Tuntemattomien juhlien jäänteet

Tampereen taidemuseo on valinnut vuoden nuoren taitelijan jo 30 kertaa. Käyttöön annetaan museon näyttelytilat, palkintosumma on tällä hetkellä 20.000 euroa. Tänä vuonna palkittiin taitelijapari Janne Nabb + Maria Teeri. Heidän oman kommenttinsa mukaan mahdollisuus näyttelyyn on rahasummaa tärkeämpää. Näyttelyn nimi löytyy juttuni otsikosta.

Hatarat ennakkotiedot ja aavistukseni kääntyivät nurin. Odotin kohtaavani Marcel Duchampin (1887- 1968) lämmitetyt ideat. Toisin kävi. Taiteilijapari on tehnyt ready-made taiteen pioneerin ideoista niin raikkaan tuuletuksen, että päivitys puhuttelee aivan uutena ja tuoreena taiteena.

Nabb+Teeri käyttää paikallisesta ympäristöstä löytynyttä materiaalia tai edellisestä näyttelystä jääneitä rakenteita ja ylijäämää, näin syntyy jatkumoa, kadonnut näyttely uuden sisään.

Satunnaisuuden kaaoksesta huolimatta taitelijat ovat erittäin tietoisia taiteensa perusteista, spontaanius syntyy näyttelyä kootessa ja museotilaa haltuun otettaessa. Se on muotoutuva ja joustava, samastakin materiaalista koottuna aina erilainen. Tässä on olennainen ero Duchampiin, joka korotti ”valmiit” objektinsa taiteeksi museotilaan.

Nabb+Teeri käyttää teoksissaan huumoria, mutta he myös kyseenalaistavat itse museo-instituutiota. Yläkuvan Hermespatsas on sijoitettu varastohäkkiin. Teoksen osana on tv-ruutu, jossa pyörii filmi varastoidusta taiteesta. Taitelijoiden työt ovat päätyneet kokoelmien varastoihin ei kenenkään katsottavaksi. Samalla hylätty Hermes lähettää ”selfietä itsestään” yläkerran valopöydän esinekoosteeseen.

Sininen kangas on Teboilin mainos, josta kirjaimet on ommeltu uuteen järjestykseen. Itse tekstin Maria Teeri löysi lapsuutensa päiväkirjasta. Vaikka pariskunta käyttää löytötavaraa, se on etsittyä ja valikoitua, sukua ”Arte poveran” suuntaukselle (köyhä taide). Teosten takana on kuitenkin aina vankka ja perusteltu ideapohja.

Tekijät ovat teknisesti erittäin taitavia. Esillä on kymmenien objektien sarja hyperrealistisia akvarelleja, joita on liki mahdoton erottaa valokuvista. Kiasma omistaa teoksen, eikä täällä tietoa enää lainaa herkkää teosta omien kokoelmiensa ulkopuolelle.

Taiteilijaparin teemoja ovat materiaalisuus, muutos ja tuhoutuminen. Kuvan värikartta on lionnut Itämeressä, joka on haalistanut sen ja hävittänyt punaisen pigmentin. Näin luonto on muuttanut objektin ja muokannut siihen meren omat värit.

Nabb+Teerin taiteessa löytäminen on aktiivista ja teokset antavat kävijän katseeseen uuden kulman, etsijän silmän, joka aktivoi näkemään ympäröivän maailman uudella tavalla. Roskapussin sisältö voi olla esteettistä. Kokonaisuutena näyttely on raikas ja pakahduttavan täynnä luomisen ideoita.

Näyttelykäynnin jälkeen tuli tutkittua sieltä hankittua ”materiaalilaatikkoa”, jonka esitteen alkutekstiksi on valittu lainaus Allen Ruppersbergilta: ”Kopioiminen tekee mahdolliseksi käyttää asioita sellaisenaan, muuttamalla niiden alkuperäistä olemusta. Minua kiinnosta elämän muuttaminen taiteeksi, koska maailma on hieno sellaisena kuin se on.”

Vuoden Nuoren taitelijan 2014 on valinnut: museonjohtaja Taina Myllyharju ja asiantuntijatyöryhmä, amanuenssi Leevi Haapala, kuraattori Laura Köönikkä, kuvataiteijijat Janne Laine, Hannu Ojala, Katariina Salmijärvi ja näyttelypäällikkö Tapani Pennanen. Näyttely avoinna Tampereen taidemuseossa 17.8.2014 saakka.

…………………………………………

BLOGIN EXRALINKIT:

Vuoden nuori taiteilija 2012

Vuoden nuori taiteilija 2011

………………………………………….

Blogi omistaa Perjantairunon kulttuuriministerille

Blogin Perjantairuno jatkaa alkuviikon päivitystä. Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitasen haastattelu Hesarissa 5.5. laukaisi hänen taiteentuntemustaan vähättelevien ja ylimielisten kommenttien vyöryn.

Viime vuosikymmenien aikana kulttuuriministerien kurmoottamisesta on kehkeytynyt perinne, jolta on säästynyt vain Claes Andersson (ministerikausi 1995 – 1998). Jos riisutaan mielikuvat ja katsotaan asioita rahan ja numeroiden valossa, esimerkiksi entinen alusvaatemalli Tanja Karpela selvisi pestistään kirkkaasti paremmin.

Marc Chagall
Marc Chagall

Missä määrin kulttuuriministerin pitää olla perillä taiteista? Onko poliittisen päätöksenteon tunteminen, delegointi ja oman hallinnonalan budjettien puolustaminen tärkeämpää? Onko näiden yhteensovittaminen mahdollista? Yhtä hyvin voisi kysyä pitääkö keihäänheittäjän valmentajan olla liikuntalääketieteen tohtori, kirurgi, fysioterapeutti, psykologi, mentaalivalmentaja ja valmennettavaansa parempi urheilija samassa persoonassa.

Miksei kukaan tarttunut Hesarin haastattelun ingressiin: ”Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen (sd) haluaa lopettaa taidelajien vastakkainasettelun. Hän kutsuu kulttuuripiirit pohtimaan, miten taide selviää, kun tuet kuihtuvat.”

Yhteinen keskustelu on aina hyvä lähtökohta. Blogi ja Perjantairuno ei väistä vastuutaan ja tarjoaa ensihätään pari vinkkiä. Ministeri kaipaa seinälleen kissataulua. Jos Valtion taideostotoimikunnan rahat riittävät, suosittelen Marc Chagallin teosta Paris Through My Window (1913). Ministeri ilmoitti pitävänsä impressoinisteista. Chagall syventää lähtökohtaa surrealismin ja fauvismin suuntaan. Teos on saatavissa nettikaupasta myös julisteena hintaan 160 usd.

Frans Toikkanen
Frans Toikkanen

Kissataulun pariksi kissakirjallisuutta. Runoja, joita kiireinen ministeri voi nauttia palan kerrallaan. Otan esimerkiksi kaksi maailmanluokan kirjailijaa. T.S. Eliot ja Old Possum’s Book of Practical Cats. Ja sitä mukailevan Eeva-Liisa Mannerin teoksen Kamala kissa (Tammi 1985), josta poimin esimerkiksi muutaman tilanteeseen sopivan säkeen. Mannerin teoksen on kuvittanut Frans Toikkanen. Myös hänen mainiot mezzotinto-vedoksensa voisivat tyydyttää kulttuuriministerin makua. Ja meidän muiden.

……………………………………….

Roosa oli suora sosialistinen kissa,

Marxin ja Bebelin kanssa naimisissa.

Häntä poltti leppymätön totuuden tuli,

ja siinä hänen sielunsa murtui ja suli.

Hän luki Manifestit ja Kapitaalit,

ja hävisi kauan kaikki kansanvaalit.

………………………………………

Hän on entinen Kuningas Oidipus,

mutta meille hän olkoon pelkkä Pus.

Hän tuuraa näyttämön rappujen alla

ja viettää päivänsä luuraamalla,

tuo monitaituri estradien,

kavaljeeri Suurien Diivojen.

………………………………………

Ablaatio, kivittäminen, ruoskinta, amputaatio, ¡ kaipaan erotiikkaa!

Malagan keskustassa, Renfen päätepysäkiltä noustessa, maisemaa hallitsee kaksi kerrostalon kokoista maalausta. Ne on tehty aivan CAC:n, Malagan modernin taiteen museon taakse.

Huomiota kannattaa hakea, sillä museossa on esillä kovan luokan kattaus. Pieni keskussali esittelee jenkkitaiteilija KAWSin. Nimimerkin takaa löytyy Brian Donelly, joka tunnetaan kuvanveistäjänä, kuvataiteilijana, graafikkona sekä lelujen ja vaatteiden suunnittelijana. Näyttelyn Mikki Hiiren serkut ovat mustaksi petsattua puuta, suurimmalla korkeutta kuusi metriä. Vaikuttavaa.

KAWS, CAC, Malaga, hutikuu 2014.
KAWS, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Eniten tilaa saa espanjalainen El Roto, hän on kuuluisa satiirisista kuvistaan, joita julkaistaan lehdissä ja kootaan kirjoiksi. Näyttelysalien seinät täyttyvät sadoista oivalluksista, jotka liittyvät kokonaisuuden nimeen: ”Apocalipsis”. Osa piirroksista on maalattu seinän kokoiseksi burkhaan puetun naisen tapaan. Tekstin suomennos on otsikossa. Ablaation ymmärtäisin tässä tapauksessa merkitsevän silpomista.

El Roto, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.
El Roto, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Loput saleista on täytetty eri tekijöiden töillä. Nappaan esimerkiksi malagalaissyntyisen Dadi Dreucolin. Suoraan seinään maalatut työt ovat hänen ensimmäinen varsinainen näyttelynsä. Ennen museoprojektia hän on ollut tuntematon katutaiteilija, joka on toteuttanut varhaisimmat työnsä jo 11 vuotiaana.

Dadi Dreucol, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.
Dadi Dreucol, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Dreucol liityy persoonallisesti ”urbaaniartistien” ketjuun, jonka keulakuvana on esiintynyt brittitaiteilija Banksy. (Hänen kuviaan muutaman kuukauden takaisessa jutussa: linkki) Lopuksi valistunut veikkaukseni: ”urbaanitaiteen” eri muodoista, variaatioista ja johdannaisista tulee kehittymään lähivuosikymmeninä visuaalisen taiteen kasvukärki ja kovin juttu.

Dreucolin mies, joka esiintyy näyttelyn töissä, nosti hymynkaretta huuleen. Partaheppuhan on aivan ilmetty Esko Valtaoja.

Perjantairuno istuu ihmisten nenälle ja koiran kuonolle

Perjantairuno ponnistaa muutaman vuoden takaa. Tampereen kaupunginkirjasto tilasi kirjanmerkkisarjan. Hyvä ja kulturelli idea, minulle mukava työ. Sain runoilijoiden tekstit, joihin pengoin kaupungin taidekokoelmista sopivat kuvat.

Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto
Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto

Valitsen postaukseen tänään oman tekstini, koska siihen kiertyy kaikuja edellisestä jutusta. Elämä on haurasta materiaa. Jos keho ei toimi kuten pitää, mieli seuraa helposti perässä. Ja toisin päin. Meille on kuitenkin annettu mahdollisuus katsoa itsellemme tapahtuvia asioita monesta mielikuvituksen kulmasta.

Runon kuvapariksi löysin Pälvi Hannin hienon akvatintavedoksen Salaharakka.

Pälvi Hanni: Salaharakka

Eihän ihminen voi uskoa

miten tuskan voi hylätä muotoa muuttamalla,

valita verkkosilmät ja kimaltavat siivet,

niin hauraan muodon, että elämä litistyy

yhteen kämmenen iskuun.

Minä istun ihmisten nenälle ja koiran kuonolle.

Flyygeli soi, sellon pehmeä sävel.

Pihassa tärkeilee harakka, hätistää

kauran jyviä nokkivat tiaiset tiehensä.

Ikkunan lasi kerää lämpöä, kaikki näkyy läpi.

On kirkasta.

………………………………………..

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus (Like 2002)

Toinen runo tulee Joseph Brodskyltä. Totalitaristinen järjestelmä murtaa taitelijansa, nobelistikin tuomittiin aikanaan pakkotyöhön. Kolmen vuoden takainen juttu kertoo mitä mieltä maanpaon valinnut Brodsky oli elämästä. (linkki)

Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

Sara Hildénin taidemuseo Tampereella tarjoaa Suomen mielenkiintoisimmat näyttelyt. Viikonloppuna avautui Andy Warholin (1928 – 1987) An American Story, jossa on esillä n.200 teosta taiteilijan keskeisiltä vuosilta. Pop-taiteen ikoniin voi tutustua 28.5. saakka.

Sara Hildén 7.2.2014. Walter Guadagnini, toinen näyttelyn kuraattoreista

Hildénin edellinen näyttely oli Ellen Gallagherin, josta Hesari kirjoitti: ”Jos katsot vain yhden taidenäyttelyn, vuodessa, valitse tämä.” Sitaatti on ulkomuistista tempaistu, mutta asia tulee selväksi. Juttuni Gallagherista löytyy tästä.

Sara Hildén 7.3.2014

Warhol veti avajaisiin tavallista enemmän väkeä. Se oli odotettua, sillä nyt on sekin nähty, että henkilökohtainen kutsu pyydettiin esittämään ovella. Ensimmäistäkään kuvaa en ehtinyt ottaa, kun valvoja pyysi pistämään kameran pois. Pressikortti auttoi asiassa, mutta määräys on outo, kun liki jokaisella vieraalla on kamerapuhelin. Vahdi siinä sitten.

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Warholin työt ovat ikonisen tuttuja, enkä ruodi niitä tässä enempää. Mukana on kuitenkin harvinaisempaa valokuvamateriaalia, filmejä, taitelijan tekemiä levykansia ja loppuvaiheen abstrakteja töitä. Hildénin näyttelykokonaisuus pistää katsomaan toistettuja teemoja uusin silmin.

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Kun Warhol sekoitti krääsän korkeakulttuuriin, taide muuttui käänteentekevästi. Ja tämä mieheltä, joka väitti ettei ole taitelija lainkaan. No, samaltakin lankulta ollaan Andyn kanssa ponnistettu elämän pyörteisiin. Olemme kummatkin jossain nuoruuden vaiheessa hääräilleet tavaratalon näyteikkunalla somistushommissa.

Sara Hildén 7.3.2015

……………………………………………….

Otsikkokuvassa Walter Guadagnini, toinen näyttelyn kuraattoreista.

Ekstrana juttu, jossa vuoden nuori taiteilija Anna Tuori Tampereen taidemuseossa ja intialanen Subodh Gupta Hildénillä huhtikuussa 2011. Linkki

………………………………………………

Rakkaus! Rakkaus!

Päivän Perjantairuno napsauttaa yhteen kaksi edellistä postausta. Finlandian napanneen Riikka Pelon romaanin ytimessä ovat venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä Ariadna Efron, Alja.

Sitä edellinen teksti onnittelee 90 vuotta täyttänyttä Aila Meriluotoa. Tässä jutussa on siis syytä esitellä Tsvetajevan runo Aila Meriluodon suomennoksena.

Marc Chagall: La Branche Detalji) 1976

Tsvetajeva (s.1892) oli Anna Ahmatovan ohella vuosisadan alun merkittävin naislyyrikko Venäjällä. Kirjailijana yksinäinen susi, jonka kontaktit aikalaiskollegoihin jäivät vähäisiksi. Varhaislapsuus ulkomailla, ”pako” Venäjältä, vuodet Saksassa, Tsekeissä ja Ranskassa. Lopulta unohduksen aika Neuvostoliitossa ja hirttäytyminen totalitaristisen järjestelmän jauhamana 1941.

Tsvetajeva julkaisi ensimmäiset runonsa omakustanteena 1910. Arviot olivat ylistäviä. Samoin toisen kokoelman kohdalla kaksi vuotta myöhemmin. Viimeiset tekstit ilmestyivät Pariisissa 1928. Tämän jälkeen hän ei saanut tekstejään julki. Kirjallinen ylösnousemus koitti 50-luvun lopulla.

Runoilijana Tsvetajeva on suorapuheinen imagisti, joka ei silti karta vahvojen tunteiden ilmaisua. Mitallisuuden ja puhekielen välillä kulkeva teksti on rytmisesti vahvaa. Näin kulkee Aila Meriluodon käännös tekstistä, jossa runoilija ennakoi oman kohtalonsa.

…………………………………………………………….

Rakkaus! Rakkaus! Kun kuolen, arkkuun joudun

vain, herkkä, viehätyn – vain syöksyn edelleen.

Oi sinä rakkaus! En haudan kinoksessa,

en poutapilvessäkään sua hyvästele.

En siksi siipiä ihania saanut,

vain jotta rinnoillani taakkaa kantaisin.

En liinaan käärittyjen laumaan säälittävään,

en silmätönten, äänetönten liity.

Ei, kädet auki tempaan, notkein jäsenin

pois käärinliinoistani humahdan,

Kuolema! – Virstoin tuhansin jo ympäriltä

on lumet sulaneet ja metsät poltetut.

Hartiat, siivet, polvet suppuun painuneina

jos silti annoin kirkkomaahan viedä –

vain siksi että katoavaa ilkun,

runona ylösnousen, ruusuks puhkean!

………………………………………………………..

Kuva: Marc Chagall, La Branche, Haarautuminen (detalji) 1976.

Diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä

Vuoden viimeisenä päivänä 1917 Lenin allekirjoittaa Suomen itsenäisyysjulistuksen. Seitsemän vuotta myöhemmin tohtori Abrikosov avaa bolshevikkijohtajan kallon ja toteaa tämän kuolleen aivohalvaukseen. Hän kopauttaa pinseteillään kalkkeutunutta aivoverisuonta ja kuulee risahtavan, metallisen äänen.

Kiova 8.12.2013. Lehtikuva/AFP

Kahdeksankymmentäyhdeksän vuotta myöhemmin mielenosoittajat kiskovat Kiovassa Leninin patsaan jalustaltaan ja diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä. Itsenäisyyspäivänä Tampere-talon edustalla humalassa heiluneet tyhjäpäät päästetään putkasta.

Tampere 6.12.2013. Lehtikuva/Mika Kylmäniemi

Nekalassa tuntematon tyyppi maalaa mielipiteensä Ahlmanintien unohdettuun sähkökaappiin. Maailman metropoleissa Banksyn graffitit provosoivat ja muuttavat yhteiskuntakritiikin taiteeksi ja yhä suuremmiksi rahasummiksi.

Tampere 2013

Banksy, kuva Wikipedia

Vuonna 1969 Pentti Saarikoski ajatteli suopeasti sosialismia ja katseli runokokoelmassaan ”Stalinin pään yli ulos”. Kirjailija tuli myöhemmin uusiin ajatuksiin ja kirjoitti:

”Meidän on nukuttava limittäin / jalat koukussa / näitä sänkyjä ei ole tarkoitettu meidän kokoisillemme ihmisille / Puhelen harakoiden kanssa että kaikki / maailman ihmiset / ovat minun lapsiani ja sinä olet valo / kaunis kuin voikukka johdatat / minut pimeään / Olen syönyt hyvän ja pahan tiedon, taivas on pilvessä / filosofiat ja politiikat taittuvat kuin kuivat oksat”.

Banksy, kuva: Wikipedia

Leninin patsas: Lehtikuva/AFP • Kiakkovieraat: Lehtikuva/ Mika Kylmäniemi • Natsikuva: Juha Siro • Banksy, anonyyminä aloittanut brittiiläinen graffititaiteilija: kuvalähde Wikipedia • Pentti Saarikosken tekstilainaus: Hämärän tanssit (1983)

…………………………………………………….

Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä aina vihata jotakuta?

Perjantairunon menetelmä on seuraava: seison kotihyllyn edessä ja koetan napata runokokoelman, jonka tekijä on syntynyt samana vuonna kuin Suomi. Silmä sattuu ensin Aaro Hellaakoskeen. iPhone kertoo, että pitkäksi menee. Viljo Kajava osuu jo lähemmäs. Marja-Liisa Vartio jää muutamaa vuotta vaille.

Pari lisäarvausta ei napsahda ihan kohdalleen. Mutta miksi runo? Eikö aforistikko olisi tähän paremmin paikallaan. Intuitio osuu heti kymppiin: Samuli Paronen, syntynyt 1917. Vuonna 1974 julkaistu teos Maailma on sana, kuuluu parhaisiin aforismikokoelmiin kautta aikojen.

Unto Koistinen: Lepäävä alaston 1979.

Mistä juttuun kuva? 1917 syntyneen Aimo Tukiaisen Mannerheimin ratsastajapatsas olisi liian selvä ja kliseinen valinta. Löydän samana vuonna syntyneen Unto Koistisen: herkän ”hermoviivan” taitelijan ja persoonallisen boheemin.

Koistisen vuonna 1979 maalattu Lepäävä alaston saa edustaa tässä Suomineitoa. Teos on hieno kumarrus yli neljäsataa vuotta sitten Tizianin maalaamalle Urbinon Venukselle. (linkki)

Torstai-iltana itsenäisyyspäivän paketti alkaa olla kasassa. Kaadan lasin huomisen viiniä ja valitsen Paroselta itsenäisyyspäivän kunniaksi seitsemäntoista aforismia:

Emme saaneet rajaa Uraliin, vältyimme venäläiseltä Suur-Suomelta.

Köyhät ovat käyneet kaikki maailman sodat, he ovat käyneet kaikki sodat köyhiä vastaan.

Kun ammattisosialisti on kivunnut korkeaan tuloluokkaan, ei hän pelkää muuta kuin sosialismia.

Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä aina vihata jotakuta?

Hitler ei hävinnyt siksi että oli väärässä, hänen havaittiin olevan väärässä koska hän hävisi.

Ei Suomessa voi erota kirkosta, se on täällä kaikkialla.

Emme tiedä. Myymme sitä Jumalana.

Hyvä ei pakota.

Puhtaus meitä erottaa, saasta yhdistää.

Uskomusten voima on uskomaton.

Mies hirressä tyydyttää oikeudentuntoamme tehokkaammin kuin mies vapaana.

Kun vatsa on täysi, omatunto puhdas, elämä arvokasta, palvelijat palvelevat, armeija ja poliisi suojelevat, niin kai olisi hyvä jos maailma seisahtuisi tähän.

Maailma on täynnään tekoja joita kukaan ei ole tehnyt.

Täällä on paljon parempiakin asioita kuin paremmuus.

Jonakin päivänä lakkaa ihminen kuolemasta. Se on hänen loppunsa.

Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudestaan.

Maailmanloppu alkaa joka hetki.

……………………………………………………………..

Maailmanluokan juttuja

Tampere tarjoaa tiukkaan tahtiin maailmanluokan taidenäyttelyitä. Tässä muutama avajaiskuvani Ellen Gallagherin näyttelystä AxME. Näyttelyn nimi on mustien slangia ja merkitsee: ”Kysy minulta.” Laaja retrospektiivi oli esillä Lontoon Tate Modernissa ja jatkaa Sara Hildénin taidemuseolta Münchenin Haus der Kunstiin tammikuussa 2014.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Vapriikissa on esillä Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Tampereen taidemuseossa Gordon Watkinsonin Euroopassa ja USA:ssa kiertänyt valokuvanäyttely Bauhausin perinnöstä. Mainitsen vielä toukokuisen Thomas Schütten Frauen -näyttelyn Hildénillä. Schütte on kuvanveistäjä ja yksi aikamme tunnetuimmista nykytaiteilijoista.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Ellen Gallagherin (s.1965) taide käsittelee tiivistettynä kahta asiaa: totta ja tarua. Totuuden otsikon alla käsitellään Yhdysvaltojen afroamerikkalaisen väestön historiaa, sitä miten ”afrikkalainen ihminen muuttui amerikkalaiseksi mustanaamaksi”. Taruja visualisoivat sarjat kuvaavat merenalaisen mantereen asukkaita ja fantasiaolentoja. Myytit ovat saaneet alkunsa orjalaivojen ajoilta, aaltoihin hypänneet tai heitetyt jatkavat elämäänsä Drexciyalla, mustan Atlantiksen maailmassa.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Gallaherin estetiikka on tiukkaa, aihe kerrallaan hän työstää kokonaisuuksia, joissa näkyy aikaa vievän työn valtaisa määrä. Tärkein työväline on kirurgin veitsi. Tekniikka on omaperäinen, usein kaksiulotteinen tai kerroksellinen, paperileikkauksissa herkkä ja läpinäkyvä.

AxME, Ellen Gallaherin näyttely Sara Hildenillä 26.1.2014 saakka.

Kysyttyjen näyttelyiden saaminen tänne vaatii osaamista ja hyviä suhteita avainhenkilöiden ja merkittävien museoiden kesken. Juttuni on muistutus tamperelaisille ja tänne suuntaaville, älkää ohittako hienoja näyttelyitä.

Lopuksi pari pointtia:

1. Printtihesari teki Gallagherista aukeaman ennakon. Tässä nettijutun linkki.

2. Tampere täyttää tänään 234 vuotta. Vuoden takaisen runon/jutun kaupungin perustajasta löydät linkistä.

”Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti”

Tein tänne kevättalvella pari juttua Ernst Billgrenin kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä. (linkit jutun lopussa) Etsin kirjasta juuri yhtä lausetta tekeillä olevaan esseeseen. Jäin selaamaan kirjaa ja käänsin koirankorvan tekstiin, joka sopii jatkoksi edelliselle jutulleni, jonka lopussa on Helsingin piispan, Irja Askolan runo.

Kuva: Gustave Doré

Billgrenin kirjan teksti ”ääliömäisitä mielipiteistä” avautuu moneen suuntaan. Ehkä sen valossa on hyvä ajatella vaikkapa kokoomusnuorten teesejä. On parempi, että asiat tulevat näkyviksi. Silloin niistä voidaan keskustella. Miten me muuten näkisimme ja muistaisimme?

Kuva: Gustave Doré

Billgren (s.1957) on Ruotsin merkittävimpiä nykytaiteilijoita, ja kuninkaallisen taideakatemian jäsen vuodesta 1997. Näin hän vastaa kysymykseen Miksi ihmisillä on niin ääliömäisiä mielipiteitä niin monista asioista?

Lyhyt vastaus: He eivät mahda sille mitään, ja se on hyvä juttu.

Pitkä vastaus: Mielipiteet ovat automaattisia reaktioita kokemuksiin, eivät koskaan henkilökohtaisia mutta hyödyllisiä kehitysopin kannalta. Jos punapartainen mies ajaa ylitsesi, sinulle kehkeytyy kielteisiä käsityksiä punapartaisista miehistä.

Mielipiteiden hajonta ihmisryhmän keskuudessa on voima ja sitä pitäisi edistää. Paratiisi ei ole paikka jossa kaikilla on samat käsitykset, vaan paikka jossa possu ja vegaani istuvat samassa baarissa ja nälvivät toisiaan, kunnes pikkutunneilla hoippuvat käsikoukkua kotia kohti jotakin viisua hoilaten.

Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti. Sen vuoksi ei ole erityisen fiksua tuputtaa omia käsityksiään toisille, vaikka tietenkin jokaisella on siihen oikeus.

………………………………………….

Jutun kuvat ranskalainen taiteilija Gustave Doré (1832-1883)

Edelliset Billgren-postaukset: Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet? (linkki) Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa (linkki)