!!**#+%**#… pakko pitää breikki!!

Ainainen työhuoneella istuminen on imaissut mehut totaalisesti. Ja  ohjelmaa olisi taas viikonlopun täydeltä. Muun muassa kirjailijaliiton 120-vuotisjuhla lauantaina Hesassa. Tuskin ehtisin juhlatunnelmaan, kun pitäisi kiirehtiä takaisin Tampereen junaan.

Skippaan kaikki ja ottan kovat lääkkeet käyttöön. Auto lähtee aamulla etelää kohti. Ennen iltaa istun merellä veneessä ja koetan lippaa, lusikkaa ja vaappua. Kalastusta parempaa vastalääkettä stressille ei löydy. Ehkä vähän punkkua lisäksi. Käytän päivitykseen blogin kierrätysmateriaalia. Jälkimmäinen tekstilainaus tulee maailman parhaalta kalastuksen kuvaajalta.

Juhani Aho (1861 – 1921)

”Mikään, kelpo oppilaani, ei ole yhtä miellyttävää kuin onkimiehen hyvin järjestetty elämä. Lakimiehen hyöriessä hoitamassa asioitaan ja valtiomiehen punoessa juonia tai vastajuonia me istumme esikkoja kasvavilla törmillä, kuuntelemme lintujen laulua ja elelemme yhtä rauhallisesti kuin nämä hiljaiset hopeavirrat, joiden näemme äänettömästi soljuvan ohitsemme.”

Izaak Walton julkaisi kirjansa Oivallinen onkimies vuonna 1653. Se on maailman ensimmäisiä urheilukalastusoppaita. Ja paljon muuta, kokonaisen elämänfilosofian kuvaus. Yhtä tuore tänään kuin kirjoittamisensa aikaan. Kirja tuskin kiinnostaa niitä, joiden kalastukseen kuuluu trailerilla kuskattava vene, muskelimoottori ja viisitoista vapaa vetämässä vaappuja kohti kalatutkan kaikua.

Kerrostalokotini ikkunasta aukeaa Näsijärven selkä, mutta mihin se riittäisi. Välillä pitää päästä merelle. Se on syvälle painunut muisto lapsuuden kesistä Kokkolassa, päivistä petroolintuoksuisessa veneessä. Verkoista, siimalaatikoista, illoista, öistä ja nuotiotulista meren luodoilla.

Insinööri Georg Holm ja kirjailija Juhani Aho.

Stressin hoitoon ei löydy parempaa lääkettä kuin: vapa, viehe ja meri. Pieni moottorini kulkee auton tavaratilassa ja vuokramökeiltä löytyy yleensä soutuvene, jonka perään sen voi sovitella

Maailmankirjallisuudessa kalastukseen keskitytään yllättävän vähän. Toki klassikkojakin löytyy. Niissä kalastus on kehyksenä elämää isommille kysymyksille. On kliseistä mainita tässä yhteydessä Hemingwayn Vanhus ja meri. Mutta tuttu esimerkki menköön.

Suomalaisen kirjallisuuden ylittämätön panos maailmanluokan kalastuskirjallisuuteen on Juhani Ahon 1921 julkaisema ja hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt Lohilastuja ja kalakaskuja. Kevyt nimi, painavaa asiaa.

Lyhyissä kertomuksissa Aho ei jää toistamaan itseään. Yhä uudelleen hän löytää tarinoihinsa jännitteen, joka kasvattaa ne nautittavan kirjallisuuden mittoihin. Juhani Aho on esteetikko. Mies, joka osasi kirjoittaa psykologisella otteella tunteista. Pinnan alainen, näkymätön taso on teksteissä aina läsnä harvinaisen voimakkaasti.

Ahon herkkyys elämälle ei jäänyt vain ihmisten väliseksi asiaksi. Näin hän kuvaa Englannista Hardyn tehtaalta tilaamaansa ruokovapaa, jolla on ”kauniisti soinnahtava nimi: Palakona extra light – kokoonsa nähden kaikkein kevein.”

”Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna veden pitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani. Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen, junassa, laivassa, lounaistuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita koivuja asemien ympärillä, pihlajien kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä –  vapa aina vierelläni junanvaunun verkossa ja laivan hytissä… ettei vain kukaan sitä veisi, ettei sille tapahtuisi vahinkoa.

Itse minä sitä kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapalaatikon vaskihelaiset lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä laatikossaan kuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni, kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko, niin kuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostain paratiisin puutarhasta.”

Aho uskaltaa olla häpeämättömän romanttinen tyyliään hukkaamatta. Trumpetistilegenda Miles Davis sanoi loistonsa päivinä: ”For me, music and life are all about style:” Nerot tietävät, että elämä ja taiteen luominen on tyylikysymys. Olipa sitten kyse kalastuksesta tai musiikista.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Chigozie Obioman romaani Kalamiehet

2. Liian suuri saalis

……………………………………………..

Tusinaproosan tunnusmerkki?

Otsikkoni provosoi ja vetää mutkat suoriksi. Tekstin kelvottomuuden tai kehut ratkaisee tiettyyn pisteeseen saakka instituutio tai henkilö, jolla on valtaa saada näkemyksensä yleiseen tietoisuuteen. Karkeina esimerkkeinä vaikkapa Ruotsin akatemian Nobel-komitea tai valtakunnallisen päivälehden kriitikko.

Faktiset suureet määritellään, punnitaan ja mitataan, vain makuasioista voidaan kiistellä. Ja vain lukija on oman todellisuutensa jumala ja tuomari, jolla on valta päättää mistä pitää.

Itse löydän proosaa lukiessa nopeasti pari asiaa, jotka saavat minut heittämään kirjan kesken. Lauseenvastikkeiden yletön käyttö tuo tekstiin väkisin väkerretyn sävyn. Tästä joskus enemmän. Nostan päivitykseen yleisemmän maneerin: johtolauseen, joka alleviivaa asiaansa turhaan ja teennäisesti.

Johtolause tarjoaa tulkinnan sitaatille. Lauseen subjekti ilmaisee alkuperäisen tekstin esittäjän ja verbinä on kommunikaatioverbi. Esimerkiksi: sanoa, kertoa, väittää, esittää, todeta…

Yliviritettyjä johtolauseita löytää yhtä hyvin taannoin Finlandia-palkitusta teoksesta kuin lentokenttäpokkareista. Kaivan esimerkkini Sujata Masseyn kansainvälisestä Rei Shimura -dekkarisarjasta. Olkoonkin, että teksti aavistuksen paranee edetessään, heitin lukemisen sikseen sivulla 188.

Useimmiten repliikin perään ei tarvita johtolausetta. Dialogissa riittää ilmaisu ”sanoi”. Minulle repliikin jälkeisten johtolauseiden korostus on tusinaproosan merkki: ”Hugh sanoi hilpeästi / rouva Chapman sopersi / nainen sanoi sydämellisellä äänensävyllä / herra Yamamoto kiljahti / Yuki visersi koulutytön englannillaan / Yuki tuhahti / Taro mutisi / hän lisäsi lujasti / minä käänsin urheasti / rouva Yamamoto pulputti innostuneesti…”

Selitys ja ylimääräinen osoittelu pilaa tekstin kuin tekstin. Jouko Tyyrin tiivistys sopii tähänkin hyvin: ”Salakuljeta huutomerkki tekstiin niin voit jättää sen pois”

Negaation jälkeen vastapainoa. Luvun alla on George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä). Omaperäisintä ja kiinnostavinta lyhytproosaa, jota olen aikoihin lukenut. The Wall Street Journalin kriitikon sanoin: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.”

Näin yksinkertaisesti Saunders käsittelee johtolauseita:

Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Paljon pahemmin, äiti sanoi.

Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.

Te teitte oikein, äiti sanoi.

Hyvin toimittu, isä sanoi.

…………………………………………………….

EKSTRALINKISSÄ

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

Finlandiavoittaja 2016: helmiä vierähtelee joka kappaleesta

Tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan valitsi toimittaja Baba Lybeck. Hän nosti ykkössijalle Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Blogi ruotii kirjan lyhyesti, mutta terävästi.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi 1816. Viikilän romaani on hänen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816–1840. Kirjan 213 sivua käsittää reilut kaksisataakuusikymmentä Engelin fiktiivistä muistiinmerkintää.

1. Aloitetaan kirjan nimestä. Engel mainitsee maalanneensa akvarelleja. Nyt ei ole siitä kyse. Akvarellit voi käsittää Viikilän teksteiksi. Kuva ja sana ovat yhtä. Samoin kuin akvarelli on nopeasti maalattu impressio ”alla prima”, kirjan merkinnät on syytä käsittää hetken tunnelmiksi, joita ei myöhemmin korjailla.

2. Romaanin kieli. Kirjailijan on kumottava edellinen väite. Sujuvuus ja vaivattomuuden tunne on varattu lukijalle. Kirjailijan osaksi jää ”helppo se vasta vaikeata onkin”. Viikilä on hionut tekstinsä häikäisevän hienoksi: jokaisella lauseella on merkitys. Ei mitään turhaa.

3. Proosaa vai runoa? Jos Viikilä olisi nimennyt teoksensa proosarunojen kokoelmaksi, siihen ei olisi nokan koputtamista. Proosarunon ”kantaisä” on Baudelairen Pariisin ikävä (1869). Viikilä kirjoittaa ”paremmin” ja sensitiivisemmin. Uusia näkökulmia arkisiin asioihin ja tunteisiin on niin tiheästi, että kirjaa on luettava jatkuvasti kertaamalla. En muista koska olisin käyttänyt vastaavan mittaiseen kirjaan yhtä paljon aikaa.

4. Rakenne. Teksti kulkee kronologisesti ja päiväkirjaratkaisu jäsentää Viikilän tiheää kieltä. Lyhimmät kappaleet ovat kahden rivin mittaisia. Pisimmät merkinnät reilun sivun. Kielellä on rytminsä, mutta metatasolla se koskee koko teoksen rakennetta.

5. Tarina. Teos ei pyri tarinalliseen jännitteeseen vaan intensiivisyys syntyy aforistisista kiteytyksistä, helmistä, joita vierähtelee joka kappaleesta. Lopulta kaiken summasta kasvaa vahva sanoma: Engel punnitsee koko elämäntyönsä ja suhteet läheisiin ihmisiinsä. Tekemiset ja tekemättä jättämiset, niiden inhimillisen arvon.

7. Lopuksi. Akvarelleja Engelin kaupungista vaatii tarkkaa lähilukua. Viikilän teoksessa toteutuu kirjailijan ja lukijan yhteistyö. Teksti syntyy uudelleen lukijan mielessä ja ruokkii oivalluksia. Oma kiteytykseni löytyy jo sivulta 12. Kokonainen kirja ja Engelin pohdinnat tiivistyvät yhteen symboliseen lauseeseen: ”Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!”

…………………………………………………

Ekstralinkeissä:

Mikko Rimminen, Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla.

Finlandiavoittaja 2013 kertoo runoilijasta.

Runoilija romaanin aiheena: Rakkaus! Rakkaus!

……………………………………………….

Sydämeni räytyy ja riemuitsee

Nostan perjantain päivitykseen työhuoneen ovenkahvan ja kaksi kuvaa sen vierestä: rationaalisen ja emotionaalisen sydämen. Ihminen lataa sydämeen tunteidensa ja persoonanansa tiedostamattomat alueet, joille ei sanoja löydy.

Rakkaudesta sydän pakahtuu. Rakkauden puutteesta särkyy. ”Sydämeni on niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun” (sanat V.A. Koskenniemi, sävel Sibelius). Raamatun psalmi osaa yhdistää hengen ja lihan: ”Minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, myös minun ruumiini asuu turvassa.” Eino Leino pistää peliin koko persoonan ja elämänkatsomuksen: ”Sulle laulan, neiti kesäheinä, / sydämeni suuri hiljaisuus, / uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus.”

Paha ihminen on sydämetön. Hyvä sydämellinen. Suvaitsevaisella on suuri sydän. Kun ihminen tekee sydämen valintoja hänellä on usein puutteelliset tiedot, tai hän tekee parempaa tietoaan vastaan, mutta haluaa teolleen puolustuksen jo ennakkoon.

Iskelmäsanoittajan sopii riimitellä: ”Sun tules liekeissä kun sydämeni räytyy”. Runoilijalle sydämestä kirjoittaminen on patetian ja vaaran paikka. Kirjoitin sydämen kokoelmaani Elämän tarkoitus (Like 2002). Kliseisen sydämen ja tunteen vastapainoksi piti hakea raadollisuutta. Sitä löytyi Andres Serranon kuvista. Kohuttu valokuvataiteilija piti näyttelyn Helsingissä vuonna 2001.

PORTTI

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy lumesta Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

Vielä on annettava vuoro Leonardo da Vincille (1452 – 1519). Hän sananmukaisesti kaivaa sydämen kuolleen rinnasta tarkastellakseen ja havainnoidakseen sen materiaa ja toimintaa. Ja kun hän kirjoittaa sydämestä, se on silkaa runoutta.

Piirros Leonardo da Vincin työpäiväkirja.
Piirros Leonardo da Vincin työpäiväkirja.

”Sydän on se ydin, josta verisuonten puu syntyy. Tiukka lihasmalja. Sydämeen virtaava veri ja sen valtimot ylläpitävät ja ravitsevat kaikkien muiden lihasten elämää ja niin tiivis on sydän, ettei sitä vahingoita edes tuli kuin hädin tuskin, kuten voidaan nähdään palaneista ruumiista, joiden sydän on vielä verinen vaikka luut ovat tuhkaksi palaneet.”

……………………………………………………………………

Ekstralinkissä yllättävä ajankohtainen pointti Eino Leinosta:

Yhden totuuden tragediat

…………………………………………………………………..

Paperi T ja nobelistin esimerkki

Proosan pyhä kolminaisuus syntyy kielestä, rakenteesta ja tarinasta. Siinä on työkalupakki ja tuossa tärkeysjärjestyksessä. Tuloksen laji, laatu, ajankohtaisuus tai kirjallinen merkittävyys syntyy kolmikon summasta.

Jussi Saarinen nosti Aamulehden toissapäiväiseen kolumniinsa juttuuni innoittaneen lainauksen. Kirjallisuudesta tykkäävä räppäri Paperi T sanoo: ”kirjoissa tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä ja miten hän hallitsee käyttämänsä tilan.” Räppiin ei kompetenssini riitä. Parempaan kirjalliseen kiteytykseen en olisi pystynyt.

Sama vähän pidemmin sanottuna: romaanin rakenteilla ja tarinalla ei ole mitään merkitystä, ellei niitä voi kuvata kielellä, jolla on oma itseisarvo. Kirjoittaessa ja lukiessa kieli on itselleni tärkein. Yksi huono lause riittää pilaamaan romaanin.

Paperi T mainitsee suosikkinaan Thomas Bernhardin. Hieno esimerkki. Omien idolieni listasta tulisi pitkä ja usea nimi on täällä jo ruodittu, joten tyydyn nyt nostamaan tähän vain yhden lainauksen ja pari toisiaan täydentävää linkkiä.

Herta Müllerin (s.1953, nobel 2009) viidestäkymmenestä pienestä tarinasta rakentuu romaani. Vain reilut sata sivua. Käytössä on siis Andrei Tarkovskin menetelmä, jossa vastaanottajalle annetaan vain vähän. Kun lukija tai katsoja rakentaa loput omassa päässään, tulos on mahdollisimman puhutteleva.

Päivän aiheesta voisi vääntää useammankin väitöskirjan, mutta käytän konkreettista esimerkkiä samoin kuin eräs merkittävä sanankäyttäjä parituhatta vuotta sitten. Tässä kokonainen luku Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani (Tammi1990, suom. Raija Jänicke)

MESSU

Windischin vaimo seisoo pihalla mustien viinirypäleiden takana. ”Etkö sinä mene messuun”, hän kysyy. Rypäleet kasvavat hänen silmistään. Vihreät lehdet kasvavat hänen leuastaan.

”Minä en lähde talosta”, sanoo Windisch, ”jotteivät ihmiset pääse sanomaan minulle: se on nyt sinun tyttäresi vuoro.”

Windisch nojaa kyynärpäänsä pöytään. Hänen kätensä ovat raskaat. Windisch hautaa kasvot raskaisiin käsiinsä. Kuisti ei kasva. On kirkas päivä. Kuisti putoaa hetkeksi paikkaan missä se ei ole vielä koskaan ollut. Windisch tuntee töytäisyn. Hänen kylkiluittensa alla riippuu kivi.

Windisch sulkee silmänsä. Hän tuntee silmämunat käsissään. Silmät vailla kasvoja. Silmät alastomina ja kivi kylkiluittensa alla Windisch sanoo ääneen: Ihminen on iso fasaani täällä maan päällä” Eikä Windischin kuulema ääni ole hänen omansa. Hän tuntee alastoman suunsa. Ja seinät ne puhuivat.

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille kirjallisuuden tuleva nobelisti”

2. Ekstralinkissä lisää Herta Mülleristä: ”Kirjallisuuden nobel 2009”

………………………………………………….

Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

Päivitys nappaa kiinni edellisen postauksen häntään. Tekeillä oleva romaanikäsis hyvän ja pahan problematiikasta syntyy hitaasti. Lähdetöistä ja muistiinpanoista huolimatta väliin on luettava uutta. Juuri nyt teologian tohtorin ja sosiaalietiikan dosentin Martti Lindqvistin kirjaa Hyvä, paha ja pyhä. (Otava 2002)

Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu
Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu

Lindqvist (1945 – 2004) pohtii miten paha tuottaa vihaa, pelkoa ja uhreja. Kaupallinen ja viihteellistetty paha myy ja tuottaa elämyksiä. Pahan käsittämättömyys sisältää yhtä hyvin historiallisia totuuksia kuin uhkan ihmisen tulevaisuudelle.

Lindqvist perkaa hyvää ja pahaa jatkuvasti vaihtuvista näkökulmista: klassinen teologia, uskontojen valta, ihmisten arkikokemukset, politiikka, petos, väkivalta, sadut ja sankarit, jopa Mikki Hiiri…

”Uskonnollisessa perinteessä pohdinta vie kysymykseen Jumalan ja Saatanan välisestä suhteesta. Toisaalta on sanottava, että Saatana on tosi. Elämä on osoitus siitä. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.”

Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi
Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi

Selasin eilen päiväkirjaani vuodelta 2001, ainoaa jonka olen jättänyt hävittämättä. Olin liimannut sivulle lehtileikkeen, joka on julkaistu jo ennen luvun alla olevaa kirjaa. Haastattelussa Lindqvist tiivistää ydinajatuksensa muutamaan riviin:

”Intialaisen viisauden mukaan on elettävä talonpojan, sotilaan, kauppiaan ja munkin elämää. Vasta kaiken sen koettuaan voi tietää mitä elämä on.

– Jokainen meistä hahmottuu maailmalle siitä roolista, jonka itselleen ottaa. Elämän aikana on tärkeää vaihtaa tätä roolia. Valtaosa päätyy siihen vasta jonkin kriisin kautta.

Lindqvistin mielestä tämän hetken arvojen mukaan elävä ihminen kadottaa elämän salaisuuden ja käsittämättömyyden sekä sen varjon alueen, jossa kiehtova ja kauhistuttava kohtaavat.

– On tärkeää, rehellistä ja arvokasta nähdä oma varjonsa ja kohdata oma outoutensa. Itse olen esimerkiksi terapiatyössä turvallisella mielellä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää olevansa paha.

Lindqvistin mielestä ihminen on olento, joka elää hyvän ja pahan leikkauspisteessä. Hän ei koskaan pääse eroon omasta varjostaan eikä pahan mahdollisuudesta. Tietoisuus tästä on monelta hukassa.”

……………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä: ”Toivon ja tuhon profeetat 2010”

…………………………………………………………………………….

Aivan ylittämätön kirjan aloitus

Esittelin edellisessä päivityksessä kaksikymmentä intensiivistä romaanin aloitusta. Jutun julkaistuani muistin aloituksen, joka lyö ne kaikki laudalta – samoin kuin kaikki muutkin mahdolliset aloitukset. Haen mielipiteelle perustelut Joseph Hellerin teoksesta Katso kuvaa. (wsoy 1989, suom. Seppo Loponen)

Heller (1923 – 1999) oli amerikanjuutalainen kirjailija, joka julkaisi romaaneja, näytelmiä ja novelleja. Kirjailija on meillä vähemmän tunnettu, maailmalla hänen jokainen julkaisunsa oli merkkitapaus.

Katso kuvaa lähtee liikkeelle Aristoteleesta, joka tarkastelee Homeroksen rintakuvaa – ja tätä kohtausta maalaavasta Rembrantista. Seurauksena on hillittömän letkeä antiikin tarinoiden ja filosofien elämänvaiheiden pyöritys, jota peilataan Euroopan uudistumisen aikaan 1600-luvulla.

Vaikuttaako tylsältä? Voin vakuuttaa, ettei ole jos historia edes hitusen kiinnostaa. Tai haluaa tarkastella elämää ja ajattelun perusteita kirjailijan tarjoamista yllättävistä näkökulmista.

Annetaan siis Hellerin kertoa miten aikalaistodistaja järkyttyi kuullessaan ylittämättömästä kirjan aloituksesta. (Jos et pidä Raamattua tähän sarjaan vertailukelpoisena kirjana, lue ekstralinkki jutun lopusta.)

Raamatunkuvitus, Gustave Doré
Raamatunkuvitus, Gustave Doré

”Vuonna 332 eKr Aleksanteri Suuri siirtyi Syyriasta Palestiinan halki Egyptiin julistautuakseen siellä faaraoksi, ja Ateenaan alkoi tihkua tietoja matkan varrella tavatusta heprealaisesta Raamatusta, jonka alkukappaleessa esitettiin maailmankaikkeuden luomisteoria.

Kertomus oli niin yksinkertainen, että häntä raivostutti ettei hän ollut keksinyt sitä ensin. Tulkoon valkeus, ja valkeus tuli. Mikä voisi olla helpompaa?

Siinä se oli kokonaan, muutamassa kappaleessa.

Alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Miksei hän itse ollut sanonut sitä? Se oli paljon selkeämpää kuin hänen oman mutkikkaan kosmologiansa Liikkumaton liikuttaja, Ajattelematon Ajattelija tai Liikkumaton Liikkeelle Paneva Voima.

Hänen oli annettava tunnustus noille juutalaisille, keitä olivatkin, mutta he myös suututtivat häntä. Kuinka kauan hän pystyisi salaamaan asian oppilailtaan?

Hän tiesi että keski-ikäinen mies, jolla oli oma kauan vaalimansa teoria, välittää yhä vähemmän siitä, pitääkö se paikkansa, ja yhä enemmän siitä, otetaanko se todesta ja saako hän siitä kunniaa elinaikanaan.

Ja nyt tupsahti tämmöinen kirottu juutalainen Raamattu pahimpaan mahdolliseen aikaan. Tämän rinnalla hänen Metafysiikkansa jäisi armotta toiseksi.”

………………………………………………

Ekstralinkissä ”Raamattu on romaanin kaltainen, eikä historiallinen oppikirja.”

……………………………………………..

”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

Tässä alkuviikon pikapäivitys. SOS-mediassa profiilikuvani on Pecos Bill, ”Teksasin tarumainen sankari”. En voisi kuvitella hänen haeskelevan kasvoilleen trikolorin sävyjä. Muiden tekemänä arvostan heidän myötätunnon osoitustaan. Onhan tavoitteemme yhteinen, jo Ranskan vallankumouksessa (1789) kirjattu: ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo”.

Kuoleman ja kaaoksen hetkellä voi olla naiivia väittää kulttuurin voimistavaan vaikutukseen. Näin kuitenkin ajattelin terrorismia ja kasvanutta turvattomuutta funtsiessani. Nappasin yöpöydältä nobelistiin kirjan ja käänsin ensimäisen, satunnaisen sivun Tomas Tranströmerin kootuista. Tekstin symboliikka haaroo moneen suuntaan ja kiteytyy otsikon lauseeseen:

Soitan Haydinia mustan päivän päätteeksi

ja tunnen käsissäni selkeän lämmön.

Koskettimet tahtovat. Lempeät vasarat lyövät.

Sointi on vihreä, eloisa ja hiljainen.

Sointi sanoo, että vapaus on,

että joku ei maksa keisarille veroa.

Työnnän käteni haydntaskuihini

ja matkin ihmistä, joka katselee maailmaa levollisesti.

Vedän haydnlipun salkoon – se tarkoittaa:

”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

Musiikki on lasitalo rinteellä,

jolla kivet lentävät, kivet vierivät.

Ja kivet vierivät suoraan läpi,

mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.

…………………………………..

Ekstralinkissä lisää Tranströmeristä.

………………………………….

Panu Rajala, plagiaatit ja maailmankirjallisuus

SOS-media hälisee väitteestä, että Panu Rajalan Intoilija, Fotografin muistikuvat, olisi plagiaatti koska Rajala on upottanut romaaniinsa Inhan muistiinpanoja sellaisenaan. Kiistaa ei käydä siitä, että se olisi tekijänoikeuksien vastaista, tai siitä etteikö lähteitä olisi mainittu.

Ne, joita asia närästää, esittävät, että lainaukset pitäisi merkitä muusta tekstistä erottuvaksi. Toiset ovat sitä mieltä, että Rajalalle on sattunut lapsus kiireen keskellä. Minusta tuntuu mahdottomalta, että kokenut kirjailija merkitsee lähteet ja olettaa, ettei kukaan huomioi niistä kaivettuja lainauksia. Uskon, että Rajala on käyttänyt tekstiä hyvässä uskossa autenttisuutta tavoittelevaan fiktioon.

Kantani kiteytys löytyy Mustasta runokirjasta (Like 2000) koko teksti löytyy myös Hannu Mäkelän toimittamasta antologiasta Päivistä parhaimmat (Otava 2001)

”Ja kun varastan, haluan varastaa niin että kaikki näkevät, rehellisesti.”

Selailin aamulla myös lehtileikkeitäni. Harmi, etten ole merkinnyt papereiden kulmaan vanhan Hesarin päivämäärää. Lainaan tähän muutaman rivin Jukka Petäjän kokoaman jutun alusta:

”Onko ihmisellä tekijänoikeus omaan elämäänsä? Onko kuollut ihminen kirjailijalle vapaampaa riistaa kuin elävä? Onko kaunokirjallisella ilmaisulla yksiselitteiset laissa määritellyt juridiset reunaehdot? Kysymykset ovat yksinkertaisia, vastaaminen ei /…/

Laki ei voi määritellä, mihin kirjallisuudessa loppuu kirjailijan oma elämä ja mistä alkaa toisten elämä, se jota kirjailija ei saisi käyttää tai työstää omassa teoksessaan.”

Summa summarum: tähän(kään) juttuun ei mielipidettäni kaivata. Mutta jos minulla olisi vielä uusi ja kokonainen elämä käyttämättä, tekisin väitöskirjan lainauksista maailmankirjallisuudessa. Tietystä kulmasta katsottuna merkittävää kirjallisuutta ei ole ilman aiemmin kirjoitetun lainaamista ja varastamista – huomaamattomasti tai huomiota herättävästi.

……………………………

Ekstralinkissä varastetaan 164 kirjan nimeä: ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”.

…………………………

Syntymäpäivän kunniaksi pyysin päivityksen Aleksis Kiveltä

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi täyttää lauantaina 181 vuotta. Annetaan miehelle mahdollisuus päivittää blogi. Hänen ajatuksensa ja kuvauksensa käy hyvin yksiin päivänkohtaisen tilanteen kanssa.

Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters
Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters

Kivi kirjoittaa ikuisesta aiheesta komeasti. Kuoleman riveille kiertyy jylhää ja kirpaisevaa kauneutta. Kyse on samasta asiasta, jota Martti Lindqvist puntaroi vuonna 2002 julkaisemassaan kirjassa Hyvä, paha ja pyhä:

”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme. Samalla paha on myös ’outo ystävä’. Sanon näin, vaikka en osaa oikein perustella sitä.”

Kiven Sota on psykologisesti tarkkanäköinen runo. Lukekaa ja kerratkaa kuinka voittaja riemuitsee ja hourailee sekopäisessä ja kuvitellussa kunniassaan. Vallastaan juopuneiden johtajien harhoissa on tänäänkin kyse samasta sokeasta asenteesta.

Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja
Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja

S O T A

Jo leimuuvat tuliset viirit, / Kaks joukkoa tanterell’ seisoo, / Kuin ukkosen pilveä kaksi, / niin uhaten toinen toistans. / He ryntää päin / Ja yhteen iskee, / Kuin aalto ja karinen ranta, / Ja alkavi hirveä leikki.

Käy ympäri ankara kaiku / Kiväärein ja tykkien jyskeest’ / He, oksentain tulta ja savuu / Nyt antavat kuoloo kylmää, / Ja torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.

Kuin tuhanten koskien melske, / Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää / Se kuolon ja kunnian pelto, / Ja pilvenä savu kiirii. / Ja pilvien yös’ / Käy sankarlauma / Kuin peikkojen synkeä parvi, / Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.

Ja voitettu pakenee viimein, / Kuin murrettu, huokaava laine, / Hänt’ vainoen voittaja seuraa, / kuin riehuva myrskyn kierros, / Ja riemuitsee / Ja houraileepi, / Kosk’ kunnia päällensä loistaa, / Kuin kirkkaus taivasten taivaast’.

Mut kaatuneen sankarin sielu / On astunut korkuuden linnaan, / Ja, hymyten autuaas’ rauhas’ / Hän katselee tannert’ allans: / Siell’ torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.”

…………………………………………..

 Ekstralinkki: ”Nobelisti ja maailmanlopun sota”

………………………………………….