Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

”Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta siitä mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.”

Kappaleen lainaus on Riikka Pelon Finlandia-voittajasta Jokapäiväinen elämämme. (Teos 2013) Yli viisisataasivuiseen romaaniin mahtuu toki avainrivejä, mutta viimeisen lauseen intertekstuaalisuus laajentaa tässä ajatusta. Viite johtaa Boris Pasternakin runoon Hamlet, jonka viime säkeisiin kiteytyy Pelon romaaninkin vääjäämätön suunta: ”Mutta kaikki valmiiksi on suunniteltu / ja väistämätön edessä on matkan pää, / olen yksin, tekopyhään vilppiin kaikki hukkuu. Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.”

Jos kirja etsisi lukijaa, ennakko-odotusten mukaan Pelon romaani olisi lukuhetkieni täydellinen kumppani: venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva tuntuu fiktiivisen tarinan mielenkiintoiselta lähtökohdalta. Hänen tyttärensä Ariadna Efronin suhde äitiinsä on monelta kantilta kuvattu ja lataa jännitteitä sisäänsä. Kirjallisina näyttämöinä Praha, Pariisi, Moskova, Vorkutan työileiri ja Tataarian Jelabuga. Vääjäämättä hajoava perhe, jo kytevä toinen maailmansota, Neuvostoliiton salainen poliisi ja Stalinin vainot.

Teksti ei ole juonivetoista, vaan etenee keskeisten henkilöidensä sisäisen maailman kautta. Asko Sarkola sanoi voittajan julkistuspuheessaan: ”Tajunnanvirrasta kidutuskammion kuulusteluihin ja Vorkutan työleirille. Yhtä vaikuttavaa, pysähdyttävää ja koskettavaa kuvauskohteesta riippumatta.” Kirjailija itse kertoo tehneensä käsikirjoitusta yli viisi vuotta.

Jokapäiväinen elämämme on ilman epäilyksiä hyvää ja viimeisteltyä ”korkeakirjallisuutta”. Ja kuitenkin, tämä on lukemisen päätteeksi sanottava hiukan häpeillen: en syttynyt kirjaan lainkaan. Teki mieli heittää lukeminen silleen. Vasta viimeiset, reilut sata sivua nostivat romaanin mielessäni jollain tavoin merkittävien teosten joukkoon. Ja siinäkin sivujuonne, työleirin raakuudet ja raiskaukset arvattavina ja päälle liimatun tuntuisina ”efekteinä”.

Varmasti on niin, että kirja on hyvä, ja jos se ei maistu, kannattaa katsoa peiliin. Ja toisaalta, olisi kammottavaa jos kaikki pitäisivät samoista kirjoista – edes siitä yhdestä, joka on palkinnolla parhaaksi auktorisoitu.

Saattaa myös olla, että sain yliannostuksen neuvostorealismia ja vankileirikuvauksia luettuani pohjiksi Katja Ketun Kätilön ja Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kielellisesti Kettu on ilmeikkäin ja antoisin. Liksom maalaa neuvostoyhteiskummasta karun kuvan, mutta välttää synkistelyn painolastin.

Riikka Pelo kirjoittaa kielellä, joka muuntuu välillä silkaksi runoksi. Lavea ja eeppisenä virtaava teksti jää paikoin tyhjäkäynnille ja toisteiseksi. Kliseisiä sanontojakin kiilaa riveille. Joidenkin vertausten välittämä kuva jää kumman ristiriitaiseksi: ”Ilmoitustaululla pyörivät numerot ja kirjaimet järjestyivät viiden minuutin välein uusiin konstellaatioihin niin kuin tähtitaivas”.

Jatkuvasti toistuvat johtolauseiden alleviivaukset ja selitykset alkavat nousta esiin ärsyttävinä: tivasi ankarasti – selitti kärsivällisesti – luennoi kärsivällisesti – ilmoitti reippaasti – läiski tarmokkaasti – kuvaili vauhdikkaasti – lisäsi pessimistisesti… Mutta kuten sanottu, tekstin ote napakoituu loppua kohti.

Pelo rikkoo romaanin rakenteen leikkaamalla kirjalliset näyttämöt erilleen. Saman hän tekee kronologialle. Tapahtumien kuukausi on elokuu, vuodet 1923  ja 1939 sekä 1941 vuorottelevat. Maltillisempi rakenteen pirstominen olisi riittänyt. Hesarin haastattelusta käy ilmi, että ajatus taustoittavasta henkilöluettelosta teoksen loppuun olisi kelvannut kirjailijalle: ”Se olisi varmaan auttanut lukijaa.”

Pelo käyttää Tsvetajevan tyttären osuuksissa subjektiivista minäkertojaa. Muuten tekstiä vie eteenpäin kaikkitietävä, objektiivinen ääni. Yhtälössä alkaa olla niin monta muuttujaa ja hahmoaan hakevaa henkilöä, että romaanin ”tarinaa” on vaikea seurata. Suuret linjat, tajunnanvirta sekä ajan ja paikan sekoitettu pakka pistävät lukijan pinnistelemään. Ongelma ei ollut itselleni ylittämätön, en kaipaa rautalankaa tekstiä kehystämään, itse kieli on tärkeämpi.

Jokapäiväinen elämämme oli ristiriitainen lukukokemus. Hienot ja huonot hetket sekaisin. Romaanissa on jotain samaa kaarta ja kerronnallista henkeä kuin viime vuoden Finlandia-palkitussa Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Jää. Tapahtumien aikakin on pääosin sama, vaikka niin erilaisissa ympäristöissä liikutaankin. Kiinnostuneet voivat lukea arvioni kirjasta (linkki). Ehkä Jään tekemää vaikutusta voisi peilata tuoreeseen lukukokemukseen?

……………………….

Perhekuva: Marina Tsvetajeva (1892-1941), Sergei Efron (1893-1941), Irina (ei kuvassa 1917-1920), poika Georgi (1925-1944), Ariadna (1912-1975).