Kategoria: Unohdettujen runojen klinikka

Nerouden lyhyt oppimäärä

by

23.4.2010

11:52

9 kommenttia artikkeliin Nerouden lyhyt oppimäärä

Amerikkalainen runous, Blogit ja postaukset, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Runous, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , , ,

Harva rohkenee tunnustaa omia ansioitaan julkisesti. Kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Meilläpäin ”Ei tehrä tästä ny numeroo”, tai kannustusta omakehuun saa korkeintaan käänteisesti: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

William Carlos Williams

Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin (1883 – 1963) runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin.

Williamsin kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Williamsin käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo kertoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys.

Olen karttanut blogissani kritisointia, kirjallisuuden ja muidenkin ilmiöiden. En silti malta olla huomioimatta tämänaamuisen Hesarin kritiikkiä Juhani Ahvenjärven tuoreesta Liituvarjo -kokoelmasta. Siinä kriitikko näkee Ahvenjärven tekstin minimalismina, jossa ”Oikein mikään ei rohkaise perehtymään.” Tarjoillaan siis hänelle yksi modernin runon kuuluisimmista klassikoista vuodelta 1923. (Ehkä Williams on oikeassa, tämän päivän postmoderni runo usein sotkeutuu ja sokeutuu itsetarkoituksellisiin ideoihinsa.)

Punaiset kottikärryt

niin paljon / on kiinni /  sadeveden lasittamista /  punaisista / kottikärryistä / valkoisten kanojen / vierellä.

Annetaan vielä Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe.

Jos minä kun vaimoni nukkuu / ja vauva ja Kathleen / nukkuvat / ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko / silkkisumussa / hohtavien puiden yllä, / jos minä pohjoishuoneessani / tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä / heiluttaen paitaa pääni ympäri / ja laulan pehmeästi itselleni: / ”Olen yksin, yksin. / Synnyin olemaan yksin, / minun on paras olla niin!” / Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, / olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani / laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: / kuka voi sanoa etten / ole perhekuntani onnellinen nero?

Kevättä Kiinassa ja kotimaassa

by

8.4.2010

12:18

Leave a comment on Kevättä Kiinassa ja kotimaassa

Apurahat, Ikonit, Kirjoittamisen ideat, Kuvataiteilijat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Kevät herättelee tunteita talven jälkeen, onko niissä aikojen kuluessa mikään muuttunut? Kaivan hyllystäni kirjan. Kukkien keskellä on kokoelma Pertti Niemisen suomentamia vanhoja kiinalaisia runoja, jotka on alkujaan laulujen säkeiksi kirjoitettu. Huomaan että tuhannessa vuodessa ihmisten tunteet eivät ole muuttuneet piirun vertaa.

Kuvakollaasi: Botticelli, La primavera, 1482 (osa) ja maatiaislammas.

Luen eron haikeudesta ja pelosta sotaan lähetetyn kumppanin puolesta. Vanhus suree menetettyä rakkautta ja vannoo, ettei jättäisi tilaisuuksiaan käyttämättä jos saisi ajan pyörää käännettyä. Keväästä kerrotaan vähintään joka toisella sivulla ja aina on ihmisellä ikävä toisen luo: ”Kuhankeittäjät kuin kultaa / laulavat pareittain, pareittain / suloisin äänin / oksien kasteisilla kaarilla. / Säkeiset oksat iloitsevat keväästä itse, / mutta kietovat haikeuteen / levottoman nuoren sydämen.”

Pari viikkoa sitten vein paksuimman talvipalttoon vinttiin. Tarkistaessani sen, löytyi epätodennäköisimmästä taskusta rypistynyt lappu. Olin muutama vuosi sitten keskustorilla Pirkanmaan lastenkulttuuriviikon avaustapahtumassa, jonne Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaidon lukion oppilaat olivat pystyttäneet tilausrunoteltan. Vain sana, ja sain odottaessa henkilökohtaisen runon. Säkeitä oli jo syntynyt sellaisista aiheista kuin Traktori ja Merimetso.

Arvelin vain hetken kliseistä aihevalintaani. Kymmenen minuutin kuluttua pidin kädessäni Eevi Korhosen kirjoittamaa runoa Keväästä: ”Vuoden taitekohta, / vuosi kaksinkerroin. / Talvi uhkaa päälle kaatua, / kevät kirmaa alta pois. / Kevät on ihmisten lammas, / pehmeä, mutta likaisenruskea. / Keritään lämpövillaa, / kunnes sitä ei enää tarvita.” Hieno näkökulma kevääseen ja ihmisen mieleen: kun jotakin on kyllikseen saanut, siitä voi tarpeettomana luopua. Olin kantanut takkini taskussa tietoa keväästä läpi monen pimeän talven.

Jos otsikossa olisi sanojen lisäksi huomoitu myös kuva, olisi pitänyt ottaa Firenze mukaan. Varhaisrenessanssin neron, Sandro Botticellin (1444 – 1510) ”La primavera” on maailmantaiteen tunnetuimpia ikoneja. Maatiaislammas saa tuoda särmää päivän tulkintaan. Botticelli itse oli pankkiirien kaveri, jota mesenaatit rahoittivat. Paremmin ei Medicien suku olisi voinut aineellista pääomaansa käyttää.

Huumoria hirsipuun varjosta

by

23.2.2010

12:34

2 kommenttia artikkeliin Huumoria hirsipuun varjosta

Kirjallinen huumori, Kirjoittamisen ideat, Maailmankirjallisuus, Unohdettujen runojen klinikka

, , , ,

Mitä arjen ominaisuutta ihmiset läheiseltään eniten kaipaavat? Älykkyyttä, yhteisiä harrastuksia, samaa maailmankatsomusta? Jos nettipalstoihin tai kirjeenvaihtoilmoituksiin voi luottaa, huumorintaju on ominaisuus yli muiden. Lisämääreistä riippumatta sitä kaivataan jokaisessa viestissä. En ole vielä kuullut kenenkään sanovan: viihdymme hyvin yhdessä, koska olemme molemmat viestintäkonsultteja. Ihmistä, jolla ei ole lainkaan huumorintajua ei kukaan halua kaverikseen.

Kuvamanipulaatio, puupiirros keskiajalta.

Entä huumori maailmankirjallisuudessa? Raikuvaa naurua tai hiljaista hyrinää. Proosasta voisi valita jokaista lajia mielin määrin. Lyriikan kohdalla täytyy jo raapaista korvallista. Lapsille suunnatuista säkeistä löytyy iloa, mutta pääasiassa runoilijat ovat ammentaneet kyynelten kaivosta. Ehkä koskettava humoristi voi tulla vain ihmisestä, joka on kokenut myös ilon kääntöpuolen.

François Villon oli yksi kaikkien aikojen suurimmista lyyrikoista. Hän syntyi Pariisissa 1432. Mies oli varas, juoppo ja irtolainen. Kahdesti hänet tuomittiin rikoksistaan hirteen, mutta kuninkaan armosta hän pelastui kummallakin kerralla.  Hän oli harvinaisen lukenut mies, maisteri, joka tunsi aikansa opit ja antiikin sivistyksen: ”Vuonna neljätoista viiskytkuus / minä François Villon, oppinut, / terveruumiinen ja -sieluinen, / päätin tahtoa ja uskoa, / ett´ on syytä työnsä punnita, / kuten Vergilius arvelee, viisas roomalainen. Muuten vois / pahoin harhaan mennä ihminen.”

Villonin julkaistujen balladien lista on pitkä. Pieni testamentti julkaistiin vuonna 1456, ja pääteos Suuri testamentti. 1461. Niiden runoissa varaton Villon jättää ystävilleen ja eritoten vihamiehilleen kaiken mahdollisen ja mahdottoman: hengen ja materian, todellisen ja kuvitellun, onnen eväät… ja onnettomuudet. Hattunsa hikinauhan, kitkerään viiniin keitetyt sudenpäät, rähjäiset kapakat, ikuisen elämän taivaspaikat ja tautien vitsaukset.: ”Vielä muistan Perrenettia, / sitä Bastard de la Barrea, / koska on niin mallikaveri. / Vaakunansa mustain palkkien / sijaan annan kolme noppaani. / Niissä sivupaino. / Kortit myös. / Mitä muuta? Jos hän pieraisee, / tulirokko häneen tarttukoon.”

Villonin huumorintaju on arjen vastoinkäymisiä suurempi. Hän on vastarannan kiiski, sivistynyt hylkiö, jonka petipaikka on bordellin nurkassa. Kurjalle ja kärsivälle lähimmäiselle hän antaa lohtua. Vihamiehet hän kiroaa niin, että katkeruus sulaa nauruun. Itselleen hän ei halua mitään, vaan pyytää lopulta armoa niiltäkin, jotka ovat häntä eniten loukanneet. Osattomuus ja onneton rakkaus oli Villoninkin luomisvoiman takana, sama pettymys, joka on kautta aikojen synnyttänyt maailmantaiteen mestariteoksia: ”Hänen sulonsa mut  ansaan vei, ja hän oli julma hellurei. /…/ Mua viritteli aikansa. / Kerroin kaiken, salat sydämen, / hän vain teki pilaa minusta.”

Villonia lukiessa katoavaisuuden kliseet saavat uusia näkökulmia. Ilmaisu on tarkkaa ja monivivahteista, tekstistä voi nauttia myös historiallisena ajankuvana. Taitoni eivät riitä alkuperäisen tekstin vertaamiseen, mutta korvani sanoo, että Veijo Meri on tehnyt ainutlaatuisen upean suomennoksen. Jos ei laillani halua uppoutua runomittateorioihin, mutta oppia jotain kielen rytmistä, Villonia ei parane ohittaa. Otava julkaisi Testamentin käännöksen ensi kertaa 1974. Vain tosi humoristi voi testamentata omat tekstinsä tähän tyyliin:

Saakoon lättänenä Seneschal,

kerran velasta mut pelasti,

ylennyksen kyläsepäksi,

ankat, hanhet kyllä kengittää.

Saa myös nämä runot pilanpäin

keventääkseen elon ikävää.

Hän voi sytykkeinä polttaa ne,

ikäviä parhaat laulut on.

Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

by

10.2.2010

14:24

21 kommenttia artikkeliin Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Runous, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Tein lähdetöitä uutta romaanikäsistä varten. Törmäsin ranskalaiseen Jacques Prévertiin (1900-1977). Mies oli suosittu runoilija ja elokuvakäsikirjoittaja. Juuri hän sanoitti Joseph Kosman sävellyksen Les feuilles mortes – Kuolleet lehdet. Sekä laulun Barbarasta, johon törmäsin netissä seuraavaksi.

Ranskan Brest ja II maailmansodan pommitukset.

Ketjukolari jatkui, kun Parnasson numerosta 1/2010 löytyi Erkki Lyytikäisen juttu otsikolla Muistathan, Barbara? Tekstin ydin on ”tahallisesti” väärin kirjoitettu laulun suomennos. Totta on, että ”suomennos loukkaa törkeästi runoilijan moraalisia tekijänoikeuksia”, kuten Lyytikäinen kirjoittaa. Lauluyhtye Neloset nosti Barbaran listoille Suomessa 1962. Prévert -käännöksestä oli vesitetty sisällötön rakastavaisten kolmiodraama.

Sananlasku neuvoo tuikkaamaan tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Prévertin laulun sanoissa on kuitenkin kyse enemmästä ja syvemmästä. Alkuperäinen teksti on koskettava protesti sodan mielettömyyttä vastaan. Barbara kohtaa satunnaisen tuttavuuden toisen maailmansodan aikaisessa Ranskan Brestissä. Kaupungissa sijaitsi saksalaisten miehittäjien satama ja sukellusvenetukikohta. Kun liittoutuneiden pommilastit alkoivat putoilla, ei kaupungista monta kiveä toisen päälle jäänyt.

Seuraavaksi hain Barbaralle kunnon käännöstä ja törmäsin Jukka Kemppisen blogiin. Päätin luottaa kuusi runokokoelmaa kirjoittaneen informaatio- ja teknologiaoikeuden professorin suomennokseen. Soitin Kirjailijaliiton lakimiehelle ja kysyin mitä laki sanoo blogitekstien lainaamisesta. Asiassa on tulkinnanvaraa, mutta lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että nettiin kirjoittava on ainakin hyvin selkeästi lainauksen mahdollisuudesta tietoinen. Tässä siis suomennos Jacques Prévertin sanoituksesta Barbara.

”Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / ja kävelit, hymyilit, / säteilit, kiilsit, kimmelsit / sateessa. / Muistathan, Barbara, / kuinka satoi Brestissä, päivällä, / kun kuljit jossain kadulla, / hymyilit, / ja hymyilin kai itsekin. / Muistathan Barbara, / en ollut kuullut sinusta, / et ollut kuullut minusta, / muistathan, / muistathan kun juuri sinä päivänä, / et unohda, / mies seisoi siellä sateen suojassa / ja huusi nimeäsi näin: / Barbara! / Ja juoksit häntä kohti sateessa / säteilit, kiilsit, kimmelsit, / kun syöksyit hänen syliinsä. / Muistathan, Barbara? / Ja älä tykkää huonoa, / kun tungen elämääsi, tunteisiin. / Ei rakkaus ole kenenkään, / vaan jokaisen, joka lahjoittaa ja saa. / Muistathan, Barbara, / ethän unohda, / siis viisas onnellinen sade, / kasvosi onnelliset, / onnellinen kaupunki! / Kun satoi merellä / ja rannassa / ja valtamerilaivalla. / Oi Barbara! / On sota törkeää, / en tiedä, mihin päädyit / siinä rautaterässateessa, / ja verisateessa, / ja mies joka sulki sinut syliinsä / ja rakasti / on kuollut, kadonnut – tai vielä hengissä? / Voi, Barbara – / taas sataa Brestissä / kuin aina ennnekin, / vain eri tavalla. / Nyt sade pyyhkii merta ja on / niin hirveää ja ankeaa. / Ei se ole myrskykään, / ei rautaa, terästä, / vain pilvet paisuvat / kuin koirat kuolevat / ja katoavat pois, / pois Brestin rannasta / ja mätänevät, kun / poissa on Brest, / josta mitään ei jää.”

Linkki Yves Montandin tulkintaan: http://youtu.be/AW8kS7zjpyU?t=1s

Menestys vainoaa Hotakaista!

by

6.2.2010

12:55

Leave a comment on Menestys vainoaa Hotakaista!

Kirjallisuuspalkinnot, Kirjoittamisen ideat, Kuvataiteilijat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Kari Hotakainen sanoo saaneensa jo palkintoja tarpeeksi. Siitä huolimatta: Onnittelut romaanista Ihmisen osa… sekä Runeberg-kirjallisuuspalkinnosta! Ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Olli Lyytikäinen: Hi Folks, What Are You Doing 1983 (detalji)

Harvempi muistaa miten Hotakainen aloitti runoilijana. Esikoisteos Harmittavat takaiskut ilmestyi 1982. Vuonna 1988 julkaistu Runokirja saattaa jäädä viimeiseksi lyriikan saralla. Kokoelmassa Hotakaisen viiston huumorin silaama ja kielelle alisteinen maailma on jo valmiiksi kiteytynyt. Omin tyyli on löytynyt samaan tapaan kuin Jari Tervon (toistaiseksi) viimeiseksi jääneessä runokokoelmassa Muistoja Pohjolasta.

Jutun kuva on osa Olli Lyytikäisen akvarellista, joka on Hotakaisen Runokirjan kannessa. Sivulla 22 lyyrikko Hotakainen kirjoittaa menestyksestä näin:

”Menestys vainoaa minua. / Minne menenkin / menee hyvin. / Minulle maksetaan / ihmisten huijauksesta / huimia summia, / ja vastakkainen sukupuoli / nojaa vartaloani vasten. / Menestys on kummallista, / pahaa aavistamatta / hyvä tulee. / En tunne / olevani erityisen hyvä missään, / kaikkialla osaan jotain. / Kun puhun / sanat tipahtelevat / parijonoon ja muodostavat / lauseita, jotenkin näin: Aurinko laski oikein. / Säteet kannattivat itse itsensä.”

Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

by

4.2.2010

16:41

5 kommenttia artikkeliin Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

Finlandiapalkinnot, Lukeminen, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , ,

”Postiluukusta tipahti kirja, se tuli hauraalta / ystävältä, kirkkaalta kuin lasi, lujalta / kuin kallio, puuihmiseltä, pehmeästi kuin sammal. / Se tuli suoraan tuuliselta hautausmaalta, / jossa lumi tanssii hurjasti ja yksinään. / Voi, minun ystäväni, niin harvat ja lujat, / vain hakaneulalla kiinni tässä / maailmassa, maailmankaikkeutta kannatellen. / Silmissänne lumikide, ystävänä puu, / te katsotte minua kuin kyynel / tänne talven hämärään.”

Kuva: Jukka Leinonen / Kaleva

Kirjoitin Sirkka Turkasta jo 21.9.09 juttuuni muutaman rivin, mutta lupasin siihen täydennystä. Harvinaista kyllä, tässä maassa on muutama elävä runoilija, joka on yhtälailla kriitikoiden kuin runoja lukevan yleisönkin arvostama. Kun yhtälöön lisätään vielä kirjailijakollegoiden tunnustus, alkavat nimet käydä vähiin.

Esikoisteoksensa Huone avaruudessa (1973) avausrunoon Sirkka Turkka kuvasi nukahtaneen koiran, eivätkä eläimet ole sen koommin hänen kirjoistaan karanneet. Kuolleiden ja kuopattujen tilalle otetaan aina uusia. Finlandian voittaneessa kokoelmassa Tule Takaisin pikku Sheba (1986) kukko rakastuu kenkiin ja joutuu harmikseen kuuntelemaan heti aamusta Yves Montandin laulua. Sirkka Turkalla on ainutlaatuinen kyky sekoittaa vakava ja humoristinen aines keskenään. Samaa runoa lukiessa saattaa itkettää ja naurattaa. Näkökulmanvaihdokset ovat aina yhtä tiheitä ja arvaamattomia.

”Herra, olet luvannut tulla pian, älä viivyttele. / Me jo istutaan täällä koirien kanssa, / ja ne muut, jotka mennä joutaa. / Ei tiennyt Jeesusrukka kelle kukoistaa, / vain kanniskeli ristiään, oli nätti kuin humma. / Tuli ja ampui meidät alas, / luotia lensi niin ettei edes tiedä. / Oli lahjakas yö ruusuja / rakkautta täynnä. / Naisen kautta tänne tultiin, miehen kautta / täältä lähdetään.”

Niin kovaa se tuuli löi (2004) -kokoelman runo on tyyppiesimerkki Turkan tavasta yhdistää herkkää ja groteskia. Säkeissä sekoittuvat suru, kaipuu ja etäännytetty rakkaus sekä korkeuksistaan tiputettu Jeesus, joille voi jutella kuin kaverille ikään. Samassa kokoelmassa kulautellaan jaloviinaa sairaan emakon kanssa. Runoilija jää henkiin, sika ei: ”Vein hevoset tallista tarhaan, käskin / niiden ampua sikamamman, mun ryyppykaverin, / mun Amigan, para siempre.”

Muutaman vuoden takaisessa Parnassossa on juttu runoilijasta. Karri Kokko tekee haastattelua ja hänen kanssaan ajellaan lounaalle Turkan Volvo Amazonilla, 123 S, vuosimallia 1967. Havaijinleikkeitä syödessä jutellaan runoudesta ja Turkka kertoo: ”Yks lääkäri sano, että mun aivot toimivat kuin niittokone.”

Eräs runoilijan omakuvista löytyy kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa: ”Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen / ruoka, ja jokin ajatus kallellaan. / Puhun kuolemasta, kun tarkoitan elämää. Kuljen paperit / sekaisin, en omista yhtään teoriaa, vain kiroilevan koiran. / Kun pyydän viinaa, minulle tarjoillaan jäätelöä /… / Melkein enemmän kuin kuolemaa, suren syntymääni. / Ja kaikki mitä pyydän / on tuhat metriä lunta sydämen päälle.”

Olen puristanut juttuni yhden suupalan formaattiin. Ajatus on, että ne toimisivat oman lukemisen kiihokkeena. Suosittelen siis Turkan 2005 julkaistua kokoelmaa Runot 1973 – 2004. Yli 800 sivua säkeitä joissa sanojen emotionaaliset piikit uppoavat kaipuun ja kärsimyksen lihaan ja eläinten ystävyys käy useimmiten ihmissuhteiden edelle. Kirjasto on yes, mutta tämä kannattaa hankkia omaksi yöpöydälle. Jos olet runouden ystävä ja petyt, minulta voit pyytää rahat takaisin kirjaa vastaan.

Kun runoilija saa seuraavan kerran suunvuoron, taidetaan loikata Ranskaan saakka. Mutta sitä ennen jotain muuta…

Ruotsin akatemia – huomio, huomio!

by

23.1.2010

13:37

16 kommenttia artikkeliin Ruotsin akatemia – huomio, huomio!

Aforismit, Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , , ,

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä maailmanluokan kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä, kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Andrei Tarkovski, elokuvasta Peili, 1974

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa ”saman” kysymyksen äärellä: ”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

Rekola julkaisi 1954 esikoiskokolmansa Vedessä palaa. Vuonna 2007 julkaistu Vesi on maailman muisti on kahdeskymmenesviides lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon. Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin. Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin”, hän kirjoittaa.

Myös aforistiikka kietoutuu Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä. Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola on sanonut kokeneensa Tarkovskin ajattelun itselleen läheiseksi. Runoilijan säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin ja niissä aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

SNILLE OCH SMAK

”Nerous ja hyvä maku” Teksti täydentää Ruotsin akatemian tunnusta. Josko siellä Nobelkomiteassa seurataan tätä blogia, pistäkää Rekolan nimi muistiin. Muille kiinnostuneille suosittelen Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. Saatavissa painettuna kirjana (SKS). Pienen terminologiaan tutustumisen jälkeen antoisaa luettavaa.

Niin kauan kuin tämä jätemylly pyörii

minun alkemiani on tarpeen, etkö ymmärrä,

jotta vesi on vettä, viiniä viini.

Kun kerran olet kuut ja auringot,

anna niiden peilit, uskalla,

mitään ei ole ellet tahdo,

ne menevät sinussa sisäkkäin, se on tähti.

Siinä olet, kaltaisesi,

tuskaa et väistä, et etsi omaasi,

en minä lohduta sinua sillä.

Sinulle oli tuttua Solaris, Peili, Stalker;

ei ole samantekevää missä näet minut.

Älä sano hyvästi,

kuka on noussut meistä, kuolleista,

aamusta asti minä olen puhunut sinulle

ja mitä minä kirjoitan,

maailmanlopun jälkeistä runoutta,

se on jättänyt sinut, sinä olet jäänyt.

Mirkka Rekola, kokoelmasta Kuutamourakka 1981


Toivon ja tuhon profeetat 2010

by

30.12.2009

16:30

3 kommenttia artikkeliin Toivon ja tuhon profeetat 2010

Demokratia, Journalismi, Unohdettujen runojen klinikka, Usko ja uskonnot, Uutiset

, , , , , ,

Kun journalismin tai julkisuuden valokiila suunnataan yhteen kohteeseen kerrallaan, muu ympärillä jää pimentoon. Maailmankuvastamme tulee helposti yksisilmäinen ja stereotypioiden vääristämä. Julkkisten sekoilujen seuraaminen saattaa saada suuremmat mittasuhteet kuin kokonaisen kansanmurhan tuijottaminen telkasta.

Suomen Kuvalehti/Binsar Bakkara/AP/Lehtikuva 2006

Tekstini aloitus on kliseinen, mutta paranee, kun pääsen siteeraamaan muita. Kuva musliminaisen julkisesta rankaisemisesta on provosoiva, mutta liittyy osaltaan jutun loppuun ja pieniin tekoihin, joilla on iso merkitys naisten aseman parantamisessa.

Viime sunnuntaina Hesari julkaisi kirjailija ja ohjaaja Alexis Kourosin sivun mittaisen jutun tulevaisuuden visioista otsikolla ”Ihmiskunnan pitää aikuistua”. Iranilaissyntyinen Kouros on koulutukseltaan lääkäri ja hänen tekstinsä oli sekoitus biologiaa, genetiikkaa ja humanismia. Harmi, että juttu on jälkikäteen löydettävissä vain Hesarin maksullisessa digilehdessä. Toivoa sopii, että se nostetaan vapaasti luettavaksi.

Kourosin ydinajatus on siinä miten mielen voima, ihmisen aivojen mahdollisuudet ja kyvyt tulevat yllättämään meidät.  ”Jos ihminen pystyy horjuttamaan elämän tasapainoa, hän pystyy sen myös korjaamaan”, hän kirjoittaa. Hän väittää, että luonnonvalintaan perustuva geneettinen evoluutio on loppusuoralla ja tulevaisuudessa ”televisio ja internet ovat kenties merkittävimpiä evoluution väyliä”.

Kirjailijan mielestä globalisoituminen ja kulttuurien yhtenäistyminen ovat väistämättömiä. ”Väkivalta konfliktien ratkaisukeinona jää pidemmällä aikavälillä historiaan. Vietnamin, Irakin ja Afganistanin sodat ovat vahvistaneet käsitystä, että muiden kansojen, alueiden tai maiden valloittaminen väkivalloin ei ole mahdollista. On voitettava sydämet ja mielet.”

Pintaa raapaisevan juttuni lopuksi jouluksi saamani sähköpostiruno. Se on Khalida Frughin kirjoittama ja toisen afgaaninaisen suomentama. Tiedustellessani tekstin taustaa, Kritiikkiportin toimitussihteeri Päivi Nikkilä vastasi:  ”Ostimme muutamia runokirjoja Kabulin yliopiston kirjakaupasta lokakuussa 2009, ja toimme ne Suomeen. Matka oli osa Naistoimittajat ry:n afganistanilaisten naistoimittajien koulutushanketta, jota koordinoin toisena työnäni. Se on meidän siviilihankepanos naisten aseman kohentamiseksi maassa, jossa naisilla voisi olla vahva rauhanrakentajan rooli.”

ME OLEMME KIRJASTO

Kun olemme valmiita, syksy saapuu, pimenee, tulee yö. Ylitettyämme tiet, pihat ja kynnykset, askelten alla on elämän käytävä.

Emme ole vielä tiemme päässä, mutta aikamme valuu yli kuin lasista vesi. Se mitä olemme, olemme yhdessä, Kärsimys, aina surullinen, saapuu.

Me olemme kirjat kuulussa itämaisessa kirjastossa, valomme loistaa ympäri maailman, mutta tänään kirjamme palavat, ulkomaiden sotaretki on alkanut.

Runo ei kenties ole maailmankirjallisuutta ja sen ajatuskin saattaisi alkukielellä ymmärettynä terävöityä. Silti perusviesti on edelleen muuttumaton: Sanalla voi muuttaa maailman, eikä ”Tiedon valo” ole vieläkään kuolleeksi hiutunut klisee.

Elämän tarkoitus – 850 grammaa

by

22.12.2009

15:57

2 kommenttia artikkeliin Elämän tarkoitus – 850 grammaa

Kirjoittamisen ideat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka, Valokuvat

, , ,

Joku on kuvan tarinan jo kuullut. Sopii se silti toistaa näin joulun aikaan. Syntymisen ihmeestä kun on kysymys. Tasan kahdeksan vuotta sitten avasin Hesarin, ja siinä se oli, nimiösivulla aivan luonnollisen kokoisena. Vastasyntynyt tyttö, 28-viikkoinen ja 850 gramman painoinen.

Kuva: Liisa Takala/Helsingin Sanomat

Kuva säväytti. Olin juuri lähettänyt kustantajalle uuden runokirjan käsiksen. Kokoelmalla oli kliseisen haastava nimi: Elämän tarkoitus. Runon tekemisen työssä kannattaa yrittää vain mahdotonta. Arkinen ajattelu on meille kaikille jo tuttua.

Soitin kuvan ottaneelle Liisa Takalalle ja kysyin josko saisin käyttää otosta. Kun pieni keskonen kotiutui ja vanhemmatkin suostuivat, terhakka taistelija päätyi kansikuvaksi. Elämän ihme kytee joskus pienellä liekillä ja on normaaliakin riippuvaisempi toisten ihmisten huolehtivista käsistä.

Runon valitsen tänään Mustasta runokirjasta. Se sopii kuvaan ja jouluun. Pyhinä sopii miettiä myös perimmäisiä kysymyksiä. Olen vierastanut tunnustuksellista uskoa, koska sellaiseen liittyy usein oikeassa olemisen tarve, ihmisen itsensä muovaama ja tulkitsema käsitys Jumalan tarkoituksesta ja tahdosta. Silti runon nimi on Credo, joka merkitsee minä uskon. Ehkäpä itse elämän ihmeeseen uskominen on kylliksi.

C R E D O

Tunnustus on vastahakoisesti aukeava / haava, jota sidon yhä uudelleen. / Kynttilän liekki huoneen nurkassa, tuli joka kytee / seitsemän sadepäivän jälkeen.

En tule valmiiksi. Olen kateellinen / sinulle, joka et elä täällä uskon varassa / vaan oman varmuutesi. / Minä uskon jumaliin, yhdessä ja erikseen, / Jeesukseen ja muihin vapahtajiin. Juudakseen, / jolle annettiin raskain taakka.

Uskon lapseen ennen kuin se on syntynyt. / Neljäntoista viikon ikäiseen sikiöön, / yhdeksän sentin mittaiseen. / Sillä on samanlaiset kädet kuin minulla, / sormenjälkineen ja kynsineen. Se leijuu / lapsivedessä kuin avaruuslentäjä, / jonka napanuora kiinnittää elämästä elämään. / Sydän sykkii, kierrättää verta ja happea. / Hämärässä hohtavat aivot / pergamenttia ohuemman ihon lävitse.

Parthenon, Pariisi ja mellakkapoliisit

by

6.12.2009

23:45

Leave a comment on Parthenon, Pariisi ja mellakkapoliisit

Ateena, Kirjalliset näyttämöt, Runous, Unohdettujen runojen klinikka, Uutiset

, , , , , ,

Ateenan taivaalta tulee vettä koko lauantain. Viemärit nielevät katujen virtoja ja miljoonan kilon appelsiinitaakka alkaa putoilla puista omia aikojaan. Akropoliksen agoralla hälinä kaikkoaa, linnut laulavat ja kyyhkyset pyrähtelevät oliivipuissa. Yksinäinen ilmapallokauppias on eksynyt väärälle vuosituhannelle.

Parthenon ja ilmapallot 5.12.09

Kello 14.15 on vaikea käsittää, että Parthenonin temppelille saakka emme pääse. Alue suljetaan neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua. Meille ei ole tarpeeksi aikaa paikalla, jossa henkii tuhansien vuosien historia. Jo katsottu arkeologisten kaivausten ”pikkuesineiden” museo on laiha lohtu, vaikka sen vitriinissä lepäävän tytön reliikki yli 2500 vuoden takaa ei voi olla tekemättä haavaa. Kännykkäkulttuurin ufojen kasvot peilaavat vitriinin lasista ja tunnistettavin osa lapsen luurangosta on hampaiden hapertunut helminauha.

Joulukuusikauppaa Ateenassa 6.12.09

Sunnuntaina sade väsyy ja vuoret ravistelevat sumun selästään. Joulukuusien kauppiaat ovat vallanneet  Aleksandrasin ja sen sivukujat kilometrien mitalta. Illalla helikopterit räpistelevät kaupungin yllä ja kaduille on komennettu tuhansia poliiseja. Vietetetään mellakoissa ammutun nuorukaisen muiston vuosipäivää. Televisiossa roskapöntöt ja Kreikan liput palavat, kivet lentävät. Tunnistan Ermou -kadun tuttuja kulmia, näen kypäräpoliiseja, kilpiä, banderolleja ja rikottuja ikkunoita. Kyynelkaasupilvet peittävät kuvan. Silti Suotsoun ”kotikadulta” kaikuu haikea musiikki ja alan naputella tätä juttua.

Täällä piti kirjoittaa tulevan romaanin käsistä, tulokset ovat laihat, mutta eivät olemattomat. Uuden kokeminen on taas kääntynyt tärkeimmäksi. Olen varonut julkaistujen tekstieni siirtämistä blogiin. Suomen perjantaista runoraatia en ole nähnyt, runoni kriittiset kommentit ja ”tykkääjät” toki tiedän. Tarjoan siis toisenkin tekstin kokoelmastani Satakieli! Siinä on päädytty Pariisiin, mutta yhtä kaikki – liike ja kaipuu on päämäärää ja paikkaa tärkeämpi.

SEINE JA SIENET

”Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia / ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté). / Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa / Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui, / kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa. / Mikä siinä on, että tuijottaa yhä uudelleen vanhaa valokuvaa, / jossa Mikan jalkojen juuressa lepää kantikas paketti, / paperinarulla solmittu. Ja miksi miettii / mitä mahtoi olla paperiin käärittynä: jotain menneestä maailmasta, ei vanhainaikaista, / mutta muuttumatonta ja pysyvää. Tulee syyspäivä mieleen, / kivet, kuusipuut, kärpässienet… pienet ahvenet. / Ja mikä siinä on, kyselee Katariina A. – että kaikesta kasvaa / ontto olo ja aina perille päästyään alkaa kaivata / saman tien takaisin. Ja mikä siinä on / että kotiin palatessa sairastuu taas Pariisin ikävään.”