Perjantairunossa sidotaan maailman napa

Kirjallisuuden Nobel meni Kiinaan. Tampereen kirjastokannasta löytyi eilen yksi Mo Yanin kiinankielinen kirja. Tarkemman tutustumisen aika koittaa siis myöhemmin. Ennakkotietojen perusteella Yan vaikuttaa käyttävän kielen keinovaroja varsin mielenkiintoisesti.

Tampereen Runokaupunkiviikko kiihdyttää loppuaan kohden. Tämän kirjoitettuani loikkaan suoraan rautatieasemalle. Hiljaa virtaa runo -tapahtumassa lyyrikot lukevat ohikulkijoille runoa 12 tuntia putkeen. Ehdin lukea tunnin ennen kuin siirryn seuraavaan kohteeseen.

Vapriikin kuva-arkisto: Sulo Markkanen, syysmyrsky Tampereella 1936.

Yksityishenkilöt ovat voineet kutsua runoilijan kotiinsa. Suunnistan outoon paikkaan. Tiedän vain, että koolla on näkövammaisten naisten ryhmä. Valitsin siis illan teemaksi kaikille aisteille kirjoittamisen.

Runoni ja proosani on pääosin visuaalista, mutta kyllä sieltä auditiivisuuttakin voi kaivaa. Ja kinestesiaa, joka on sitä kaikkea muuta kielessä liikkuvaa ja tuntuvaa rakennusainetta. Häpeämättömän tunteellisesta Perjantairunosta löytyy hyvällä tahdolla kaikkea edellä mainittua. Nimessä on myös mielenkiintoinen pointti.

Stilleben – hiljaiseloa – on saksankielinen nimitys asetelmamaalauksille. Ranskalaisten Nature Morte – kuollut luonto – on kaavamainen ja lopullisen tylsä. Syksy vie meitä vähäisempään valoon ja voimaa väreilevään Hiljaiseloon:

S T I L L E B E N

Jos en muuta keksi, voin pelätä

vaikka viemäreiden puolesta,

jos hukkuvat syksyn sateisiin. Eivät saa rautasuut

vedetyksi henkeä. Yöllä hallan vaara

alavilla mailla, ja kuolema

kulkee kuin kotilo etanoiden ja ihmisten selässä.

Elämän haarniska.

Tule vielä ja puhalla, tein huilun kylkiluustasi,

unohdetaan pelit ja panokset.

Sidotaan maailman napa, halkaistaan vastatuuli

kuin ruislimppu. Ollaan paimenessa

muuttolinnuille ja lähteville laivoille,

mietitään syntyneenä olemisen etuja.

……………………………………………………………..

Kuvassa syysmyrsky Tampereella 1936.

(Sulo Markkanen / Vapriikin kuva-arkisto. Runo, Musta runokirja 2000.)

”Insinööriproosaa” ja tuotesijoittelua

Michel Houellebecqin nimi oli minulle tuttu kiittävistä kritiikeistä ja lukijoiden mairittelevista mielipiteistä. Kirjakaupan alessa oli helppo tarttua neljän eron niteeseen. Romaani Maasto ja kartta ( suom. Ville Keynäs) sai Goncourt-palkinnon 2010, vaikka takakansi sen vuotta vanhemmaksi väittääkin.

Kirjan liepeessä kerrotaan, että ”Michel Houellebecq on Ranskan nykykirjallisuuden palkittu ja parjattu ’paha poika’, kirjailija jota monet rakastavat pitkin hampain.” Maasto ja kartta ei tue kumpaakaan markkinointiväitettä, joten lisää on luettava. Ei varta vasten, mutta kohdalle sattuessa.

Michel Houllebecq, (s.1956) Maasto ja kartta.

Kun isken proosan kirveellä kahtia, toiseen puolikkaaseen jää runonsukuinen teksti, kielellisesti rehevä tai hienovireinen, elliptinen ja emotionaalinen. Vastapainona on ”insinööriproosa”, toimittajan kielen sukulainen. Se tekee myös korostetun tarkkoja havaintoja ja julistautuu usein jonkin ideologian, mielipiteen tai asenteen puolustajaksi.

Kummallakin asenteella tehdään hyvää proosaa. Houellebecqin romaanissa oli kuitenkin seikkoja, jotka saivat ärsyyntymään. Kun tekstiin haetaan uskottavuuden illuusiota, ylettömän tarkoista havainnoista alkaa kertyä tyhjä maneeri: ”Marylin kaivoi kassistaan kalenterin, joka oli kooltaan 21 x 29,7 cm, sekä kaksi paperinenäliinapakettia, ennen kuin jatkoi.”

Tekstiin ripotelluista havainnoista alkaa kasvaa myös piilomainontaa: ”Ulkolämpötila oli -3 °C, mutta ilmastointilaite toimi kuten pitää ja auton sisällä oli tasaisen lämmintä. Audit ovat tunnettuja poikkeuksellisen korkeasta viimeistelyn tasosta, jolle Auto-Journalin mukaan vain muutamat Lexusin mallit vetävät vertoja.”

Säännöllisesti toistuessaan tuotesijoittelun piikit alkavat törröttää tekstissä ikävästi: ”Minäpä kokeilen Dunhillia…” Hän imaisi muutaman henkosen. ”Tämäkin on hyvää, erilaista kuin Gitanes, mutta hyvää. En käsitä, miksi kaikki lakkasivat yhtäkkiä polttamasta.”

Houellebecq sijoittaa kirjaansa Houellebecq -nimisen kirjailijan, jonka kohtaloksi koituu raaka paloittelumurha. Ideatasolla ratkaisu on heppoinen, toteutuksesta kirjailija suoriutuu lähdetöidensä ansiosta uskottavammin ja juonne sulautuu ”luontevasti” osaksi tekstin rakennetta.

Jos Maaston ja kartan suuret linjat kiskaistaan kireälle, kerronnan motiiviksi jää kaksi sanaa: kapitalismi ja kuolema. Romaanin takakansitekstin mainitsema taide palvelee samoja teemoja. Mainitaan siellä rakkauskin, missäpä ei mainittaisi. Kerronnan emotionaalinen vire on kuitenkin niin kuivahtanut, ettei sanalle jää katetta.

Missä Houellebecq onnistuu? Taidemarkkinoiden mekanismi on useista näkökulmista pätevästi kuvattu. Samoin päähenkilön, Jed Martinin ura taitelijana ja hänen töidensä kuvaukset luovat uskottavuuden illuusion. Luomiskauden kolmessa vaiheessa ei ole kirjallista tyhjäkäyntiä, vaan hienosti loppuun saakka pohdittua ideapotentiaalia. Houellebecqin ansioksi jäävät myös romaanin rakenteelliset ratkaisut ja tuore tulokulma ”kliseisiin” teemoihin.

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Oheinen juttu on juuri julkaistu Parnasson kesäkuun numerossa 3/2012. Tarjoan sen myös maailmanlaajuisesti niille blogin lukijoille, jotka eivät seuraa kyseistä lehteä.

Kirjailijaelämää

Sinulla on vuosituhannen käsikirjoitusidea ja työstät sitä tiukasti. Mielessä polttaa kaksi muutakin aihetta, jotka haluaisit toteuttaa. Laadit kaiken pohjalta apurahahakemuksen neljälle eri taholle. Palautetta tulee: ”Emme voi suostua hakemukseesi.” Vastaus on Kulttuurirahaston maakuntarahastolta kolmastoista kielteinen. Samoin Taiteen keskustoimikunnalta.

Toukokuussa viimeinen oljenkortesi pelastaa. Saat 7000 euroa ja pääset summalla Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa on listattu vuoden suurimmat kirjastokorvausapurahojen saajat. Suoritat summasta eläketurvamaksun Melaan. Kannettava tietokoneesi hajoaa. Kun kerrot huollossa sen iäksi kuusi vuotta, sinut naureskellaan ulos. Anot Kirjallisuuden edistämiskeskuksesta varoja uuteen työvälineeseen ja saat tonnin. Pistät itseltä pari sataa lisää ja olet onnesta soikeana: MacBook Air on sentään jotain! Käsistä voi jatkaa missä vain. Olet entistä innostuneempi ja kesä kuluu kirjoittaessa.

Francis Bacon: Triptyykistä George Dyerin muistolle. (1971)

Syksyllä rahatilanne huolestuttaa, mutta kieltäydyt muutamasta freetyöstä, koska tuntuu vaikealta keskeyttää käsistä. Lopulta lähdet keikalle viidensadan kilometrin päähän. Saat matkakorvauksen ja Lukukeskuksen taksan 220 euroa. Ennen lähtöä valmistelet neljän tunnin luentoa kolme päivää ja siirrät materiaalin PowerPointtiin. Lohduttaudut sillä, että työtä voi käyttää myöhemmin uudelleen.

Ennen vuoden vaihdetta tili hupenee uhkaavasti. Teet muutaman viikon hulluna töitä vanhalle asiakkaalle, joka ei ole hylännyt sinua. Sinulla on sentään työhuone jonka vuokrat ja kulut saat kasaan. Elät säästeliäästi. Tupakoinnin terveellisyydestä viis, mutta se olisi taloudellinen itsemurha. Punaviinistä et luovu, tiirailet vain tarkemmin hintalappuja.

Helmikuussa haluat lomaa – suunnittelet kirjoitusrupeamaa lämpimässä. Eläkevarauksessasi on kolmen tonnin summa, jonka voi nostaa. Ja nostat, koska huomisesta ei tällä ole kellään takuita. Espanjassa et pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska olet puristanut itsestäsi viimeisetkin mehut.

Alakerran kaupassa litra punaviiniä maksaa 0,59 euroa. Se on jo niin kohtuutonta, että päädyt kahden euron laatuun. Aurinko paistaa ja Malagan museot odottavat puolen tunnin matkan päässä. Kirjoitat lomalta juttuja blogiin ja imet lämmöstä uutta voimaa. Käsis jatkuu kotimaassa ja jaksat taas laatia uusia apurahahakemuksia.

Luet kollegan vuodatuksen heikosta kirjamyynnistä. Kahdessa vuodessa vain reilut 1800 kappaletta. Hitto, kaverihan myy hyvin! Saat itse Otavan kirjasäätiöltä 1500 ja riehaannut. Ainaisen eväidensyöntien sijaan käyt pizzalla. Ostat mukavan asun työhuoneelle: verkkarit, collegen ja tossut.

Vaimollasi on vakityö. Usein kannattaa tehdä myös lauantait, koska siitä kertyy parempi liksa. Sinähän istut joka tapauksessa työhuoneella kirjoittamassa. Soitat sieltä vaimolle ja pyydät tuomaan litran pahvipurkin punkkua. Juot sen ja alat suunnitella juttua Parnassoon.

Sinua ketuttaa, että olet kirjoittanut kahdeksan teosta, joilla olet yltänyt kahdeksaan palkintoon tai ehdokkuuteen, päässyt kritiikkeihinkin. Vain yksi romaanisi on kelvannut muinoin Parnasson pika-arvioon. Olit jo toiveikas, kun romaanisi nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Mutta ei.

Kirjoitat juttusi yksikön toiseen persoonaan, sillä kaikki tietävät, ettet se ole sinä. Kirjailijan henkilö on aina fiktiota. Joku saattaa silti luulla, että kuvitteellinen henkilö kiukuttelee. Väärä luulo. Olet mielestäsi etuoikeutettu. Saat tehdä työtä, jonka antaa nautintoa. Sinua on siunattu myös apurahalla, joskus jopa vuoden mittaisella. Jaksat pyöräillä työhuoneelle yhtä hyvin helteellä kuin lumimyrskyn läpi. Kaikki järjestyy, eikä sinulta mitään puutu.

…………………………………………………………………………

Blogikuvana keskipaneeli Francis Baconin triptyykistä ”George Dyerin muistolle” (1971)

Ei mitään miesten juttuja

Olipa kerran Koskenkorva-kirjallisuuspalkinto. Vuodesta 2001 lähtien Tiiliskivi-palkinto. Suomen painavin. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden raati on valinnut tänä vuonna seuraavat palkintoehdokkaat:

Juha Siro: Linnun muotokuva, Janica Brander: Lihakuu, Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle, Jermu Koskinen: Niin kauas kuin vyötä riittää, Tero Tähtinen: Katmandun unet, Riikka Palander: Sininen punainen.

Palkinnon tavoitteena on nostaa esiin tuoretta kotimaista kirjallisuutta, joka on valtamediassa jäänyt arvoaan vähemmälle huomiolle.

Fellini: La Strada 1954. Kuvassa Gelsomina (Giulietta Masina).

Tässä ote Linnun muotokuvasta, sivu 127:

”Kun meille tuodaan ruokaa, mies sanoo painoa kertyneen aivan liikaa. Hän kertoo kuin anteeksipyydellen pitävänsä kovasti kaikesta syötävästä. Aivan kaikesta, ei ole mitään mikä ei maistuisi. Savolainen pulloposki, syöpi leivän puuron kanssa, niinhän sitä sanotaan, hän hekottaa. Kerron, etten suuremmin pidä syömisestä, eikä sillä ole mitään suhdetta lihomiseen tai laihtumiseen.

Hoitaja käy kertomassa, että toimenpidevuoroni on aamulla ensimmäisenä. Hän lupaa minulle herättyäni virtsakatetrin, tippapullon ja rauhoittavan esilääkityksen.

Ja isäkarhu jatkaa yhä tarinoitaan kunnes viimein nukahdan hänen ääneensä kuin iltasatuun. Eikä hän kerro mitään miesten juttuja: ei armeijaa, aseita, jalkapalloa tai jääkiekkoa, ei viinaa, naisia eikä formulaa… Hän sanoo, että La Strada on hienoin koskaan tehty elokuva, mutta syöminen on filmissä häntä aina ihmetyttänyt, luulisi maankiertäjillä olevan nälkä, mutta Zampanò ja Gelsomina syövät kulkiessaan kirpun annoksia, kaapivat pakista muutaman lusikallisen keittoa ja sekin vähä jää monesti Gelsominalta kesken, kun Zampanò tiuskii ja pistää hänet toimittamaan ties mitä asiaa, ja kun he saapuvat hullunkurisella moottoripyöränkotterollaan luostarin pihaan, saavat yösijan ja lautasellisen pastaa illalliseksi, vanha mustahuivinen eukko puuskahtaa: Tehän syötte seisaaltanne kuin hevoset.

Muistan elokuvasta vain haikean tunnusmelodian, trumpetin ja Gelsominan pyöreät klovnin kasvot, olen jo unien eteisessä ja hetkeä ennen kuin todellisuuden pohja pettää, tajuan miten paljon isäkarhu pelkää.”

………………………………..

Fellinin La Strada valmistui 1954. Pääosissa Anthony Quinn ja Giulietta Masina (kuvan Gelsomina).

Olin tipahtaa omaan ansaani

Vuosien varrella on tullut toimittua useammankin kirjoittajan ateljeekriitikkona, esikoisteoksia on viilattu kaiken kokenutta kustannustoimittajaa varten. Joskus yhteistyö on jatkunut ensimmäisen julkaisun jälkeenkin.

Olen välittänyt ahkerasti eteenpäin aikanaan Helena Sinervolta saamaani ohjetta: ”Lukeminen on paras kirjoittajakoulu.” Oma lisäni ohjeeseen on ollut: pitää lukea myös kirjoja joista ei pidä. Tai kuvittele pitävänsä.

Marilynne Robinson, Gilead.

Olen ihmetellyt varmuutta, jolla kriitikot kaipaavat suurimman huomion saavalle palkintoehdokaslistalle kirjoja, joita raati ei ole sinne valinnut. Se kuulostaa urautuneelta lukemattomuuden ylistykseltä. Ja siltä, että vain eniten julkisuutta saaneisiin teoksiin on tutustuttu. En jaksa uskoa, että he ovat lukeneet jokasyksyiset parisataa nimikettä fiktiota.

Sitten kävi näin: tarvitsin neljätoista lahjakirjaa ja suuntasin kohti Kirjatorin halpalaaria. Marilynne Robinsonin romaani Gilead tuntui hyvältä valinnalta. Tukeuduin takakansitekstiin ja tietoon, että Robinson palkittiin teoksestaan Pulizerilla 2005.

Kirjaa ei voi antaa toiselle tietämättä mitä lahjoittaa. Luettuani Gileadia 70 sivua päätin etten pidä siitä. Kirjeromaanin yksisuuntainen näkökulma, tapahtumattomuus ja yltiökristillinen asenne alkoivat puuduttaa. Mietin mihin tungen neljätoista kirjaa, joiden maailmankuva tuntui tuskastuttavan.

Olin hilkulla tipahtaa itse virittämääni ansaan.

Marilynne Robinson, kuva: London Evening Standard

Jatkoin lukemista seuraavana iltana ja laskin kirjan kädestäni vasta kolmelta yöllä. Tarinan jännite, joka haluaa mieluummin piiloutua kuin nousta näkyville ja hienosti viritetyt aavistukset saivat lukemaan kirjan loppuun. Kliseisesti ilmaistuna, koin päässeeni lähemmäs sellaisia sanoja kuin: luopuminen, anteeksianto, ymmärrys ja armo.

Tässä ei ole kritiikkiä, eikä juttu suosituksestakaan käy. Paavo Haavikon lause tähän saattaisi sopia: ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.” Lopuksi lainaus Robinsonilta:

”Teologit puhuvat ennakoivasta armosta, joka edeltää itse armoa ja auttaa meitä ottamaan sen vastaan. Luulen että täytyy olla myös ennakoivaa rohkeutta, joka auttaa meitä olemaan rohkeita – siis myöntämään, että on enemmän kauneutta kuin silmämme sietävät, että käsiimme on annettu kallisarvoisia asioita ja että saamme aikaan suurta vahinkoa, jos emme osoita minkäänlaista arvostusta niitä kohtaan.”

……………………………………

Marilynne Robinson (s.1943 Yhdysvalloissa) julkaisi palkitun esikoisensa Talonhaltijat 1980. Kahden tietokirjan jälkeen ilmestyi odotettu romaani Gilead (suom. Laura Jänisniemi), jossa kuolemaa odottava vanha pastori, jolla on nuori vaimo, kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen.

Elämää suurempaa

Otsikkoni on viheliäinen klisee, kaksi kuoliaaksi kaluttua sanaa. Jokin voi silti perustellusti olla elämää suurempaa. Ikiaikainen, tuhansia vuosia sukupolvelta toiselle siirtynyt myytti: luomiskertomus, vedenpaisumus, jumaltarut, hirviöt tai demonit, Sisyfos, Kristoforos…

Robinson Crusoe ja Perjantai (alkuperäinen lähde: Life -lehti)

Valtameren saaren yksinäisen asukin tarinoita tunnetaan jo antiikin ajoilta. Vuonna 1719 Daniel Defoe kirjoitti Robinson Crusoen tarinan maailman ensimmäiseksi bestselleriksi. Romaanin suomennos ilmestyi meillä 1847 nimellä Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänwaiheet.

Ranskalainen Michel Tournier päivitti Robinsonin myytistä täysin omaehtoisen teoksen Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli vuonna 1967 ja vastaanotti esikoisteoksestaan Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.

Luin Eila Kostamon suomennoksen viitisentoista vuotta sitten. Ja juuri uudelleen. Kirjallisen arvostukseni kärkeen nousevat ”ikuisuutta varten” kirjoitetut teokset. Sellaiset romaanit kuin Tournierin Perjantai. Viittaan otsikon kliseeseen, jolle äärimmäisen harvoin löytyy katetta.

Tournierin romaanin voi lukea vastaväitöksenä Defoen Robinsonille, joka taisteli luonnonvoimia vastaan. Uudempi Robinson käy läpi kolme tiedon tasoa sellaisina kuin Spinoza on esittänyt ne Etiikassaan, jota kirjailija pitää merkittävimpänä teoksena sitten evankeliumien.

Romaanin voi nähdä myös laajennettuna kolonialismin kritiikkinä. Se saa ajankohtaisia sävyjä, kun laiton, paperiton ja kasvoton työvoima virtaa tänään Afrikasta Kreikkaan ja muualle Eurooppaan. Tournierin romaanissa asetelma kääntyy ja Robinsonilla on ”halveksittavalta” Perjantailta opittavaa.

Robinsonin saari, Speranza, muuttuu lopulta ”inhimilliseksi” luonnoksi, joka kykenee vuorovaikutteiseen symbioosiin ihmisen kanssa. Ennen muuta Tournierin Perjantai on matka ihmismielen tiedostamattomien prosessien syvimpiin vesiin. ”Normaalit” käyttäytymismallit kääntyvät nurin säkenöivän älykkäässä tekstissä.

Lukeminen on ajattelua ja kyse on siitä millaisten kysymysten kanssa haluamme askarrella. Hyvä kirja haastaa käsityskykyä ja asenteita, jokin siinä vaivaa eikä tahdo antautua. Toisaalta lukiessa vahvistuu koko ajan tietoisuus siitä, että tässä ollaan tekemisissä otsikossa mainittujen kahden sanan kanssa.

Lyhyestä jutustani ei ole arvioksi. Kehu ja suositus se voisi olla. Lopullinen pointtini on itsekäs, jopa perusteettomalla tavalla narsistinen. Luettuaan hyvän kirjan voi tuntea tiettyä ylemmyyttä, ajatella kokeneensa jotain rikastuttavaa. Olkoonkin, että kirjalla on miljoona muutakin lukijaa. Mutta silti. Ja joskus jopa sen vuoksi.

Liian vaikea kysymys vastattavaksi

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä 28.1.2011

Per Olov Enquist, kuva Maurice Haak.

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijansa persoonaa.

Ja paradoksin valossa katsottuna: joskus egon muokkaamiseen kykenee huonokin kirja. Ja se, mikä joskus on tuntunut merkityksellistä, voi kadottaa gloriansa. Ihminen muuttuu.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa. Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

(kuva Enquistin haastattelusta: Maurice Haak)

Raha, Kristus ja ikuisuus

Tämän päivän Hesarista löytyy Booker-palkitun Hillary Mantelin haastattelu. Hän kertoo miten palkinto ja Susipalatsi -romaanin tuotot antoivat hänelle mahdollisuuden keskittyä elämään ja kirjoittamiseen.

”Pankkiirit pyörittävät maailmaa. Niin on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin. Taustalta löytyy aina se näkymätön käsi, joka pitelee lompakkoa. En halua olla kyynikko, mutta idealistienkin kannattaa miettiä, kuka heidän ideansa rahoittaa.”

Michelangelo: Pièta, Rooman Pietarinkirkko 1499.

Michelangelo (di Lodovico Buonarroti Simoni 1475–1564) kävi ikääntyessään ylpeäksi ja kieltäytyi ottamasta maksua Pietarinkirkon kupolin suunnittelusta. Lisäksi hänen runonsa paljastavat, että hän alkoi epäillä taiteen turhamaisuuden olevan syntiä.

Aiemmin renessanssin yleisneroa ja kaikkien aikojen merkittävintä kuvataiteilijaa olivat rahoittaneet katolisen kirkon paavit ja Medicien ruhtinas- ja pankkiirisuku. Mammonan vastineeksi Michelangelo loi kuolemattoman kristillisen maailmankuvan. Ensimmäinen ihminen herää eloon, kun Jumalan käsi ojentuu kohti Aatamin sormea Vatikaanin Sikstuksen kappelin freskossa.

Kun Rooman Pietarinkirkossa seisoo Michelangelon Pièta -veistoksen edessä, se vaikuttaa pienemmältä kuin kuvissa. Sama ihme kuin luomisen kuvassa toistuu silti. Kristuksen käsivarsi on hämmästyttävä. Kuollut, silti lihaa ja verta marmoriin veistettynä. Ja vaikka patsasta tarkastelisi kuinka kauan katse palaa aina saman kolmion jännitteeseen: Jeesuksen oikea käsi, Marian vasen käsi ja kasvot.

Pääsiäisen sekametelisoppa alkaa olla taiteita yhdistävää runoa vaille valmis. Gösta Ågrenin viimeksi julkaistu kokoelma Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä (wsoy 2006) koostuu Ludvig Wittgensteinin ja Martin Heideggerin filosofisia sitaatteja kommentoivista runoista.  Valitsemani teksti kutistaa Mighelangelon tavoin viisisataa vuotta olemattomiin. Ja karkaa lopuksi jonnekin tulevaisuuteen.

Martin Heidegger kirjoittaa: ”Miksi sanomme, että aika kuluu emmekä samalla tapaa korosta, että se syntyy?” Tämän sitaatin Ågren purkaa runoksi, jonka nimi on HETKI

Aika on vain sana.

Kirjoittaessani tätä

mikään muu ei muutu.

Kuolleitten kangas lepää

nimiä ja kiviä täynnä.

Syntymättömien usvassa

kukaan ei ole nimetön,

koska kenelläkään ei ole nimeä.

Mennyt ja tuleva eivät ole

kellotauluja, vaan kasvoja,

jotka katsovat sinua. Säilytä

tämä lempeä hetki. Mitään

uhkaa ei ole olemassa. Kaikki

tulee tapahtumaan.

Runojen tulva ja Tanssiva karhu

Isojen kustannustalojen ovi on käynyt runoilijoille entistä ahtaammaksi. Toisaalta digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisen kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan.

Kansien väliin painettujen runokokoelmien nimikemäärät ovat räjähtäneet kasvuun. Muutaman viikon takaisen kirja-arvionsa yhteydessä Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi kyseli, kuka kaiken runouden lukee? Mielessäni vilahti yhtäläinen ajatus. Samassa muistin Gösta Ågrenin Finladia-palkinnon jälkeisen haastattelun yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Kuva: dailymail.co/uk

Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Sitaattini menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.” Ehkä Ågrenin näkemys on niin hyvä, että runokokoelmien tulvasta on syytä olla vain iloinen.

Yle jakoi Tanssivan karhunsa aprillipäivänä. Palkintoa tavoitteli viisi ehdokasta ja Helena Sinervo veti pisimmän korren jo toistamiseen kokoelmallaan Väärän lajin laulut. Finlandia napsahti vuonna 2004 romaanista Runoilijan talossa.

Selailin juuri Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (wsoy 1994) ja mietin miten jostain kaikki aina alkaa. Takakannen sisäpuolelle olin liimannut Hesarin kritiikin: ” Lukemattomiin takertuu ajoittain esikoiselle tyypillisiin rosoisuuksiin ja töksäyttelyihin, mutta kokonaisuutena runot kulkevat luontevasti.” Eroottinen kuva kuitenkin arveluttaa kriitikkoa: ”Ekspressiivisellä kuvastolla Sinervo hakee tehoja ja kielensä rajoja. Minusta seuraava lyö lievästi yli: Kun nyt rupesin veistämään aikaa, / sidottuna, käsiraudoissa, / baaritiskille ammuttu nymfi / nahkakorsetissaan.”

Helena Sinervo. Kuva: Suomen Kuvalehti/Kaisa Rautaheimo

Ajatukset ylilyönneistä taitavat olla yhtä muuttuneita kuin koko runous. Sinervon kokoelma oli minulle aikanaan tärkeä. Olin juuri kuullut hänen lukevan livenä otteita vielä julkaisemattomasta kokoelmastaan. Kun sain kirjan käteeni, se tuli luettua laakista moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi runo, joka täyttää hyvin erään puolueen halveksiman postmodernin perinteen ja kallistuu jo kokeellisen runon suuntaan. Ja onhan siinä enteellisesti se karhu. Juuri tanssiin lähdössä.

”Tyttö on niin terve, että kuume / nostaa hänet puuhun. / Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, / arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, / väärä purenta kuin hauella. / Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, / otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. / Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, / kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, / pitkään samassa asennossa maannut karhu / vaatii uhria ja pyhitystä / kovempaa rytmiä.”

Mitä lomalla luettaisiin?

Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.

Lukemista rantalaiturille, kesä 2010

Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.

Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.

Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.

Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.

Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.