Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Kriitikko Otso Kantokorpi ilmoitti lopettavansa ”päivälehtiin kirjoittamisen kokonaan – ainakin toistaiseksi”. Syy: ”Mediatalojen toimituksellinen aineisto tulee murskaamaan suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyden, ja tätä kehityskulkua en halua olla tukemassa.”

Hyvä ja suoraselkäinen päätös. Ja huono. Hyvä, koska se aiheutti kiivaan keskustelun, Hesarikin antaa tänään aiheelle kaksi sivua: Jaakko Lyytisen ”HS-analyysin” ja kahdeksan eri päivälehden kulttuurista vastaavan esimiehen mielipiteen.

Entä huono puoli? Tässä yksi, Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokisen kommentista napattu: ”Tähän asti valtakunnallista kritiikkiä on usein kirjoitettu maakuntalehdissä puolivillaisesti.” Kumman siis lukisit kaikesta keskittämisestä huolimatta, heppoisin eväin, vai asiantuntevasti laaditun kritiikin?

Otetaan toinen verrokki kirjallisuudesta, kulttuurikritiikki on koko taidekentän kysymys. Näin edesmennyt Jarkko Laine: ”Tässä maassa asiansa osaavat kirjallisuuskriitikot voi laskea sirkkelikäden sormilla.”

Mitä vaaditaan kriitikon pätevyyteen? Provosoiden sanottuna: olemattoman vähän. Kuvataiteen tai kirjallisuuden opiskelija kelpaa. Kuvaamataidon opettaja tai juuri esikoisteoksensa julkaissut kirjoittaja, joka kutsuu itseään kirjailijaksi.

Ja toisin päin: kun kymmenien vuosien ja satojen kritiikkien kokemus antaa varmuutta ja sana painaa kuin kilon punnus, ollaan toisessa ääripäässä. Kriitikosta on tullut ennakoitavien mielipiteidensä kivettynyt näköispatsas. Suomalaiset esimerkit löytyvät vuosikymmenten takaa, ”vanhoilta hyviltä ajoilta”, jonne niin moni haikailee.

En väheksy kumpaakaan ääripäätä. Totuus, jos sellaista on, löytyy jostain tuolta väliltä. Itse tein vuosien 2003 – 2008 aikana Aamulehteen n. 150 runokritiikkiä. Mietin usein, että joku paljastaa minut ammattitaidottomaksi bluffariksi, jolta puuttuvat akateemiset kirjallisuudenopinnot.

Hesariin haastatellut päätoimittajat ovat yksimielisiä: ”Kulttuurijournalismi voi hyvin”. Entä jos se onkin totta? Jospa media tekee parhaansa niiden resurssien ja tilan puitteissa, joka sillä on käytettävissä. Missä on sellainen tasapaino, että taiteen tekijä kokee saavansa riittävästi oikeudenmukaista huomiota?

Päivän Hesari ottaa esimerkin: ”Tapaus Tuuri kuvastaa lehtikritiikin kaventumista”. Tuurin romaani Ameriikan raitti ilmestyi 1986. Sen arvioi lähes 90 suomalaista lehteä. Tuotteliaan tekijän Rauta-antura ilmestyi viime syksynä, kritiikkejä kertyi ”vain” 20. Luojan kiitos! Tuuri ei ole maailman napa, ei edes kotimaisen kirjallisuuden. Ehkä näin jäi tilaa myös niille tekijöille, joille arvostelu päivälehdessä ei ole automaatio.

Missä on kulttuurijournalismin tulevaisuus? Se ei löydy entisistä hyvistä ajoista, joista Suomen arvostelijain liittokin tuntuu pitävän kiinni (kyllä, olen jäsen) vaan tulevaisuudesta ja väistämättömästi kiihtyvästä muutoksesta.

Kulttuurijournalismi kehittyy lehtien ja nettiverkkojen yhteistyönä, viestintä ja mielipiteet kulkevat kahteen suuntaan. Monoliittiset mielipiteet murenevat, lehdet ovat aikoja sitten ymmärtäneet, että sisältö tehdään lukijan ehdoilla. Keskivertolukijan, ei kulttuuri-, urheilu-, eikä kissayhdistysihmisten.

Verkkopalveluiden keinoista meillä on vasta kalpea aavistus. Ehdin odotella jo vuosia Long Playn kaltaisen julkaisun syntymistä. Lukukeskuksen julkaisema Kiiltomato on hyvä esimerkki kritiikkifoorumista, jossa on rajattomasti tilaa jos vain resursseja riittää. Tein julkaisun ensimmäisen kritiikin jo vuonna 1999.

Vielä pari sanaa rahasta. Kriitikoiden palkkiot ovat niukat. Tiedän, että sopimusten ulkopuolella on joustoa, että joillekin maksetaan paremmin kuin toisille, että kiirelisää voi kiristää, että tiiliskiviromaanin arviosta on oikeutettua saada enemmän kuin runoläpyskästä.

Edellisestä huolimatta en voi ymmärtää, jos kritiikistä maksetaan sama palkkio, julkaistaan se sitten yhdessä lehdessä tai konsernin seitsemässä muussa. Ehkä tässäkin on osasyy ammattikriitikon protestiin. En tunne tarkkoja faktoja tänään.

…………………………………………………………..

Kuva: Gunnar Berndtson, Taiteentuntijoita Louvressa (1879) Serlachiuksen museon kokoelmat, Mänttä.