Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kun kirjalla on kiinnostava nimi, siitä kertovaan juttuun ei kannata muuta otsikkoa harkita. Mia Kankimäki jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia. Japanin kulttuuria ja nykypäivää käsittelevä kirja julkaistiin 2013.

Kankimäki on työskennellyt eri kustantamoissa mainos- ja kustannustoimittajana. Pitkäaikaisen harrastuksensa myötä hän on valmistunut myös Sogetsu-ikebana-kolukunnan opettajaksi. Sei Shōnagon -tutkimusprojekti vei hänet Japaniin, Lontooseen, Thaimaahan ja lopulta viimeistelemään kirjaansa Normandiaan.

Meillä kaikilla lienee ”Sitten kun” -haaveemme. Kankimäki uskalsi toteuttaa unelmansa ja lähti vuoden vuorotteluvapaalle, ensin Kiotoon sieltä ketään tuntematta ja Japania osaamatta. Hän kirjoittaa:

”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no sōshi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.”

Tyynynaluskirja (The Pillow Book) tunnetaan muistikirjana, jossa Sei kuvailee ajatuksiaan ja tuntemuksiaan hovissa keisarinna Fujiwara-no-Sadakon seuranaisena. Kirjan kuuluisinta antia ovat listat, joita Sei laati terävistä havainnoistaan. Esimerkkejä Inhottavista asioista:

”Pitäisi jo kiireessä lähteä, mutta vieras vain jatkaa jutusteluaan. / Kun huomaa, että mustekiveen on tarttunut hius. / Vanhat ihmiset, jotka vierailulle tullessaan ensin pyyhkivät viuhkallaan pölyt lattialta ennen kuin istuvat sille. / Kadehtia toisia ja valittaa omasta kohtalostaan. Puhua ihmisistä pahaa. Miten inhottavaa! / Ihailija on tullut salaiselle vierailulle, kun koira alkaa haukkua. Sitä haluaisi tappaa otuksen. / Itseään esille tuovat ihmiset. / Tulokkaat, jotka ovat tietävinään kaiken. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät sulje liukuovea jäljessään.”

Sei Shōnagonissa Kankimäki kokee löytäneensä sielunsisaren, aikansa modernin naisen, jonka havainnot elämästä voisivat olla Virginia Woolfin. Kirjassaan hän limittää rikkaasti Japanin vanhaa kulttuuria, idolinsa tekstiä ja oman elämänsä tapahtumia ja pohdintoja.

Kankimäki kirjoittaa erittäin sujuvasti ja saa rakennetta pirstomalla tietokirjamaiseen otteeseensa eteenpäin kuljettavaa jännitettä. Kirjailijan persoona on koko ajan poikkeuksellisen vahvasti läsnä… mutta se ei riitä, jos kadonneen kulttuurin kiehtovuus ja sen estetiikka eivät kiinnosta. Minua kiinnostaa. Shōnagon kirjoittaa ilahduttavista asioista: ”Hienosti toteutettu, naiselliseen tyyliin tehty maalaus kuvarullassa, ja sen ympärillä kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.” Niin turhaa, niin tärkeää.

Aikansa hovinaisen merkintöihin on soviteltu myös eroottista vapaamielisyyttä, mutta itse asiassa kyse lienee enemmän siitä, että Shōnagon oli poikkeuksellisen älykäs ja itsenäinen – ja halusi myös muistiinpanoillaan korostaa tätä.

Kankimäki kysyy tuhannen vuoden takaiselta ystävältään: ”Miten kirjoitit kirjan, joka sijaitsee jossain fiktion ja historiallisen todellisuuden kiehtovassa risteyksessä?” Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on aivan samalla asialla:

”Sei, aivan kuin puhuisit juuri minulle, vuosituhannen takaa. Luulen, että ystävänikin pitäisivät sinusta, jos vain sinusta tietäisivät: kaikki haluaisivat hengata kanssasi, kutsua tyttöjen iltoihin. Tiedän mitä tarkoitit kirjoittaessasi, että täysikuu saa kaiken tuntumaan vähän surumielisemmältä, merkityksellisemmältä, voimakkaammalta. Huumaavalta tuoksuvia asioita, Sei: Lumisen talvitakin halaus eteisessä.”

…………………………………….

Älä unohda blogin ekstralinkkiä, josta löytyy Yoshida Kenko ja elämää isompi totuus.

…………………………………….

Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä tänä vuonna.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Laajempaa kulmaa hakevalle voin suositella Tommi Melenderin ansiokasta arviota Parnassossa 1/2015. Teksti löytyy myös Image -lehden blogilistalta, jonne Melender nykyään kirjoittaa.

Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Ekstralinkkissä toinen Bazarin kustantama laatukirja: ”Olin tipahtaa omaan ansaani”.

……………………………………………

Milan Kundera ja kadonneet nimet

Blogiin on kertynyt liki 500 päivitystä. Ideani alkaa saada syvyyttä ja tarpeeksi materiaalia. En ole kirjoittamassa erillisiä juttuja, vaan muokkaamassa rihmastoa, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Päivän aiheita täydentävät ekstralinkit löytyvät juttujen lopusta.

Edellinen päivitys keskittyy kahteen kirjaan. Tämä kaivaa esiin vielä mielenkiintoisen seikan: kummankaan romaanin päähenkilöillä ei ole täydellisiä nimiä. Tiessä tarinaa kuljettaa vain isä ja poika, Coetzeella Michael K.

Milan Kundera kirjoittaa vastaavista ratkaisuista esseekokoelmassaan Petetyt testamentit. (suom. Jan Blomsted, wsoy 2001)

”Balzacista Proustiin nimetön henkilöhahmo ei olisi ollut ajateltavissa.. Mutta Diderotin Jaakolla ei ole sukunimeä eikä hänen isännällään ole enempää suku- kuin etunimeä. Oikeusjutun päähenkilö ei ole joku Josef Kaufman tai Krammer tai Kohl, vaan Josef K. Linnan päähenkilö kadottaa etunimensäkin ja saa tyytyä yhteen kirjaimeen.

/…/ Aina ensimmäisistä novelleistani lähtien välttelin vaistomaisesti täydellisten nimien antamista henkilöilleni. Romaanin Elämä on toisaalla päähenkilöllä on vain etunimi, hänen äitinsä mainitaan ’äitinä’, tyttöystävä ’punapäänä’ ja tämän rakastaja ’nelikymmenvuotiaana’. Oliko tämä maneeri? Toimin spontaanisti ja vasta myöhemmin tajusin valintani merkityksen: en halunnut uskotella että henkilöni ovat todellisia ja että he voisivat tarpeen tullen esittää virkatodistuksensa.”

Kunderan ratkaisu kiinnosti minua sattuneesta syystä. En ole koskaan pitänyt täydellisten tai arkisten nimien antamisesta romaanihenkilöille. Se kaventaa henkilöiden persoonaa. Ikään kuin leikkaa jotain pois lukijan mielikuvituksesta. Lopuksi muutaman rivin lainaus romaanistani Marilynin hiuspinni. (Like 2009) Päähenkilöillä ei ole nimiä, he ovat vain Mies ja Vaimo. Teksti, johon kohtauksen suomenkieliset nimet on upotettu, löytyy Ian McEwanin romaanista Sovitus.

Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.
Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.

Nimet johtavat harhaan, Mies ajattelee. Ihmisten nimet. He lukevat vuoteessa Vaimon kanssa yhtä aikaa, kun Mies sanoo: ”Anna kun katson sitä kirjaasi.”

”Miksi?”

Mies nappaa kirjan ja sanoo, että ihmisten nimet muuttavat asioiden sävyn aivan toiseksi. /…/ Hän kääntää muutaman sivun ja sanoo: ”Täällä on sellaisia nimiä kuin Leon, Paul Marshall, Danny Hardman ja Cecilia… Jos ne muutetaan suomalaisiksi, koko kirja muuttuu. Siihen tulee omituinen sävy.”

”Älä höpise.”

”Kokeillaan”, Mies sanoo ja lukee kappaleen:

”Hän tuli leveälle porrastasanteelle eteisaulan yläpuolelle samalla hetkellä, kun Lasse ohjasi Pauli Mattilan sisään avoimesta etuovesta. Tapio Hartikainen seisoi matkatavarat käsissään heidän takanaan. Ukko Hartikainen tuijotti sanattomana kädessään olevaa viiden punnan seteliä kauempana pihassa, juuri näkyvissä… Kuulostaako eri kirjalta”, Mies kysyy.

”En minä sitä noin ole ajatellut”, Vaimo sanoo.

”Vaan miten?”

”Balzacin romaaneissa on yli neljätuhatta henkilöä, pitäähän niillä nimet olla”, Vaimo sanoo. ”Ovat sitten mitä tahansa. Anna se kirja tänne.”

”Seija tunsi Pauli Mattilan tuijotuksen, mutta ei halunnut katsoa tätä ennen kuin olisi keksinyt jotain sanottavaa…” Mies ojentaa kirjan takaisin.

”Kiitos”, Vaimo sanoo. ”Haluat olla nykyään kaikessa vastakarvaan.”

…………………………………………

1. Ekstralinkki: Hyvikset ja pahikset sekä Ian McEwan.

2. Ekstralinkki: Hesari kirjoittaa tänään: ”Brittiläisen Guardian -lehden mukaan Madridin keskustassa sijaitsevan luostarin alta löydettiin jäännökset, jotka saattavat kuulua 400 vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, Miguel de Cervantesille.”

Lue mitä blogi uutisoi asiasta jo kolme vuotta sitten.

…………………………………………

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

Suosittelin viikko sitten SOS-mediassa kirjaa ja sen filmatisointia, joka esitettiin illan elokuvana. Kyseessä oli Cormac McGarthyn Pulizer-palkittu romaani Tie. The Road julkaistiin 2006, Kaijamari Sivillin suomennos 2008.

Muutamassa seuraavan päivän kommentissa todettiin, ettei leffaa kestä katsoa loppuun eikä ”tarvitse nautiskella kiduttavasta ja vastenmielisestä kauhusta.” Siihen minulla ei ole lisättävää. Kukin makunsa mukaan.

Useimmiten elokuva ei kykene välittämään kirjailijan tekstin emotionaalista latausta, vaan kärjistää ja pelkistää tarinaa. Vaikka ei aina niinkään ole, samanlaisin vastenmielisyyden kommentein olen saanut takaisin myös lainaamiani kirjoja: Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus – J.M Coetzee, Maan sydämessä – Gaétan Soycy, Tulitikkutyttö – Elfriede Jelinek, Pianonsoittaja – Ian McEwan, Semettipuutarha…

Estetiikka – miten laajasti sanan haluaa määritelläkin – on kirjallisuuden avainkysymyksiä. Ennakko-odotuksia ja arvostuksiaan voi punnita vaikkapa asenteella, ettei kaikki helpolta näyttävä ole heppoista, eikä rankka ja raskas ”korkeakirjallisuutta”. Vain lukemalla se selviää.

Minulle kestävin ja syvin muistijälki on jäänyt kirjoista, jotka ovat olleet alkujaan vaikeita tai ahdistavia lukukokemuksia. Alussa mainittu Tie pohtii selviytymisen mahdollisuuksia tuhoutuneella maapallolla, sitä miten raakaa ja pelkistettyä tulee ihmisen moraalista elämän edellytysten kadottua.

McCarthyn romaanin kieli on äärimmäisen vähäeleistä, ja peilaa ankeaa maisemaa, jossa isä ja poika vaeltavat. Itseäni jäi harmittamaan, että elokuvan ohjannut John Hillcoat hukkasi romaanin viimeisen kappaleen luoman kuvan, joka kääntää tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Tarjoan tekstin täällä ja nostan rinnalle myös toisen romaanin päätösrivit, joiden yhtäläisyys on ilmeinen.

J.M. Coetzeen vaellusromaani Michael K: elämä (suom. Seppo Loponen 1984) on monin tavoin sukua McCarthyn teokselle. Nuori mies haluaa äitinsä turvaan kaupungista ja lähtee kuljettamaan tätä kyhäämällään kärryllä maaseudun rauhaan. Sairas äiti kuolee ja pojan odysseia jatkuu jatkuvien vastoinkäymisten kautta läpi vihan, väkivallan ja pelon maailman.

Molemmat kirjailijat tarkastelevat länsimaista sivilisaatiota ja sen kyseenalaista moraalia. Hyvän ja pahan arkkityyppistä vastakkainasettelua. Kumpikin karttaa propagandaa, ei julista, osoittele tai tyrkytä. Romaanien päätökset ovat sukua antiikin tragedioiden katharsikselle, elämänhalun uudistumiselle.

McCarthy lopettaa romaaninsa universumin ja ikuisuuden mittaiseen symboliikkaan:

”Kerran oli vuorilla virtaavissa puroissa taimenia. Niitä näki meripihkan värisessä vedessä ja virta sai niiden evien valkeat reunat värisemään hennosti. Kädessä ne tuoksuivat sammaleelta. Ne olivat kiiltäviä ja lihaksikkaita ja voimakasliikkeisiä. Niiden selässä kiemurtavat kuviot olivat karttoja maailmasta sen syntyessä. Karttoja ja labyrintteja. Siitä mitä ei saa takaisin. Eikä voi korjata. Niissä syvissä kuruissa joissa taimenet elivät kaikki oli vanhempaa kuin ihminen ja niissä hymisi salaisuuksia.”

Coetzee päättää romaaninsa toivoon ja elämän jatkumisen mahdollisuuteen:

”Ja jos ukkeli kapuaisi alas rattailta, verryttelisi jäseniään, katsoisi paikkaa jossa se pumppu oli ollut, se jonka sotilaat olivat räjäyttäneet niin ettei mitään ollut jäänyt jäljelle, ja valittaisi: ’Mistäs vesi otetaan?’ niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin, ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit aiheeseen:

J.M. Coetzee ja otsikon viite väkivaltaan.

Simpanssin kauneus ja kirjallinen ahdistus.

………………………………………

On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta

Päätin kirjoittaa tänne viime vuonna julkaistusta romaanista, joka teki poikkeuksellisen voimakkaan vaikutuksen. Vaihdoin aihetta, kun luin aamulla Reetta Meriläisen kolumnin Hesarista. Pistetään siis Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia hetkeksi jonotuslistalle.

Meriläinen on Hesarin entinen päätoimittaja, joka kirjoittaa  keskeneräisyyden ihanuudesta, siitä miten asiat ja uutiset eivät ole makkaroita, joilla on alku- ja loppupää. Kaikki virtaa jatkuvasti ja voimme nähdä siitä vain osan kerrallaan.

Minulle mielenkiintoisinta on jutun päätös, johon Meriläinen nostaa ranskalaisen ajattelijan, Joseph Joubertin (1754-1824). ”Joubert on keskeneräisyyden mestari. Hän ei julkaissut yhtään kirjaa vaan muutaman lehtikirjoituksen. Onneksi toiset kokosivat Joubertin muistiinmerkitsemät ajatukset kansien väliin; suomeksi niitä löytyy kirjasta Mitä ajattelen (Otava 2007, käännös Martti Anhava)”

Muistin, että kyseinen kirja ei ole kotihyllyssä vaan työhuoneella, joten loikkasin fillarin satulaan poimiakseni tänne muutaman Joubertin ajatuksen.

Joubert oli aikanaan arvostettu kirjallisten piirien keskustelija, mutta kuten hänen ystävänsä, kreivi Mathieu Molé kuvaa: ”Hän pani alkuun kaksikymmentä teosta saamatta valmiiksi ainoatakaan. Sama koski hänen lukemistaan, hän ei koskaan lukenut kirjaa loppuun.”

Joubertin jäämistöstä löytyi parisataa muistivihkoa ja kasa irrallisille lapuille merkittyjä ajatuksia. Kirjoittajan sisarenpoika editoi materiaalia omavaltaisesti ensimmäiseen julkaisuun, joka painettiin 1838. Vuosikymmeniä myöhemmin aineistoa koottiin eksaktisti ja osattiin arvostaa Joubertin keskeneräisyyttä ja ”ilmavaa epäjärjestystä”. Uusimman englanninkielisen valikoiman on koonnut ja kääntänyt Paul Auster.

Jos Joubertin tekstistä poimii ajatuksia pinseteillä, häntä saattaisi pitää puhdasverisenä aforistikkona. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on ajattelija, usein keskeneräinen, mutta aina lukijassa omia assosiaatioketjuja herättävä. Tiukimpaan puristetut oivallukset hyötyvät elintilasta, tekstillisestä ”väliaineesta” ympärillään.

Mitä ajattelen, ei ole laakista luettava kirja. Se sopii selattavaksi ja punnittavaksi muutama sivu kerrallaan. Lopuksi Joubertilta muutama aforistiseksi kiteytynyt ajatus:

Jos veitsessä on kahva, miksi tarttua terään?

Mitä mieltä olette nautinnoista siten kun ette enää välitä niistä.

Miten onkaan vaikea olla samaan aikaan älykäs ja järkevä!

Kuinka tietämättömyys yhdistää ihmisiä. Politiikan pitää hyötyä siitä.

Tehdä ensin paremmin kuin toiset ja sitten paremmin kuin itse.

Tuntemattomat asiat pitää aina liittää tuttuihin.

Näen mielelläni kaksi totuutta samalla kertaa. Jokainen hyvä vertaus tarjoaa meille tuon edun.

Filosofina oleminen sanan kansanomaisessa merkityksessä tarkoittaa sitä että on päättänyt arvioida kaikkea oman järkensä mukaan.

Kuinka monesta lauseesta ja opista voisi sanoa: Tarkasti vaan ei selvästi sanottu!

Kylmä järki on hyvän suuri vihollinen.

Me kun emme voi mitään sille että kunnioitamme sitä mitä näemme kunnioitettavan.

On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä Jerzy Lec, Gestapon koulima sarkastinen aforistikko.

…………………………………….

Keskinkertaisuus ja kuuluisuus?

Edellinen postaukseni pisti miettimään, mitä maailmanlaajuiseen maineeseen tarvitaan silloin, kun tuloksia ei voida mitata, merkitä ja taulukoida. Yksinkertaistaminen ja arveluttava ajatusketju kuljetti kahteen johtopäätökseen:

1. Meille kerrotaan mikä on hyvää tai huonoa, esteettistä tai epäesteettistä. Riittävän laajasti ja usein toistettu ”totuus” muokkaa mielipiteitä ja kerää kuuluisuutta lumipalloefektin tavoin. Jos mielikuvien pöytä putsataan, mitä mahtaa jäädä Mona Lisasta. Kyllä, olen itsekin jonottanut kameran kanssa, eihän Louvresta voi poistua näkemättä ja kuvaamatta La Giogondaa.

2. Toinen menestyksen edellytys vaatii keskinkertaisuutta, helppoutta ja kaiken epäilyttävän yksilöllisyyden karsimista. Hampurilainen on äärimmäisen yksinkertainen keksintö. Voit kävellä mäkkäriin yhtä hyvin Pekingissä, Pariisissa kuin Bogotássakin. Viime vuonna päivitetyn tiedon mukaan McDonald’s -ketjuun kuuluu 35.000 ravintolaa. Maailmasta löytyy vain 7 maata, joista tämä ruokakulttuurin latistaja puuttuu.

Mietin myös, onko lukuromaanin reseptillä tietoisesti kasattu kirja aina heppoista huttua? (nimitystä viihdekirja ei enää sovi käyttää) Ei ole. Nappaan tähän ensimmäisenä mieleeni nousevan esimerkin.

Eric-Emmanuel Schmitt (s.1960) on Ranskan menestyneimpiä kirjailijoita. Metafysiikasta väitellyt filosofian tohtori, jonka kirjojen myynti on miljoonaluokkaa, käännöksiä 25 kielelle. Näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten hioma rautainen ammattitaito puskee läpi myös menestyskirjasta Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset. (Like 2005, suom. Marja Haapio)

Ei teosta romaaniksi sovi kutsua, reilun kokoisella fontilla taitettuja sivuja kertyy vain 87, novellin mitta ja yhdeltä istumalta luettu. Tarinasta tehtiin myös elokuva vuonna 2003. François Dupeyron ohjasi ja pääosaan hankittiin harmaantunut legenda Omar Sarif. Kakkosroolin tekee nuori Pierre Boulanger.

Leffa ylittää keskinkertaisuuden riman – viidestä tähdestä kolme. Jokunen kriitikko on intoutunut antamaan neljä. Hyvää mieltä ja haikeaa huumoria ei auta väheksyä. Niitä tarvitaan, ja niille on paikkansa. Tässäkin tapauksessa uskallan suositella kirjaa, mutta molempi parempi.

Herra Ibrahim tekee kunniaa ”keittiöpsykologialle” mutta onnistuu vaikuttamaan ja koskettamaan tavalla, josta jää kauan kestävä muistijälki. Tarinasta kehittyy myös kadotetun isä- ja äitisuhteen kuvaus ja yksitoistavuotiaan Momon kasvutarina, joka lähtee liikkeelle 1960-luvun Pariisista.

Eric-Emmanuel Scmitt osaa tiivistää ja karsii tekstistään kaiken epäoleellisen. Jokainen dialogin repliikki imee eteenpäin ja lopulta tarinasta kehkeytyy tarkkanäköinen elämänkaaren metafora. Lopputulos on kuin aikuisten satu, johon on helppo uskoa. Jotain kadotettua nousee lukijan mieleen uudelleen.

Bongasin tänne taannoin kaksikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. Herra Ibrahim mahtuu listalle ensimmäisellä lauseellaan: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.” (LINKKI)

Poikkeukset vahvistavat sääntöjä ja auttavat ennakkoluuloihin. Joskus helppo voi olla vaikeaa. Seuraavassa jutussa muutama täydentävä pointti kulttuurin estetiikkaan ja sen arvostukseen.

Hatunnosto – Puupäähatun?

Tiitu Takalo (s.1976) tunnetaan yhtenä Suomen taitavimmista sarjakuvataiteilijoista ja sarjakuvien käsikirjoittajista. Suoraan asiaan mennäkseni nostan tähän vain muutaman maininnan: Takalon julkaisulistalta löytyy lehtiä, kuvituksia ja kuusi sarjakuva-albumia, kolme Sarjakuva-Finlandia -ehdokkuutta ja taustalla klassisen taiteen ammattikorkeakoulutus. Tyhjentävämpi CV löytyy Wikipediasta.

Takalon alkuvuodesta julkaistua kirjaa ei voi enää nimittää silkaksi sarjakuvaksi tai albumiksi, sarjakuvaromaani kuvaa teosta osuvammin. Näin Hesarin kriitikko: ”Minä, Mikko ja Annikki on hänen laajin työnsä. Siinä käsikirjoitus loistaa, ja Takalo tekee lopullisen läpimurron.”

Minä ja Mikko ovat tarinan keskeiset henkilöt, Annikki sitä vastoin Tampereen vanha puutalokortteli, jonka asukkaat pelastivat purkamiselta ja urakoivat asuttavaan kuntoon. Pistän arvioni tiukkaan pakettiin ja listaan tähän syyt, jotka tekevät Takalon työstä suomalaisen sarjakuvan merkkiteoksen.

1. Rakenne. Kirjan aloittaa osio HARJU JA KOSKI, ja sen ensimmäinen ruutu: ”Siitä on noin kymmenentuhatta vuotta”… 237 sivua myöhemmin päädytään Annikinkadun asukkaiden kunnostaman puutalokorttelin ilta-aurinkoiseen kuvaan.

Tuhansien vuosien tarinasta kehkeytyy elämänmakuinen kertomus. Yhtä aikaa historiallinen ja henkilökohtainen, ihmissuhteita ja ideologiaa yhdistävä. Takalo rikkoo rohkeasti kronologian ja limittää aikatasot. Suuret linjat rikotaan pienemmillä, episodimaisilla tarinoilla.

2. Piirrostyylien variaatiot. Takalo kuvaa ihmisiä erittäin ilmeikkäästi. Kun historiaosuudet vaativat, tai tarinan kulma muuttuu, Takalo vaihtaa tyyliä ja hyödyntää erivärisiä kartonkipohjia dramaattisella piirrosotteella ja niukalla väripaletilla.

Tai kun Annikin korttelin rakennuskaavasta käydään loputonta ja byrokratian naurettavuuksiin yltävää taistelua, Takalo valitsee keskiaikaisen piirrostyylin. Näin vältetään jankkaava osoittelu ja istutetaan kertomuksen kulminaatiokohdat kokonaisuuteen luontevasti.

3. Käsikirjoitus. Minä, Mikko ja Annikki on niin laaja ja monipolvinen tarina, että se edellyttää erityistä valinnan ja tiivistämisen taitoa. Kokonaisuuteen on silti synnyttävä lukemisen imu. Näitä ongelmia Takalo ratkaisee pienillä sisäkertomuksilla. Huomioikaa vaikkapa sivujen 184-186 kahdentoista ruudun anekdootti, jonka kuvista muodostuu myös taidehistoriallinen viite.

4. Työn etiikka – kaikissa sanan merkitsemissä määreissä. Takalolla on ideologiansa, josta hän pitää kiinni tinkimättä. Se on kunnioitettavaa, vaikka joku ei maailmankatsomuksesta aivan yhtä mieltä olisikaan. Heitäkin teos onnistuu herättelemään.

Kirjan lopussa tekijä listaa yli neljäkymmentä kirjallista ja kuvallista lähdettä. Kuvaan ja sanaan on suhtauduttu kunnioitettavalla perehtyneisyydellä ja sitkeydellä. Pohjatyöt on tehty niin, että kirjan pitäisi kuulua vähintään Tampereen koulujen opintovaatimuksiin.

Summa summarum:  Tiitu Takalo avaa omaperäisiä näkemyksiä sarjakuvan mahdollisuuksiin. Ansioituneiden sarjakuvantekijöiden Puupää-hattuja on jaettu vuodesta 1972 saakka, Sarjakuva-Finlandiaa vuodesta 2007. Tampereen kaupungin luovan kirjallisuuden palkinto on ollut hengissä vuodesta 1944. Olisipa komeata jos Tiitu Takalo tekisi hattutempun ja nappaisi koko potin.

………………………………………………………………………………………..

Ekstralinkissä blogin parin vuoden takainen juttu. Sieltä löytyy muutama ikoninen sarjakuvasankari sekä kiroilun taidetta.

………………………………………………………………………………………..

Uskottavuuden illuusio – ihme juttu

On kirjoja, jotka heitän kesken, tai en palaa tekijän tuotantoon vaikka teokset olisivat kriitikoiden kehumia, menestyksellä ja palkintojen glorialla silattuja. Syy on selvä, tekstistä puuttuu uskottavuuden illuusio. Helposti heitetty peruste – sitäkin vaikeammin selitettävissä.

Järjellä tai realismilla ei ole ilmiön kanssa mitään tekemistä. Evoluutioteoria on uskottavampi kuin luomiskertomus, mutta jos asiat pelkistetään äärimmilleen, maailman voi luoda sanalla.

Genesis osaa tiivistämisen taidon: vanhan testamentin neljännellä sivulla ehditään jo paratiisista karkotukseen. Itse en näe mitään syytä asettaa teoriaa evoluutiosta, tai kaiken takana olevasta luojasta vastakkaisiksi. Kumpikin voi olla hyväksyttävä ja yhtä totta omalla tavallaan.

Äärimmäisen uskottavuuden voi löytää myös saduista. Hurjimmatkin käänteet omaan tarinakehykseensä luotuina voivat olla eläytyjälle totta. Kaikki minkä voimme kuvitella on mahdollista ennemmin tai myöhemmin.

Uskottavuuden illuusio kirjallisuudessa on jotain hienovaraisempaa, erityistä kerronnan taitoa ja tasapainoa vaativaa. Muutaman viikon takaisessa jutussa ehdotin Nobelia Olga Tokarczukille. Hän kykenee luomaan omalakisia maailmoja, joissa kaikki on ihmeellisellä tavalla uskottavaa.

Ian McEwan (s.1948) tarjotkoon toisen esimerkin. Hän on saanut arvostettuja kirjallisuuspalkintoja, ja monet pitävät häntä sukupolvensa merkittävimpänä brittikirjailijana. Jos olisin lukenut hänen tuotantoaan ”väärässä” järjestyksessä, olisin varmasti jättänyt tutustumisen ensimmäiseen yritykseen.

Olin jo lukenut seitsemän McEwania, kun kannoin kaksi muovikassilista kirjoja divariin ja vaihdoin ne romaaniin Polte (2010, suom. Juhani Lindholm). Tarina on kaikin tavoin tuttua McEwania, sujuvasti kirjoitettua ja aiheeseensa erittäin tarkasti perehtynyttä. Olen usein ihmetellyt asiantuntemuksen määrää, jonka kirjailija ujuttaa tarinoihinsa. Hän pyrkii uskottavuuden illuusioon yhtä hyvin tarkoilla tiedoilla aivokirurgiasta kuin Nobel-tason fysiikasta.

McEwan kirjoittaa romaaninsa laajaan yhteiskunnalliseen kehykseen ja käsittelee ohessa ajankohtaisia aiheita. Kaiken kattaa kuitenkin henkilökohtaisten tunteiden ja suhteiden analysointi. Niin Poltteessakin, jossa pakkomielteisesti naisia jahtaava maineikas fyysikko elää viidennen avioliittonsa loppua.

Kirjailijalle on leimallista ajaa päähenkilönsä yhä vaikeammaksi käyvään tilanteeseen, kunnes kaikki kaatuu kerralla ratkaistavaksi. Antiikin draamat tavoittelevat samaa kerronnan kaarta. Kaava toimii upeasti romaanissa Lauantai, joka mahtuu edelleen suosikkilistalleni.

Polteessa kirjailija hukkuu materiaalinsa paljouteen. Tarina rönsyilee turhan moneen suuntaan ja kerää matkaansa kirjallista painolastia kunnes kerronnan fokus hajoaa. Ja se tärkein: tarina ei vaadi realismia tai uskottavuutta – ellei sitä ole sellaiseksi tarkoitettu.

Kun McEwan yrittää kaikkensa uskottavuuden illuusion eteen, se karkaa hänen käsistään. Ei suuressa kaaressa vaan pienissä yksityiskohdissa, joihin kertyy todistelun ja osoittelun makua. Tekstin edetessä aloin olla myös eri mieltä psykologiasta, joka ohjaa päähenkilön käytöstä ja valintoja.

…………………………………………

Blogin ekstralinkki yli kolmen vuoden takaa: Sanomatta jättämisen kauneus.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

Nostin ystävänpäivänä sos-mediaan muutaman Sirkka Turkan säkeen ja moni piti niistä. Tässä blogin uusintapostaus puolentoista vuoden takaa niille, joita Turkan kirjailijanlaatu kiinnostaa tarkemmin.

………………………………………..

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan Runot 1973–2004.

Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Kuva: Pertti Nisonen, 2010
Kuva: Pertti Nisonen, 2010

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan eri lähtökohtien lukijoita, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään. (Tänään, tätä täydentäessä valintani voisi olla Kari Aronpuro.)

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla.

Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava.

Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

………………………..

Runo kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999.

………………………..

Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti

Alla olevan kirjailijakuvan on ottanut Adam Walanus Krakovan Conrad Festivaaleilla vuonna 2009. Nainen on 1962 syntynyt puolalainen kirjailija Olga Tokarczuk. Valistunut veikkaukseni on, että hänelle myönnetään kirjallisuuden Nobel. Jollei tänä vuonna, niin sitten seuraavana, tai sitä seuraavana…

Puolan arvostetuimpiin nykykirjailijohin lukeutuva Tokarczuk on saanut psykologin koulutuksen. Hänen bibliografiastaan löytyy reilu tusina teoksia, joista on suomennettu kolme: Päivän talo, yön talo, Alku ja muut ajat sekä Vaeltajat. Kaikkien erinomaiset käännökset on tehnyt Tapani Kärkkäinen.

Tokarczukin tyylilaji on maaginen realismi. Kaikki minkä kuvitella saattaa on totta. Kirjailija uittaa lukijan sisään Jumalan ja enkelten ajatuksiin ja upottaa myyttisten olentojen ja kasvien hitaisiin mielenliikkeisiin. Tokarczuk päivittää latinalaisamerikkalaisten kirjailijoiden tyylilajin ja tekee sen esikuviensa veroisesti ja paremmin.

Kertoja siirtää henkilökohtaiset mielenliikkeet historiallisiin kehyksiin ja sekoittaa soppaan myytit ja kaikkialla läsnä olevan luonnonkierron. Tuloksena on niin tiheää tekstiä, että tarinan kaarta ja kerronnan punaista lankaa tarvitaan vain nimeksi. Romaaneista tulee rihmastoja, jotka kertautuvat ja haarovat loputtomiin.

Miksi Nobel-palkinto? Voisin jaaritella pidemmin termein, mutta tempaistaan ylätason tiivistys tähän yhdellä lauseella: Tokarczuk kirjoittaa ikuisuutta varten. 

Esimerkkinä karkea ja liioiteltu kärjistys: otetaan Keltaisen kirjaston varhaisin julkaisu, Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky (1954), tai aikanaan maailmanmaineeseen noussut Harper Leen Kuin surmaisi satakielen (1960). Kummankin kirjan aikanaan ajankohtainen etiikka, kantaaottavuus ja moralismi on kerännyt päälleen niin paksun pölyn, että se häivyttää itse kirjallisuuden.

Nobelia ei voiteta, se on työstä annettava tunnustus. Kirjailijan tulee kirjoittaa johdonmukainen tuotanto, jonka ainakin oletetaan kestävän aikaa ja muodostuvan eräänlaiseksi kirjallisuuden merkkipaaluksi. Näin on käynyt vain harvan palkitun kohdalla, ikuisen elämän portti on ahdas. Kansallisesti katsoen tilanne tasoittuu, kyllä suomalaisetkin sen ainokaisensa muistavat.

Kirjat on tarkoitettu luettavaksi, joten kokonaisuudesta lainauksen repäiseminen hirvittää aina. Vuodenaika kuitenkin helpottaa muutaman rivin kappaleen valintaa. Teksti löytyy romaanista Alku ja muut ajat. (suom Tapani Kärkkäinen, 2007)

”Sienirihmasto ei ole kasvi eikä eläin. Se ei kykene ottamaan voimaa auringosta, sillä sen luonto on auringolle vieras. Se ei tunne vetoa lämpimään eikä elävään, sillä sen luonto ei ole lämmin eikä elävä. Sienirihmasto elää siitä, että se imee loput mehut kaikesta mikä on kuolemassa ja hajoamassa ja imeytymässä maahan. Sienirihmasto on kuoleman elämää, hajoamisen elämää, kuolleiden asioiden elämää.”

………………………………………………..

EKSTRALINKKI: blogissa Puolan edellinen nobelisti vuodelta 1996.

………………………………………………….