Kulttuurinäkemyksiä kumpujen yöstä

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Kuva: Karjalainen nuorisoliitto/Piirakkaviesti 2010.

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Telkassa pyörähti eilen ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior.

Jukebox Junior -tanssiryhmä. Kuva: Sky

Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita. Ja kertovat itse miten harrastus pitää porukan poissa kaduilta.

”Ilmaveivi” taitaa olla urheilukulttuuria. Jos kultajuhlat kauppatorilla eivät sitä ole, siinä on ainakin peili, josta voi kurkata yhtä puolta kansankulttuurista. Kun Emil Laamanen (ikä ei tiedossani) piirtää harrastuksestaan kuvan, se on ehdottomasti osallistuvaa ja moneen suuntaan avautuvaa kulttuuria.

Kuva: Keskisuomalainen/Emil Laamanen, toukokuu 2011.

Jatkan vielä tätä ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemystäni: 1. Kulttuuri kuuluu kaikille. 2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita. 3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit. 4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat –samoin on kulttuurin laita. 5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kun en itse uskalla, otan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.

Lopuksi Eino Leinoa: ”Kyldyyri, kyldyyri, kyldyyri, siitä nyt on huuto suuri. Mut mikä se on, se kyldyyri?”

Talousnäkymät ja terroristin viimeinen toive

Kun terrorismin ikoniksi kiteytynyt Osama eliminoitiin, Hesarin taloussivu raportoi maailman suurimman mahdin suhtautumisesta surmaan:

”Valuutta-, raaka-aine ja pääomamarkkinat reagoivat maltillisesti tietoon terroristijohtaja Osama bin Ladenin surmaamisesta. Raakaöljyn ja kullan hinnat laskivat ja Yhdysvaltain dollarin ja osakkeiden hinnat nousivat. Markkinareaktiot voi tulkita niin, että sijoittajat katsoivat yhden talouskasvun tiellä olleen epävarmuustekijän poistuneen.”

Kuvamanipulaatio kirjoittajan. Pohjakuva: Greg Semendinger, NYC Police Aviation Unit.

Kaikki kiertyy lopulta kahteen asiaan. Toinen niistä on raha. Islamin totuuden lisäksi bin Ladenkin jaksoi saarnata mammonan turmiollisuudesta julkisuuteen nauhoitetuilla videoillaan: ”Kapitalistinen järjestelmä pyrkii muuttamaan koko maailman suuryritysten läänitykseksi.” Paradoksaalista kyllä, hän itse peri omaisuuden, jonka arviot vaihtelevat 25-300 miljoonan US-dollarin väliltä.

Toinen maailman suurimmista voimista on yksilön oma ego. Ei ideologia tai uskonto, vaan yhden ihmisen oikeassa olemisen tarve. ”Juuri minä tiedän mitä Jumala tarkoittaa ja tahtoo.” Myös totalitarismin tyranneilla on sama vahva ja ylemmyydentuntoinen usko toimiensa oikeutukseen.

En voi hyväksyä kuolematuomiota. Jos nyt joku kuitenkin pääsisi asettamaan veitsen Muammar Gaddafin kurkulle, menettelisin muiden keinojen puutteessa samoin kuin Rooman keisarit Colosseumin aitiossa: kääntäisin peukaloni alaspäin. Periaatteestaan voi joskus tinkiä. ”Vain Allah on täydellinen”, sanoo Koraani.

Moni tyranni on koettanut lunastaa kuolemattomuutensa taiteella. Keisari Nero surmasi äitinsä ja velipuolensa ja vainosi kristittyjä. Psykopaatti suosi silti kulttuuria, rakennutti teattereita, esiintyi ja innostui urheilukilpailuista. Kansanmurhasta syytetty Bosnian serbijohtaja Radovan Karadzic on siviiliammatiltaan psykiatri, joka on julkaissut runokokoelmia.

Puhemies Maolla oli yksiviivainen käsitys kulttuurista. Runoissaan hän silti asettui usein oman egonsa ulkopuolelle: ”Kiinan tyttärillä on suuret päämäärät, he eivät rakasta punaisia hameita vaan sotilaspukua.” Osaman lopullinen toive koskee häntä itseään. Se ei toteutunut. Kuolema vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Vaikka en minä usko, että hänet mereen haudattiin. Ruumispussissa oli joku toinen. Jenkit ovat takuulla tehneet bin Ladenille atomintarkan ruumiinavauksen.

Näkemykseni maistuu tulevalta urbaanilegendalta. Ihme, etten ole kuullut sitä vielä muualta. Lopuksi kuitenkin bin Ladenin runo helmikuussa 2003 julkaistulta äänitteeltä.

Oi Jumala, jos loppuni on lähellä,

älköön hautani olko vihreällä verholla peitetty.

Olkoon se kotkan maha,

lennähtäneenä korkeuksiin läheistensä kanssa.

Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja

Veijo Meri on suomalaisen kirjallisuuden gigantti. Kenties modernismimme merkittävin kirjailija. Julkaisu- ja ansioluetteloita varten on toiset foorumit, vaikkapa Wikipedia. Nyt zoomataan aivan pieneen. Lopulta vain yhdeksään lyhyeen riviin.

Kansi Kirjakauppaliiton lehdestä 1/1964

Kolme vuotta sitten, kun Meri täytti 80, Aamulehden toimittaja Johanna Vehkoo soitti kirjailijalle ja kysyi haastattelua. Muuta ei loistavaan ideaan tarvittukaan. Juttua tuli luurin täydeltä ja toimittajan tehtäväksi jäi naputella kokosivun juttu kasaan. Vuodatuksensa lopuksi Meri oli todennut: ”Mutta minunhan ei pitänyt antaa mitään haastatteluja, ja nyt minä olen puhunut näin kauhean paljon.” Jutusta tuli taatusti kirjailijan itsensä näköinen. Lohkaistaan tähän armoitetun tarinaniskijän haastattelusta maukas pala:

”Ei romaania voi joka vuosi julkaista, jos sen todella alusta ihan kirjoittaa niin, että siinä on hahmo. Semmoinen, joka ei noudata jotain aikaisempaa rakennetta, eli ihan omaehtoinen kirja, ja tyyli on minun. Se pitää kirjoittaa niin, että kirja on ensimmäisestä lauseesta viimeiseen asti yhtenäinen, samaa kokonaisuutta.

Lauri Viidan kanssa tästä puhuttiin, että jokaisen lauseen täytyy sopia kokonaisuuteen. Viita minulle soittikin muutama viikko ennen kuolemaansa. Hän oli polttanut sotilaspassinsa, kun hänellä oli niitä eksistenssikohtauksia niin kuin minullakin. Niin kuin Luther oli saanut sen kohtauksen ja kirkossa kaatunut.

No, Viita oli käynyt hakemassa uuden passin ja hänellä oli uusi pukukin. Hänet oli kutsuttu Linnaan, ja hän minulta kysyi, että menenkö minä ja otanko vaimoni mukaan. Sanoin, että totta kai. Mutta entä jos vaimo rupeaa siellä johtamaan näkymätöntä orkesteria, kysyi Viita. Minä siihen, että ei kai se haittaa, jos se orkesteri ei soita.”

Laila Hirvisaari ja Veijo Meri. YLE:n kuvagalleria 7.12.2010

Meri on kirjoittanut kaikkea mahdollista etymologisesta sanakirjasta lähtien. Runokokoelmia on kertynyt kahdeksan, silti ne ovat vain sivupolku hänen tuotannossaan. Merellä on aidon lyyrikon ote, runot eivät pyri selittämään itseään. Lähestytään lopuksi mainitsemaani yhdeksää tekstiriviä. Esikoiskokoelman Mielen lähtölaskenta (wsoy 1976) aloittaa lyhyt runo. Se on mainio kuvaus kirjailijasta, joka on pilkun päässä kokonaisen maailmansa siirtämisestä paperille:

Tuoli istuu, pöytä seisoo, sänky makaa.

Ikkuna on halpaa seinää,

se neliöi pyöreän maailman.

Kirjan sivulle mahtuu

kolme metriä kirjoitusta,

pieneen romaaniin viisi sataa.

Kävelen sen matkan

kuudessa minuutissa

mielessä kaikki.

Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla

Tuore Finlandiavoittaja Mikko Rimminen on kuvannut runoutta kirjallisuuden kuningaslajiksi. Hesarin haastattelussa 3.12. hän sanoo: ”Yritän edelleen kirjoittaa runoja. Ne vaan ovat valitettavan huonoja.” Moni kovan tason prosaisti on Rimmisen tavoin aloittanut runoilla. Vaikkapa Hotakainen, Holappa, Melender, Tervo… palaan heihin vielä.

Toivottavasti Rimminen saa vielä runokoneensakin kuntoon. Tulos saattaisi olla mielenkiintoinen. Suuri osa suomalaisen lyriikan avantgardesta nuuskii edelleen Hugo Ballin, Tristan Tzaran ja kumppaneiden jalanjälkiä. Vaikka mikäs siinä, ei täällä kukaan merkittävä kirjailija tai siksi aikova perinteestä irrallaan juoksentele. (Saksalaissyntyinen Ball julkaisi Dadan manifestinsa jo vuonna 1916.)

Kurkataan Rimmisen runoilijanlaatua kolmentuhannen merkin kritiikillä, jonka tein Aamulehteen seitsemän vuotta sitten. Kyseessä oli hänen toinen julkaistu, ja toistaiseksi tuorein kokoelmansa Sumusta pulppuavat mustat autot. (Tammi 2003) Prosaisti Rimmisen tyyli taitaa olla jo kokoelmassa hyvällä idulla:

AIVAN KUIN RUNOILIJA VIRKKAISI

Luen Mikko Rimmisen uutta runokokoelmaa Sumusta Pulppuavat mustat autot. Huomaan heti, ettei tätä kokoelmaksi voi sanoa. Ei kirjaksikaan. Kyseessä on kolmekymmentä proosarunoa yksissä kansissa. Tai yhtä hyvin voisi ajatella, että kirjassa on yksi runo, otsikoilla katkaistuna ja kolmessakymmenessä osassa sivuille annosteltuna.

Kuka tämän tyylistä rakennetta on aiemmin käyttänyt? Ensimmäisenä tulee mieleen Pentti Saarikoski ja Hämärän tanssit. Rimmisen tekstin intiimiyden ja etäännyttämisen yhdistelmä tuo kuitenkin hänen riveihinsä erilaisen otteen. Runojen toisiinsa liittäminen on niin voimakas rakenteellinen tyylikeino, että päätän mielessäni nimetä tekstin Rimmisen runojatkumoksi.

Näin Rimminen vie ajatuksen lankaa eteenpäin: hänen runonsa nimi on aina seuraavan runon ensimmäisinä sanoina. Luen runon Meri särkee päätä, seuraava, nimeltään Joka päivä, alkaa: ”Meri särkee päätä laituriin, tuuli törmää vaahteroihin puistossa. Lehtikasan alta joku herää, vaatii aamiaista vuoteeseen.” Eväitä uuteen haetaan jo luetusta runosta. Niin kuin virkkuutyötä tehdessä pujotetaan lanka aina edellisen silmukan läpi. Rimmisen runo ottaa ensin taka-askeleen jatkaakseen eteenpäin – tekstit keskustelevat toistensa kanssa.

Runouden maaltapako jatkuu Rimmisenkin tekstissä. Runoissa on runsaasti kaupunkikuvia, joskus liian tiukkaan puristettuna, mutta parhaimmillaan loistavia ja moneen suuntaan aukeavia: ”Viikkoa päätettiin, päiviä, ruostetahrainen tehdas kirahteli virka-ajan jälkilämmössä.” Tai toisen runon lopetus: ”Hiekkalaatikolla lapsi kolhaisi lapiolla Kiinaa.”

Rimmisen runossa on sisään upotettuja merkitysketjuja niin tiheästi, että on oltava kohtalaisessa runonlukukunnossa. Dopingia ei tarvita, mutta harjoitus- ja lukukertojen toisto antavat paremmat valmiudet päästä aivan ydinmehun äärelle. Usein Rimminen kääntää odotuksenmukaiset tulkinnat vastakohdikseen tai hyödyntää puhekielen sanontoja: ”Kun sesonki oli kolmesti näyttäytynyt vääränä, koimme varustautua matkalle kohti suurta tunnettua.”

Runon olemusta pohtivassa esseessään (MotMot 2000) Rimminen itse kirjoittaa: ”Runon idioottimaiselta vaikuttava pakko harata vastaan, kiusata ystäviään ja lyödä sormille siihen ennalta ymmärtäväisesti suhtautuvia on tuhoon tuomitun ainoa keino tehdä suvustaan kuolematon tai edes oletetusti määräaikainen.”

Joskus runojatkumossa vilahtaa nokkelan sanaleikin taso: ”Oletko tulossa vai menossa mukana?” Valtaosin kuitenkin Rimmisen viileästä ympäristön tarkkailusta kehittyy oivaltavia ajatuspolkuja. Ne hahmottavat maailmankuvaa enemmän verbalistiikan – sanan varassa – kuin tunteiden kokemisen kautta. ”Aamupäivän istuin torilla kuuntelemassa kaukaisen salamoinnin rasahtelua aivokuoressa, raatihuoneen portailla pulisi lauma luisia ukkoja, ajattelin sää, sään seinä, ja sateen kalpean aavistuksen läpi puristuivat kellastuneet valokuvat, menneiden keväiden koteloituneet enteet.”

Leonardon uni

Aloitin uuden romaanikäsiksen Ateenassa viime vuoden marraskuussa. Jatkoin täällä vuoden samaan soittoon. Maanantaina nousen koneeseen ja vietän samassa kirjailijaliiton kämpässä kuukauden. Käsikirjoitus valmistuu. Palattuani luetan sen psykologian asiantuntijalla ja luovutan sitten kustannustoimittajani käsiin.

Pidän reissussa blogia mikäli yhteydet eivät takkuile. Sitä ennen tähän saattaisi sopia matkanovellini, jonka Finnairin Blue Wings -lehti tilasi ja julkaisi kesänumerossaan. (kuvitus Markus Majaluoman)

Piirros Markus Majaluoma, julkaisu Blue Wings -lehti/ kesä 2010.

”Kun aurinko kiertyi paistamaan Dei Fabbrin kujan suuntaisesti, Leonardo avasi makuuhuoneensa ikkunaluukut. Kattojen yli saattoi nähdä Pyhän Markuksen torille, jossa basilikan kupolit kimmelsivät aamun valossa. Ja Dogen palatsissa Agostin Barbagiro makasi vielä katosvuoteessaan, kihti oli valvottanut häntä koko yön ja turvonnut vasen jalkaterä oli sietämättömän kipeä.

Leonardo ei välittänyt pukeutua vaan haki toisesta huoneesta liinalla peitetyn pajukorin, johon Salai oli varannut aamuksi syötävää: leipää, vuohenjuustoa ja kuumassa tuhkassa kypsennettyjä viiriäisen munia. Hän kulki yöpaidassaan parvekkeelle, josta näkymä avautui etelään.

Syödessään hän tarkkaili lintuja. Leonardo oli alkanut suunnitella codexia lintujen lennosta ja kirjoittanut edellisenä iltana työpäiväkirjaansa: ”Päättelen, että lintu voi nousta siipiään liikuttamatta korkeammalle sen vuoksi, että se kaartaa tuulen liikkeen mukana.”

Leonardo kääntyi kutsumaan Salaita. Heidän käytössään oli talon ylin kerros, ja vaikka Leonardo karjui parvekkeen ovella apulaisensa nimeä, hän ei saanut vastausta. Pojan olisi pitänyt hakea hänelle väriä hierrettäväksi, puuttui karmosiinia, lapis lazulia ja malakiittia. Kaikki oli valmiiksi muistilapulle kirjoitettuna, mutta Salai, se paholaisen riiviö oli ehtinyt livistää jo aamusta!

Leonardolla oli mukanaan Venetsiassa pieni luonnos Lisa del Giogondon kuvasta, hän olisi halunnut kokeilla värejä siihen. Ei auttanut kuin lähteä itse, vaikka käveltävää kertyisi Ponte Rialton toiselle puolelle saakka. Hän heitti viitan ylleen ja sujautti sen poimuihin yrttipussin – kanaalien vesi löyhkäsi helteellä sietämättömältä.

Juuri kun hän oli kääntymässä sivukujalta kohti Canal Grandea, hän huomasi miten Salai seisoi kaariholvin varjossa kahden muun pojan kanssa, heidän naurunremakkansa kajahteli kanaalin kuilussa. Poika säpsähti kuullessaan nimeään huudettavan, Leonardo ei ollut lainkaan hyvällä tuulella, mutta Salai vastasi hänelle, että voisi juosta koko matkan ja värit tulisivat tuota pikaa.

Kun Leonardo mietti miten saisi muistilapun kanaalin toiselle puolelle, hän huomasi maassa muurista lohjenneen marmorinkappaleen. Käärittyään paperin sen ympärille hänen oli helppo viskata kivi suoraan Salain jalkojen juureen. Pienessä tapahtumassa oli jotain sellaista, joka jäi vaivaamaan Leonardoa koko päiväksi ja askarrutti vielä illalla vuoteeseen käydessäkin. Jos ilmaa halkova siipi saisi voimaa tarpeeksi – ja lentonsa aikana yhä lisää, se kykenisi kantamaan miten raskasta kuormaa tahansa. Ajatus oli mykistävä. Suorastaan pelottavan kiehtova.

Nukahtaessaan aamun ensimmäiseen sarastukseen Leonardo näki ihmeellisen unen: siinä oli valtava, marmorikappelin kokoinen lintu, joka hohti auringossa kirkkaana kuin sveitsiläiskaartin haarniskoitu joukko. Oudosti pukeutuneiden ihmisten jono nousi portaita ja katosi jättiläislinnun sisään, eikä Leonardo voinut olla liittymättä heidän joukkoonsa. Sisällä avautui eriskummallisten tuolien rivi, joista yksi oli tyhjänä kuin häntä varten.

Hän istui paikallaan oudon näyn sokaisemana kunnes kuva alkoi uudelleen kirkastua. Pienestä aukosta hän erotti linnun suunnattoman siiven ja siihen kiinnittyneen hopeisen munan. Jättiläislintu alkoi liikkua yhä vavisuttavamman jylyn saattelemana kunnes sen ote kirposi alla vilistävästä maasta. Valtava koura tempasi linnun tyhjyyteen ja kuljetti sitä päin pilviä. Leonardo erotti talojen katot, kanaalien verkoston, meren laguunin ja Markuksen torin kainalosta jyrkästi kiertyvän Canal Granden, joka halkaisi Venetsian kuin nurin käännetty s-kirjain.

Hän piirsi käsittämättömän linnun työpäiväkirjaansa, mutta katui jo seuraavana päivänä muistiin merkitsemäänsä näkyä, koska ei voinut selittää sitä. Leonardo repi lehden päiväkirjastaan, mutta outo uni ei lakannut vaivaamasta häntä. Hän ei voinut kuin ajatella miten hänelle oli näytetty jotain sellaista, josta tulisi totta vasta satojen vuosien kuluttua.”

Maailman tärkein sana

Leikkelen lehtiä usein. Säästelen silppua mapeissa ja laatikoissa. Ehtiessäni käyn leikkeitä läpi ja huomaan, että moni tärkeäksi tuntemani asia on menettänyt merkityksensä. Sellaiset revin roskiin, mutta aina joku helmikin jää. Aikanaan nekin pitää hävittää uuden tieltä.

Esko Valtaojan repliikki Basso -lehdestä.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sai Tieto-Finlandian vuonna 2002 kirjallaan Kotona maailmankaikkeudessa. Teos käsittelee tiedettä, joka tutkii elämän synnyn ja kehittymisen mahdollisuuksia planeettamme ulkopuolella. Luettunani yleistajuiselle kielelle käännettyä astrobiologiaa, minusta tuli välittömästi Valtaoja-fani. Mielenkiintoisen asian takia, mutta myös siksi, että Valtaoja kirjoittaa erittäin hyvin. Suosittelen kirjaa käänteisenä esimerkkinä kryptiseen taidepuheeseen eksyneille. Sieltäkin on mahdollista löytää selville vesille.

Ymmärrän toki, että Valtaoja popularisoi tiedettä. Niin kaltaisilleni pitääkin. Tajuan senkin, miten iso avaruus hänen päähänsä mahtuu verrattuna omaan kallooni. Se ei ole suinkaan arvokysymys: tähtien väliset etäisyydet ovat pitkät, kirjoittaessani minua kiinnostaa yhden ihmisen kokoinen suure. Eikä se ole koskaan olemassa yksin, vaan aina suhteessa toiseen ihmiseen.

Repäistessäni Valtaojan ”aforistisen” leikkeen, huomasin, että olen tiedostamattani etsiskellyt maailman tärkeintä sanaa. Jonkinlaista ajattelun ankkuria, sellaista ”Sesam aukene” -tyyppistä. Alkemistin kaavaa tai ”Abrakadabraa” – taikasanaa ajanlaskumme alkuajoilta.

Valtaojan virke on hieno, sille sopii miettiä sovelluksia ja käyttökohteita rajattomasti. Siitä löytyy myös etsimäni sana, joka on naamioitunut pieneksi ja tavalliseksi kuin pölyhiukkanen. Sana on MIKSI. Kysymysmerkin voi pistää perään, mutta sitäkään ei tarvita, sana sisältää sen jo.

Miksi on aktivoiva sana, joka ei anna tyytyä ensimmäiseen kelvolliselta tuntuvaan johtopäätökseen. Miksi auttaa ymmärtämään mitä asioiden takana piilee. Kauniilta kuulostava ideologia voi osoittautua rahan tai muun arvossapidetyn asian ansaintalogiikaksi. Ihminen voi käyttäytyä oudosti ja epäloogisesti peittäessään perimmäistä haluaan. Useimmiten tiedostamattaan.

Kun luen Viron älymystön kommentteja Sofi Oksasen Puhdistuksesta, kysyn miksi. Kun kuulen fanaattisia mielipiteitä voista ja kasvirasvoista, kysyn miksi. Kun kerjääminen aioitaan kriminalisoida, kysyn miksi, kun Taleban iskee, kysyn miksi. Enkä aio tyytyä ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen vastaukseen…

Niinhän kaikki tekevät. Sisäinen puhe ja informaation käsittely ei koskaan lakkaa. Siinä ero juuri onkin. Tiedostan nyt nuo viisi kirjainta eri tavalla. Miksi on maailman tärkein sana. Pidän avainajatuksen käsillä koko ajan, en hukkaa sanaa hetkeksikään.

Ymmärtämisen pakko?

Jatkan vielä edellistä juttuani, jossa perättiin taidepuheen kieleen ”ymmärrettävyyttä”. Hesari ehti jo julkaistakin valokuvataiteilija Ari Kakkisen vastineen. Käyttämistäni lainauksista ensimmäinen on juuri hänen. Vastineessaan Kakkinen kirjoittaa: ”yksiselitteinen ymmärtämisen pakko hävittää kielestä sen vivahteet. Mikä pahempaa, se rajoittaa sitä, mitä saa ja on mahdollista sanoa.”

Réne Margitte, sarjasta The Lovers.

Ymmärtämisen pakko ei hävitä kielen vivahteita, vaan epäselvästi kirjoitettu teksti, jolla on ilmeinen tarkoitusperä: yrittää hakea taideteokselle lisäarvoa lainavaatteilla. Niinkin on mahdollista tehdä, eikä sitä kukaan rajoita. Käy vain niin, että tulos tällaisen lisäarvon hakemisesta saattaa olla täysin päinvastainen kuin taiteilija on tarkoittanut.

Vastineessaan Kakkinen sanoo tekstistään myös näin: ”Ehkä se oli jonkinlainen proosaruno, ehkä kuva. Voisiko sen jättää nimeämättä ja hallinnoimatta – taiteen yhteydessä. Kyllä voisi, minunkin mielestäni. Arvion siitä saa esittää ja kysyä onko teksti hyvää vai huonoa. Koskettavaa vai turhanaikaista.

Siitä en pidä, että vaikeaksi tai avautumattomaksi leimattua tekstiä niin helposti verrataan runoon. Kielen ymmärtäminen tai avautumattomuus eivät ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia tekijöitä. Kieli on vain pinnallinen verkko syvempien tietoisuuden prosessien päällä.

Kun olen ollut puhumassa eri tilaisuuksissa runosta ja kielen ymmärtämisestä, olen usein lukenut otteita Leena Krohnin esseestä Kieli on kolmas silmä. (Rapina ja muita papereita, wsoy 1989)

”Tosi runo ei koskaan selity täydellisesti, pohjiaan myöten, koska sillä ei pohjaa ole. Se on vain repeytymä, josta toisinaan voi päästä heittämään silmäyksen ei ainoastaan ihmisen maailmaan vaan ylimalkaan todellisuuden rakenteisiin.

Runo jää elämään sen tähden, että ymmärrämme sen vajavaisesti tai väärin. Sillä täytyy muistaa, että myös väärinymmärtäminen on tarpeellista. Mitään keskustelua ei synny, sitä ei tarvita mikäli ymmärtäminen on läpikotaista. /…/ Kirjallisuus on oma kommunikaatiotasonsa ja -järjestelmä, jolla on erityispiirteensä. Se ei näytä kommunikaatiolta; se on postia, johon vastausta ei tule.”

Leonardo da Vinci kirjoitti esseensä runouden ja kuvataiteen suhteesta yli viisisataa vuotta sitten. Surrealistitaiteilija Réne Margitte (1898–1967) kirjoitti ”tunnetuimpaan” maalaukseensa muutaman sanan (Tämä ei ole piippu). Kuolemattomuutensa voi siis lunastaa lyhyelläkin tekstillä.

Réne Margitte: Ceci n´est pas une pipe

Lopuksi runoilija Pekka Jäntin kommentti Margittelle kokoelmasta Houdinin uni (Teos 2010) ”Minä näytän piipulta, mutta en ole piippu/ Miljoonat ovat katsoneet minua ja ihmetelleet: / Se näyttää ihan piipulta, vaan miksi se ei ole piippu? / Minua on tutkittu kuin luonnonoikkua, / mutta kukaan ei ole koskaan painanut tupakanpuruja sisääni, / eikä kukaan asettanut huuliaan suulleni imeäkseen. / Haluaisin, että minut sytytettäisiin. Tuntea kuumuuden. / Aistia kuinka savu kulkee lävitseni lempeänä kuin / Rosseaun leijona. Mutta en ole piippu. / Rukoilen, polttakaa minut.”

Selkeät sanat – parempi mieli

Viikon takaisessa Hesarin artikkelissa kerrotaan miten ”Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, jota katsojan on vaikea ymmärtää.” Esimerkiksi näin: ”Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi.”

Tähdet kertovat komisario Palmu. Ohjaus Matti Kassila 1962.

Taiteilija väittää pyrkineensä runolliseen selkeyteen, joka lähiluvulla aukeaisi kenelle tahansa. Kaisa Heinäsen jutussa selkokieleen perehtynyt taidehistorioitsija Satu Itkonen suomentaa virkkeen: ”Valokuva ei viittaa näkyvään todellisuuteen – ennemminkin se tavoittelee jotain voimaperäistä näkyvän todellisuuden takana.

Jari Julan tm-gallerian näyttelytekstin selkiyttämisen kanssa Itkosenkin on nostettava kädet pystyyn. Ei onnistu. ”Teokset ovat kuvia mitättömyyksistä, niiden mitättömyys sisältää kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi. Ja tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkoitus.”

Asiantuntijaystäväni, jonka kanssa teimme päivityksiä kotisivuihini sanoi, ettei kuvittele enää itseään tyhmäksi törmätessään vaikeaselkoisiin sovelluksiin netissä. ”Jätän ne kylmästi silleen. Tekijän velvollisuus on huolehtia käytön helppoudesta.”

Olen aina teknisten laitteiden kanssa hukassa. Käyttöohjeiden lukemista ei kannata edes yrittää. Tekemällä oppii parhaiten. Tästä lähtien kieltäydyn myös taiteesta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä vakuuttaakseen olevansa merkittävää ja hienoa. Jos teos ei avaudu ilman kirjallista ohjetta, olkoon. Vakavasti otettavat esseet omasta työstä ovat erikseen. Ja valitettavan harvassa.

Abstraktit ja suuret sanat koettavat haukata koko maailman kerralla. Arkiset ja pienet ovat täsmällisiä ja tarkkoja. Naula uppoaa lautaan paremmin kuin vasara.

Performanssitaiteessa kuvailun koukeroisuus saattaa olla yleisintä. Näin luonnehditaan Irma Optimistin teosta Kertaluvun kieli (Order Language) ”Lähtökohtana kuvallinen avaruus ja pisteiden liike, sijainnit ja tapahtuma, jonka prosessi ilmenee sellaisenaan. Paikka elää valmiustilan, purkamisen, yhteyden ja eron kautta. Kesto 20 min.”

En voi sanoa, onko taiteilija itse laatinut tekstin. Laitoin sen talvella talteen sähköpostikutsusta, jossa oli useamman taiteilijan teoskuvaus. En ymmärtänyt yhtäkään. Sen sijaan kävin sunnuntaina Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa kahdentoista taiteilijan yhteisnäyttelyn Olotila OK! Taitelijoiden päämäärien kuvaukset olivat selkeitä ja näyttely mielenkiintoinen. Suosittelen.

Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin

Savukeidas kustannus on julkaissut Ville Hytösen toimittaman kirjoituskokoelman Mitä Jussi Halla-Aho tarkoittaa? 229-sivuinen kirja sisältää useamman kirjoittajan mielipiteen Halla-Ahon yhden asian politiikasta: hän on maahanmuuton vastustaja.

Islamin ja kristinuskon profeetat...

En ole lukenut kirjaa vielä. En siis puutu siihen millään tavoin. Pointtini on Aamulehden kritiikki, jossa kirja esiteltiin 1.9. Siihen on nostettu kahden kirjoittajan sitaatit. Yhteydestään irrotettuna ne saattavat antaa turhan kärjistetyn kuvan. Voivat olla provosointiakin, mutta mielipide niiden takana on. J.Sakari Hankamäen mielestä ”monikulttuurisuus on väärä utopia.” Timo Hännikäinen ilmoittaa: ”Olen islamofobi.”

Ihmisellä on taipumus ajatella ensisijaisesti nykyhetkeä tai oman kokoemuksensa mittaista aikaa. MUTTA TEHDÄÄN NÄIN: muutetaan vähän katselukulmaa ja valitaan laajempi ajallinen perspektiivi. Vaikkapa vain 1000 vuotta. Onko monikulttuurisuus väärä utopia?

Onko ihmisen elo ollut aina yhtä uskontojen ja aatteiden ristiriitaa. Pitääkö muistella Pax Romanan aikoja, että ”sivistyneen” Euroopan historiasta löytyisi pidempi seesteinen jakso. Millä tuo kolmensadan vuoden ”rauha” saavutettiin? Väkivallalla tietenkin. Jotta valtakunnassa kaikki olisi hyvin, provinssien rajoilla käytiin jatkuvia kahakoita. ”Jos haluat rauhaa, hanki sotaa”, oli Rooman keisarien hallintomalli.

Antiikin aika on eurooppalaisen kulttuurin perusta. Sitä seurasi pimeä keskiaika. Vasta renessanssi löysi antiikin ihanteet ja yksilölliset nerot uudelleen. Näin meille on opetettu. Vasta viime vuosina keskiajan merkitystä eurooppalaisessa kehityksessä on alettu ymmärtää paremmin.

Keskiaika Euroopassa oli otaksuttua luovempaa aikaa, jonka ilmapiiriin arabialainen ja juutalainen kulttuuri antoivat merkittävän lisän. Andalusian alueella kolme uskontoa, islam, juutalaisuus ja kristinusko elivät sopusoinnussa keskenään. Samoin kirjalliset traditiot vaikuttivat toisiinsa vuosisatojen ajan.

Runoja kirjoitettiin arabiaksi 700-luvulta 1400-luvulle. Juutalaiset kirjailijat käyttivät espanjaa, hepreaa ja arabiaa rinnakkain. Kristityt kirjoittivat latinaksi ja espanjaksi sekä muilla niemimaan kansankielillä. Kulttuurit, kielet ja traditiot vaikuttivat hedelmällisesti toisiinsa. Kristittyjen luoma kirjallisuus sai voimaa arabian ja antiikin kulttuurista. Muslimirunoilijat saattoivat uskonnon rajoista riippumatta ylistää viinin ja rakkauden iloja.

Andalusia -lähteeni on Basam Booksin 1999 julkaisema antologia Runoja Andalusiasta. Jaakko Hämeen-Anttila on kirjoittanut siihen muutaman sivun mittaiset, mielenkiintoiset jälkisanat.

Shemuel ha-Nagid kirjoitti Andalusiassa hepreankielisiä runoja, joissa on kaikuja myös vanhan testamentin kielikuvastosta. Hän kuoli vuonna 1056. Välillä valo pilkahtaa, mutta onko tuhannessa vuodessa mikään muuttunut? Tuskinpa. Se ei silti estä runoilijaa ymmärtämästä maailman menoa ja pitkää perspektiiviä:

”Johdin joukot yöksi kaupunkiin, / johon muinaiset päälliköt toivat tuhon. / Lepäsimme paikan suojissa, / allamme vanhat valtiaat.

Mieleni mietti: / Missä ovat ennen eläneet joukot ja kansat? / Missä rakentajat, hävittäjät, hallitsijat, / osattomat, orjat ja herrat? / Missä siittäjät, lapsettomat, isät, / pojat ja surevat sulhaset?

Kansat syntyivät toistensa perään, / päivät kuluivat vuosiksi. / Maanpäälliset majat / vaihtuivat sijaksi mullan alla: / palatseista tuli hautoja, / ihanista pihoista tomua.

Jos hautojen väki nostaa päänsä, astuu esiin, / he riistävät henkemme ja rikkautemme. / Tämä on totuus, sieluni: / huomenna joukkomme on heidänlaisensa!”

………………………………………………………….

”Aristoteles, Galeanos ja muut kreikkalaiset filosofit vaikuttivat vahvasti keskiajan länsimaiseen kristikuntaan ja arabialainen Espanja toimi heidän oppiensa välittäjänä.” J.M.Goetzee, romaanista Eizabeth Costello 2006.

…………………………………………………………

Kyllä kelpaa kiittää!

Kritiikistä huolimatta ei kannata unohtaa kiitosta. Silloin, kun aihetta on. Jutussani (12.5.) ”Siperia opettaa – tai sitten ei”, moitin Aamulehden nykyisiä kulttuurisivuja, joiden anti on kuivahtanut öylätin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. Vastaava päätoimittaja Matti Apunen lopetti itsenäisen kulttuuriosaston ja Jouko Jokinen Satakunnan Kansasta on astumassa hänen tilalleen tässä kuussa. Jokisen visiona on siirtää kulttuurimateriaalia enemmän verkkoon.

Kuva: Raine Lehtoranta/Aamulehden arkisto

Lauantain lehdessä (31.7.) julkaistiin Maila-Katriina Tuomisen kirjoittama pääjuttu otsikolla: ”Kilpajuoksu Afrikkaan on jo alkanut”, sekä hänen kokoamansa Afrikka -aiheisten kirjojen kritiikkiosio. Kerrassaan hienoa työtä ja paras kokonaisuus, joka on lehden sivuilla vuosiin julkaistu.

Maila-Katriina Tuomisella riittää meriittiä. Vuonna 2006 hän sai valtion Tiedonjulkistamispalkinnon elämäntyöstään. Palkintoperusteissa sanottiin mm: ”Hän on perehtynyt etenkin kuvataiteisiin, mutta myös kirjallisuus ja lastenkulttuuri ovat olleet lähellä hänen sydäntään…. Erityisen ansioitunut Tuominen on maahanmuuttajien ja ihmisoikeuskysymysten käsittelijänä. Omasta aloitteestaan hän ryhtyi ihmisoikeustoimittajaksi vuonna 1999. Tavoitteenaan hänellä oli käsitellä ihmis- ja kansalaiskysymyksiä sekä sananvapauteen liittyviä asioita.”

Tuomisen kaltaiset ”renessanssi-ihmiset” alkavat vain olla toimittajina hupeneva luonnonvara. Tuoreessa jutussaan hän kertoo miten suomalaiset kustantajat ovat löytäneet afrikkalaisen kirjallisuuden. Nadime Gordimerin, J.M. Coetzeen ja Michael Ondaatjen rinnalle ovat nousseet somalialainen Nuruddin Farah, ugandalainen Moses Isegawa ja zimbabwelainen J. Nozibo Maraire. Lisäksi Tuominen mainitsee neljä pohjoisen Afrikan kertojaa, jotka meillä tunnetaan. Minulle vain listan kolme ensimmäistä nimeä ovat tuttuja, täytyypä lisätä muitakin lukulistalle. Uutisten Afrikka on jotain muuta kuin todellisuus. Jos ei pysty siihen perehtymään, on parasta avata kirjan kannet.

Sivun kritiikkiosastossa käsitellään lyhyesti viisi kirjaa otsikolla: ”Kumpi voittaa Mma Ramotswe vai Juha Vakkuri”. Muut käsitellyt kirjailijat ovat Elina Hirvonen, Ros Wynne-Jones ja Gabriel Mwéné Okoundji. (Ramotswe-sarjaa kirjoittaa Alexander McCall Smith) Jottei juttuni venähtäisi, palaan näihin paremmin jos, ja kun olen kirjoja lukenut.

Juttuni kuvaksi poimin saman Raine Lehtorannan otoksen, joka julkaistiin Aamulehden sivulla. Lopuksi suahilinkielinen sananlasku, jonka Maila-Katriina Tuominen antaa matkaevääksi juttunsa päätteeksi: ”Astu varovasti toisten ihmisten maailmaan, niin ettei se mene rikki.”