650 miljardin euron varainhoitaja sijoittaa 100 miljoonaa euroa työhuoneeni kiinteistöön

Päivän postaus on lyhyt ja ytimekäs. Mutta tähän palataan, kun draama tiivistyy. Työhuoneeni kiinteistön omisti työeläkeyhtiö Varma. Toissapäivänä saamani sähköpostin mukaan ”Varma on sopinut kiinteistön myymisestä Aberdeen Standard Investmentsin hallinnoimalle yhtiölle.”

Lehdissä on kaupan seurauksista täysin harhaanjohtavaa tietoa: ”Aberdeenin tarkoituksena on käyttää tämä vuosi suunnitteluun ja aloittaa rakennustyöt vuodenvaihteessa.”

Aamulehti 8.2.2018

Tiedusteluuni miten kauan voin jatkaa työhuoneellani, vastattiin näin: ”Aberdeenin kehityshanke alkaa maaliskuun alusta. Muuttoaikataulu on helmi- maaliskuun vaihteessa. Pidämme yhteisen vuokralaisia koskevan hankkeen tiedotusillan maaliskuun alussa.”

Vuokrasopimuksessani on kolmen kuukauden irtisanomisaika. Aberdeen aikoo heittää minut pihalle kolmen viikon kuluttua. Samaan aikaan, kun he pitävät asiasta infotilaisuuden. Yhtiö tarjoaa kiinteistöstä ”väistötiloja”. Itselläni on kesken kolme sovittua, aikataulutettua ja tulevaisuuden kannalta tärkeätä työtä. En voi mitenkään järjestää kamojen kasausta tähän väliin vaikka saisin apua pikamuuttoon. Nähtäväksi jää, miten sovitellaan näkemykset minun ja 650 miljardin euron yhtiön välillä.

Uusi omistaja: ”Aberdeen Standard Investments on maailman johtavia varainhoitajia, joka toimii osana Standard Life Aberdeen -sijoitusyhtiöryhmää. Yli tuhat sijoitusammattilaista hallinnoi lähes 650 miljardin euron varallisuutta 80 maassa. Suomessa parinkymmenen hengen toimisto vastaa noin miljardin euron kiinteistövarallisuudesta. Yhtiöllä on 1,2 miljoonaa osakkeenomistajaa ja se on listattu Lontoon pörssissä. Standard Life Aberdeen muodostettiin Standard Life PLC:n ja Aberdeen Asset Management PLC:n yhdistyessä 14. elokuuta 2017.”

Ja sitten kiitollisuudenaiheet: olen saanut tehdä työtä ainutlaatuisessa miljöössä 17 vuotta. Tehdas huokuu historiaa. Pyynikin Trikoon perusti Alfred Kordelin 1903. Tänään kiinteistössä on mikroyrityksiä ja eri alojen taiteilijoita. Vuokrattavaa pinta-alaa on yhteensä 34 000 neliötä. Vuokrani on ollut vähintään kohtuullinen, sijaintiin nähden halpa.

Saneerauksen jälkeen apurahoituksen varassa työskentelevällä kirjailijalla on tuskin varaa työhuoneeseen tässä kiinteistössä. Todennäköisimmin työ jatkuu muualla. Mielenkiintoista katsoa, mistä löydän yhtä hyvällä hengellä täyttyneen miljöön. En epäile, etteikö niin käy.

Lopuksi muutama säe 365 runon kokoelmastani Babel, jota olen täällä useasti lainannut. Sellainen on ajatus, että meistä jokainen voi olla maailmankaikkeuden keskipiste. Niin kuin minä täällä kirjoittaessani. Ja sinä tätä lukiessasi. Mikä lopulta on yksi ja sama asia.

……………………………….

Universumin verkko kutoutuu kahden vesistön välissä

kaiken olevan keskipisteessä

etelässä uimaranta ja 46 metrin syvä

pohjoisessa soraharju ja Haulikallio

idässä Joseliininniemi ja kaupungin korttelit

lännessä Lapiosaari ja Pyhäjärven selkä:

kartan tasokoordinaatit: N 6822111 – E 325721

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Vuodelta 2014: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

2. Vuodelta 2010: ”Kulttuurin seinät vai sisältö?”

………………………

Olen Mies isolla ämmällä

Sattuipa silmiin sos-mediassa jaettu Markkinointi&Mainonta -lehden juttu, jossa rankattiin miesten seksikkäimmiksi koetut luovat ammatit. Tulosta nimitettiin tutkimukseksi. Minusta se vaikuttaa mielipidekyselyltä. Olkoonkin, että takana on Pennsylvanian yliopiston tutkimusryhmä.

Tutkimuksessa pärjäsivät runoilijat, sen sijaan ”mainosalassa ja puutarhanhoidossa ei ole seksuaalista vetovoimaa.” Nyt on todistettu miten hienon valinnan tein vaihtaessani seitsemäntoista vuotta sitten kaupalliset ja graafiset hömpötykset kirjailijan ammattiin. Tosin… tutkimuksen tuloksen voisi kääntää myös toisinpäin. Ilkka Kanervan mielestä ”puutarhanhoito” on niin seksikästä, että siihen voi vaihtaa ulkoministerin hommat.

Maalaus (rajattu) J.W. Waterhouse 1896.

Oman ammatin vaihdossa ajattelin muutakin kuin seksiä. Että tätä hommaa voi tehdä ja oppia uutta hautaan saakka. Nähtäväksi jää. Kirjailijan kehtasin merkitä veroilmoitukseeni vasta kuudennen kirjani kohdalla, kun Marilynin hiuspinni valittiin Runeberg-palkintoehdokkaaksi ja Hesan kaupunginkirjaston Varjo-Finlandia -listalle.

Ystävät hyvät, niin tai näin, tutkimuksen yllättävä tulos vaatii paiskaamaan teitä Perjantairunolla. Juuri nyt, ”Me too” -kampanjoiden ja ahdistelukohujen keskellä teksti sopii kuin porkkana lumiukon pärstään. Omistus kaikille narsisteille, joiden mielestä valta oikeuttaa kunnioittamisen sijasta alistamiseen. Säkeet löytyvät kokoelmastani Satakieli! (Like 2008).

NAINEN JA NARKISSOS

Olen Mies isolla ämmällä,

elän henkeni edestä. Minulla on

kahdeksankulmainen teräskalu ja

lasikattojen lävitse putoilevat sanojeni kivet.

Hyppään joka kelkkaan ja lasken kaikki alleni, ratsastan

auringon laskuun kuin Pecos Bill

kaulaliina lepattaen ja pölypilvet perässäni.

Olen täynnä kuin tuulipussi,

kurotan kaikkiin ilmansuuntiin –

olen yhden yön arkeologi ja lumituiskujen Tarzan.

Katsokaa takapuoltani,

se on tennispalloa tiukempi

ja siemeniä riittää vaikka pellon kylväisin.

Kolkuta rakkaani, niin sinulle avataan,

tuo minulle sinfonia soittorasiassasi.

Älä pelkää, että kaikki päättyy hyvin.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1.”Pyydät kuvittelemaan väliimme pingotetun köyden ja tulen, joka polttaa sen poikki.”

2. Sydämeni räytyy ja riemuitsee.

…………………………

Markkinointi&Mainonnan lainaama alkuperäinen teksti luovien ammattien vetovoimasta.

…………………………

”Todella veteliä preludeja koiralle” 

Kun kuulet pari ensimmäistä piano-akordia, et voi erehtyä. Jos säveltäjän nimi ei heti muistu mieleen, hän on Erik Satie. Ja biisi on Gymnopédie No.1. Kun tekee jonkin asian täysin totutusta poikkeavalla tavalla, tulos jää laakista mieleen.

Erik Satie, kuva: thelistenersclub.com

Olen usein lainannut muutamaa riviä Raymond Carverin esseestä. Juttu pitää paikkansa kaiken lajin luovassa työssä ja leikissä: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Satie (1866 – 1925) sai kuvataiteista impressionistisia vaikutteita musiikkinsa. Hän kirjoitti myös absurdeja, lyhyitä tarinoita, joiden omaleimaisuudelle on vaikea löytää vertailukohteita. Kenties Daniil Harms, Jorge Luis Borges tai unkarilainen István Örkény minuuttinovelleineen voisivat olla sukulaissieluja.

Kapakkapianistista ja Pariisin konservatorion ”laiskimmasta oppilaasta” kehkeytyi lopulta vuosisadan vaihteen nuorten avantgardistien esikuva. Elämäntyyli vahvisti boheemin mainetta: ”Ja kaikki minua kohdannut onnettomuus on Musiikin syytä. Siitä taiteesta on ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä: se on saattanut minut riitoihin monen tärkeän, erittäin arvokkaan, vähintäänkin sivistyneen, täysin kunnollisen ihmisen kanssa.”

Satie asui muutaman neliön kopissa, jonka ovi ei mahtunut aukeamaan sänkyä siirtämättä. Hän hankki seitsemän samanlaista samettipukua ja käytti niitä aina tyyliään vaihtamatta. Hän perusti myös oman kirkon, jonka ainoa jäsen hän itse oli. Hänen erikoisin sävellyksensä lienee Vexations, kahdeksantoista nuotin melodia, joka on tarkoitettu toistettavaksi 840 kertaa peräkkäin. Esitys kestää vuorokauden.

Otso Kantokorpi, kulttuurikentän moniottelija, toimittaja, kriitikko, tietokirjailija… perusti 1994 kustannusosakeyhtiö jack-in-the-boxin, joka toimi vuoteen 2003 saakka ja julkaisi viisitoista kirjaa. Ehkä merkittävin julkaisu oli nobelveikkauksiinkin yltäneen John Ashberyn Vuokaavio, modernin runouden järkälemäinen merkkipaalu Leevi Lehdon suomentamana.

Vuonna 1996 Kantokorven kustantamo julkaisi Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat, jonka Silva Kauko suomensi. Ohut kirja, viisikymmentäseitsemän sivua, parikymmentä juttua. Satien tarinoita on dramatisoitu näyttämölle, kirjan voisi vielä löytää divarista tai kirjastosta.

Otsikossa mainittu preludin nimi on tyypillistä Satien parodiaa. Kun hänen sävellyksiään moitittiin muodottomiksi, hän alkoi säveltää ”Päärynänmuotoisia kappaleita”. Säveltäjän työkalupakki on kaikille sama, samoin kirjailijan äänteelliset aakkoset (tai kuvasymbolit). Kyse on assosiaatiokyvystä, elementtien ja asioiden yllättävästä yhdistämisestä. Satien esimerkkitarina on lyhyt. Minua se huvittaa suuresti. Siinä on jotain enemmän kuin silkassa huumorissa:

HUIMAUKSESTA

”Ollessani kerran maalla erään ystäväni kanssa puhuimme huimauksesta. Ystävääni ei ollut koskaan huimannut. Havainnollistin hänelle huimausta monta kertaa muta täysin tuloksetta. Ystäväni ei kyennyt ymmärtämään ahdistusta, jonka voi tuntea nähdessään katontekijän työskentelevän korkealla. Kaikille huomautuksille, joita minä esitin, ystäväni vain kohautti olkapäitään, mikä ei ole kovin kohteliasta eikä kovin ystävällistä.

Äkkiä näin rastaan, joka istahti oksan päähän, korkean oksan, vanhan oksan päähän. Eläimen asento oli mitä vaarallisin… Tuuli huojutti vanhaa oksaa, johon eläinparka takertui pienin kouristunein käsin.

Käännyin seuralaiseni puoleen ja sanoin: – Katsokaa, tuo rastas saa minut kananlihalle ja minua alkaa huimata. Nopeasti, kannetaan patja puun alle, sillä jos lintu menettää tasapainonsa, se katkaisee varmasti selkänsä.

Ja tiedättekö, mitä ystäväni vastasi?

Kylmästi,… yksinkertaisesti: – Olette pessimisti.

Ihmisten vakuuttaminen ei ole helppoa.

………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Musiikkia ja assosiaatioita: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. ”Joidenkin henkilöiden elämään alkaa kasautua Kristus-efektiä”

………………………………

Erik Satie – Gymnopédie No.1

………………………………

”Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa.”

Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2016. Seuraavana vuonna teokselle myönnettiin Tulenkantaja-palkinto, joka on Aamulehden ja Tulenkantajien kirjakaupan perustama palkinto teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä Euroopassa.

Hanna Weselius, kuva: Aleksi Poutanen

Alma! ehti olla lukulistalla vuodenvaihteeseen saakka, jolloin poimin pokkarin matkalukemiseksi Akateemisesta. On palkittuja kirjoja, jotka on helppo tunnustaa ”hyviksi” ja kirjallisilta ansioiltaan korkeatasoisiksi, mutta jotka eivät iske minuun emotionaalista kipinää. Alma! on molempia, palkintojensa arvoinen, lukukokemuksena ja kieltään elämyksellinen.

Weselius (s.1972) on kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa. Ja ettei ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuus jäisi epäselväksi, hän myös laulaa ykkössopraanoa Koiton laulu -kuorossa.

Weselius määrittelee työtään itse: ”Minulle kirjoittaminen ja valokuvaaminen eivät ole mitenkään erillisiä asioita, kirjoitan valokuvista. Valokuvissani olen käsitellyt samantyyppisiä asioita kuin kirjoitustyössäni. Kaikki on enemmän tai vähemmän sitä samaa kysymystä.”

Hanna Weselius: Cugnus Vulgaris

Tulenkantaja-palkinnon perusteiden mukaan: ”Alma! on loistavasti kirjoitettu, täynnä upeita lauseita ja kieltä, joka luo alati uusia yhteyksiä ja synnyttää kuvia.” Kyllä, totta vieköön, kerronnallisessakin otteessaan Alma! on hyvin visuaalista ja rikasta kieltä.

Kirjan ydin on historiallinen analyysi naisen osasta. Romaani liikkuu mm. 1900-luvun alun Wienissä, New Yorkissa 1945, lähimenneisyydessä ja nykypäivässä. Kaikesta huolimatta pokkarissa on vain parisataa sivua. Tarina kulkee kaleidoskooppimaisena, lukujen vaihtuessa kerrontaan helähtää aina uusi näkökulma.

Alma Mahler on romaanin historiallinen keskushenkilö, mutta mukana ovat niin kuvataiteilija, yökerhotanssija kuin lastenvalvojakin. Suhdettaan kirjan henkilökuviin Weselius määrittelee: ”Myös tarina taidemaalari Oskar Kokoschkan Alma Mahlerista tekemästä luonnollista kokoa olevasta nukesta on totta. Minä en olisi keksinyt sellaista. Jos keksin henkilön, hän on todella tavallinen, ja hänen elämänsä tapahtuu ihmisen sisällä. Henkilöni eivät tee mitään kirjassa, he vain ajattelevat.”

Weselius kirjoittaa ilman suoraa dialogia ja käyttää runsaasti apostrofia, puheessaan ja ajatelussaan poissaolevan puoleen kääntymistä: ”Alma, Alma miksi sinä annat tämän tapahtua?/…/ Sinä istut pianojakkaralla ja vääntelet käsiäsi kuin Sylvia Plath.” Rakenteelliset ja kerronnalliset ratkaisut luovat tekstiin lyyrisen ja meditatiivisen otteen.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan useita toisiinsa kietoutuvia teemoja ”naisen osasta”, sukupuoleen kohdistuvista odotuksista ja oletuksista, tukahdutetuista tunteista, mutta myös rajojen rikkomisesta.

Säveltäjä Gustav Mahlerin vaimo Alma asettuu muiden naiskuvien peiliksi ja romaanin perustaksi: ”Tältä pohjalta ne ovat luoneet sinun mukaasi nimetyn, laajalti tunnetun käsitteen, jota ovat jälkeenpäin, kaikin mokomin, itse itselleen antamallaan luvalla soveltaneet kenen tahansa kuolleen säveltäjän keneen tahansa leskeen joka uskaltaa sanoa sanankin miesvainajansa sielunelämästä tai edes omastaan. Tämän käsitteen nimi on The Alma Problem. Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa.”

Summa summarum ja lukukokemukseni kiteytys: Weselius käsittelee feministiset teemansa vakuuttavasti ja saa historian ja nykyhetken ottamaan tulta tosistaan. Tarinallinen muistijälki on silti alkanut haalistua. Kieli sen sijaan ei. Ilmaisu karttaa kaikkea tavanomaisuutta. Arkisiinkin havaintoihin avautuu persoonallinen näkökulma: ”Kupit ja lautaset irvistelevät, pahvilaatikko huutaa suu auki.”

Itseäni on aina rieponut kritiikkien kliseinen, lattea ja mitäänsanomaton lopetus: ”Jään mielenkiinnolla odottamaan…” En odottele. Mutta lupaan lukea. Weseliuksen rima on korkealla.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Paperi T ja nobelistin esimerkki. ”Tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä.”

2. Tusinaproosan tunnusmerkki?

…………………………………………….

Teemu Laajasalo: ”Armo loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama.”

Teemu Laajasalo aloitti Helsingin hiippakunnan piispana 1.11.2017, Irja Askolan jäädessä tehtävästä eläkkeelle. Nyt näyttää siltä, että piispanviran luottokorttilaskuissa on pitkäaikaisia epäselvyyksiä. Myös etuuksien käytössä kohtuuden ja hyvän maun raja on ylittynyt. Luin juuri Laajasalon vuoden takaista haastattelua verkosta – samassa siunaamassa koneelle kilahti sähköpostia.

Kirkon ulkomaanapu markkinoi minulle toimintaansa, koska olen silloin tällöin lahjoittanut pienen summan tai hankkinut ”Toisenlaisen lahjan”. Testamentin mahdollisuuttakin on tarjottu. En itse kuulu kirkkoon. Eropäätös on jo parinkymmenen vuoden takaa.

Yhtäaikaiset informaatiot ottivat toisistaan sen verran kipinää, että tein provosoivan kuvamanipulaation. Hyvän maun rima värisee kannattimillaan, mutta päätin kuitenkin julkaista kuvan. Asiat ovat harvoin joko tai. Ja vaikka olisivatkin, juttuni johtopäätös on aivan muualla: minussa itsessäni, ehkä sinussakin.

Näyttää siltä, että Laajasalon elastisesta omatunnosta vedetään ne tavanomaiset johtopäätökset ja uhkaillaan kirkosta eroamisella. Ja toisin päin. Sosiaalipolitiikan proffa ilmoittaa, ettei osallistu enää samoille kirkollisvaalilistoille Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtajan, Johanna Korhosen kanssa, joka vaatii taloussotkuille selvitystä.

Tarjotaan puheenvuoro piispalle itselleen. Ote haastattelusta löytyy Kodin kuvalehden verkkosivulta 13.4.2017, jolloin Laajasalo oli vielä Kallion kirkon kirkkoherra:

”Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä. Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla. Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.”

Mitä minun tästä tulisi ajatella? Että armon automaatti kuittaa arveluttavatkin teot? Että hyväosaisten pitäisi tyytyä edes kohtuuteen? Ja vielä: että apurahakirjailijan ei kannata hassata hyväntekeväisyyteen? Että Kirkon ulkomaanavulle on turha lahjoittaa, koska nälkää näkevät yöpyvät pakolaisleireillä ja piispa Kuninkaan sviitissä?

Johtopäätökseni on tämä. Kävelen peilin eteen ja kysyn itseltäni: ”miten minä hoidan oman tonttini?” Muuttuuko maailma jos annan toisten tekojen ohjata käytöstäni? Miten helppo onkaan paheksua muiden käytöstä vaikka omassanikin on toivomisen varaa? Kirkon rahankäytön valvonta näyttää olevan mennen maailman puuhia. Toivottavasti kuva nyt kirkastuu. Omalta tililtäni lähtee edelleen vaatimaton kymppi kuussa Kansainväliselle solidaarisuussäätiölle. Ja joskus jotain myös Kirkon ulkomaanavulle.

Julkaisin kaksi vuotta sitten kokoelman Piru parka – pessimistin aforismit, En tosin omalla nimelläni, vaan asialla oli alter egoni Onni Vähälä. Tällainenkin kiteytys kirjasta löytyy: ”Kun et anna rahaa hyväntekeväisyyteen, voit olla entistä varmempi ettei se kuitenkaan perille mene.” Lopetan runoon, joka löytyy maailmantilanteen päivittävästä kokoelmastani Babel (Palladium Kirjat 2013).

Dadaabin pakolaisleiri, Kenian ja Somalian raja. Kuva: Thomas Mukaya

Afrikan sarvi – kaunis nimi

kuin Yksisarvinen, Merenneito tai Serafi

jotka luotuaan Jumala päätti jättää ne näkymättömiksi.

Afrikan sarvi on jäänyt vettä vaille ja kärsii,

sen kaakkoiskulmaan on kasvanut

maailman suurin pakolaiskeskus:

”Iisha-tyttö syntyi akaasiapuun alle

Kenian ja somalian rajalla viime viikolla.

Kymmenientuhansien muiden tavoin

Iishan äiti oli kävellyt viikkojen matkan

kuivuuden koettelemasta Somaliasta kohti Kenniaa.

Viimeisillään raskaana oleva äiti kantoi mukanaan

viittä lasta kohti Dadaabin pakolaisleiriä.

– Kävelimme 22 päivää pelkän veden voimalla.

Synnytyksen jälkeen en ole syönyt mitään.”

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Irja Askola: ”He ovat Väärässä”

2. Jumala loi ihmisen kuvakseen – tuliko tehtyä sekä priimaa että sekundaa?

……………………………………………..

Päivän tilanteen kuvauksena pirun pelottava

Päivityslistalla odottaa proosaa, faktaa ja fiktiota. Juha Hurmeen Niemi on luvun alla, Hanna Weseliuksen Alma! sietäisi kehua ja Xinranin tietokirja Kiinan kadotetuista tyttäristä on mielenkiintoinen peili myös maan nykytilaan. Erik Satie tunnettiin säveltäjänä, mutta hän on kirjoittanut myös mainioita, ”borgesilaisia” juttuja. Ja jos ette muistaneet, Muhammad Ali kävi kanveesissa uransa otteluissa neljä kertaa. Mutta näistä myöhemmin.

Kävi kuitenkin kuten usein aiemminkin. Eteen osui niin mielenkiintoinen teksti, että sehän oli saatava päivitykseen saman tien. Robert Duncan (1919 – 1988) oli palkittu amerikkalainen runoilija. Hänen tekstinsä ponnistavat ilmaisun uudistajien perinteestä 1900-luvun taitteessa: Pound, Williams, Lawrence…

Kotihyllyä kolutessa löysin sattumoisin Duncanin tekstin ”The Dreamers”, joka on julkaistu koottujen runojen valikoimassa 1950. Käänsin tekstin rennoin rantein. Suomennoksesta tuli runona komea teksti. Mutta ennustuksena – tai tämän päivän tilanteen kuvauksena pirun pelottava. Pidemmittä puheitta: Uneksijat.

Kuva sivustolta: therealgist.com

Jo sekoittelee nero turhan stydin drinkin.

Päivät viettää horteissaan.

Eikä meistä ole häntä hereille havahduttamaan.

Ja oma elämämme silkkaa unta vaan,

kuin kuusimetsän varjoissa

häilyisimme yössä pitkin päivää.

Myrkkymaljaansa jo nero sekoittaa.

Ja kaikki kelluessaan kimaltaa.

Koko meidän jengi

sen taikapyörteissä kiepsahtaa. Kevyesti

kaikki elämältä maistuu.

Mutta me olemme voimaa vailla

kuin puoliunessa ilman tulta ja tappuraa.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Neuvostopanssarit Budapestin kaduilla

2. Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

……………………………………………..

Stockmannin Tiernapojat ja rasistiset stereotypiat?

Tampereen Stockmann oli ensimmäinen työnantajani. Kun perustin myöhemmin yhtiökumppanini kanssa mainostoimiston, ensimmäisiä asiakkaitamme oli samainen Stockmann: valokuvausjärjestelyjä, päivälehti-ilmoituksia ja kanta-asiakasmarkkinointia. Toimisto kasvoi ja luovuin vastuista vasta vuosituhannen vaihteessa. Vapaana kirjailijana olen ehtinyt olla seitsemäntoista vuotta.

Kuva sivustolta: nmaahc.si.edu

Kaikesta huolimatta… ja juuri sen tähden tulee seurattua myös mainontaa ja kaupallisia viestejä. Joulun alla luin miten Stockmann poisti sos-mediasta videon, jossa Helsingin tavaratalon henkilökuntaa esiintyy Tiernapoikina. ”Video oli ehtinyt olla julki neljä päivää ja se poistettiin 23. joulukuuta. Video sai kritiikkiä somessa, koska videolla yksi henkilöistä esiintyi kasvot mustaksi maalattuna.” Rasismikortti tehosi: ”Harkintakykymme petti”, tavaratalo tiedotti. Kaupallisesti se saattoi näinä aikoina olla viisas veto.

Toki olen tietoinen 1900-luvun taitteen rasistisista stereotypioista, joissa koomikko sotki naamansa, veti valkoiset hansikkaat käteensä ja esitti mustaa. Tai siitä, että meillä julkaistiin vielä 1975 lastenkirja Meidän pihan mustanaamat.

Luettuani Stockan Tiernapojista, ajattelin avata hieman historiaa. Ettei tulisi pysähdyttyä heti ensimmäiseen ajatukseen, joka päähän pälähtää. En pidä siitä, että kaikki asiat puristetaan yksioikoisesti saman tuutin läpi. Tulee mieleen neuvostodiktatuuri, jossa ideologisesti epäilyttäviksi osoittautuneet henkilöt retusoitiin myöhemmin kuvista pois. Väinö Linnan sanoin: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Ennen kuin ehdin päivittää blogia, luin lapsuudenaikaisen tiernapoikaporukkamme Knihdin tekstin. Uskallan lainata sen tähän, koska hän oli julkaissut sen fb:ssä. Ja toinen syy: tuskin olisin laatinut yhtä perusteellista selontekoa keskiajalta periytyvän kuvaelman historiasta. Todellisen pahiksen rooli oli minulla: Herodes, joka vallanhimonsa huumassa tapatti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset.

”Kun kiersin Tiernapoikien Knihtinä Tampereen kapakoita, kahviloita ja firmojen pikkujouluja kahden vuoden ajan joulunalusviikot 1960-luvulla, minulle ja muille pojille oli selvää kuka on näytelmän öykkäri. Herodes, vallastaan mustasukkainen ja mielipuoli stryranki. Tiernapojat, tähtipojat, kertovat Matteuksen evankeliumin Idän tietäjät -tarinan (Matt.2:1-12) laulunäytelmänä/kuvaelmana teatterin keinoin. Siinä kerrottiin kansalle, miten erilaiset ja eriväriset kansakunnat saapuvat Jerusalemiin kumartamaan Messiasta profeettojen ennustusten mukaan.

Kreikankielinen UT käyttää Ilmestyskirjassa sanaa etnos, kun se kertoo siitä, miten kansakunnat kokoontuvat Jumalan valtaistuimen eteen. Murjaanien kuningas edustaa yhtä idän kansoista ja kysyy Herodekselta missä se vastasyntynyt kuningas on. Hän tuli kumartamaan uutta kuningasta. Hän eroaa habitukseltaan skandinaavisista kruunupäistä. Onko sen toteaminen teatterin keinoin rasismia?

Kuvaelman alun miekkailukohtaus kertoo myös Pyhän maan historiasta, johon liittyvät valloittajien taistelut milloin miltäkin suunnalta esim. mamelukit, roomalaiset, ottomaanit. Meidän ryhmässämme Murjaanien kuninkaana oli kaverimme, joka oli turkkilainen (tataari) ja muslimi. Vaikka hän oli tummahipiäinen, teatterimaskia hänellekin laitettiin. En mitenkään osaa nähdä tämän tradition liittyvän blackface -ilmiöön.

Muuten, espanjalaisessa Los Reyes -perinteessä (kuninkaat, viittaa idän tietäjiin) yksi kuninkaista on musta. Jos siihen ei saada mustaa, kuningasta esittävä maskeerataan. No, jos mietitään juutalaisen esittämistä, natsien lanseeraama keltaiselle pohjalle piirretty Daavidin-tähti viittaa Hitlerin rotuoppiin alemmasta rodusta. Daavidin tähdellä merkitty näyttelijä ei minusta sinänsä ole rasistista, jos se on relevantti ele suhteutettuna näytelmän muihin rooleihin.”

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Aivan ylittämätön kirjan aloitus 

2. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

…………………………………………….

Vuoden mittainen rakkausruno

Kiinalaiset viettävät uutta vuotta muutamaa viikkoa myöhemmin kuin me. Ajankohta osuu tammi-helmikuun kanttiin ja vaihtelee vuosittain. Kiinalainen horoskooppi perustuu eläinmerkkeihin, jotka toistuvat kahdentoista vuoden sykleissä. 2017 oli kukon vuosi, alkava kuluu koiralle. Olen itse jänis.

Kuva: dreamstime.com

Päivitän postaukseen vuoden kiertoon puristetun runon (alkuperäinen löytyy kokoelmasta Babel, 2013). Teksti on silkka rakkausruno, mutta mitä muuta täällä tarvitaan? Raymond Carverin säkein: ”Saitko tältä elämältä / mitä halusit, kaiken jälkeen? / Sain. / Ja mitä halusitkaan? / Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni / rakastetuksi tässä maailmassa.”

Ystävät hyvät: toteutuvia toiveita tulevaan koiran vuoteen!

Kuva: ru.pngtree.com

älä unohda meitä kun noitapilli

roomalainen kynttilä ja Karjala takaisin

ilotulite tykinlaukaus ja tähtisädetikku

älä unohda jos pakastinta kylmempi ja pilkkoa pimeämpi

Suomi sota sisu Sibelius ja suojasää

edelliskevään eloon heräävä hautausmaa

älä unohda kun vedestä nousee miljardeja

koskikorentoja surviaisia sääskiä ja sudenkorennot

saavuttavat sukukypsyytensä

älä unohda kun Karhunlaukka levittää tuoksuaan

kun savesta ja syljestä rakennetut pääskyjen pesät

lintujen parvet lämpimistä maista ja

Laulu tulipunaisesta kukasta

älä unohda kun tähkäpäiden yllä täysikuu

(valehtelisin jos väittäisin vihaavani kauneutta)

viinimarjat viiruvalmuskat kurkiaurat kelloköynnökset

ja radiosta J. Felicianon Listen To The Rain

älä unohda kun ensilumi kynttilät ja illan suurin potti

yli neljätoista miljoonaa euroa

kalenterin ensimmäinen ja viimeinen luukku

älä unohda kun taivaankaari tiheys teräsjää ja revontulet

kun televisiosta uutiset sää ja urheiluruutu

ja kello kiertyy vuoden viimeiselle minuutille: helan går

älä unohda kun murheita muistaa ken vois laulajan

kun illan varjoon himmeään myötä kaipuun jälleen jään

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Ateenan vuodenvaihde: ”Lähemmäs elämää”

2. Lisää kiinalaisista horoskoopeista ja uskomuksista: ”Jäniksen neuvo: avaa ovi, kun onni kolkuttaa”

…………………………………………….

Täältä löydät kiinalaisen horoskooppieläimesi ja luonteesi tulkinnan

……………………………………………

Syntymätön lapsi, Jeesus ja muut vapahtajat

Matteuksen evankeliumi 18:1-5

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”

Kuva sivustolta: centromedicoclinico.com

Ehkä se noin on. Rauhaan, onneen ja autuuteen tarvittaisiin lapsen puhdas ja avoin mieli, jota yksikään uskonto tai ideologia ei ole ehtinyt hämmentää. Ehkä ajattelin jotain tuollaista, kun kirjoitin runon vuosituhannen vaihteessa kokoelmaani Musta runokirja (Like 2000). Mielessä oli taatusti myös Stanley Kubricin 1968 ohjaama, maailman kaikkien aikojen paras elokuva 2001: Avaruusseikkailu.

Blogissa vieraili viime vuonna yhteensä yli 40.000 päivitysten lukijaa, tämä vuosi näyttäisi jäävän hilkun alle. Jatketaan ensi vuonna, mielenkiintoisia aiheita kyllä piisaa.

Tänään toivotan kaikille antoisaa joulun aikaa ja toteutuvia toiveita uudelle vuodelle! (Credo, latinaa: minä uskon)

Kuva, Stanley Kubrick / 2001: Avaruusseikkailu. Käsikirjoitus yhdessä Arthur C. Clarken kanssa

C R E D O

Tunnustus on vastahakoisesti

aukeava haava, jota sidon yhä uudelleen.

Kynttilän liekki huoneen nurkassa, tuli joka kytee

seitsemän sadepäivän jälkeen.

En tule valmiiksi. Olen kateellinen

sinulle, joka et elä täällä uskon varassa

vaan oman varmuutesi.

Minä uskon jumaliin, yhdessä ja erikseen,

Jeesukseen ja muihin vapahtajiin. Juudakseen,

jolle annettiin raskain taakka.

Uskon lapseen ennen kuin se on syntynyt.

Neljäntoista viikon ikäiseen sikiöön,

yhdeksän sentin mittaiseen.

Sillä on samanlaiset kädet kuin minulla,

sormenjälkineen ja kynsineen. Se leijuu

lapsivedessä kuin avaruuslentäjä,

jonka napanuora kiinnittää elämästä elämään.

Sydän sykkii, kierrättää verta ja happea.

Hämärässä hohtavat aivot

pergamenttia ohuemman ihon lävitse.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Ihmeellistä joulua 

2. Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

…………………………………………….

Tervehdys, te ihmelapset ja hitaasti kehittyneet ääliöt!

Päivitän aiheesta, joka on askarruttanut itseäni viimeiset parikymmentä vuotta. Miten jotkut ihmiset saattavat syntyä tänne aivan valmiina ottamaan maailman haltuunsa? Toisten kohdalla oman potentiaalin kasvu kestää koko elämän mitan.

Helsingin sanomat 8.11.2017

Aihe otti taas kipinää, kun kollega sos-mediassa väitti, että hän itse, kuten niin moni muukin hiipuu kirjailijana ikääntyessään: ”nuorena kirjoitin parhaiten, nyt kilkutetaan tässä apurahakirjallisuudessa ja pannaan ulos mitä sattuu.” Ymmärrän kärjistyksen. Ja senkin, että väitettä on saattanut värittää jokin aivan ulkopuolinen asia.

Entä säveltäjä Elliot Carter, jonka Late Works -levyn Hesari kehuu kuukauden takaisessa kritiikissään: ”Noin 90 vuoden iässä Carter oppi säveltämään ilmavammin. Samalla vanhan veijarin huumorintajukin kävi entistä ymmärrettävämmäksi. Levyn päättää Carterin viimeinen sävellys Epigrams (2012), jonka 103-vuotias sävelsi pianotriolle itseään huvittaakseen.”

Tähän sopii lainata pari ajatusta Aamulehden taannoisesta haastattelusta. Finlandiavoittaja Juha Hurme kertoo ettei ole lopettanut koskaan lukemista ja maailmankaikkeuden opiskelua, että hän on kerännyt tietopankkia itselleen kaksikymmentäviisi vuotta. ”Hurme nimittää itseään hitaasti kehittyneeksi ääliöksi.”

Sarah Chang (s.1980) konserttijuliste 2017

Kaivan arkistostani Hesarin konserttiarvion maaliskuulta 1996, ja löydän vastakkaisen esimerkin: ”Viulun ihmelapsi, Sarah Chang, 15, nauraa puheille kadotetusta lapsuudesta. Mutta kun minä haluan soittaa.” Yhdysvaltalainen Chang sai ensimmäisen viulunsa 3-vuotiaana, pääsi konservatorioon seitsemän ikäisenä ja konsertoi New Yorkin filharmonikkojen solistina ensi kerran 8-vuotiaana.

Samaistun itse ”hitaasti kehittyneisiin ääliöihin”. Ja tämänkin olen kertonut aiemmin. Kysyessäni ikiaikoja sitten Christer Kihlmanilta miten ikä vaikuttaa kirjoittamiseen, hän vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Peruskysymykseen löysin vastauksen jo vuonna 1998, kun luin Anni Sumarin kokoelman Mitta ja määrä, joka palkittiin Yleisradion Tanssivalla karhulla. Sumari tarvitsee vain seitsemän säettä löytääkseen aivan ongelman ytimeen.

Joissakin voima on patoutuneena

ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa.

Toisista voima hioutuu hitaasti esiin

turhan rapautuessa ympäriltä.

Muutamissa voima siirtyy ja muuttaa muotoaan,

niin että he ovat aina valmiit kohtaamaan ajan ja olosuhteet.

Toisista voima vain kuluu ja vähenee.

Kysymys johtaa aina seuraavaan. Ymmärrän miten ihminen kehittyy ja taito karttuu. Mutta miten on mahdollista ”olla seppä syntyessään”. Ehkä kaikki eivät lähdekään elämän alkuun samalta viivalta? Onko kahdeksanvuotias sinfoniaorkesterin solisti saanut elämäänsä jotain muutakin kuin silkkaa lahjakkuutta? Ja mistä sellainen tulee?

……………………………………………

BLOGIN AIEMMAT EKSTRALINKIT

1. Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

2. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

…………………………………………….