa Hyvä, paha ja pyhä. (Otava 2002)

Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu
Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu

Lindqvist (1945 – 2004) pohtii miten paha tuottaa vihaa, pelkoa ja uhreja. Kaupallinen ja viihteellistetty paha myy ja tuottaa elämyksiä. Pahan käsittämättömyys sisältää yhtä hyvin historiallisia totuuksia kuin uhkan ihmisen tulevaisuudelle.

Lindqvist perkaa hyvää ja pahaa jatkuvasti vaihtuvista näkökulmista: klassinen teologia, uskontojen valta, ihmisten arkikokemukset, politiikka, petos, väkivalta, sadut ja sankarit, jopa Mikki Hiiri…

”Uskonnollisessa perinteessä pohdinta vie kysymykseen Jumalan ja Saatanan välisestä suhteesta. Toisaalta on sanottava, että Saatana on tosi. Elämä on osoitus siitä. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.”

Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi
Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi

Selasin eilen päiväkirjaani vuodelta 2001, ainoaa jonka olen jättänyt hävittämättä. Olin liimannut sivulle lehtileikkeen, joka on julkaistu jo ennen luvun alla olevaa kirjaa. Haastattelussa Lindqvist tiivistää ydinajatuksensa muutamaan riviin:

”Intialaisen viisauden mukaan on elettävä talonpojan, sotilaan, kauppiaan ja munkin elämää. Vasta kaiken sen koettuaan voi tietää mitä elämä on.

– Jokainen meistä hahmottuu maailmalle siitä roolista, jonka itselleen ottaa. Elämän aikana on tärkeää vaihtaa tätä roolia. Valtaosa päätyy siihen vasta jonkin kriisin kautta.

Lindqvistin mielestä tämän hetken arvojen mukaan elävä ihminen kadottaa elämän salaisuuden ja käsittämättömyyden sekä sen varjon alueen, jossa kiehtova ja kauhistuttava kohtaavat.

– On tärkeää, rehellistä ja arvokasta nähdä oma varjonsa ja kohdata oma outoutensa. Itse olen esimerkiksi terapiatyössä turvallisella mielellä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää olevansa paha.

Lindqvistin mielestä ihminen on olento, joka elää hyvän ja pahan leikkauspisteessä. Hän ei koskaan pääse eroon omasta varjostaan eikä pahan mahdollisuudesta. Tietoisuus tästä on monelta hukassa.”

……………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä: ”Toivon ja tuhon profeetat 2010”

…………………………………………………………………………….

Aivan ylittämätön kirjan aloitus

by

25.2.2016

12:46

Kommentit pois päältä artikkelissa Aivan ylittämätön kirjan aloitus

Antiikin tarut, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Kulttuuri, Lukeminen, Sivistys, Usko ja uskomukset

, , , ,

Esittelin edellisessä päivityksessä kaksikymmentä intensiivistä romaanin aloitusta. Jutun julkaistuani muistin aloituksen, joka lyö ne kaikki laudalta – samoin kuin kaikki muutkin mahdolliset aloitukset. Haen mielipiteelle perustelut Joseph Hellerin teoksesta Katso kuvaa. (wsoy 1989, suom. Seppo Loponen)

Heller (1923 – 1999) oli amerikanjuutalainen kirjailija, joka julkaisi romaaneja, näytelmiä ja novelleja. Kirjailija on meillä vähemmän tunnettu, maailmalla hänen jokainen julkaisunsa oli merkkitapaus.

Katso kuvaa lähtee liikkeelle Aristoteleesta, joka tarkastelee Homeroksen rintakuvaa – ja tätä kohtausta maalaavasta Rembrantista. Seurauksena on hillittömän letkeä antiikin tarinoiden ja filosofien elämänvaiheiden pyöritys, jota peilataan Euroopan uudistumisen aikaan 1600-luvulla.

Vaikuttaako tylsältä? Voin vakuuttaa, ettei ole jos historia edes hitusen kiinnostaa. Tai haluaa tarkastella elämää ja ajattelun perusteita kirjailijan tarjoamista yllättävistä näkökulmista.

Annetaan siis Hellerin kertoa miten aikalaistodistaja järkyttyi kuullessaan ylittämättömästä kirjan aloituksesta. (Jos et pidä Raamattua tähän sarjaan vertailukelpoisena kirjana, lue ekstralinkki jutun lopusta.)

Raamatunkuvitus, Gustave Doré
Raamatunkuvitus, Gustave Doré

”Vuonna 332 eKr Aleksanteri Suuri siirtyi Syyriasta Palestiinan halki Egyptiin julistautuakseen siellä faaraoksi, ja Ateenaan alkoi tihkua tietoja matkan varrella tavatusta heprealaisesta Raamatusta, jonka alkukappaleessa esitettiin maailmankaikkeuden luomisteoria.

Kertomus oli niin yksinkertainen, että häntä raivostutti ettei hän ollut keksinyt sitä ensin. Tulkoon valkeus, ja valkeus tuli. Mikä voisi olla helpompaa?

Siinä se oli kokonaan, muutamassa kappaleessa.

Alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Miksei hän itse ollut sanonut sitä? Se oli paljon selkeämpää kuin hänen oman mutkikkaan kosmologiansa Liikkumaton liikuttaja, Ajattelematon Ajattelija tai Liikkumaton Liikkeelle Paneva Voima.

Hänen oli annettava tunnustus noille juutalaisille, keitä olivatkin, mutta he myös suututtivat häntä. Kuinka kauan hän pystyisi salaamaan asian oppilailtaan?

Hän tiesi että keski-ikäinen mies, jolla oli oma kauan vaalimansa teoria, välittää yhä vähemmän siitä, pitääkö se paikkansa, ja yhä enemmän siitä, otetaanko se todesta ja saako hän siitä kunniaa elinaikanaan.

Ja nyt tupsahti tämmöinen kirottu juutalainen Raamattu pahimpaan mahdolliseen aikaan. Tämän rinnalla hänen Metafysiikkansa jäisi armotta toiseksi.”

………………………………………………

Ekstralinkissä ”Raamattu on romaanin kaltainen, eikä historiallinen oppikirja.”

……………………………………………..

”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

by

16.11.2015

18:12

Kommentit pois päältä artikkelissa ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Nobelistit, Sivistys

, ,

Tässä alkuviikon pikapäivitys. Kuoleman ja kaaoksen hetkellä voi olla naiivia väittää kulttuurin voimistavaan vaikutukseen. Näin kuitenkin ajattelin terrorismia ja kasvanutta turvattomuutta funtsiessani. Nappasin yöpöydältä nobelistiin kirjan ja käänsin ensimäisen, satunnaisen sivun Tomas Tranströmerin kootuista. Tekstin symboliikka haaroo moneen suuntaan ja kiteytyy otsikon lauseeseen.

Soitan Haydinia mustan päivän päätteeksi

ja tunnen käsissäni selkeän lämmön.

Koskettimet tahtovat. Lempeät vasarat lyövät.

Sointi on vihreä, eloisa ja hiljainen.

Sointi sanoo, että vapaus on,

että joku ei maksa keisarille veroa.

Työnnän käteni haydntaskuihini

ja matkin ihmistä, joka katselee maailmaa levollisesti.

Vedän haydnlipun salkoon – se tarkoittaa:

”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

Musiikki on lasitalo rinteellä,

jolla kivet lentävät, kivet vierivät.

Ja kivet vierivät suoraan läpi,

mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.

…………………………………..

Ekstralinkissä lisää Tranströmeristä.

………………………………….

Panu Rajala, plagiaatit ja maailmankirjallisuus

by

13.11.2015

14:03

Kommentit pois päältä artikkelissa Panu Rajala, plagiaatit ja maailmankirjallisuus

Journalismi, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lehtileikkeet, Maailmankirjallisuus, Mielipidekirjoitukset

, ,

SOS-media hälisee väitteestä, että Panu Rajalan Intoilija, Fotografin muistikuvat, olisi plagiaatti koska Rajala on upottanut romaaniinsa Inhan muistiinpanoja sellaisenaan. Kiistaa ei käydä siitä, että se olisi tekijänoikeuksien vastaista, tai siitä etteikö lähteitä olisi mainittu.

Ne, joita asia närästää, esittävät, että lainaukset pitäisi merkitä muusta tekstistä erottuvaksi. Toiset ovat sitä mieltä, että Rajalalle on sattunut lapsus kiireen keskellä. Minusta tuntuu mahdottomalta, että kokenut kirjailija merkitsee lähteet ja olettaa, ettei kukaan huomioi niistä kaivettuja lainauksia. Uskon, että Rajala on käyttänyt tekstiä hyvässä uskossa autenttisuutta tavoittelevaan fiktioon.

Kantani kiteytys löytyy Mustasta runokirjasta (Like 2000) koko teksti löytyy myös Hannu Mäkelän toimittamasta antologiasta Päivistä parhaimmat (Otava 2001)

”Ja kun varastan, haluan varastaa niin että kaikki näkevät, rehellisesti.”

Selailin aamulla myös lehtileikkeitäni. Harmi, etten ole merkinnyt papereiden kulmaan vanhan Hesarin päivämäärää. Lainaan tähän muutaman rivin Jukka Petäjän kokoaman jutun alusta:

”Onko ihmisellä tekijänoikeus omaan elämäänsä? Onko kuollut ihminen kirjailijalle vapaampaa riistaa kuin elävä? Onko kaunokirjallisella ilmaisulla yksiselitteiset laissa määritellyt juridiset reunaehdot? Kysymykset ovat yksinkertaisia, vastaaminen ei /…/

Laki ei voi määritellä, mihin kirjallisuudessa loppuu kirjailijan oma elämä ja mistä alkaa toisten elämä, se jota kirjailija ei saisi käyttää tai työstää omassa teoksessaan.”

Summa summarum: tähän(kään) juttuun ei mielipidettäni kaivata. Mutta jos minulla olisi vielä uusi ja kokonainen elämä käyttämättä, tekisin väitöskirjan lainauksista maailmankirjallisuudessa. Tietystä kulmasta katsottuna merkittävää kirjallisuutta ei ole ilman aiemmin kirjoitetun lainaamista ja varastamista – huomaamattomasti tai huomiota herättävästi.

……………………………

Ekstralinkissä varastetaan 164 kirjan nimeä: ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”.

…………………………

Syntymäpäivän kunniaksi pyysin päivityksen Aleksis Kiveltä

by

9.10.2015

16:35

Kommentit pois päältä artikkelissa Syntymäpäivän kunniaksi pyysin päivityksen Aleksis Kiveltä

Kirjallinen estetiikka, Psykologinen realismi, Totalitarismi, Unohdettujen runojen klinikka

, ,

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi täyttää lauantaina 181 vuotta. Annetaan miehelle mahdollisuus päivittää blogi. Hänen ajatuksensa ja kuvauksensa käy hyvin yksiin päivänkohtaisen tilanteen kanssa.

Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters
Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters

Kivi kirjoittaa ikuisesta aiheesta komeasti. Kuoleman riveille kiertyy jylhää ja kirpaisevaa kauneutta. Kyse on samasta asiasta, jota Martti Lindqvist puntaroi vuonna 2002 julkaisemassaan kirjassa Hyvä, paha ja pyhä:

”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme. Samalla paha on myös ’outo ystävä’. Sanon näin, vaikka en osaa oikein perustella sitä.”

Kiven Sota on psykologisesti tarkkanäköinen runo. Lukekaa ja kerratkaa kuinka voittaja riemuitsee ja hourailee sekopäisessä ja kuvitellussa kunniassaan. Vallastaan juopuneiden johtajien harhoissa on tänäänkin kyse samasta sokeasta asenteesta.

Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja
Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja

S O T A

Jo leimuuvat tuliset viirit, / Kaks joukkoa tanterell’ seisoo, / Kuin ukkosen pilveä kaksi, / niin uhaten toinen toistans. / He ryntää päin / Ja yhteen iskee, / Kuin aalto ja karinen ranta, / Ja alkavi hirveä leikki.

Käy ympäri ankara kaiku / Kiväärein ja tykkien jyskeest’ / He, oksentain tulta ja savuu / Nyt antavat kuoloo kylmää, / Ja torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.

Kuin tuhanten koskien melske, / Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää / Se kuolon ja kunnian pelto, / Ja pilvenä savu kiirii. / Ja pilvien yös’ / Käy sankarlauma / Kuin peikkojen synkeä parvi, / Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.

Ja voitettu pakenee viimein, / Kuin murrettu, huokaava laine, / Hänt’ vainoen voittaja seuraa, / kuin riehuva myrskyn kierros, / Ja riemuitsee / Ja houraileepi, / Kosk’ kunnia päällensä loistaa, / Kuin kirkkaus taivasten taivaast’.

Mut kaatuneen sankarin sielu / On astunut korkuuden linnaan, / Ja, hymyten autuaas’ rauhas’ / Hän katselee tannert’ allans: / Siell’ torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.”

…………………………………………..

 Ekstralinkki: ”Nobelisti ja maailmanlopun sota”

………………………………………….

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

by

19.8.2015

16:59

Kommentit pois päältä artikkelissa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset listat, Kulttuuri, Maailmankirjallisuus, Päiväkirjat, Sivistys

, , , , ,

Kun kirjalla on kiinnostava nimi, siitä kertovaan juttuun ei kannata muuta otsikkoa harkita. Mia Kankimäki jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia. Japanin kulttuuria ja nykypäivää käsittelevä kirja julkaistiin 2013.

Kankimäki on työskennellyt eri kustantamoissa mainos- ja kustannustoimittajana. Pitkäaikaisen harrastuksensa myötä hän on valmistunut myös Sogetsu-ikebana-kolukunnan opettajaksi. Sei Shōnagon -tutkimusprojekti vei hänet Japaniin, Lontooseen, Thaimaahan ja lopulta viimeistelemään kirjaansa Normandiaan.

Meillä kaikilla lienee ”Sitten kun” -haaveemme. Kankimäki uskalsi toteuttaa unelmansa ja lähti vuoden vuorotteluvapaalle, ensin Kiotoon sieltä ketään tuntematta ja Japania osaamatta. Hän kirjoittaa:

”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no sōshi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.”

Tyynynaluskirja (The Pillow Book) tunnetaan muistikirjana, jossa Sei kuvailee ajatuksiaan ja tuntemuksiaan hovissa keisarinna Fujiwara-no-Sadakon seuranaisena. Kirjan kuuluisinta antia ovat listat, joita Sei laati terävistä havainnoistaan. Esimerkkejä Inhottavista asioista:

”Pitäisi jo kiireessä lähteä, mutta vieras vain jatkaa jutusteluaan. / Kun huomaa, että mustekiveen on tarttunut hius. / Vanhat ihmiset, jotka vierailulle tullessaan ensin pyyhkivät viuhkallaan pölyt lattialta ennen kuin istuvat sille. / Kadehtia toisia ja valittaa omasta kohtalostaan. Puhua ihmisistä pahaa. Miten inhottavaa! / Ihailija on tullut salaiselle vierailulle, kun koira alkaa haukkua. Sitä haluaisi tappaa otuksen. / Itseään esille tuovat ihmiset. / Tulokkaat, jotka ovat tietävinään kaiken. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät sulje liukuovea jäljessään.”

Sei Shōnagonissa Kankimäki kokee löytäneensä sielunsisaren, aikansa modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Kirjassaan hän limittää rikkaasti Japanin vanhaa kulttuuria, idolinsa tekstiä ja oman elämänsä tapahtumia ja pohdintoja.

Kankimäki kirjoittaa erittäin sujuvasti ja saa rakennetta pirstomalla tietokirjamaiseen otteeseensa eteenpäin kuljettavaa jännitettä. Kirjailijan persoona on koko ajan poikkeuksellisen vahvasti läsnä… mutta se ei riitä, jos kadonneen kulttuurin kiehtovuus ja sen estetiikka eivät kiinnosta. Minua kiinnostaa. Shōnagon kirjoittaa ilahduttavista asioista: ”Hienosti toteutettu, naiselliseen tyyliin tehty maalaus kuvarullassa, ja sen ympärillä kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.” Niin turhaa, niin tärkeää.

Aikansa hovinaisen merkintöihin on soviteltu myös eroottista vapaamielisyyttä, mutta itse asiassa kyse lienee enemmän siitä, että Shōnagon oli poikkeuksellisen älykäs ja itsenäinen – ja halusi myös muistiinpanoillaan korostaa tätä.

Kankimäki kysyy tuhannen vuoden takaiselta ystävältään: ”Miten kirjoitit kirjan, joka sijaitsee jossain fiktion ja historiallisen todellisuuden kiehtovassa risteyksessä?” Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on aivan samalla asialla:

”Sei, aivan kuin puhuisit juuri minulle, vuosituhannen takaa. Luulen, että ystävänikin pitäisivät sinusta, jos vain sinusta tietäisivät: kaikki haluaisivat hengata kanssasi, kutsua tyttöjen iltoihin. Tiedän mitä tarkoitit kirjoittaessasi, että täysikuu saa kaiken tuntumaan vähän surumielisemmältä, merkityksellisemmältä, voimakkaammalta. Huumaavalta tuoksuvia asioita, Sei: Lumisen talvitakin halaus eteisessä.”

…………………………………….

Älä unohda blogin ekstralinkkiä, josta löytyy Yoshida Kenko ja elämää isompi totuus.

…………………………………….

Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen

by

15.4.2015

18:15

Kommentit pois päältä artikkelissa Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen

Kirjallinen estetiikka, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Pienkustantajat, Suosikkikirjat

, , ,

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä tänä vuonna.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Laajempaa kulmaa hakevalle voin suositella Tommi Melenderin ansiokasta arviota Parnassossa 1/2015. Teksti löytyy myös Image -lehden blogilistalta, jonne Melender nykyään kirjoittaa.

Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Ekstralinkkissä toinen Bazarin kustantama laatukirja: ”Olin tipahtaa omaan ansaani”.

……………………………………………

Milan Kundera ja kadonneet nimet

by

28.1.2015

13:35

Leave a comment on Milan Kundera ja kadonneet nimet

Blogit ja postaukset, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Romaanin kieli, Tyyli

, , ,

Blogiin on kertynyt liki 500 päivitystä. Ideani alkaa saada syvyyttä ja tarpeeksi materiaalia. En ole kirjoittamassa erillisiä juttuja, vaan muokkaamassa rihmastoa, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Päivän aiheita täydentävät ekstralinkit löytyvät juttujen lopusta.

Edellinen päivitys keskittyy kahteen kirjaan. Tämä kaivaa esiin vielä mielenkiintoisen seikan: kummankaan romaanin päähenkilöillä ei ole täydellisiä nimiä. Tiessä tarinaa kuljettaa vain isä ja poika, Coetzeella Michael K.

Milan Kundera kirjoittaa vastaavista ratkaisuista esseekokoelmassaan Petetyt testamentit. (suom. Jan Blomsted, wsoy 2001)

”Balzacista Proustiin nimetön henkilöhahmo ei olisi ollut ajateltavissa.. Mutta Diderotin Jaakolla ei ole sukunimeä eikä hänen isännällään ole enempää suku- kuin etunimeä. Oikeusjutun päähenkilö ei ole joku Josef Kaufman tai Krammer tai Kohl, vaan Josef K. Linnan päähenkilö kadottaa etunimensäkin ja saa tyytyä yhteen kirjaimeen.

/…/ Aina ensimmäisistä novelleistani lähtien välttelin vaistomaisesti täydellisten nimien antamista henkilöilleni. Romaanin Elämä on toisaalla päähenkilöllä on vain etunimi, hänen äitinsä mainitaan ’äitinä’, tyttöystävä ’punapäänä’ ja tämän rakastaja ’nelikymmenvuotiaana’. Oliko tämä maneeri? Toimin spontaanisti ja vasta myöhemmin tajusin valintani merkityksen: en halunnut uskotella että henkilöni ovat todellisia ja että he voisivat tarpeen tullen esittää virkatodistuksensa.”

Kunderan ratkaisu kiinnosti minua sattuneesta syystä. En ole koskaan pitänyt täydellisten tai arkisten nimien antamisesta romaanihenkilöille. Se kaventaa henkilöiden persoonaa. Ikään kuin leikkaa jotain pois lukijan mielikuvituksesta. Lopuksi muutaman rivin lainaus romaanistani Marilynin hiuspinni. (Like 2009) Päähenkilöillä ei ole nimiä, he ovat vain Mies ja Vaimo. Teksti, johon kohtauksen suomenkieliset nimet on upotettu, löytyy Ian McEwanin romaanista Sovitus.

Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.
Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.

Nimet johtavat harhaan, Mies ajattelee. Ihmisten nimet. He lukevat vuoteessa Vaimon kanssa yhtä aikaa, kun Mies sanoo: ”Anna kun katson sitä kirjaasi.”

”Miksi?”

Mies nappaa kirjan ja sanoo, että ihmisten nimet muuttavat asioiden sävyn aivan toiseksi. /…/ Hän kääntää muutaman sivun ja sanoo: ”Täällä on sellaisia nimiä kuin Leon, Paul Marshall, Danny Hardman ja Cecilia… Jos ne muutetaan suomalaisiksi, koko kirja muuttuu. Siihen tulee omituinen sävy.”

”Älä höpise.”

”Kokeillaan”, Mies sanoo ja lukee kappaleen:

”Hän tuli leveälle porrastasanteelle eteisaulan yläpuolelle samalla hetkellä, kun Lasse ohjasi Pauli Mattilan sisään avoimesta etuovesta. Tapio Hartikainen seisoi matkatavarat käsissään heidän takanaan. Ukko Hartikainen tuijotti sanattomana kädessään olevaa viiden punnan seteliä kauempana pihassa, juuri näkyvissä… Kuulostaako eri kirjalta”, Mies kysyy.

”En minä sitä noin ole ajatellut”, Vaimo sanoo.

”Vaan miten?”

”Balzacin romaaneissa on yli neljätuhatta henkilöä, pitäähän niillä nimet olla”, Vaimo sanoo. ”Ovat sitten mitä tahansa. Anna se kirja tänne.”

”Seija tunsi Pauli Mattilan tuijotuksen, mutta ei halunnut katsoa tätä ennen kuin olisi keksinyt jotain sanottavaa…” Mies ojentaa kirjan takaisin.

”Kiitos”, Vaimo sanoo. ”Haluat olla nykyään kaikessa vastakarvaan.”

…………………………………………

1. Ekstralinkki: Hyvikset ja pahikset sekä Ian McEwan.

2. Ekstralinkki: Hesari kirjoittaa tänään: ”Brittiläisen Guardian -lehden mukaan Madridin keskustassa sijaitsevan luostarin alta löydettiin jäännökset, jotka saattavat kuulua 400 vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, Miguel de Cervantesille.”

Lue mitä blogi uutisoi asiasta jo kolme vuotta sitten.

…………………………………………