Kategoria: Kirjoittamisen ideat

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä?

by

15.10.2021

15:09

1 kommentti artikkeliin Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä?

Kirjoittamisen ideat, Runous

, , ,

Mahtaako subjektiivisessa tuntemuksessani olla perää? Modernin otteen ja kokeellisuuden keskellä runous hengähtää – hakee perinteiselle ilmaisulle uusia muotoja ja tulkintoja. Viimeksi tällaisia ajatuksia on herättänyt Leena Kellosalon tuore kokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä.

Kansigrafiikka, Juha Tammenpää, Viisastenkivi (2009).

Kellosalo kirjoittaa menneestä maailmasta ja elämästä kadonneessa Tampereen Puu-Tammelassa. Kaupunginosa saneerattiin 1960 –1970-luvulla. Betoni korvasi puutaloidyllit ja vehreät pihat. Jäljellä on pari punatiilitehdasta, Annikin suojeltu puutalokortteli ja legendaarinen Tammelan tori.

Varsin sentimentaaliset lähtökohdat kirjalle. Mutta mikä kiinnittää Kellosalon kokoelman tähän päivään ja nostaa ”sisäisen puheen” ulkoisesti merkittäväksi? Kiteytän vastauksen muutamaan riviin: kokoelma pitäytyy tiukasti teemassaan ja kehii sisäänsä draaman kaaren. Ei irrallisia runoja, vaan jokainen sivu rakentaa aiheeseen lisää ja avaa tarinaan uusia ulottuvuuksia. Hurjimman tulkintani mukaan Tulikärpäsiä Tammelan yllä voisi pitää säeromaanina… hybridisenä pikkuserkkuna ainakin.

Kun lapsuusmuistoista tehdään kirjallisuutta, runoilija on prosaistia tiukemmassa raossa. Patetia ja melodraama vaani tiukassa ilmaisussa, kun teksti ei pääse laventumaan itsensä ulkopuolelle. Tässä täytyy käyttää visuaalista esimerkkiä. Kellosalo kulkee muistojensa pimeydessä taskulampun kanssa ja väläyttää esiin näkymän kerrallaan. Joihinkin palataan täydentävästi, kun valokeila pyyhkäisee saman kohteen yli toistamiseen.

Leena Kellosalo, kuva Akaan kaupunginkirjaston sivuilta.

Vaikka Kellosalon kieli kulkee tiukalla päälauseella, aisteille kokoelmassa kirjoitetaan: ”Näyttelen vintillä Lumikuningatarta / isoäidin luunvärisessä / koinsyömässä morsiuspuvussa / repaleisissa helmoissa Ida nokkii kauranjyviä / Suutelen kanaa kahdesti niin kuin Lumikuningatar Kaita / ja huuliin tarttuu ruskea höyhen / lumihiutaleita.

Tulikärpäsiä Tammelan yllä on suvun tarinaa, henkilöitä puhutellaan nimillä ja kaikkea kehystävät linnut, hyönteiset, nostalgiset esineet, arsenikki-immuuni rotta, Ida-kana, Chilen jasmiini ja keltasiipiset ansarijauhiaiset… Runoilijan kamera ottaa välillä laajemman näkymän, mutta zoomaa aina lopulta pieniin yksityiskohtiin. Runossa raksuttaa Junghansin herätyskello ja meedion istunnossa sormet painuvat kristallilasin päälle.

Tammelassa tapahtuu yhä: Annikin runofestivaali, suojellussa puutalokorttelissa. Kuva Eino Ansio.

Kokoelmassa Tammelan ulkopuolelle vievät vain kuulumiset rintamalta, wieniläinen joutsengobeliini, Suomen kuvalehtien vuosikerrat ja kehystetyt postikortit saksalaisista vuoristolinnoista: ”jotka ovat täynnä juutalaisia ja vainottuja eläimiä / niin lähellä taivasta, että maan saranat kitisevät…”

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä? Saattaa näkyväksi sellainen, jota ei vielä ole valaistu. Esittää maailmasta jokin uusi näkökulma lukijalle. Ja niin kuin Kellosalo on tehnyt, dokumentoida taiteen keinoin jotain sellaista, joka muuten olisi iäksi kadonnut. ”Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot / Tampereen Tuomiokirkon freskossa / Hän lajittelee matkaa varten siemeniä: / kärsimyskukka, unikoita, yönkynttilöitä / elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin…”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Tiitu Takalon sarjakuvakirja Tammelan puutalokorttelista

2. Leena Kellosalo matkalla Parempaan tähdistöön

…………………………………………..

Andres Serranon ”Pissakristus” ja runo

by

31.8.2021

17:27

Leave a comment on Andres Serranon ”Pissakristus” ja runo

Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Runous

, , ,

Teemalla tänään (31.8.2021) klo 21.00 mielenkiintoinen dokumentti unkarilaissyntyisestä, designin edelläkävijästä Lázló Moholy-Nagystä (1895 – 1946) Nagy työskenteli Bauhausin ydinryhmässä Berliinissä ennen kuin pakeni natseja Yhdysvaltoihin.

Hesarin ennakkojutussa kerrotaan miten Moholy-Nagy uskoi, että tulevaisuuden lukutaidoton on se, joka ei osaa lukea valokuvia. Saattaa olla, että kuvatulvan lisääntyessä niiden merkitykseen turtuu. Keskiajalla lukutaidottomalle kansalle maailmanselitykset maalattiin kirkkojen kuviin. Michelangelo näyttää meille yhä ensimmäisen ihmisen luomisen ja helvetin kiirastulen.

Amerikkalainen Andres Serrano (s.1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut aikanaan suurimman kohun. Kun työ oli esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun ikiajat sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt vielä Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissakristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista. Oleellisempaa on, että  jokin muukin kuin ”järkyttävä uutiskuva” kykenee yhä herättämään intohimoja ja tunteita.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo. Muistan, miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan. Runon tehtävänä on saada vastaanottaja löytämään uusia, omia tunteitaan tekstin herättämänä. Samoin on kuvien laita.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy pimeydestä Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkissä aiheesta lisää

”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa se voi merkitä myös sanaa. Kuva ja sana ovat kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” (René Magritte 1898 – 1967)

Magritten näyttely Amos Rexissä 2019

Pattaya rakastettuni – kirjallista intohimoa!

by

10.6.2021

17:15

Leave a comment on Pattaya rakastettuni – kirjallista intohimoa!

Ammatit, Kirjoittamisen ideat, Kritiikit, Kustantajat, Lukeminen, Pienkustantajat, Romaanin kieli

, , , , ,

Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all night long (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”

Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.

En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.

Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin. 

Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.

Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.

Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline. 

Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.

Kuva sivustolta: rakentaja.fi

”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.

Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.

Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”

Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:

41. Sano se vielä

Hän luki ja kirjoitti.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

2. Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

…………………………………………..

Anneli Kanto ja Rottien pyhimys

by

22.4.2021

18:16

Leave a comment on Anneli Kanto ja Rottien pyhimys

Kirjalliset näyttämöt, Kirjallisuus, Kirjoittamisen ideat, Kulttuuri, Kuvataide, Lukeminen, Romaanin kieli, Sivistys

, , ,

Pyhä Kakukylla on rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys. Suomen ainoa hänestä maalattu kuva löytyy Hattulan Pyhän Ristin kirkon sakastin ikkunanpielestä. Rotat levittivät tauteja ja likasivat ihmisten ruokatarpeita, mutta tekivät tuhojaan myös kirkoissa, nakersivat pergamentit ja nahkakansiin sidotut kirjat, talikynttilät ja kirkkotekstiilit.

Rottien pyhimys on Anneli Kannon tuore romaani, joka kertoo Hattulan kirkon maalausurakasta 1500-luvun alkupuolella. Kirkko on kauttaaltaan koristettu maalauksilla, joissa kuvataan noin 180 Raamatun kertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon – mukana pirut, pyhimykset ja maallisemmat vertauskuvat. Kirjan tarinakehykseen mahtuu mielenkiintoisella tavalla koko kyläyhteisö ja keskiaikainen maailmankuva.

Anneli Kanto on alansa ”rautainen ammattilainen”. Ansioluettelo on tähän yhteyteen turhan laaja – Wikipediasta löytyy hengästyttävän monipuolinen ja pitkä bibliografia. Rottien pyhimys on ehditty ottaa monella taholla kiittävästi vastaan ja huomioitu myös televisiossa, mikä näinä päivinä on puhtaasti kirjan tiimoilta harvinaista. Jani Saxell teki valaisevan koko sivun kritiikin Hesariin 22.4.

Lopulta kirjat antautuvat vain lukemalla, joten blogi koettaa tässäkin tapauksessa hakea poikkeavaa lähestymiskulmaa. Tällä kertaa se on itse lukuelämyksestä lähtevää ja hyvin subjektiivista analyysiä. Olen niin monesti puhunut proosan kolmijaosta, että mennään nytkin sen mukaan.

Anneli Kanto, kuva YLE:n sivustolta.

1. Kieli

Romaanin kieli on sujuvaa ja kuljettaa joka virkkeellään tarinaa eteenpäin. Se ei riitä kirjoittajalle, vaan koko kirja etenee kolmen erityyppisen kielen varassa. ”Kaikkitietävä kertojalla” on oma sävynsä, jonka replikointi katkoo. Puhujien kieli kertoo myös heidän asemastaan sosiaalisessa yhteisössä. Tarinan keskushenkilöksi kasvava Pelliina on itsenäinen kertoja, jonka monologit ja mietteet Kanto kirjoittaa aivan omaehtoisella kielellä.

Yhteisön syrjimän Pelliinan virkkeet ovat huomattavasti muuta tekstiä pitempiä ja välimerkittömiä. Näin Pelliinan omiin lukuihin syntyy tajunnanvirtamainen ote ja sävy, joka rytmittää koko kirjan rakennetta. Pellinan itseluottamuksen kasvaessa myös hänen ajatustensa ilmaisemisessa tapahtuu hienovaraista kasvua ja varmuutta.

Yöpöydälläni on aina useampi kirja kesken. Rottien pyhimyksen pariksi nousi Hilary Mantelin maailmanmenestys, Susipalatsin jatko-osa Syytettyjen sali. Englannin kuninkaan Henrik VIII:n ja hänen toisen vaimonsa Anne Boleynin traaginen kohtalo osuu modernin maailman syntyvuosille, aivan samaan aikakehykseen kuin Rottien pyhimys. Mantel kirjoittaa viisisataa sivua samalla vaihteella, sujuvalla, mutta kompaktilla kielellä, joka puudutti minut loikkimaan ja heittämään lopulta stoorin kesken.

2. Rakenne

Kanto käyttää kronologiaa. Se on luontainen valinta yhden kesän mittaan, jona kirkkomaalarien urakka valmistuu – työtä tehdään niin kauan kuin valoa riittää. Kirja on jaettu otsikoituihin, lyhyisiin lukuihin, joita neljänsadan sivun mittaan mahtuu 74. Vuorovedolla mennään, näkökulmat kääntyvät ja pitävät jännitettä yllä.

Romaani kuvaa keskiaikaisen kyläyhteisön eloa ja arvojärjestystä. Välillä zoomataan pieniin yksityiskohtiin ja mielensisäisiin liikkeisiin. Aiheen mukana tulee eeppinen, ”elämää suurempi” näkökulma, mutta se väreilee taustalla ja pulpahtaa välillä pintaan liki aforistisina kiteytyksinä: ”Mestari Rutger sanoi että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen.”

3. Tarina

Rottien pyhimyksen tarina on pintatasoltaan kertomus keskiaikaisesta Hurttalan kyläyhteisöstä, jonne kirkkomaalareiden kolmikko saapuu koristelemaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon. Alun käänteiden kautta tarinan avainhenkilöksi nousee savenvalajan kasvattitytär Pelliina, joka on pakko hyväksyä urakkaryhmään, jotta työ saadaan valmiiksi.

Muita keskeisiä henkilöitä on sormin laskettava määrä, taustalla kylän kuhiseva elämä, rälssi ja rahvas. Tarinasta kehkeytyy rikas ja humaani kudelma: draamaa ja rakkautta, mutta ennen kaikkea Raamatullisen maalaustyön ja maailmankatsomuksen kuvaus. ”Ars longa, vita brevis.”

Koko tarinasta kiteytyy allegoria, kaksoismerkitys, johon sisältyy pinnan alainen ideataso. Jokapäiväinen elämä voidaan nähdä tulkintana jostain syvemmälle käyvästä filosofiasta.

Pyhä Kristoforos mestataan, kuva Antti Kanto.

Muoto

Kun kolme pointtia summataan, syntyy romaanin muoto. Esimerkki valaiskoon tätä. Olga Tokarczuk (Nobel 2018) kirjoittaa historian kokemuksesta fiktiivisten naispäähenkilöidensä kautta. Hän pohjaa kaiken kielelliseen, jopa kätkettyyn ilmaisuun ja jättää lukukokemuksen hyvin avoimeksi. Anneli Kanto kirjoittaa tarinallisemmin. Tuloksena on lukuromaani sen kaikissa mahdollisissa, positiivisissa muodoissa.

”Kun luot, luo maailma.” Sanontaa on soviteltu monenkin kirjailijan suuhun, mutta yhtä kaikki, Rottien pyhimykseen sanonta sopii. Kuvan ja sanan yhtäläisyys on kiinnostanut minua aina. Tuntuu huikealta ajatella miten Hattulan kirkkoa maalatessa, Michelangelo teki samaa työtä Sikstuksen kappelin kattoholvissa. Tuntemattomaksi jäänyt maalariryhmä ja taitelijanero, jonka omana aikanaan kykeni haastamaan vain Leonardo da Vinci. Näin liihottaa lukijan ajatus maailman laajuiseksi.

Sikstuksen kappelin kuvat olen nähnyt, Hattulan kirkon kuvia en vielä muualta kuin koneeni näytöltä. Kummatkin työt sopivat oman kulttuurinsa kehykseen ja täyttävät tarkoituksensa. Ne ovat varmasti olleet katsojilleen suuri ihmetyksen aihe aikanaan. Ja ovat yhä – taide kuljettaa meitä hetkessä viisisataa vuotta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Raha, Kristus ja ikuisuus

2. Mitä on taide, entä estetiikka?

…………………………………………..

Ihmisen omakuva – ja maailmanhistorian tärkein eläin?

by

26.3.2021

18:03

Leave a comment on Ihmisen omakuva – ja maailmanhistorian tärkein eläin?

Kirjallisuus, Kirjoittamisen ideat, Lehtileikkeet, Perjantairuno, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Tuoreen Kirjailijaliiton lehden teemana on Eläin: ”Eläin ystävänä, eläin ihmisen kuvana, eläin meissä… kirjallisuuden eläinkuvaukset taipuvat moneen. Mikä on tärkein kirjallisuuden eläin kirjailijoille itselleen.”

Muiden kiireiden viemänä en tarttunut aikanaan lehden juttuideaan. Nyt lukiessa toisten tekstit alkavat kehiä monenmoisia ajatuksia. Laajennan ensin kulmaa, ja puntaroin koko ihmiskunnan historian ”tärkeintä” eläintä. Se on ehdottomasti käärme. Jos Eeva ei olisi tarttunut kaikkivaltiaan Jumalan ja lipeviä juttelevan käärmeen syöttiin, eläisimmekö nyt Jehovan todistajien Vartiotorni -lehden kuvien kaltaisessa paratiisissa. Pedot ja perheet ylimpinä ystävinä. Pandemiat peruttuna ja sodat sivuutettuna. Yhteisessä käsityksessä uskon autuudesta.

SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Muutaman vuoden takaisessa numerossa professori Lauri Thurén kertoo kansainvälisestä yhteistyötutkimuksesta, jossa Raamattua tutkitaan narratologian keinoin romaanin kaltaisena teoksena: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla. On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet teksteihin omia tulkintojaan, joita ei tarinoissa ole alun perin ollut.” Itselleni Pyhä kirja on ihmiskunnan metakertomuksesta tiivistynyt draama. Sinänsä inspiroiva ja jatkuvia pohdintoja antava.

Raamattu, jonka tarinaperinteiden vaikutus häilyy koko länsimaisen kirjallisuuden taustalla, on täynnään eläinvertauksia ja mitä moninaisimpia faabeleita. Ai että, jos saisin vielä yhden elämän ja fiksumpana ihmisenä, tekisin aiheesta vaikka väitöskirjan.

Ihmettelin, ettei kukaan Kirjailija -lehteen stooria tarjonnut ollut kirjoittanut eläinsuhteestaan runoa. Kuvittelin, ettei omissanikaan luontokappaleita liiaksi asti ole. Kokoelmia selatessa hämmästykseni kasvoi sivu sivulta: hyttyset, hämähäkit, muurahaiset, raatokuoriaiset, harakat, laulujoutsenet, siipipeilit, sarvet, sorkat, saparot, turkit, tassut ja tuntosarvet, yhdeksän kilon hauki ja lyhtynä loistava jänis. Lohikäärmeen anatomia ja ojanpiennarten Odysseus, mutaan hukkunut vesirotta…

Kuva: mycomicshop, Mandrake

Olen sanonut, että kirjailija tekee aina omakuvaansa, vaikka kirjoittaisi mitä. Vaikka koettaisi verhota itsensä vieraan kaapuun. Mutta niinkin voi ajatella, että rivit koettaisivat tavoittaa ihanteiden – tai toiveiden kuvaa omista ajatuksistaan. Ehkä niin on näissäkin vuosien takaisissa säkeissäni, joissa mieli koettaa nousta melankoliansa yläpuolelle.

O H J E L M A N  M U U T O S

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

Kun olen antanut kerän juosta loppuun

ja osaan labyrintin sydämestä takaisin

minun ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään säettä.

Sanoja tarvitaan vain nimeksi.

Auton radiossa Abessinian kurjat koirat

ja Mahlerin seitsemäs sinfonia,

asfaltilla varis nokkii ketun suolia.

Maailman luominen on minulta yhä kesken,

mutta kaikki mikä syntyy,

syntyy ilosta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Onko Raamattu romaanin kaltainen?

2. Nainen ja kottarainen

3. Mikko Kuustosen biisi ”Abessinian koirat”

Koronakevään Perjantairuno

by

12.3.2021

18:35

Leave a comment on Koronakevään Perjantairuno

Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Perjantairuno, Runous

, , ,

Olen päivittänyt tänne ”Perjantairunoja”. Edellisestä on aikaa, joten nappaan nyt kevääseen kiinni. Etsin mapeistani aivan muuta, kun löysin vanhan kuvan taulusta, josta minulle on jäänyt vain tuloste. Alkuperäisen työn osti yrityksensä asiakastilaan tukkuliike, jonka rekat roudaavat tänne kukkia ja alan tuotteita toimipisteestään Hollanin Aalsmeeristä. 

Tulppaani on lempikukkani. Taulu on kookas, korkeutta metri kaksikymmentä senttiä, leveyttä liki metri. Pohja italialaista, käsintehtyä lumppukartonkia. Toteutus: öljyväri, hiili ja mehiläisvaha. Luovuin näyttelytyöstä aikanaan kirpein mielin – toisaalta tyytyväisenä. Rahalle oli käyttöä, ja taulu jäi monen muun nähtäväksi.

Muisto nosti mieleen René Magritten ajatuksen: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Tulppaanikuvan myötä muistin myös vuosien takaisen runon, joka sopii koronakevääseen. Säkeissä on melodraamaa ja teksti kulkee silkalla tunteella. Viimeiset rivit kiertyvät häpeämättömän pateettisiksi. Aivan harkiten, tyyli on lyriikan lajeista vaikein – rima putoaa niin pienestä hipaisusta.

R O U N D  T H E  W O R L D

Ei maailmanympärimatkoja ennen kuolemaa,

ei vaikka minulle luvattaisiin

kolmenkymmenen vuoden sijaan kolme kuukautta:

ei Eiffelin tornia, ei Napolia, Nepalia, Manhattania, ei

pyramideja, pagodeja, temppeleitä, Pompeijin basilikaa,

ei Saharan skorpioneja, paratiisisaaren palmuja, ei

kanaalien gondoleja, Lidon laguunia.

Ei kaviaaria, kateenkorvaa, Firenzen fasaania, ei

punaviiniä Pariisin bistroissa, Tokion tonnikalaa.

Dom Perignonin jätän juomatta.

Olen tulppaani, kevään kukka, voimani on sipulissa.

Kyynel vain, koska kipu on hävinnyt

enkä ole vielä tottunut sen poissaoloon.

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Turkin kansallisrunoilija Nazim Hikmetin Perjantairuno: Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä.

2. Harakka ja huhtikuun sumuinen kuu. Runoni Jenni Haukion toimittamasta antologiasta Katso pohjoista taivasta.

……………………………………….

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

by

4.3.2021

19:45

Leave a comment on Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ammatit, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Romaanin kieli, Suomennokset

, , , , , ,

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta. 

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

René Magritte: The Family objects, 1928

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

René Magritte: Decalcomania, 1966

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä. 

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….

KAPINARUNOKILPAILU

by

25.11.2020

14:24

1 kommentti artikkeliin KAPINARUNOKILPAILU

Kirjoittamisen ideat, Kulttuuri, Kulttuuritapahtumat, Runous, Sivistys

, , , , , ,

Työväen kirjaston ystävät ry järjesti valtakunnallisen Kapinarunokilpailun, jossa haettiin uutta runoutta ja runokulttuuria. Mikä on pielessä ja epäoikeudenmukaista, miten kapinoida väärää vallankäyttöä vastaan ja pitää ihmisten oikeuksista parempaa huolta?

Kilpailuun osallistui yli 200 tekijää. Tuomaristossa kirjoittamisen opettaja, runoilija Miia Toivio, runoilija, toimittaja ja kriitikko Sanni Purhonen sekä tutkija ja opettaja Riikka Ylitalo. Parhaista teksteistä kootaan julkaisu. Osa tekijöistä kutsuttiin Stadin työväenkirjallisuuspäiville esittämään tekstinsä 20.11. Jätin tilaisuuden muuttokiireiden keskellä väliin, mutta se luettiin tilaisuuden avaavana runona. Olkaa hyvä, tässä teille tekstinä.

Kuva: theatlantic.com / Rodi Said / Reuters

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

I

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten yli kaksituhatta Isisin otteesta vapautettua jesidilasta

kärsii yhä psykologisista ja fyysisitä traumoista

miten kidutusta, raiskausta ja hyväksikäyttöä kokeneet lapset

eivät saa tarvitsemaansa hoitoa

miten kymmenet tuhannet jesidit asuvat yhä pakolaisleireillä

joissa kouluun pääseminen on liki mahdotonta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten raskaana oleva Myriam löysi aamulla miehensä

irtileikatun pään kylän kaivosta ja pakeni

Dadaabin pakolaisleirille, söi matkalla kovakuoriaisia, heinäsirkkoja

nuoli aamukastetta ja kulki ohi 

hyeenan raateleman lapsen raadon ja 

päästyään perille synnytti uuden elämän akaasiapuun alle.

Tänään on vaikea olla kirjoittamatta psalmin sanoja

joissa Herran enkeli on asettunut vartioon

ja suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa

ja pelastaa heidät.

II

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta 

siitä miten nettivideo yllyttää pataanipoikia itsemurhaiskuihin

miten lapset näyttelevät videolla pommi-iskun tekoa

miten taustalla soi Taleban-hitti

jossa rakastettu lähtee taisteluun

”Hänen tukkansa on pitkä, ja hän kantaa olallaan konekivääriä

joka pukee häntä ja hän menee taisteluun

miten me ihailemmekaan ja rakastamme häntä.”

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta Zabiullah Mujahidista 

joka sanoo, miten videon hyvä puoli on innostaa lapsia

jidahismin aatteeseen –

kielteistä on, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä

vaikka heidän tulisi lopulta olla valmiita uhrautumaan.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta, miten 

väärään Jumalaan uskovia tryffelinetsijöitä ammutaan aavikolla.

III

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Yhdysvaltojen salaisista rukousaamiaisista

joissa rahan, politiikan ja kristillisen äärioikeiston vaikuttajien

veljeskunta pitää yhteyttä valtaapitäviin

ja keskittyy Jeesuksen oppien levittämiseen, miten

tarkoituksena on torjua amerikkalaisia ahdistava uhka:

järjestäytynyt työväenliike.

Tänään vaikeinta olla kirjoittamatta 

miten heidän tehtävänsä on saatu Herralta, miten

The Fellowship Foundation on työssään onnistunut 

ja omaa agendansa hyödyntävä saattaa aina ja kaikkialla

oikeuttaa asiansa Jumalan antamana tehtävänä.

Kuva: nbcnews.com / AFP-Getty Images

IV

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

hääjuhlaan kohdistetusta hyökkäyksestä

jossa itsemurhapommittaja tappoi kuusikymmentäkolme ihmistä

ja haavoitti liki kahtasataa – koska

vääräuskoisille on varattu kuolema

ja koska maan hallitus ei vieläkään hyväksy

miehittäjien vetäytymistä maasta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Jumalan hyvästä uutisesta

jota ovikelloamme kilauttavat lähimmäiset meille jakavat:

Mikään hallitus ei ole onnistunut poistamaan väkivaltaa

sairauksia eikä kuolemaa

mutta hyvä uutinen on, että Jumala

tulee pian korvaamaan kaiken omalla hallituksellaan ja

sen alamaiset saavat nauttia

rauhasta ja hyvästä terveydestä.

Kuva: Suomen kuvalehti.fi / Jussi Nukari / Lehtikuva

V

Tänään on vaikeinta olla kirjottamatta

Intian joukkoraiskauksista, joissa uhri menehtyy

ja kotimaan rukouskonferensseista, joissa kutsutaan 

ylistysmatkoille Pyhään maahan

sekä saudinaisista, jotka tarvitsevat

miespuolisen huoltajan matkustamiseen, avioliittoon

ja omaan pankkitiliin, miten uskosta luopumisesta

saattaa seurata kuolemantuomio.

Tänään on vaikeinta ja helpointa kirjoittaa

MC Kashista, joka räppää Kashmiria itsenäiseksi

ja kertoo, miten yksinkertaista on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

Tähti on tajunnut, miten salastudiossa

nauhoitetut äänitteet voivat vaikuttaa väkivaltaa enemmän.

Viimeisillä yhteisillä hetkillä hän oli luvannut sen

poliisin luoteihin kuolleelle ystävälleen.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

Vapauttava viesti ihmiskunnalle

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

…………………………………….

Yksinäisyys, ahdistus ja Salaisuuksien tie

by

28.10.2020

19:10

Leave a comment on Yksinäisyys, ahdistus ja Salaisuuksien tie

Filosofia, Kiinalainen kulttuuri, Kirjoittamisen ideat, Maailmankirjallisuus, Suomennokset, Suosikkikirjat, Usko ja uskomukset

, , ,

Päivitys on venähtänyt poikkeuksellisen pitkään. Tärkein syy taitaa olla editointikierrokselle rankasti myöhässä lähtenyt romaanikäsis. Kevään syistäni ei sen enempää – kesän kääntyessä syksyyn, minua on ahdistanut muiden muassa uuden työhuoneen haku. Pyynikin trikoon taide- ja kulttuuriyhteisössä vierähti yli 20 vuotta, ja ennen vuodenvaihdetta ”viimeisenkin mohikaanin” on lähdettävä.

Suuri osa ystävistä löysi tilat Nokialta, Nanson entisestä tehdaskiinteistöstä. En lähtenyt mukaan, koska työrytmini on sellainen, että aamut menee lukiessa – aloitan työhuoneella vasta puolilta päivin ja teen usein yli iltakahdeksan. Silloin olisi kurjaa lähteä kaukaa kotiin, varsinkin julkisilla.

Työhuone on myös kustannuskysymys. ”Toimistohotellit” tippuvat listalta heti. Löysin uuden paikan vanhan keilahallin yläkerrasta. Surkeassa, tuskin edes asumiskunnossa oleva hylätty kaksio. Kun tempaan uudet matot muovilattioiden päälle, ripustan taulut ja peilit, revin verhot alas, pesen ikkunat ja suunnittelen valaistuksen, uskon viihtyväni. Ja mikä parasta, puiden välistä vilkkuu Näsijärvi.

Seuraava romaanini käsittelee oikeassa olemisen tarvetta ideologioiden ja uskonkäsitysten kautta. Matskua on Aabrahamin pyhiltä lapsilta, luterilaisilta, katolisilta, helluntailaisilta, islamisteilta ja Isisin visiosta – keskusteluissa kotonani ovat istuneet vapaakirkkolaiset, Jehovan todistajat mormonit ja lestadiolaiset… nationalismi ja rasismi kiertyy mukaan arkeen, josta lopulta kasvaa trillerimäinen rakkaustarina mustan naisen ja valkoisen miehen välille.

Tämmöisetkin rivit päätyivät romaanikäsiskseen Lao-Tsen (s. 604 eKr.) kirjasta Tao-Te-Ching Salaisuuksien tie. Käytössäni oli Toivo Koskikallion käännös vuodelta 1951. Nyt on vielä hankittava suomeksi kirjoittavan natiivin, TaoLinin vuonna 2018 julkaistu tulkinta. Teos on Raamatun jälkeen maailman eniten painettu kirja. Tyhjyyden filosofia ja antautuminen kaiken edessä viehättää myös minua:

Kuva sivulta: thebamboosea.wordpress.com

”Ojennan käteni kohti yöpöydän kirjapinoa. Se leviää lattialle ja kurotan poimiakseni päällimmäisen: Lao-Tse. Salaisuuksien tie. Nimiölehdellä Ex Libris: Leonora Sirén. Pegasos siivilleen kohoamassa, ohjissa liehuvahiuksinen, alaston nainen. 

Avaan kirjan satunnaiselta sivulta: Älä halveksi kenenkään asuinpaikkaa äläkä pidä kenenkään syntyperää halpana. Kun et sinä halveksi toista, niin kukaan ei halveksi sinua. Pyhä ihminen on viisas, mutta ei sillä ylpeile, tuntee arvonsa, mutta ei sillä kerskaa. Rohkeus yhdessä uhkarohkean kanssa vie kuolemaan. Rohkeus yhdessä varovaisuuden kanssa vie elämään. Näihin kahteen sisältyy voitto tai tappio. Taivaan toimintatapa on tämä: se ei riitele ja on kuitenkin hyvä voittamaan, ei puhu ja on kuitenkin hyvä vastaamaan. Ei kutsu ketään, ja kuitenkin kaikki rientävät sen luokse. Taivas näyttää saamattomalta mutta on kuitenkin johdonmukainen. Taivaan verkko on avaran suuri, silmukat ovat harvassa, mutta kukaan ei pääse niiden lävitse. Suuren suuri on Tao, kaiken yläpuolelle kohonnut ääretön tyhjyys. Sillä on kirkkaus ja rauha eikä se kuitenkaan ole mitään.”

Kuva sivulta: japonski horoskop

Loppukevennys. Taulukko kiinalaisen horoskoopin symbolieläimistä. Sieltä löydät oman kumppanisi. Tuskin totta, mutta on hauska hakea oma kuvaus netistä. Itse olen jänis.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

2. Perjantairuno kysyy mitä onni on?

…………………………………….

Kobe Bryantin rutistuksessa

by

5.2.2020

13:58

Leave a comment on Kobe Bryantin rutistuksessa

Journalismi, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Lehtileikkeet, Uutiset

, ,

Muutama rivi kirjoittamisen hitaudesta.

Traagisessa kopteriturmassa 26.1.2020 lähellä Los Angelesia kuoli yhdeksän ihmistä. Se, että uhrien joukossa oli koripallolegenda Kobe Bryant ja hänen tyttärensä Gianna, teki onnettomuudesta mediamaailman ykkösaiheen salamavauhtia. Aihe elää yhä, päivän Hesarissa on Bryantista kokosivun juttu. 

Tein aikanaan lähdetöitä romaaniini Idoli (Like 2016). Selvittelin Kobe Bryantin uraa ja hänen tietään koripallotaivaan tähdeksi. Otin selvää oikean olkapään tatuoinnin symboliikasta ja perhesuhteista. Naputtelin muutaman tunnin aihioita muistitiedostoon. Romaaniin päätyi lopulta kaksi riviä:

”Maria ei odota olevansa Marilyn Monroe, jonka hehkun valokuvaaja löysi tehtaan liukuhihnalta. Hän ei ehdi etsiä valoa sisältään, ulkopuolella on niin kirkasta, niin paljon. Hän hymyilee autonäyttelyssä säihkyvien peltiunelmien kupeella, nousee lavalle alusvaatemyymälän avajaisissa ja tavaratalon muotinäytöksissä, jakaa esitteitä BlackBerry-viestilaitteiden julkistustilaisuudessa, häntä ei kuvata Voguen etusivulle, mutta yli kolmen miljoonan levikkiin yltävän Woman’s Dayn farkkumainoksessa hänet nähdään enkelinsiivet selässä ja hiilihanko kädessä. 

Hän ilmestyy ihmisten aamukahvipöytään Los Angeles Timesin muotiliitteessä ja nauraa urheilusivuilla hiestä kiiltelevän Kobe Bryantin rutistuksessa Lakersien voitettua NBA-sarjan mestaruuden. Ikuisen kesän kaupungissa ei kysellä koulutusta tai oppiarvoa, täällä halutaan tietää mitä olet tänään tehnyt, juotko kolasi klassisena vai kevyenä, kenestä pidät, kuka on suosikkipelaajasi tai idolisi.”

Muistan, miten kuuntelin vuosia sitten Tytti Parrasta, joka sanoi miten lähdetöiden teko, ideoiden ja asioiden tarkistaminen ottaa kahdeksankymmentä prosenttia ajasta. Loppu on kirjoittamista. Kukin tavallaan, ehkä olen aika lähellä määritelmää.

Eilinen meni tutkiessa Guangzhoun kaupungin merkitystä Etelä-Kiinan Kantonissa. Keskus on noussut koko Kiinan uuden talousajattelun esimerkiksi. Kaupunki alkoi kasvaa jo Qin-dynastian kaudella yli 200 vuotta eaa. Tiedonhaustani päätyi keskeneräiseen käsikirjoitukseeni kahdeksan riviä.

Vielä takaisin Bryantiin. Koben tatuoinnin kruunu kuvaa häntä itseään, sakaroiden perhoset tyttäriä. Vanessa on vaimon nimi, jonka kanssa hän avioitui vuonna 2001. Pyhimysrengas ja enkelinsiivet symboloivat vaimon tukea, kun Kobea syytettiin vuonna 2003 Colorado-hotellin työntekijän seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Syyte hylättiin, kun oletettu uhri kieltäytyi todistamasta.

Alimmaksi on otsikoitu Raamatun psalmi XXVII, jonka Kobe sanoi kuvastavan perheyhteyden merkitystä ja elämänasennetta: ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?…”

…………………………………

Ekstralinkissä:

1. Runoilija Marilyn Monroe

2. Krister Kihlman ja lentävä lumiukko

…………………………………