Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

Vanha kunnon jäävuorivertaus käy kaikkeen. Kas näin: kirjallisuudesta näkyy kauas vain sellainen huippu, jonka media on kasvattanut ja pinnalle nostanut. Eikä sitä huippua olisi, ellei syvyyksissä olisi kymmeniä kertoja enemmän näkymättömäksi jäävää.

Kuva sivulta: Branson Powers, Inc.

Kirjallisuus rakentuu historiallisen genrensä jatkumoksi. Tämä selvä. Haen vertauksellani jotain muuta. Kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Piiloon ja julkaisematta jäävä, omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta.

Potentiaali nousee pinnan alta. Kirjallisuutta rakastavista ja lukevista ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan. Varsinaisesta kirjailijan ammatista hohto on kaukana, mutta siitä myöhemmin, tämäkään ei ole juttuni pointti.

Jutun yty löytyy kustannusmaailman murroksesta. Vanhan liiton rakenteet eivät enää natise, ne romahtavat ja pakka pistetään kokonaan uusiksi. Tämä ei tarkoita periteisten kustannustalojen katoa, mutta uusiutumista. Harmaa alue niiden ympärillä alkaa kirkastaa kuvaansa. Luin jostain lauseen, jota siteeraan ulkomuistista: ” Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia.”

Funtsin itsekin kuka lukee yhä kasvavan julkaistavien nimikkeiden määrän. Nyt ajattelen ettei se ole tärkeää. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehteä lukee joka viikko yli miljoona suomalaista.

Unkarilainen Sandor Márai julkaisi romaaninsa Kynttilät palavat loppuun 1942. Aikalaiset ohittivat teoksen, mutta 2000-luvun taiteessa se nousi kuolleista ja kipusi listamenestykseksi Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen 2001. Kirja on hienovireinen ja vaikuttava kokemus, suosittelen. Jalkautetaan hommaa tästä edelleen.

Karri Kokko, Uno Boy (wsoy 1992, ntamo 2012)

Karri Kokko julkaisi esikoiskokoelmansa 1982. Uno Boy sai kohtuulliset kritiikit ja lopulta runot vaipuivat horrokseen. Viimein nimiösivulle lyötiin leima: ”Poistettu luettelosta. Kaupunginkirjasto.” Vuoden 2005 jälkeen Kokko on julkaissut toistakymmentä teosta. Nyt, kolmenkymmen vuoden kuluttua Leevi Lehdon ntamo on julkaissut esikoisen näköispainoksena uudelleen.

Tärkeitä tekoja. Viittaan edellä kirjoittamaani. Myös siihen mitä en maininnut, mutta joka on assosioitavissa. Vähän siihen suuntaan, että lukija voisi joskus siirtää fokustaan ja katsoa hieman ohi. Kirjallisuus tarjoaa myös löytöretkeilijän iloa.

Nappasin originaalin Uno Boyn omasta hyllystä: hieman esikoisen omimman äänen hakua, mutta komeasti aikaa kestänyt kokoelma. Hienoa, että se on uuden sukupolven luettavissa: ”Näin kuuluu sääntö, kielioppi / että sanamme olisivat meille yhtä: / Muuttakaa sananne, muuttakaa mielenne!”

Lopuksi kaksi tekstiä sarjasta Lähtö 9. Niiltä riveiltä se ylösnousemuskin löytyy. Runot puhuvat toisinajattelun ja mielikuvituksen puolesta:

……………………………………………

Vaaka on merkittävämpi keksintö

kuin se mitä sillä voidaan tehdä.

Maailma jossa Lasarus nousee kuolleista

ja liittyy Sveitsin laivastoon

on takuulla mielenkiintoisempi

kuin kuu joka ei ole juusto.

Lyön vetoa että se on.

………………………………………..

Sen rinnalla mitä elämä on.

Kuolema on yhdentekevä

ja elämä kahden tekemä.

Siinä on mysteeri joka kannattaa.

Jota kannattaa miettiä sen

joka on päätynyt kohdun teho-osastolle.

……………………………………………..

Perjantairunon ruhtinasilmaa. Ylivoimaista!

Suljin silmäni kirjahyllyn edessä ja heilautin taikasauvaa. Lattialle kopsahti kirja ja poimin se käteeni. Kysyin siltä miksi? Ja kirja vastasi: ”Eräänä päivänä vastaani tuli kubistinen maalaus, hajalle siroteltu ja koossa yhtä aikaa.”

Picasso: Le Matador Mougins 1970.

Miten se minuun liittyy, kysyin. ”Maailma on suuri Ehkä, ja ihminen sen pyhä kärsimysnapa. Siksikö varjolle puhkeaa silmät kuin riikinkukon tulisulat? – sanat joilla ei aina ole loogista mutta jokin muu, rajumpi yhteys”, kirja sanoi.

Avasin kirjan umpimähkään: anna minulle jokin merkki, että tiedän ja uskon, sanoin.

”Yksin sen kanssa

Pianon ääni pimeässä,

mistä se tulee?

Puistossa on valo kuin

kuolema

Yksin

sydämeni jäisille näkee,

murskattakoon sanat!

Murskattakoon kieli,

minun lihani miekka!

Ylivoimaista!

pimeässä valkoisilla vuorilla, yksin

yksin sen

sateenvasaroiman

rautahäkin – ”

……………………………………………………….

Raakel Liehu julkaisi kokoelmansa Kubisseja vuonna 1992, ennen hakukonerunouden ja nyt uusiksi kuviteltujen kokeilujen aikaa, vahvasti tietoisena dadan ja taiteen perinnön jatkumosta. Runojen kieltä ja kokoelmaa lävistää jännite, joka kestää.

”Minä levitän käteni:

Tänne vapaata ruhtinasilmaa!”

………………………………………………………

Maalaus: Picasso, Le Matador Mougins (1970)

………………………………………………………

Varttunutkin raataja jaksaa painaa töitä yhä enemmän

Postauksellani ja Aamulehden etusivulla on tänään sama otsikko. Pääjutuksi nostetun tekstin ingressi sanoo: ”Emeritusprofessori Juhani Ilmarisen mukaan ikäryhmien eri ominaisuudet täytyy huomioida, jos työtahti halutaan maksimoida.”

Sain pari päivää sitten kotisivuni kautta sähköpostia: ”Hei, olen kadottanut elämääni koossapitävän runon.” Lähettäjä muisti ulkoa pari ensimmäistä riviä, ja halusi täsmällisen jatkon. Teksti oli antanut hänelle toivoa työelämän kohtuuttomissa vaatimuksissa: ”sain henkisen vapauden, kun tiesin, että exit-nappi on olemassa.”

Cecile Colle & Ralf Nuhn: Exit-Wall (2010)

Kirjoittaja ei voi saada koskettavampaa palautetta. Siitä mitä suurin kiitos. Runo löytyy kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002). Teksti syntyi sen jälkeen, kun itse loikkasin työyhteisöstäni tänne Pyynikinrinteen punatiilitehtaaseen, omien puuhien näennäiseen vapauteen.

……………………………………………………………….

OHJELMAN MUUTOS

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

……………………………………………………………………..

Kuva: Cecile Colle & Ralf Nuhn. Exit-Wall (2010)

Kuohuviiniä ja kuuden tuuman jääpuikkoja!

Oman työpöydän takana taas. Kuukausi Ateenassa vierähti ja edellisen jutun Kreikan lippu on vaihtunut. Samoissa väreissä pysytään silti.

Iltalehti 7.2.2012

Päivitys paluukiireiden keskellä on lyhyt. Runosta löytyy lasi kuohuviiniä huomiselle itsenäisyyspäivälle. Ja talven kurjien kelien kohdatessa annetaan mielikuvitukselle mahdollisuus.

Radio Nova 16.4.2012

Y L I S T Y S

Taivas antaa räntää ja sirottelee sekaan

kuuden tuuman jääpuikkoja.

Keinun korkealla jumalten kanssa,

laulua joka ainoa askel, taivas

ja sudenkorennon kimallus korvien välissä.

Perunoiden keitinvesi läikkyy lattialle,

saan olla satakieli ja tehdä kesän

keittiön ikkunan ääreen.

Sitä sirkutusta ja sointia, kuohuviinilasin

pohjasta pintaan kihiseviä kuplanauhoja

kun koko linnunrata kiertää ajatuksen siivellä.

Sellaista elämä talvella on.

…………………………………………………………………….

Runo kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002)  Lippukuva Iltalehti 7.2.2012. Räntäkuva Radio Nova, kotisivu 16.4.2012.

Kakkaa ja kakkuja

Joidenkin mielestä matkalle riittää passi ja hammasharja. Se on silkkaa liioittelua, hammasharjan voi ostaa periltä. Ateenassa on tähdellisimmät ostokset tehty, on aika istahtaa parvekkeelle.

Soutsou, Ateena 7.11.2012

Perille on päästy huolimatta siitä, että kaupungin julkinen liikenne takseja myöten on lakossa. Suomen Ateenan Instituutin asuntolan kiinteistönhoitaja/luottomies Joakim kävi meidät ystävällisesti kentältä noutamassa. Lakon päättymispäivää voi vain arvailla.

Soutsou, Ateena 7.11.2012

Soutsoun kulmilla tilanne on tuttu, sivukatujen idylliin kertyy roskakuskeille duunia. Miljoonakaupungin kodeissa vessapapereita ei huuhdella viemäriin, vaan sitaistaan muovipussiin ja viskataan kadun pönttöön. Joka ei tätä usko, voi varautua putkimiehen laskuihin.

Soutsou-katu, Suomen Ateenan Instituutti.

Parvekkeemme näkyy kuvan keskellä. Aleksandrasin valtaväylä kohisee parin korttelin päässä. Lippu Lucabettuksen kukkulalla näkyy liehuvan. Kaupungin sydämeen Syntagmalle ja Plakaan kävelee tunnissa. Niin on syytä tehdä, koska sitä vaatii kunto ja keli. Lämpöä tänään parikymmentä astetta.

Ateena 7.11.2012

Leipäkauppaan kertyy matkaa kolmekymmentä metriä. En ole leivonnaisten tai kakkujen kaveri, mutta jokin siellä sykähdyttää. Ehkä se on tuoksu. Ehkä on tunnustettava, että filotaikinapuikulan sisään leivottu hunajainen vaniljakreemi oli aamukahvin päätteeksi aivan ok.

Ateena, Soutsou-katu 7.11.2012

Vuoden eka postaus Ateenasta vaatii arjen vastapainoksi jotain ikuista. Säkeet tulevat Konstantinos Kavafisilta (1863 – 1933). Väittäisin, että väläys parintuhannen vuoden takaa on tuoretta tavaraa.

ALEKSANDRIASSA 31 EKR.

Kulkukauppias tulee piskuisesta kotikylästään

kaupungin ulkolaidoilta, yltä päältä pölyssä

matkanteosta. Ja alkaa huudella ”Suitsuketta!”

”Kumia!”, ”Parasta oliiviöljyä!”, ”Hiusvettä!”

pitkin katuja. Mutta kuka häntä kuulisi tässä

ihmisjoukon, musiikin ja paraatien metelissä?

Väentungos työntää, vetää, tuuppii. Ja kun hän

pyörällä päästään kysyy ”Mitä hullua tämä on?”

joku viskaa hänellekin emävalheen jota palatsi

levittää: että Antonius on voittanut Kreikassa.

……………………………………………………………………….

Runon suomennos Tuomas Anhava.

Perjantairunon kehotus: Älä pelkää!

Päivän juttu täydentää edellistä teemaa. EI on hyvä sana, mutta kieltäytyessään ei voi tarkoin tietää mitä hylkää. Ehkä ei ole väliksikään. Niin vähän on tarpeen… ja lopulta ei sekään. Perjantairunon viesti on valinnoissa ja mitan täyttymisessä. Kun jostain on saanut kyllikseen, on aika kokeilla muuta.

Julkaisun kuva tulee Uudessa-Seelannissa syntyneeltä brittikuvittajalta. Harry Rountree (1878 – 1950) on yksi suurista suosikeistani. Rountreen kuvissa on aina läsnä sadun magia. Jotain salaperäistä ja tyhjentymätöntä, yhtä aikaa tunnistettavaa ja tavoittamatonta.

Harry Rountree 1908 (Alice in Wonderland)

Ehkä Harry oli ”alan miehiä”. Huomioni kiinnittyi etualan hamsteriin, jonka eväspullo on kohtalaista kokoa. Vaikuttaa siltä, ettei siitä ainakaan mansikkamehua ole ryypiskelty. Vastaavia viitteitä löytyy muistakin mestarin kuvituksista.

Perjantairunon objekti on yksikön toinen persoona. Itseään siinä kirjoittaja kuitenkin puhuttelee. Aivan kuten kuvataiteilija, joka tekee aina omakuvaa, vaikka maalaisi mitä. Ei tyyli silti saa viestiä varastaa. Yksityisestä pitää kasvaa yleistä ennen kuin se kykenee koskettamaan.

KLISETTÄ JA LORUA

Tämä on toivomus:

seuloa elämästä tarpeeton pois ja

päätyä siihen mistä aloitti.

Ja aloittaa uudelleen.

Tämä on rukous ja tunnustus:

Älä pelkää!

Oma itsesi voit olla vain sen varassa

mikä erottaa sinut muista,

ja kun alat etsiä sille tarkoitusta,

olet jo hukannut sen.

Tai voisihan kliseet ilmaista toisinkin,

silkan sattuman – tai sen,

että valitessasi et voi etukäteen

tietää mitä hylkäät:

Maalari maalasi taloa,

sinistä ja punaista. Illan tullen

sanoi hän: nyt minä lähden

tästä pelistä

pois.

………………………………………………………………….

Harry Rountreen kuvitus vuodelta 1908, Alice in Wonderland

Runo kokoelmastani Satakieli! (Like 2008)

Pienet on Perjantairunon murheet

Viimeviikkoinen Malala Yousafzain murhayritys ei onnistunut. 15-vuotias pakistanilainen koulutyttö on hoidossa Birminghamissa, mutta yhä terroristien tappolistalla. Taleban julisti Pakistanin Swatiin koulunkäyntikiellon 2009, ja tuolloin yksitoistavuotias tyttö alkoi vastustaa islamistijärjestöä.

Mielenosoittajat Malala Yousafzain puolesta.

Malala kertoi blogikirjoituksissaan Talebanin tyranniasta. ”Taleban ajaa Swatin aluetta takaisin kivikauteen hyökkäämällä naisten koulutusta vastaan. Koulutetut äidit eivät salli lastensa alkaa itsemurhapommittajiksi, he eivät anna jalokiviään hyväntekeväisyytenä militanteille”, Malala kertoi taannoisessa haastattelussaan.

Bloggaaja ja ihmisoikeustaistelija sai Pakistanin nuorten rauhanpalkinnon joulukuussa 2011. Teinitytöstä tuli terroristeille niin kova pala, että hänet päätettiin ampua koulubussissa. Luodit päähän ja niskaan eivät vieneet henkeä.

Talebanien murhayritys: Malala Yousafzai.

Tarina on kaikille tuttu. Moraalinen kommentointi tai kauhistelu tuntuisi melodramaattisesta jeesustelulta. Jonkin johtopäätöksen siitä millaisia ihmisiä maailman muutos tarvitsee, voisi kuitenkin vetää. Ja suhteuttaa murheitaan toisten todellisuuteen.

Perjantairunossa tuijotellaan omaan napaan. Elämä on – tai oli. Käden ulottuvilla ja samalla saavuttamattomissa. Telkkarin eteen istahtaessa maailmansa voi muuttaa napin painalluksella. Ja sekin on jo kaluttu ajatus:

…………………………………………………………………………………..

”Toinen kengännauha on toista kireämmällä, vaikka solmin sen jo seitsemästi. Kuiva karsta pakenee pikkusormea, eikä tahdo nenästä ulos. Aamulla en tajunnut heti, että uni oli kestänyt elinkautista kauemmin. Olisin halunnut herätä suudelmaan, mutta olin tullut valmiiksi kuin tie, ja ehtinyt yhtä pitkälle. Nyt kierrän peilit kaukaa, enkä kuule jos kuvani huutaa takaisin. Huomaan outoja muutoksia: syvä uni on painanut tyynystä vanat kasvoihini, ja silmäni näkevät ihmiset auringon haalistamina. Vielä minä vaihdan koko maailman kuvan. Käännän kanavaa ja teen sodasta saippuaoopperaa. Lasken levolle luojani.”

…………………………………………………………………………………….

Proosaruno esikoisestani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Lopuksi tarkentava uutinen: Suomesta ei tullut YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaa jäsenmaata. Pakistan hoitaa hommaa vuoden 2013 loppuun saakka Azerbaidzhanin, Guatemalan, Marokon ja Togon kanssa. Ruanda aloittaa pestinsä neljän muun valtion kanssa ensi vuoden alusta.

Perjantairunossa sidotaan maailman napa

Kirjallisuuden Nobel meni Kiinaan. Tampereen kirjastokannasta löytyi eilen yksi Mo Yanin kiinankielinen kirja. Tarkemman tutustumisen aika koittaa siis myöhemmin. Ennakkotietojen perusteella Yan vaikuttaa käyttävän kielen keinovaroja varsin mielenkiintoisesti.

Tampereen Runokaupunkiviikko kiihdyttää loppuaan kohden. Tämän kirjoitettuani loikkaan suoraan rautatieasemalle. Hiljaa virtaa runo -tapahtumassa lyyrikot lukevat ohikulkijoille runoa 12 tuntia putkeen. Ehdin lukea tunnin ennen kuin siirryn seuraavaan kohteeseen.

Vapriikin kuva-arkisto: Sulo Markkanen, syysmyrsky Tampereella 1936.

Yksityishenkilöt ovat voineet kutsua runoilijan kotiinsa. Suunnistan outoon paikkaan. Tiedän vain, että koolla on näkövammaisten naisten ryhmä. Valitsin siis illan teemaksi kaikille aisteille kirjoittamisen.

Runoni ja proosani on pääosin visuaalista, mutta kyllä sieltä auditiivisuuttakin voi kaivaa. Ja kinestesiaa, joka on sitä kaikkea muuta kielessä liikkuvaa ja tuntuvaa rakennusainetta. Häpeämättömän tunteellisesta Perjantairunosta löytyy hyvällä tahdolla kaikkea edellä mainittua. Nimessä on myös mielenkiintoinen pointti.

Stilleben – hiljaiseloa – on saksankielinen nimitys asetelmamaalauksille. Ranskalaisten Nature Morte – kuollut luonto – on kaavamainen ja lopullisen tylsä. Syksy vie meitä vähäisempään valoon ja voimaa väreilevään Hiljaiseloon:

S T I L L E B E N

Jos en muuta keksi, voin pelätä

vaikka viemäreiden puolesta,

jos hukkuvat syksyn sateisiin. Eivät saa rautasuut

vedetyksi henkeä. Yöllä hallan vaara

alavilla mailla, ja kuolema

kulkee kuin kotilo etanoiden ja ihmisten selässä.

Elämän haarniska.

Tule vielä ja puhalla, tein huilun kylkiluustasi,

unohdetaan pelit ja panokset.

Sidotaan maailman napa, halkaistaan vastatuuli

kuin ruislimppu. Ollaan paimenessa

muuttolinnuille ja lähteville laivoille,

mietitään syntyneenä olemisen etuja.

……………………………………………………………..

Kuvassa syysmyrsky Tampereella 1936.

(Sulo Markkanen / Vapriikin kuva-arkisto. Runo, Musta runokirja 2000.)

Pienet peilit taittavat äänet tuhannesti

Tämä juttu olisi jäänyt kirjoittamatta, jollen olisi lukenut Aamulehden yleisönosastoa viime sunnuntaina. Birgitta W. kirjoittaa viettäneensä Tampereella elämänsä parhaan vuoden, mutta on nyt muuttamassa Espooseen.

Birgitta kehuu kaupungin luonnon, ihmiset ja palvelut monin tavoin. Hän ihmettelee vain miksi Tampere ei hyödynnä paremmin Suomen parhaimman kaupungin mainettaan. Lopulta kirjoittaja päätyy aivan yllättävään yksityiskohtaan: hän löytää keskustorin Kivikirjaston runolaatat ja liikuttuu syksyn sateisella kadulla.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

”Ihmettelen myös miksei Kivikirjastosta kukaan tiennyt oikein mitään, kuka sen on kehittänyt ja milloin se on valmistunut”, hän kirjoittaa. Tein Kivikirjastosta aikanaan esitteen, jota on ollut jaossa kaupungin kaikissa museoissa. Myös netistä löytyy tietoa. Ei kuitenkaan sitä, mistä koko idea lähti. Näin se muutamaan virkkeeseen puristettuna meni:

Tampereen keskustoria uudistettiin 2000-luvun alussa. Sen yhteydessä arkkitehtitoimisto KSOY:n Juha Ryösä luonnosteli ajatuksen Aleksis Kiven kadun kävelyosuudelle tulevasta tekstistä. Pirkkalaiskirjailijat asetti kirjailijat Timo Malmin ja Juha Siron pohtimaan valittavia kirjailijoita ja tekstejä.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

Tiimiin löytyi myös toimittaja Mikko Närhi, joka oli ollut aiemmin mukana kaupunkikeskustan kehittämishankkeissa. Nykytaiteen museon kuvataideintendentti Sirpa Joenniemi pohti mahdolliselle taideteokselle tekijää ja esitti työhön kuvanveistäjä Radoslaw Grytaa.

Vastaavia hankkeita saatetaan vatvoa kaupungin hallinnossa vuosia ja ne jäävät toteuttamatta. Tämä meni läpi koska osattiin vedota siihen, että teos sisältyi arkkitehdin suunnitelmaan. Kun vielä Winterin rahastossa oli varaus julkiseen taideteokseen, asia eteni vilkkaasti.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

Kivikirjasto koostuu 19 osasta: tekstilaatoista kadun pinnassa, veistosmaisista osioista ja kadun keskelle istutetusta tammesta. Puun alla on teoksen emotionaalisin osa, viisi otetta Eeva-Liisa Mannerin runoista. Sitaatteja on yhteensä kahdeksalta kirjailijalta.

Kuvanveistäjälle ehdotuksia valitessa kertasin Mannerin koko tuotannon. Valitsin ehdolle aisteille kirjoitettuja säkeitä ja kiinnitin erityistä huomiota auditiivisuuteen: ”Sade avaa korvat nukkujalle / sade avaa varjot kulkijalle / sade avaa kuulon, kävelyn sisäänpäin.”

Urbaanin hälyn keskelle voi pysähtyä hetkeksi tavoittamaan toista maailmaa. Teoksen kymmenvuotispäivän kunniaksi linkitän  k a i k k i  Kivikirjaston tekstit ja teostiedot TÄHÄN ja päätän postaukseni Mannerilla.

………………………………………………………………..

Tie on jäässä, mutta puiden oksilla on

valoa,

joka lohkeaa, kilahtaen kuin jää,

pienet peilit taittavat äänen tuhannesti,

ja lintujen sirottamat laulut puhkeavat

paljailla oksilla;

jos nyt on ilta, soisin sen kestävän aina.

………………………………………………………………..

Liian suuri saalis

Pistin viikonloppuna FB-sivuilleni kalastuskuvan. Mies (minä) roikottamassa viiden kilon haukea. Sellaisenkin kommentin sain, että  kuvassa on hauen viimeinen auringonlasku ja kalastus on ”pahaa touhua”.

Totta. Olen miettinyt ihan samaa. Ja vaikka se ei asiaa muuksi muuta, olen aina toivonut, etten saisi liian suurta kalaa. Oletettavasti pienen ja suuren saaliin tuntemukset koukun jatkona ovat yhtä ikävät. Kalastus on harkinnassa, mutta jatkuu näillä näkymin.

Ai

Runo tulee kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002). Hauki, joka siinä saadaan ei ole fiktiota. Vaimon velipoika sen väsytti ja olin itse haavimiehenä. Liki kymmenen kilon kalan tappaminen tuntuu oudolta ja epäinhimilliseltä.

…………………………………………………………………………………………..

HAUEN LAULU

Kahden sekunnin lepo veneen vieressä

ja puolen tunnin taistelu on ohi.

Yhdeksän kilon hauen on uskottava ylösnousemukseen,

että pinnan yläpuolella on elämää.

Veri valuu norona veneen laitaa,

liian suuri saalis, kuin laskisi lapselta hengen.

Kirous lennättää puukkoa kun paiskaan sen karin kivikkoon.

Mustimmat murheet tapan heti, etteivät jää kitumaan:

ilmaa anovat kidukset ja pyrstön potkut,

meidän tahdottomat refleksimme.

Mänty on mänty,

kallion halkeamasta kasvava nöyrä rukous.