”Kamelia voisilmään”

Perjantairuno poimii blogiin kaksi tekstiä tuoreelta nettisivustolta. Jälkiruokarunot tarjoaa ”Huolellisesti valikoituja ja kirjain kerrallaan aseteltuja runoherkkuja.”

Idea on vallan mainio. Tekstien pohjana toimii vanha kahvilan käytöstä poistettu hinnastotaulu ja kasetillinen irtokirjaimia. Kyllä latautuu teksteihin tyyliä ja hienoa henkeä. Sivut sekä tekstien ja toteutuksen tarkemmat tiedot löydät tästä linkistä.

Jälkiruokarunot

Jälkiruokarunot

…………………………………………………………

Vielä linkki reilun kahden vuoden taakse. Sanasta ja kuvasta – joskin erityyppisestä – siinäkin on kysymys.

”Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä”

Nappaan vielä kiinni viikontakaiseen lukusuositukseen, jonka tein Kurt Vonnegutin romaanista Äiti yö. Lehteilin kirjaa ennen kuin tuikkaisin sen takaisin hyllyyn. Minulla on tapana käännellä sivuille koirankorvia ja painaa peukalonkynnellä merkkejä mielenkiintoisiin kohtiin.

Jälkeen päin sopii ihmetellä, mikä lukuhetkellä on ollut huomion arvoista. Usein ajatuksesta saa kiinni. Ja yhtä usein innostava tekstiote on latistunut. Lainaan vielä muutaman rivin Äiti yöstä. Ajatus on kliseinen, mutta niissäkin on eroja. Vonnegut törmäyttää taitavasti yksityisen ja ikuisen perspektiivin.

Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001.

Kirjan ajatus on kapea ja mahtipontinen, mutta kirjallisuus on kärjistämistä. Arjen sameasta mäskistä suodatetaan vain kirkkain esiin. Taitaa olla niin, että kaipasin työlleni vahvistusta. Olen hidas hioja, ja puurtanut uutta romaanikäsikirjoitusta kohta vuoden. Tiedän kokemuksesta, että väistämättä tulee hetkiä, jolloin kyselee kirjoittamisensa mielekkyyden perään. Näin Vonnegut elämän merkitystä määrittää.

Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters.

– Hovard, hän sanoi minulle, tulevaisuuden kulttuurit – tätä paremmat – arvioivat kaikki ihmiset sen mukaan, missä määrin he ovat olleet taitelijoita. Sinut ja minut, jos joku tulevaisuuden arkeologi löytää teoksiamme ihmeen kaupalla säilyneinä jonkin kaupungin kaatopaikalta, meidät arvioidaan silloin luomustemme nojalla. Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä.

– Hmm, sanoin.

– Sinun täytyy ruveta taas kirjoittamaan, hän sanoi. Niin kuin kaunokit kukoistavat kaunokkeina ja ruusut ruusuina – sinunkin täytyy kukoistaa kirjailijana ja minun maalarina. Kaikki muu meissä on mielenkiinnotonta.

– Kuolleet miehet eivät yleensä kirjoita kovin hyvin, sanoin.

– Et sinä ole kuollut! hän sanoi. Olet ideoita täynnä. Pystyt puhumaan tuntikausia yhtä mittaa.

– Pelkää höpinää, sanoin.

……………………………………………

Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters

Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001. (Leffa täytti juuri 46 vuotta ja on edelleen ykkönen omalla listallani)

Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

Tällä kertaa Perjantairunon paikan saa rocklyyrikko. Kun edesmennyt Juice Leskinen oli 28.9.1984 Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa alustajana, hän kysyi: ”Mistä se johtuu, että niin sanotut oikeat runoilijat ei ole ikinä osanneet tehdä yhtä ainoaa rock´n roll -tekstiä. Ei todellakaan. Jarkko Laine, joka on paras teistä… sekin on ihan amatööri.”

En ollut paikalla, en edes jäsen tuolloin, mutta kokouksesta tallennettu nauhoitus kertoo, ettei Juicelle vastausta tullut. Ehkä väitteeseen palattiin myöhemmin, kun kokous jatkui epävirallisella ohjelmalla.

Twistaajat vuodelta 1962, Keystone/Getty Images (avaxnews.net)

Rock- ja laululyriikka hakevat askelmerkkinsä hieman eri tavoin kuin kansien väliin painettu runo, mutta yhtä pitkälle on kummallakin mahdollisuus ponnistaa. Itse en ole koskaan ollut kovin kiintynyt Juicen musiikkiin tai teksteihin.

Muutama päivä sitten avasin autoradion ja höristin korvia heti. Yön pimeydessä, kohti Tamperetta rullatessa, Juicen Twistin ylivoimaa kolahti niin, että päätin heti kaivaa tekstin tänne.

”Nerous” on assosiaatiokykyä. Asioiden laittamista ennen kokemattomaan järjestykseen. Tekstissään Juice törmäyttää kaksi näennäisesti täysin erilaista asiaa: maailmanhistorialliset näkemyksensä ja twistin. Tulos ottaa kipinää tehokkaammin kuin satasivuiset selitykset. Riveiltä rullaa twistin- ja runon ylivoimaa.

FPG/Archive/Getty Images.

”Mitä hallinnut ei Rooman sotilas? / Twistin ylivoimaa. / Mitä ristillä toteutti Messias? / Twistin ylivoimaa.

Ja kuivuttuansa ristillä, / Hän maailman hurmaa twistillä, / eikä aliarvioi twistin ylivoimaa.

Mitä Marx ei ottanut huomioon? / Twistin ylivoimaa. / Mitä käyttänyt ei rahan tuomioon? / Twistin ylivoimaa.

Hukkas aikaansa hän pääomalle, / voi kun oisikin lähtenyt lomalle / ja kokeillut twistin ylivoimaa.

Mitä Hitler unohti juonistaan? / Twistin ylivoimaa. / Mitä puuttuikaan verisuonistaan? / Twistin ylivoimaa.

Mies innostui väkijoukkoihin, / eikä kajonnut kallonsa loukkoihin / ja etsinyt twistin ylivoimaa.

Mitä Lammio inhosi Rokassa? / Twistin ylivoimaa. / Mitä tajunneet ei Stalin eikä Bokassa? / Twistin ylivoimaa.

Ei pystyneet maailmaa uudistaan, / kun eivät löytäneet ruudistaan / twistin, twistin, twistin ylivoimaa.

Mitä kaipaa maailma nykyinen? / Twistin ylivoimaa. / Mitä kaipaa mies iskukykyinen? / Twistin ylivoimaa.

Enemmän kuin neutroniaseistaan, / hän löytää keskiolutlaseistaan / twistin, twistin, twistin ylivoimaa.”

…………………………………………

Entä diktaattori taiteilijana. Juttu kolmen vuoden takaa: Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset? (linkki)

Twistaajien kuva vuodelta 1962, Keystone/Getty Images (avaxnews.net) Pommikuva, FPG/Archive/Getty Images.

Helvetin käkikello

Blogi nostaa ajankohtaisten aiheiden oheen myös mennyttä ja merkittävää. Tuhat vuotta on täällä pikku juttu, mutta tänään loikataan vain reilut viisikymmentä vuotta taaksepäin. Kurt Vonnegut (1922 – 2007) julkaisi romaaninsa Mother Night 1961. Matti Santalahden ja Marjatta Kaparin suomennos Äiti yö ilmestyi meillä 1977.

Kuva sivustolta writers-write-creative blog.

Äiti yötä voisi pitää alkusoittona Vonnegutin pääteokselle Teurastamo 5, jonka hän julkaisi 1969. Teurastamo on sodan kuvauksena realistisempi, Äiti yö leikittelee ideologioilla, kieputtaa niitä hurjaan tahtiin ja vetää koko ajan mattoa lukijan alta.

Kummatkin kirjat syntyivät toisen maailmansodan jälkeiseen moraalityhjiöön, jonka pohdinnoissa Vonnegut käyttää täysin omanlaistaan satiirista otetta ja mustaa huumoria.

Äiti Yön esipuheessa Vonnegut kirjoittaa: ”helmikuun 13. päivän iltana 1945, tätä kirjoittaessani lähes kaksikymmentä vuota sitten, amerikkalaiset ja brittiläiset koneet pudottivat napalmia Dresdeniin. Pommeilla ei ollut ihmeempiä kohteita. Ne oli tarkoitettu sytykkeiksi ja pakottamaan palokuntalaiset maan alle.

Ja sitten kylvettiin satojatuhansia pienoisia palopommeja sytykkeille, kuin siemeniä vastakäännettyyn savikkoon. Pudotettiin lisää pommeja, jotta palomiehet pysyisivät koloissaan, ja kaikki pikkupalot kasvoivat, liittyivät toisiinsa ja muodostivat yhtenäisen ilmestyksenomaisen liekkimeren. Ja käden käänteessä: tulimyrsky. Se oli sattumoisin Euroopan historian suurin joukkoteurastus. Entä sitten?”

Dresden 13.2.1945, kuva Life.

Vonnegut selvisi teurastamon alle rakennetussa lihojen jäähdytyshuoneessa. Sotakokemukset jättivät lähtemättömät jäljet hänen teksteihinsä, mutta hän oli myös yhteiskuntakriitikko, joka vastusti kaikkia ideologioita. Idässä häntä pidettiin kapitalismin kriitikkona, lännessä hänestä tehtiin kommunismin vastustaja.

Tämänkertainen juttu ei pyri olemaan esittely saatikka arvio Äiti yöstä. Lukusuositus se on. Vonnegut kirjoittaa nasevaa ja hienosti hengittävää proosaa, kirja on hänen parhaitaan. 45 lyhyttä lukua, sivuja vain 223. Tässä tapauksessa niukkuus ja tiukkuus on mitä suurin ansio.

Äiti yö, alkuperäisjulkaisu 1961.

Vielä yksi huomio. Tein tänne kolme vuotta sitten jutun, jossa tarkastelin ideologisia yhtäläisyyksiä Jean Genetin ja Albert Camusin romaanien välillä. (linkki) Jos luette Äiti yön, tai kertaatte viimeisen sivun, huomaatte miten tiukasti lopun moraalinen ratkaisu liittyy Camus´n Sivullisen päätökseen.

Lopuksi lyhyt lainaus Äiti yön päähenkilön Howard W. Campbell jr:n totalitarismia kuvaavista ajatuksista: ”Ikinä minulle ei ole täydellisemmin havainnollistunut, miten totalitaarinen mieli toimii, mieli jota voisi verrata hammasrattaistoon josta on summanmutikassa viilailtu hampaita pois. Sellainen harvahampainen ajattelukone, normaalin tai normaalia heikommankin libidon pyörittämänä, käy nykien, äänekkäästi, rämäkästi päin seiniä kuin helvetin käkikello.”

……………………………………….

Vonnegutin laajaan tuotantoon sisältyy 16 romaania, kaikki on suomennettu.

Kirjailijan kuva: Writers Write Creative Blog.

13.2.2014 Dresdenin pommituksesta 69 vuotta. Kuva Life.

……………………………………….

”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”

In memoriam Mirkka Rekola (26.6.1931 – 5.2.2014)

Nostan Perjantairunon paikalle jutun Mirkka Rekolan runoudesta. Julkaisin sen blogissa vuonna 2011 hänen täytettyään 80 vuotta. Maailmanluokan runoilija jatkaa työtään nyt ihmisten mielissä. Mirkka oli yksi henkisimmistä ja humaaneimmista ihmisistä, joita minulla on ollut ilo ja kunnia tuntea.

Jutun lopussa blogilinkki Rekolasta aforistikkona.

Mirkka Rekola täytti 80 vuotta 26. kesäkuuta. Hesarin onnittelujutussa toimittaja sanoo: ”Mirkka Rekola on Suomen hienoin runoilija. Hienoin jonka olen löytänyt.” Sopii noinkin kärjistää. Tehdään ajatuskoe ja mietitään kenen runot tuntuvat tuoreilta sadan vuoden kuluttua. Rekola on vahvoilla.

Valekuun reitti (wsoy 2004) on Rekolan suurelta kustantajalta viimeksi julkaisema kokoelma. Pieni Katharos julkaisi kokoelman Vesi on maailman muisti (2007) koska se runoilijan ystävän ottaminen värikuvineen ei södikalle kelvannut.

Mirkka Rekola (kuva Wikipedia).

Tein aikanaan Aamulehteen kritiikin Valekuun reitistä. Siinä sivutaan Rekolan runoilijanlaatua yleisimminkin, joten se sopii uusia tässä. Osa tekstistä on jo aiemmassa postauksessani, mutta ajankohtainen kertaus ei haitanne. Laajemmin kiinnostuneille voin suositella Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Alun terminologia saattaa olla hankalaa, mutta siitä selvittyä näköalat alkavat avartua. Yöpyödälle kirja on mitä parhain, ajattelun eväitä nautittavaksi muutama sivu kerrallaan.

……………………………………………………

Lehdissä on viime päivinä kutsuttu runoilija Mirkka Rekolaa eläväksi klassikoksi. En pidä nimityksestä. Sanat ovat totta vain erikseen. Yhdessä ne tuovat mieleen tuotantonsa näköispatsaaksi kivettyneen kirjailijan, joka seisoo ammoin kirjoitettujen säkeidensä jalustalla.

Rekolan Uusi kokoelma, Valekuun reitti osoittaa, että viidenkymmenen vuoden matka sanojen kanssa ei ole vienyt niiltä terää. Kieli on kirkasta ja säkeistä syntyvä energia jaksaa yhä murtaa luutuneita ajatuskulkuja. Rekola julkaisi esikoisensa Vedessä palaa 1954. Valekuun reitti on kahdeskymmenes neljäs lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo- ja aforismituotantoon.

Sinä, minä ja maailma

Rekola on aina kirjoittanut trendeistä piittaamatta. Hän on ottanut vastaan haasteista kovimman – kirjoittaa siitä mitä ei voi sanoilla ilmaista. Vähempi ei ole riittänyt: ”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / pidän sen avoimena.” Kun runoilijalle vuonna 1995 myönnettiin taiteen Suomi-palkinto raati arvioi hänen sanataiteensa kuuluvan maailman merkittävimpiin.

Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin.”, hän kirjoittaa.

Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Uudistajan osa

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut suomen kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Markku Envall nostaa Rekolan muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan suomalaisen aforismin uudistajaksi. Aforistiikka kietoutuu myös Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi.

Runoilijaa on luonnehdittu mystikoksi, mutta sekin sana vie harhaan – siihen kytkeytyy vaikutelma hämäräperäisyydestä. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä.

Matkalla tulevaisuuteen

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin.

Valekuun reitti murtaa lineaarista ajattelua. Kirjan keskellä on aikapiste, vertikaalin ja horisontaalin leikkaus, josta kurotetaan menneeseen ja tulevaan. Kokoelma alkaa laatikon pohjalta löytyvästä isän kynästä ja nousee lopulta tulevaisuuteen ja taivaaseen. Päätöksenä on sarjallinen runo, jonka näyttämönä on Kubrinovossa sijaitseva Pyhän Georgiuksen kirkko.

Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin. Runoissa aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

Junaan kirjoitetussa runossa eri tilat, liike ja aikaulottuvuus koetaan samanaikaisesti: ”Minä saatoin istua koko matkan / sinua vastapäätä / ja pääteasemalla odottaa / että olet siellä vastassa minua.”

……………………………………………………………………

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä merkittävästä suomalaisesta kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa saman kysymyksen äärellä:

”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro- ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

………………………………………………………………………

Jutun otsikkona Rekolan kokoelman nimi vuodelta 1972.

Arvio Mirkka Rekolasta aforistikkona: linkki

…………………………………………………………………………..

Teatterissa kattokruunu on aina esittänyt pääosaa

Charles Baudelaire (1821-1867) tunnetaan meillä parhaiten poetiikastaan. Pahan kukkia ja Pariisin ikävä ovat merkittävää maailmanlyriikkaa. Julkaistun tuotannon lisäksi Baudelaire kirjoitti runsaasti eriasteisia luonnoksia teoksiin ja hankkeisiin, jotka jäivät keskeneräisiksi.

Charles Baudelaire 150 vuotta.

Kiinnostuneille Baudelairesta löytyy tietoa runsain mitoin. Nostan tähän vain tekstin muistiinmerkinnöistä, jotka on koottu teokseen Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Kirja ilmestyi Eila Kostamon suomennoksena ensi kerran 1972. Kokoomateoksesta löytyy blogijuttu myös viime vuoden lopulta. (linkki)

Baudelaire oli varsinainen vastarannankiiski ja kapinallinen, joka etsi maailmankatsomukselleen pohjaa yhtä hyvin huumeista, erotiikasta ja estetiikasta kuin uhmakkaasta yksinäisyydestä ja eristäytymisestä.

Tekstikatkelma teatteritaiteen piikittelystä on ladattu hienostuneella huumorilla ja satiirilla. Ei mikään ohut heitto, vaan myös viittaus antiikin näytelmäkirjallisuuteen ja kreikkalaiseen draamaan, josta teatteritaiteen taival alkoi yli 500 vuotta eaa.

Kuva: Wikipedia

Baudelaire kirjoittaa usein provosoivasti, ja saattaa seuraavissa merkinnöissä olla eri mieltä ”itsensä” kanssa. Muistiinpanojensa fragmentaarisuudessa hän on sukua vaikkapa Fernando Pessoalle ja Joseph Joubertille, johon palaan täällä myöhemmin.

Lopuksi Baudelairen ”mielipide” teatterista. Itse asiassa hän haaveili lapsena näyttelijänurasta ja hänellä oli myöhemmin lukuisia näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkin jäivät eriasteisiksi skenaarioiksi.

Tampereen raatihuone 22.11.2013

”Mielipiteeni teatterista. Minusta teatterissa on aina ollut, jo lapsuudessani ja vielä nytkin, kaikkein kauneinta kattokruunu – kirkas kaunis kristalliesine, jonka monen monet osat luovat kehämäisen symmetrian.

En silti kokonaan kiellä näytelmäkirjallisuuden arvoa. Minä vain tahtoisin että näyttelijät nousisivat hyvin korkeille koturneille, käyttäisivät naamioita jotka olisivat ihmiskasvoja ilmeikkäämmät ja puhuisivat kaiuttimiin; ja vielä että naisten osia näyttelisivät miehet.

Yhtä kaikki, minusta kattokruunu on aina esittänyt pääosaa, katsoi sitä teatterikiikarin kummasta päästä vain.

Täytyy tehdä työtä, ellei innoissaan niin epätoivoissaan, sillä loppujen lopuksi työnteko on vähemmän ikävystyttävää kuin huvittelu.”

…………………………………………………………..

Postimerkki, 150 vuotta Baudelairen syntymästä. Teatterinaamioiden kuva: Wikipedia. Kristallikruunu kuvattu Tampereen raatihuonnella marraskuussa 2013.

On syytä punnita asioita uudelleen rakkauden valossa

Blogin Perjantairuno on kärsivällinen, Perjantairuno on lempeä. Perjantairuno ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

J.L.Runeberg Idyllejä ja epigrammeja. Suom. Risto Ahti. Kuvitus Björn Landström. WSOY 2004.

Perjantairuno ei väistä velvollisuuksiaan, vaan lainaa tekstin kansallisrunoilija J.L. Runebergilta, jonka syntymästä tulee kuluneeksi 210 vuotta 5.2.2014. Näin siitäkin huolimatta, että hänen tekstinsä aiheuttivat Perjantairunolle kauan sitten kärsimystä, epätoivoa ja mielipahaa.

Nuori mieli ei ymmärrä Saarijärven Paavon ponnistuksia, ei Hirvenhiihtäjien tradition ja talonpoikaispirttien elämää piikoineen ja laukkuryssineen, ei osaa eläytyä kahdensadan vuoden takaisen Suomen sodan sankareiden taisteluun, vaan kaihtaa koulutunneilla kaikin keinoin Vänrikki Stoolin ulkolukua.

Vaikka Runeberg uhkasi erottaa Perjantairunon iäksi kirjallisuudesta, on syytä punnita asioita uudelleen rakkauden valossa. Perjantairunon hyllystä löytyy pieni kirjanen: Johan Ludvig Runeberg IDYLLEJÄ ja EPIGRAMMEJA. Suomentanut Risto Ahti.

Idylli merkitsee ”pientä kuvaa”, epigrammi lyhyttä runoa, joka päättyy terävään oivallukseen tai lakoniseen toteamukseen, eräänlaiseen käänteiseen maksiimiin, jossa on kuitenkin voimaa.

Runeberg-suomennoksessaan Ahti valitsee metriikan ja konstikkuuden sijaan yksinkertaisen ja proosamaisen kielen. Se raikastaa hengityksen ja näyttää kansallisrunoilijan alastomana, ilman suurmiehen kyseenalaista gloriaa.

Kas näin ystävät, Perjantairuno iloitsee totuuden voittaessa. Ehkä… ja kenties Runebergin pieni ja kirkas epigrammi sanoo elämästä jotain enemmän kuin Paulo Coelhon kokonainen romaani.

S U R U  J A  I L O

Yhdessä suru ja ilo

asuivat sydämessäni,

suru yhdessä kammiossa

ja ilo toisessa.

Sovittamatta erotettuina,

toinen yksin toista puolta hallitsi

ja toinen yksin toista.

Kun sitten ainoani

astui sydämeeni,

hän varmaan oven avasi

ja surun iloon liitti,

nyt suruni on autuas

ja ilo täynnä murhetta.

…………………………………….

Johan Ludvig Runeberg (1804 – 1877) runoilija, kirjailija ja toimittaja. Runeberg nousi jo elinaikanaan juhlittuun Suomen kansallisrunoilijan asemaan.

Päivän postausta sivuava ja syventävä juttu löytyy liki kolmen vuoden takaa. LINKKI

Blogi analysoi Risto Ahdin runoutta. LINKKI

……………………………………….

Ei kidutusta ei tuomioita ei teloituksia

Maanantaina 27.1. on Vainojen uhrien muistopäivä. Haluan jakaa nimen kahtia: Muistopäivä ja Vainojen uhrit. Muistopäivä on menneisyyttä, johon kuuluvat sodat, holokaustit, kansanmurhat ja kidutukset. Vainojen uhrit kattavat kaikki edellä mainitut, mutta eivät ole muistoja vaan tätä päivää.

Bossangoa, Keski-Afrikan tasavalta / Fred Dufour / AFP

John Lennon ja Yoko Ono julistivat aikoinaan: WAR IS OVER! – IF YOU WANT IT. Sopii hymyillä heidän idealismilleen. Ja kysyä samalla, onko ajatuksessa kuitenkin totuuden siemen.

Jostain pitää aloittaa, paremman puutteessa itsestään. Miten? Minulla ei ole vastauksia, vain kysymyksiä. Niitä pohtiessani mietin mitä sana EI merkitsee meille, miten se voisi muuttua positiiviseksi miljoonille eri syistä vainotuille:

M E I L L E

ei läpikulkua ei kerjuuta ei kaupustelua

ei mainoksia ei koiria ei sisäänkäyntiä

ei tupakointia ei tarjoilua ei polkupyöriä ikkunan eteen

ei eläinten ruokintaa ei ehkäisyä ei epäröintiä

ei mielipahaa ei pakkoa ei sokeria ei rasvaa

…………

H E I L L E

ei pukeutumissääntöjä ei pelkoa ei pakokauhua

ei barrikadeja ei kotitarkastuksia ei kuulusteluja

ei mielivaltaa ei väkivaltaa ei sekasortoa ei syrjintää

ei uhkauksia ei uhreja ei pahoinpitelyjä

ei yksinvaltaa ei kidutusta ei tuomioita ei teloituksia

……………………………………………………………………….

Linkki vuoden takaiseen muistopäivän juttuun ”Mestarin sana”.

Kuva: Fred Dufour/AFP. Bossangoan pakolaisleiri Keski-Afrikan tasavallassa, joulukuu 2013.

Syrjähyppy hyvästä syystä

Olen ymmärtääkseni onnistunut kohtuudella välttämään blogissa omia tekstejäni. Perjantairuno tekee tänään syrjähypyn hyvästä syystä. Liityin FB-ryhmään People as trees. Ystävä pyysi sinne runoa. Tuikkaan tekstin myös tähän.

Riveillä on nostalgiaa, aiheen vuoksi jouduin noutamaan ne kokoelmasta kahdentoista vuoden takaa. Mukaan mahtuu myös tarkoituksellista patetiaa, joka on kortilla tämän päivän runoissa.

Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.

Säkeet syntyivät aikanaan Granadassa. Vierailin Federico García Lorcan kotitalossa, jossa hän vietti viimeisiä päiviään ennen kuin falangistit murhasivat runoilijan vuonna 1936. Matkan jatkuessa tuijottelin laaksojen sitruunapuulehtoja ja niiden takana kohoavia kukkuloita, joiden huipuilla piirtyi yksinäisiä seetripuita.

……………………………….

Tunteen jonka minulle annoit

tajusin vain siksi, että se oli jo minussa.

Francesco Maria Veracinin viulusonaatti

ja Otavan tähtikuvion arvet vatsallasi.

Rakasta ja tuttua kuin taivas lapsena

talviyötä kumartavien koivun oksien lävitse.

Silti samassa kehossa saattaa toinen jalka

jäädä lyhyemmäksi,

kävelystä tulee kuumeista keinuntaa

emmekä lopulta löydä toisiamme

kuin viinin ja kynttilän valossa.

Miehestä kasvaa yksinäinen

seetripuu, joka seisoo vuoren huipulla

eikä hyppää.

…………………………………

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus, Like 2002.

Lorcasta lisää kahden vuoden takaisessa jutussani (linkki)

Kuva: Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.

People as trees: https://www.facebook.com/peopleastrees?fref=ts

………………………………….

Maailman paras romaanin nimi?

Kiireen keskellä kierrätetään viikon eka jutuksi kysymys neljän vuoden takaa. Ja sopiihan se – ihan kirjaimellisesti – näillä pakkasilla.

Vuoden 2010 ensimmäisessä jutussani Raymond Carverista mainitsin kaksi romaanin nimeä (linkki), jotka ovat tarttuneet puhekieleen ja kiteytyneet kliseiksi. Mitättömät nimet eivät sellaiseen kykene. Juttua punnittuamme aloimme ystäväni kanssa pohtia mikä voisi olla maailman paras romaanin nimi. Miten nimetä vuosien tuskainen työ tai kirjoittamisen hurmio? Kuinka kirjan mittaisen filosofian tai huimaavan tarinan voi puristaa yhden sanan – korkeintaan lauseen mittaiseksi.

Kuvamanipulaatio: etuala napattu elokuvasta JOULUTARINA, 2007.

Löytyisikö jostain lista “kaikista” julkaistusta kirjoista? Tuntui epätodennäköiseltä. Rajasimme kysymystä. Muistin Tammen Keltaisen kirjaston, jossa on julkaistu laadukasta käännöskirjallisuutta vuodesta 1954. Nyt jo yli neljäsataa romaania. Nobelilla tai muilla palkinnoilla kruunatut teokset ovat paremminkin sääntö kuin poikkeus. Toinen toistaan parempia nimiä luulisi löytyvän kymmenittäin. Pääsimme yksimielisyyteen vain yhdestä.

Sarjan nimiluettelo pulputtaa muistoja lukuelämyksistä. Pitää pysyä tiukkana ja keskittyä aluksi latteisiin nimiin. Niitä riittää: Konsulit, Kartano, Rosvot, Neiti, Pirstaleita, Marsut, Jumalan puupalikat, Sattuman kourissa, Vesilaitos, Vesimies ja Vierailija. Numero 360 on turkkilaisen Orhan Pamukin Lumi. Peter Høegin kirjalla Lumen taju on parempi nimi. Høeg oli ensimmäinen pohjoismainen kirjailija, joka kelpuutettiin Keltaiseen. Numero 283 on Kertomuksia yöstä. Loistava kirja, mutta nyt ei ole kyse sisällöstä, vaan nimestä.

Valtaosa on keskinkertaisia: Kunnian kentät, Kimalaisen mettä, Taipumaton tahto, Tuhannen härän vuori, Tartu tilaisuuteen ja Jutun loppu. Hyviin nimiin tuntuu latautuvan jotain outoa. Salaisuus, tai lupaus, joka houkuttaa lukemaan: Sieppari ruispellossa, Kuolema Venetsiassa, Kämmenenkokoisia tarinoita, Niin kauas kuin yötä riittää, Kissan kehto, Teurastamo 5, Simpanssin kauneus tai eleettömän lyhytInho.

Keltaisen käännetyimpiin kuluu Italo Calvino. Yhdeksän kirjaa ja hienoja nimiä, joista yksi on ylitse muiden: Jos talviyönä matkamies. Mieleen nuosee lumimyrskyn saartama  mökki. Purevan yön kelmeä kuutamo ja susilauman ulvonta. Sisällä räiskähtelee takkatuli, jonka raukeassa lämmössä lukija avaa kirjan ja antautuu tarinan imuun.

Itse romaani on metakirja, romaani kirjallisuudesta ja lukijasta. Nerokas erityylisten kirjallisten katkelmien labyrintti. Jos kuvitteellisesta romaanikirjallisuuden roviosta pitäisi pelastaa yksi fiktiivinen kirja, Calvinon romaani olisi omalla listallani vahva ehdokas. Kiteytymä ”kaikesta” kirjallisuudesta. Hauska yksityiskohta on, että kirjan katkelmien otsikoista muodostuu oma ”kertomuksensa”.

Nimien luomien mielikuvien ja sisällön kohtaaminen on vaikeaa. Calvinolta on Keltaisessa kirjastossa julkaistu ohut ja outo kirja, jota luen aina uudelleen. Sillä on arkinen ja vaatimaton nimi: Herra Palomar. Kirja auttaa havainnoimaan ympäröivän maailman aivan uusin silmin.

………………………………………………………..

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies (julk. 1979, suomennos Jorma Kapari)

Jutun kuvamanipulaatio, etuala poimittu elokuvasta Joulutarina (2007)