Kategoria: Runous

Tässä välissä koukkaus blogin varsinaiseen ytimeen ja unohdettujen runojen klinikalle. Lupasin vastapainoa Walt Whitmanille, josta tein jutun tänne viime jouluksi.

Emily Dickinson (1830–1886) on vuosisatansa merkittävimpiä englanninkielisiä runoilijoita. Häneltä on säilynyt 1775 tekstiä, joista Merja Virolainen on kääntänyt 78 kokoelmaan Golgatan kuningatar. (Tammi 2004)

Kliseisen myytin mukaan tosi taidetta syntyy vain kärsimyksestä ja luovien taitelijoiden ”soitto on suruista tehty.” Totta uskomuksesta on usein ollut naistaitelijan osa. Aikanaan, kun meillä ”kultakauden” miesmaalarit keräsivät kunnian, Helene Schjerfbeck oli ”vain maalausta harrastava mamselli.”

Emily Dickinson kirjoitti runonsa Massachusettin viidensadan perheen syvästi uskonnollisessa maanviljelijäyhteisössä. Hänen isänsä oli kongressiedustaja, joka vastusti naisten tasa-arvoa. Äiti kärsi masennuksesta eikä pystynyt hoitamaan tytärtään.

Näistä lähtökohdista syntyivät runot, jotka vasta Dickinsonin kuoleman jälkeen tulivat laajemmin tunnetuksi ja saivat heti lukijoilta hyvän vastaanoton. Kriitikot tosin jaksoivat harata vastaan pitempään.

Dickinsonin teksti on kärsivien ja petettyjen runoutta, mutta ennen kaikkea täyttymystä odottavien runoutta. Niiden, joille ei koskaan suoda sitä mitä he kiihkeimmin tahtovat ja ikuisesti odottavat.

Runoissa maallinen rakkaus kietoutuu taivaalliseen, mutta Jumala nähdään usein sadistisena hahmona, joka pettää lupauksensa: ”Viisaampi olen nyt: pälyilen taivaita / epäillen, olen aina varuillani / kuin lapset, joita kerran on huijattu, / uskovat, että jokainen on huijari.”

Dickinson on vastaparien runoilija. Saman runon sisällä tunne saattaakääntyä nöyryydestä uhmaan tai ylistyksestä häpeään. Kapinallisuus, kysely ja kyseenalaistaminen ovat hänen teemojaan. Täyttymättömät henkilökohtaiset unelmat antavat voimaa ja vimmaa tekstiin.

Ensin säkeet saattavat kertoa alistumisesta, kuin koiran rakkaudesta: ”Mahtava olen siis, jos se on mieleesi, / tai pieni poloinen tai minkä tahansa muun kokoinen, / tismalleen sitä kokoa kuin vain miellyttää sinua.” Seuraavassa hetkessä keinu heilahtaa uhmakkaan itsetietoiseksi: ”Käy ylväästi: maksoit suudelmasta / koko taivasosuutesi.”

Dickinsonin teksteissä maailma nähdään kärsimyksen valossa. Terävimmillään säkeisiin latautuu purevaa sarkasmia, joka kiteytyy runollisen aforistiseksi: ”Veden oppii janosta / ja maan merenkäynnistä, / liidon kivusta, / rauhan pistinraudasta, rakkauden haudasta, / linnut lumesta.”

Runot eivät koskaan kerro täyttymyksestä, vaan sen puutteesta. Dickinson kirjoittaa miten paljon ihanampaa on menettää kuin saada. Kun hänen runoistaan olisi viimein julkaistu kokonainen kirja, hän kieltäytyi.

Rakkauden kaaren runoilija kuvaa kirpeästi muutamalla säkeellä: Rakastuneen sydän tahtoo ensin nauttia, sitten väistää kipua ja lopulta se haluaa lääkettä tuskien turruttajaksi.

Runot on alkuperäistä säejakoa noudattaen suomennettu säemittaan, vaikka määräpituisuudesta on luovuttu. Paikoin huomaa miten englannin kieli helähtäisi pitkää suomea kauniimmin: ”Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan – Bind me, I still can sing.”

Lopuksi järkyttävän tiukka nelisäe:

Päivistä aina jokin

eroaa toisista:

se kun ystävä saapui, ja se

kun hänen oli kuoltava.

……………………………………………………………………

Dickinsonin kirjallisina esikuvia olivat mm. William Shakespeare ja Charlotte ja Emily Brontë. Aineistoa löytyi Raamatusta, vaikutteita esimerkiksi John Keatsilta ja Ralph Waldo Emersonilta.

Elämään mahtui mielenterveysongelmia ja kiihkeitä luomiskausia. Vuosina 1861-1862 hän kirjoitti kuusisataa runoa. Dickinson sulkeutui kotiinsa 32-vuotiaana ja eli siitä lähtien naimattomana erakkona.