Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

Vappu vaatii oman filosofinsa. Ajatteluun innostavan ja yhden suurimmista, lähes Sokrateen veroisen. Kumpikaan ei kirjoittanut itse, vaan muut merkitsivät muistiin heidän ajatuksensa. Näin Nalle Puh: ”Minun kirjoitustaitoni on Horjuva. Kirjoitus on kyllä sinänsä hyvää, mutta se Horjuu, ja kirjaimet menevät vääriin paikkoihin.”

WINNIE THE POOH

Nalle Puhin tarinat kirjoitti englantilainen Allan Aleksander Milne (1882 – 1956) matemaatikko, toimittaja ja kirjailija. Milne kirjoitti runokirjoja lapsille, esseitä, salapoliisiromaanin,  25 näytelmää, omaelämäkerran ja kaksi Winnie The Pooh -kirjaa.

Nalle Puh -hahmojen julkaisuoikeuksista käytiin pitkä ja vaiheikas taistelu, joka päätyi siihen, että Disney maksaa rojaltit kaikesta tulevasta käytöstä perikunnalle. Asia kiinnosti minua, mutta ei tässä siitä enempää. Antaa ”puolen hehtaarin” porukan lausua pari ajatusta vapuksi. Ensimmäiset otteet kirjasta Nalle Puh rakentaa. Viimeinen kirjasta Nalle Puh.

Winnie The Pooh

”No niin”, sanoi Kani, ”olen Organisoinut nämä Etsinnät –”

”Mitä olet tehnyt?”

”Organisoinut. Se tarkoittaa sitä että jos ja kun etsitään niin kaikki eivät etsi samasta paikasta yhtä aikaa. Sinun pitäisi etsiä ensin Kuuden Männyn luota ja edetä sieltä kohti Pöllön taloa jossa tapaat minut. Käsitätkö?”

”En”, sanoi Puh. Mitä -?”

”Tavataan Pöllön talolla noin tunnin kuluttua.”

”Onko Nasu mukana Orbanisoinnissa?”

”Kuten kaikki muutkin”, sanoi Kani ja häipyi.

………………………………………………

”Viime kädessä”, sanoi Kani itsekseen, ”Risto Reipas joutuu turvaamaan minuun. Hän pitää Puhista ja Nasusta ja Ihaasta ja niin pidän minäkin, mutta heillä ei ole Älyä. Ei mainittavasti. Ja hän kunnioittaa Pöllöä, sillä on vaikea olla kunnioittamatta henkilöä, joka osaa kirjoittaa TIISTAI, vaikka hän kirjoittaakin sen väärin; mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Tulee päiviä jolloin ei ole mitään väliä osaako kirjoittaa ’tiistai’.

………………………………………………

Äkkiä Risto Reipas alkoi kertoa Puhille maailman asioista, Kuninkaista ja Kuningattarista jotka olivat ihmisiä, ja Summista jotka olivat jotain, ja Euroopasta joka oli paikka, ja saaresta meren keskellä jonne laivat eivät koskaan päässeet, ja miten tehdään Imupumppu (jos on tarvis), ja Ivanhoesta ja muista ratsastavista ritareista, ja mitä Brasiliasta saadaan. Ja Puh nojasi yhteen kuudestakymmenestä-jotain puusta käpälät sylissä ja sanoi ”Ai” ja ”Olisikohan” ja ajatteli miten ihanaa olisi olla todella Älykäs ja ymmärtää asioita.

………………………………………………

Ilman Puhia seikkailusta ei tulisi mitään”, sanoi Kani juhlallisesti teroittaessaan kynäänsä. ”Ai”, sanoi Nasu ja yritti peittää pettymyksensä. Mutta Puh meni nurkkaan ja sanoi tyytyväisenä itsekseen: ”Ei Mitään ilman minua! Minä olenkin Sellainen Karhu.”

Kari Hotakainen ja Buster Keaton

Ajatus tämän päivän postaukseen syntyi Facebookista. Jaakko Heinimäki oli jakanut päivitykseensä Kari Hotakaisen virkkeen: ”Teki mieli aukaista ikkuna ja huutaa: Buster, älä mene tai jos menet, puhu jotain!” Lainaus on kirjasta Buster Keaton Elämä ja teot. (wsoy 1991)

Uransa alkuun Hotakainen kirjoitti neljä runokirjaa. Tragikoominen ja kulmikkaasti assosioiva kieli oli hallinnassa heti. Hotakaisen lyriikka kolahti silloin – ja yhä edelleen.

Silen movies, Buster Keaton

Runous johti alussa mainittuun pienoisromaaniin, jota pidän edelleen Hotakaisen proosallisen ajattelun perusteoksena. Siinä hänen kielellinen valmiutensa ja yllättävistä kulmista tarkasteltu maailmansa on jo täysin valmiina. Lyhimmät katkelmat ovat silkkaa runoa… niin kuin hyvässä proosassa pitääkin. Kaikki jälkeen syntyneet romaanit ulottavat juurensa jollain tavoin B K:n elämään ja tekoihin.

Annetaan kirjailijan määritellä tekstinsä tavoitteet itse. Lopusta löytyy mainitsemaani tragikomiikkaa. Toivottavasti myös jotain hyväksi enteeksi luettavaa. Ote Buster Keatonista:

”En ole persoonallisuus, kaadan mielelläni pahvimukiin pikakahvia. En lähde töihin yksilöllisyyttäni tyrkyttämään, työajalle pitää löytyä muuta käyttöä. Persoonallisuus on jotain mikä tarttuu vaatteisiin matkan varrella, päämäärä se ei ole.

Pukeudun mielelläni kuin Virtanen, minusta Virtanen pukeutuu hyvin. Harmaan sävyttämästä mustasta puvusta puhutaan suotta pahaa. Jos kävelisin töihin joulukuusena, minua voisi luulla värikkääksi saneeraajaksi.

Puhun mielelläni kuin Smith, pidän lyhyistä päälauseista, joissa on subjekti, predikaatti, objekti ja välissä töitä tekevä verbi. Pitkät sivulauseet kuuluvat vapaa-aikaan, niillä voi kertoa etelänmatkoista ja aviorikoksista, töissä röyhelöiset lauseet sotkeentuvat vaatteisiin ja niihin kompastuu portaissa.

Niin, tuosta läiskästä? Jotta se ei konsultin mieltä askarruttaisi, paljastan sen alkuperän. Ajoin pienenä poikana kolmipyörällä likakaivoon ja satutin otsani niin pahasti, ettei sitä enää voinut korjata ennalleen. Näin arkisia ovat kummallisten asioiden taustat. Ihan vaan vinkiksi, konsultti, näin syntyvät legendat: unohda nenäsi sirkkeliin, anna haavan arpeutua ja levittele asiasta totuutta vältteleviä lausuntoja.”

Kirjailija, jota ei Otava oikaissut eikä WSOY potkaissut

Vuoden ensimmäinen juttu lähtee kaukaa ja kertoo maisen kunnian katoamisesta. On vaikea arvioida teeman ”kiinnostavuusastetta”, mutta lopun arkistolöytö on mitä mainiointa materiaalia täällä jatkamalleni Unohdettujen runojen klinikalle.

Jalmari Finne (11.8.1874 – 3.1.1938) kuoli liki päivälleen 74 vuotta sitten. Hän oli oman aikansa l´uomo universale, renessanssi-ihminen, joka tänä päivänä muistetaan ensisijaisesti Kiljusen herrasväki -kirjasarjastaan. Eikä sitäkään voi vähäisenä saavutuksena pitää.

Jalmari Finne, Kiljusen herrasväki.

Finne ehti moneen: Kiljusten lisäksi syntyi romaaneja yli tusina, näytelmiä kymmenkunta, Pitkäjärveläiset on yhä kesäteattereiden vakiokamaa. Novelleja, artikkeleita… suomennoksia ranskan- ja saksan kielestä. Finne toimi ohjaajana Suomalaisessa teatterissa, johtajana kahdessa muussa, harrasti sukututkimusta, säveltämistä ja grafologiaa. Hän oli myös historioitsija, joka aloitti Suomen asutuksen yleisluettelon laatimisen.

Aikalaiset arvostivat Finneä. Kuusikymmenvuotisjuhlat Kangasalla olivat kansallinen merkkitapaus. Vieraita saapui ympäri Suomea: ”Nimismies Neronen toimittaa kirkon ovelle poliisin, joka pitää tietä auki kutsuvieraille, jotka ensiksi saavat tulla kirkkoon. Maantielle on tilattu kaksi liikennepoliisia, jotka järjestävät autojen parkkeerauksen…”

Finne kirjoittaa rouva Minna Friskille missä järjestyksessä kirkossa istuvat presidentti Kyösti Kallio, maaherra, valtionarkistonhoitaja ja pappissääty… Saarnan jälkeen seuraa teatteriesitys ja ”Yöllä sunnuntaina vasten sytytetään merkkitulet kaikissa Hämeen pakanuudenaikaisissa linnoituksissa, jotka ovat korkeilla paikoilla. Seitsemäänsataan vuoteen ei näitä valkeita ole käytetty.”

Kirjailijan äitikään ei jäänyt juhlallisuuksista paitsi, kun ”Englannin lähettilään rouva Sperling laski äitini hautalaatalle kimpun tummanpunaisia ruusuja.”

Kirjailija itse lahjoitti seurakunnalleen viisisataakiloa painavan kromiteräksisen kirkonkellon, johon oli valettu teksti: ”Herra, anna meille voimaa rakastaa Hämeenmaata kaikella työllä ja toimellamme niin että viimeisenä tilinteon päivänä meidät siinä nuhteettomiksi löytäisit.”

Koko Finnen pitkä kirje hengästyttävine kunnianosoituksineen, airueineen ja tuomiorovasteineen löytyy vuonna 2003 julkaistusta kirjasta Augustan tanssikenkä. Eräitä Pirkanmaalla eläneitä kynäniekkoja 1811 – 1944. Sana-assemblaaseja, toisten aineista värkännyt Kari Aronpuro.

Taiteilijan valtiomiesmäistä juhlintaa on vaikea kuvitella tämän päivän maailmaan. Nyt kansallissankareina juhlitaan siiderihiprakassa presidenttiä halailevia kiekkoilijoita ja postimerkkiin pääsee ”ilmaveivillä”.

Jalmari Finne.

Lopuksi onnitteluruno, jonka Ilmari ”Iki” Kianto kirjoitti myöhästyneensä tervehdyksenä kollegalleen. Varsinainen arkistojen aarre sekin. Ja osoittaa, että jotkin asiat sentään säilyvät:

”Suomussalmen sulttaanin, Ryysyrannan ruhtinaan, Turjanlinnan ja Hölmölän kaanin tervehdyssanat 60-vuotta täyttäneelle ammattiveljelleen Jalmari Finnelle anno Ukko Petri 1934.

Post festum:

Tuhattaituri Jalmari Finne, / Sinä et ole professori Rinne, / Sillä sinulla on kirjava kistu, / siis lukkojen takana et istu — / On arkussasi ain tavaroita, / On kultaa ja messukasukoita, / Kirkonkelloja ja kirnuvoita, / Joita ilman torakoita / Sinä lahjoittelet muille, / Sinun armosi siunatuille, / Ettäs olet sinä ainokainen, / Rikas juutas kuin juutalainen, / Mikä poikkeus on kirjailijoissa, / Jotka rämpivät kurjuuden soissa, / Ja joilla ei ole kymppiä köyhälle antaa, / Vaan saavat omnia meansa kantaa / ollen säännöllisesti Aleksis Kiveä, / Tosin vailla suurta nimeä, / Itse asiassa Kiveäkin korkeemmat, / Omasta mielestänsä tärkeemmät, / Kuten kaikki sen tiedämme, / Jotka Kordelinia siedämme!

Oi onnen mykrä, sinä Jalmari, / Sinä Finne – Fennicus – Filmari, / Nyt yhtä vanha kuin Kalmari / Tai niin kuin Ego Ipse Ilmari, / Olet Ruhtinas taiteilijain parvessa, / Sulla on kilikello sarvessa, / Voit ajaa vaikka isvossikalla / Ja sinua ei vikuuta halla, / Kuten yritti Eino Leinolle kerran, / Kun hurrasi hän päivän verran / Ja lähetti ajurin Otavasta pennejä perimään — / SINUN lakeijasi ei mene kerimään!

Sinä kehräät kuin Egyptin kissa / Anitshkovan palatsissa, / Näet ihania itämaisia unia / Ja itse munit kultamunia — / Sinua ei Otava oikaise / Eikä W.S.O.Y potkaise / Ja sulle merkitsee hölynpölyä, / Jos opus jää painamatta, / Et nosta suurta mölyä / Tuli tai jäi tulematta / Romaani se uusi — / Sinä kauniisti korjaat luusi, / Suhdittelet suusi… / Ja sulla palaa aina joulukuusi!”

…………………………………………………………………………………………

Omnia mea = kaikki mitä omistan, Ego ipse = minä itte.

Onnittelut 60-vuotta pätkätöitä puurtaneelle!

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Aku Ankka 60-vuotta.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60-vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Aku Ankka 60-vuotta Suomessa.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.

Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”

Georges Simenon: Maigret.

Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:

”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoitanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”

Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.

Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”

Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”

Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.

Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

…………………………………………………………………………..

Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.

Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.

Kärpässienikonjakki auttaa jos sydän katoaa!

Loman – erityisesti juhannuksen lukusuositus tulee tässä: Mika Waltarin Neljä päivänlaskua. Luin pienoisromaanin kauan sitten ja kirja katosi ties minne. Löysin uuden kappaleen kirppikseltä. Lukuelämys oli riemastuttava, ja jos mahdollista, vieläkin antoisampi kuin neitseellinen kokemus.

Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1949, mutta ei huolta, uusia painoksia on jatkuvasti saatavilla. Nimiölehdelle Waltari on kirjannut millä asenteella faabelia voisi lähestyä: ”Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi.”

Otto Mäkilä: Etsijä.

Kirjailijan mukaan teos on ”valepukuun verhottu sentimentaalinen rakkauskertomus”. Onhan se sitäkin, mutta sadun kaapuun on kätketty myös huima tarina kirjailijantyön taitekohdasta: huoli hulluudesta, alkoholismista ja solmuun sykertyvistä ihmissuhteista.

Tarinan alussa Waltarin alter ego, naulakauppias on kadottanut sydämensä ja löytää sen vaimonsa liinavaatekaapista. Hän menee lääkäriin ja valittaa unettomuutta, masennusta ja ruokahaluttomuutta. Tarkkasilmäinen lääkäri kysyy oitis: ”Millainen on suhteenne juovuttaviin juomiin?”

”Vilpittömästi tunnustan, että suhteeni juovuttaviin juomiin on huono. Joka kerta niitä nautittuani tulen erittäin kipeäksi, kaikki maistuu tuhkalta suussani ja maksani turpoaa.” Lääkäri jatkaa tiedustelemalla avioliiton tilaa. ”Onpa avioliittoni niin onnellinen, että sitä tuskin enää edes huomaa”, kertoja vastaa.

Lääkäri on valmis määräämään ”hormoniruiskeita”, mutta haluaisi ottaa kovemmat keinot käyttöön vasta, kun potilas alkaa valittaa egyptiläisistä, jotka ovat ryhtyneet vainoamaan häntä: ”Hyvin lempeästi ja rauhoittavasti hän sanoi minulle: Meillä on aivan uudenlainen ja miellyttävä, mitä hienoimman rauta-aidan ympäröimä sairaskoti, jossa on keskuslämmitys, hyvät vuoteet ja moitteeton ruoka.”

Naulakauppias ei suostu hoitoon. Hän lähtee taulukaupoille ostamaan ”kolmijalkaista miestä”. Hän tapaa myös naimisissa olevan tuttunsa ja rakastuu naiseen niin, että unohtaa sydämensä tämän sängyn alle. Hän jatkaa kesämökilleen ja alkaa kirjoittaa, koska Sinuhe ilmestyy hänelle säännöllisesti ja vaatii tarinansa kertomista.

Waltari ei säästele itseään tarinassa. Rakkaus korventaa, työ ei tahdo sujua ja viimeisessä konjakkipullossa huljuu enää puolikas. Hän päättää terästää juoman ja liottaa siihen kärpässieniä. Kirjailija keskustelee kasvien ja eläinten kanssa – noitien juoma aiheuttaa lopulta hurjia hallusinaatioita ja hän säntää rantaan tavoittelemaan olemattomia neitoja.

Otto Mäkilä: Seireenit.

”Minut valtasi mieletön halu sulkea syliini joku heistä, sillä kuunvalo ja kärpässieni minussa tekivät kaiken luvalliseksi ja minulla oli tunne, että jos saisin suljetuksi syliini edes yhden näistä kaislaneidoista, minulta ei koskaan enää puuttuisi mitään eikä minun enää milloinkaan olisi nälkä tai jano, vaan kaikki arvoitukset laukeaisivat minussa ja saisin mielelleni rauhan.”

Waltari punnitsee kirjassa asennetta lukuisiin avioliitonsa ulkopuolisiin suhteisiin ja ”ymmärtävään” vaimoon. Tätä tarinaa varten hän kehittänyt kokonaan oman kielen. Kevyen kesälukemisen ja sadun alla virtailevat syvät pyörteet ja omantunnon kamppailu. Mutta niinhän se on, että kevyt on usein raskasta painavampaa.

Kuvat jutussani ovat Otto Mäkilän. Hän oli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita ja oman tekstinsä väärti. Kerron siinä paremmin myös tässä mainitusta ”Kolmijalkaisesta miehestä”.

Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja

Veijo Meri on suomalaisen kirjallisuuden gigantti. Kenties modernismimme merkittävin kirjailija. Julkaisu- ja ansioluetteloita varten on toiset foorumit, vaikkapa Wikipedia. Nyt zoomataan aivan pieneen. Lopulta vain yhdeksään lyhyeen riviin.

Kansi Kirjakauppaliiton lehdestä 1/1964

Kolme vuotta sitten, kun Meri täytti 80, Aamulehden toimittaja Johanna Vehkoo soitti kirjailijalle ja kysyi haastattelua. Muuta ei loistavaan ideaan tarvittukaan. Juttua tuli luurin täydeltä ja toimittajan tehtäväksi jäi naputella kokosivun juttu kasaan. Vuodatuksensa lopuksi Meri oli todennut: ”Mutta minunhan ei pitänyt antaa mitään haastatteluja, ja nyt minä olen puhunut näin kauhean paljon.” Jutusta tuli taatusti kirjailijan itsensä näköinen. Lohkaistaan tähän armoitetun tarinaniskijän haastattelusta maukas pala:

”Ei romaania voi joka vuosi julkaista, jos sen todella alusta ihan kirjoittaa niin, että siinä on hahmo. Semmoinen, joka ei noudata jotain aikaisempaa rakennetta, eli ihan omaehtoinen kirja, ja tyyli on minun. Se pitää kirjoittaa niin, että kirja on ensimmäisestä lauseesta viimeiseen asti yhtenäinen, samaa kokonaisuutta.

Lauri Viidan kanssa tästä puhuttiin, että jokaisen lauseen täytyy sopia kokonaisuuteen. Viita minulle soittikin muutama viikko ennen kuolemaansa. Hän oli polttanut sotilaspassinsa, kun hänellä oli niitä eksistenssikohtauksia niin kuin minullakin. Niin kuin Luther oli saanut sen kohtauksen ja kirkossa kaatunut.

No, Viita oli käynyt hakemassa uuden passin ja hänellä oli uusi pukukin. Hänet oli kutsuttu Linnaan, ja hän minulta kysyi, että menenkö minä ja otanko vaimoni mukaan. Sanoin, että totta kai. Mutta entä jos vaimo rupeaa siellä johtamaan näkymätöntä orkesteria, kysyi Viita. Minä siihen, että ei kai se haittaa, jos se orkesteri ei soita.”

Laila Hirvisaari ja Veijo Meri. YLE:n kuvagalleria 7.12.2010

Meri on kirjoittanut kaikkea mahdollista etymologisesta sanakirjasta lähtien. Runokokoelmia on kertynyt kahdeksan, silti ne ovat vain sivupolku hänen tuotannossaan. Merellä on aidon lyyrikon ote, runot eivät pyri selittämään itseään. Lähestytään lopuksi mainitsemaani yhdeksää tekstiriviä. Esikoiskokoelman Mielen lähtölaskenta (wsoy 1976) aloittaa lyhyt runo. Se on mainio kuvaus kirjailijasta, joka on pilkun päässä kokonaisen maailmansa siirtämisestä paperille:

Tuoli istuu, pöytä seisoo, sänky makaa.

Ikkuna on halpaa seinää,

se neliöi pyöreän maailman.

Kirjan sivulle mahtuu

kolme metriä kirjoitusta,

pieneen romaaniin viisi sataa.

Kävelen sen matkan

kuudessa minuutissa

mielessä kaikki.

Kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli?

Lahjapaperistani rapisteli esiin Rimminen ja Nenäpäivä. Kirjan luettuani koen esittää tulokulmani tekstiin ja oikoa yhden yleisemmän käsityksen. Ellei peräti väärinkäsityksen. Rimmisen on väitetty tehneen humoristista tekstiä. Ei pidä paikkaansa. Juhani Peltonen Elmoineen kaikkineen on raskasmielinen humoristi. Petri Tamminen on totinen humoristi ja Veikko Huovinen on humoristinen filosofi. Rimminen on koommikko.

Tausta: Lehtikuva/Jukka Ritola. Kuvamanipulaatio kirjoittajan.

Nenäpäivän teksti on silkkaa VAK-kieltä. Siitä löytyvät poikkeuksellisen voimakkaina kaikki kielen tasot: visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen. Jälkimmäinen korostuu enemmän kuin kenelläkään lukemallani kirjailijalla. Ai mikä kinesteettinen? No, kaikki se mikä jää kahden ensimmäisen ulkopuolelle: liike, toiminta, fyysisyys ja tapahtumisen tunne.

Kinestesian keinot ovat perinteisen kohelluskomiikan käytössä. Nenäpäivän teksti on Chaplinin sukua, sen kirjallinen versio. Vielä parempi esimerkki saattaisi olla Mr Bean. Leffoissa ”nolojen tilanteiden miehen” aikeet eivät etene, vaan sotkeutuvat loputtomaksi sykeröksi. Myös Nenäpäivän Irma onnistuu kerrostalon portaikossa juuttumaan postiluukkuun ja jää hautajaisia seuratessaan kiinni katajaan. Tekstistä kutoutuu loputtomien aikeiden, vastuksien ja myttyynmenojen sarja.

Nenäpäivän rakenne on simppelin suora kronologia ilman taustoittavia takaumia. Tarinaa ei ole nimeksikään, kieli kannattelee romaania. Valistunut veikkaukseni on, että Finlandiavoittajien lukuprosenteissa on eroja. Rimmisen romaanilla on hyvät mahdollisuudet päätyä keskenheitettyjen porukkaan. Loppusijoituspaikka löytyy Bo Carpelanin Alkutuulen ja Antti Hyryn Uunin vierestä.

Veikkaukseni kaikella kunnioituksella. Omalla yöpöydälläni lepäilee Vihreä talo ja Maailmanlopun sota. Saan niitä tuskin koskaan päätökseen. Vain Vargas Llosan tämänvuotinen Nobel estää minua viskaamasta kirjoja divareiden ikuiselle kiertoradalle.

Tiivistys ja tekstin maneereiden vähentäminen tuskin sopisi Rimmisen tyyliin. Päähenkilö Irman autoilun kaoottisista kuvauksista puuttui tämän tarinan olennainen vastakappale, ihminen. Kärsivällisyyteni pettäessä piti lukunopeus tuplata. Nenäpäivä on lajissaan kelpo kirja, mutta minulle se ei tarjoa unohtumatonta elämystä. Päällimmäiseksi jää Irman hellyttävän koominen hahmo.

Jos (ja kun) kirjasta tehdään leffa, suositukseni pääosaan on Rowan Atkinson. Mr Beanille peruukki päähän ja pakkelit naamaan. Irman kehonkieli on jo valmiiksi sisäistetty. Ja ajatelkaa mitkä kansainvälisen elokuvalevityksen mahdollisuudet.

Lopuksi sanan sija Rimmiselle, jonka tekstitykityksestä poksahtelee aitoja helmiä, vaikkapa tähän tapaan: ” Ja kun ne sitten olivat aikansa kollottaneet niillä sijoillaan jokseenkin oudottuneen näköisinä niin pakkohan niiden oli siten osaltaan ruveta maanittelemaan, ja niin siinä oli vähän aikaa oviaukontäydeltä sellaista pitkänomaista, vokaaleja venyttävää, melkein ulisevaa sanaannusta jota ihmiset kohteliaisuuttaan ja hyvätapaisuuttaan päätyvät helposti pitämään miltei loputtomiin, vähän niin kuin jonkinlaista käänteistä tinkimistä.”

Runoilijan kieli ja Tervon tunnetuin aforismi

Edellisen postaukseni lupaus lienee lunastettava heti, ettei jää roikkumaan monien muiden tavoin. Palaan kyllä Bosquetiin, kirjalistoihin, kritiikkien tekemisiin ja muihin… Toivottavasti ehdin päivittämään blogia tiuhempaan, kun viimein saan käsiksen pilkut viilattua.

Pohjakuva: Savon Sanomat/Marko Happo. Manipulointi kirjoittajan.

Pohdin ensin, että suurin osa runoilla aloittaneista ja proosaan päätyneistä kirjailijoista jatkaa valitsemallaan tiellä. Tarkemmin ajatellen näin ei ole. Edellisen jutun listasta löytyy Holappa, joka on Finlandiansakin jälkeen rohkeasti tehnyt komeita kokoelmia. Runojen rojalteilla, kuten tiedetään, kirjailija saattaisi elää kitkutella pari viikkoa. Kun Hannu Raittilan proosa ei Finlandian jälkeen vetänyt samaan malliin, hän kirjoitti ”kiukutteluromaanin” Kirjailijaelämää. Vaikka tottahan mies puhui.

Esimerkeissäni vilahti myös Tommi Melender. Esikoiskokoelma Tässäoloa ja unta ilmestyi 1989. Nyttemmin mies on ”älyllistänyt” asennettaan niin, että ilmoittaa pitävänsä romaanin lukijanakin esseistiikkaa läheltä liippaavasta otteesta. Hyvä. Mutta omien esseiden kirjoittajanakin miehellä on tuore ote. Tähän kuitenkin tarjoilen Melenderin esikoisen avausrunon:

”Vietän koti-iltaa / vanhoja levyjä kuunnellen. / Musiikkia joka / niin paljossa sanoo / niin vähän. Joskus / olin toista mieltä. / Kasvamistako? / että osaa laskea yhteen päivät ja vuodet, / vaihtaa ihanteitaan / entisten pettäessä. / Kevyttä itsepetostako? // Kaiuttimen päällä / on joulukaktus, kuihtuva. / Siitä on tullut / äkkiä minua vanhempi.”

Tekstin kanssa on turha tehdä jakoja. Silti olen sitä mieltä, että runoa kirjoittavalla on erityinen suhde kieleen. Lukuisista mahdollisuuksista tähän pari esimerkkiä. Kannattaa lukea Tomi Kontion alkutuotanto. Epäilen, että myös Raakel Liehun kielen rytmi ja briljanssi on runosta kotoisin. Kielellisen kubisminsa jälkeen hän kirjoittaa jälleen uudella vaihteella. (…kyllä, kielelläkin on kuvallinen perspektiivi, jonka voi hajottaa. Suosittelen kokoelmaa Skorpionin sydän 1997)

Lopuksi huumoria ja Jari Tervo. Runoilijan täydellinen murros kulminoitui kokoelmassa Muistoja pohjolasta (1990). Ymmärtääkseni melko harva on nähnyt miten suora yhteys kokoelmasta on Tervon esikoisromaaniin Pohjanhovi. Kielellinen nokkeluus ja letkeys on jo täydessä vedossa. Useiden runojen tyypit löytyvät sittemmin tunnistettavina Tervon alkupään proosasta. Ja kyllä – tämä runo loppuu Tervon tunnetuimpaan aforismiin:

”Pää kumahti sänkyyn sen alla, herään hiljaisuuteen. Kuulen / viikolla, että radion petti patteri. Missä on, hukassa, patterilaite, / joka kertoi, että John Lennon. Aurinko / tutkii sormenjäljet laseista, syyssää. Hajun varaan rakentaisi talon, / jätän sen vessaan. Se jää sinne. Isona se on puhaltava oven / säpäleiksi, se loikkaa kadulle, syö linjurin. Hoikat koivut, auringon / puutuneet säteet, grafiikanlehtiä / tien molemmin puolin, tien yläpuolella sitä pitkin muuttavat linnut, / ilmojemme nokkavat opportunistit, Teitä tervehdän. / Rahaa on, rutussa, huomenna kuljen kolikoita kallellaan. / Pöydässä kuukautta myöhemmin tulee pöytään / soreakäyntinen & mureaperseinen, joka tahtoo Neuvostokansojen / liiton kohtalosta kansojen meressä keskustella kyllä. Sanoo: / karhun vain vatsa murisee. / Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla.”

Pommit ja porkkanat – kauhu ja onni

Eilisen illan tv-lähetys näytti kuvia Ateenan poliiseista ja pomminpurkajista. Aamu Soutsou-kadulla alkaa viereisen korttelin torilta. Pommit tuntuvat epätodelliselta, perunat, palkopavut, porkkanat ja kalat konkreettiselta. Myyjä viiltää vatsan auki ja silpaisee tottuneesti tonnikalalta sisälmykset.

Kavlou-katu, Ateena 3.11.10

Aloitin uuden romaanikäsiksen täällä tasan vuosi sitten. Tuntuu hyvältä tulla saattamaan työtä loppuun. Aurinko paistaa pilvien lomasta, t-paidalla tarkenee. Litra viiniä maksaa pari euroa, kuvan ostokset aamun torilta parikymmentä. Illan menu: limessä marinoidut, paistetut kalafileet ja yrttimaustetut uunivihannekset.

Soutsou-katu, Ateena 3.11.10

Kirjailijaliiton kämpässä on toki kirjahylly, jonka valikoimaan pitää palata tulevina päivinä tarkemmin. Näin aluksi nappasin sieltä Ilpo Tiihosen Valitut runot Lyhyt oodi kaikelle. Avasin sivut sokkona ja tarjoan lukijoille  runon Kauhu ja onni. Upea teksti, joka suhteutaa universumin ja ihmisen mielikuvat sellaisella huumorilla, jonka vain Tiihonen osaa.

”Illalla, kun kaikki / Suomen viisisataatuhatta nallea / on peitelty, / ja puolimiljoonaa punahilkkaa / puristettu kuiviin / viimeiseen / suden/ veren / pisaraan / asettuu punainen kieli / levolle / neljän miljoonan valkoisen maitohampaan / väliin / Näemme meteoriittien myöhäisriitit, / suhahdukset / sängynpinnojen väleistä, / ja viimeinen sirkkelinterä / iskeytyy / vuoteen vaneriseen päätyyn / On talvinen pakkasyö, samettia, kitiiniä, / lepää tummaselkäinen miljardipistepirkko / ja ihmisen pienessä päässä / möökö jo pökköllään.”

…………………………………………..

Ps. kaikille niille, jotka ovat Kreikan taloustilanteesta huolissaan. Valoa kohti kuljetaan. Joka ainoa torikauppias tulostaa ostoksesta kuitin!