Ennakkoluulojen, väärinvalittujen perusteiden, puutteellisten tietojen ja epärealististen odotusten ketju johtaa väistämättä pettymykseen. Asiassa kuin asiassa.
Valitsin pari viikkoa sitten kirjaa lentokentän pokkarihyllystä. Haruki Murakami (s.1949) julkaisi romaaninsa Norwegian Wood 1987. Aleksi Milonoffin suomennos ilmestyi Keltaisessa kirjastossa 2012.
Pettymysten ketjun ensimmäinen lenkki pokkarin takakannessa oli vain virkkeen mittainen: ”The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea.”
Murakamin romaani oli pahin pettymys aikoihin. Se taas johtuu ennakko-odotuksista, joita ovat luoneet miljoonamyynnit ja yli neljässäkymmenessä maassa julkaistut käännökset. Muistin myös vuosittain kirjailijalle povatut Nobelit ja tungin kirjan reppuuni.
On väärä valinta tehdä tänne juttua Norwegian Woodista. Mutta minkäs teet. Ehdin ilmaista närästykseni SOS-mediassa jo aiemmin, ja lupasin perustella mielipiteeni. Ne ovat äärimmäisen henkilökohtaiset ja tulevat tiukassa paketissa.
Murakamin romaanin kieli on löysää, liiallisten rönsyjen ja turhan täytemateriaalin rasittamaa. Se johtaa myös merkityksettömiin, mutta kiusallisiin epäloogisuuksiin:
”Pitkä tukka oli kauhea riesa ja pyysin, että Reiko leikkaisi sen. Onko se sinusta nätti?” Neljäkymmentäkahdeksan sivua myöhemmin ollaan vasta seuraavan päivän puolella: ”Naokolla oli siniset farkut ja valkoinen pusero ja takki toisessa kädessään. Katselin, miten hänen pitkä suora tukkansa heilui olkapäiden kohdalla puolelta toiselle.”
Sentimentaalisuuden, seksuaalisuuden ja melodraaman yhdistäminen onnistuu romaanissa ylen harvoin. Useimmiten se vaatisi lisäksi vielä yhden voimakkaan elementin. Vaikkapa dramaattisen historiallisen kehyksen, kuten Katja Ketun Kätilössä.
Norwegian Woodin lävistävä eroottinen vire on vaivaannuttavan yksioikoista, jopa naiivia. Paulo Coelhokin kirjoittaa genren puitteissa paremmin. Kyllä… Coelhon seksuaalisuutta setvivä Yksitoista minuuttia on luettu. Pakkohan se on, jotta tietäisin mistä puhun.
Murakamin sivuhenkilöt haahuilevat tarinassa vailla merkitystä. Alussa usein mainittu Kamikaze vain katoaa niine hyvineen. Muut maistuvat paperilta. Päähenkilöille annetaan tilaa pitkissä kohtauksissa, jotka on sijoitettu jonkinlaiseen ”parantolaan”. Laitos nostaa mieleen Kazuo Ishiguron romaanin Ole luonani aina, joka onkin tasoltaan jo aivan eri planeetalta ja suositusteni saattelema.
Norwegian Woodista on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Kirja olisi sietänyt heittää kesken, mutta odotin jonkinlaista ”Deus ex Machinaa”, joka pistää Murakamin purukumin pakettiin. No, ehkä sellaisena voisi pitää päähenkilön rakastetun hirttäytymistä. Helppo ja heppoinen päätös. Sellaisenkin saa toimimaan. Siinä tapauksessa kannattaa katsoa Lars von Trierin leffa Dancer in the Dark.
Summa summarum: minulle on jo ehditty suositella Murakamin muita, tutustumisen arvoisia kirjoja. Lupaan lukea.
Lopuksi anekdootti: Beatles julkaisi kappaleensa Norwegian Wood, kokoelmalla Rubber Soul (1965). Laulun nimen ”toinen” merkitys kuvasi sukupolvelleen marisätkää. Kappaleen taustalla helähtelee Georgen soittama intialainen sitar.
………………………………………………
Ekstralinkki: mainitsin tässä Katzuo Ishiguron romaanin. Yli neljän vuoden takainen postaus nostaa romaania. Se onkin jutussa mainituista ainoa kirja, jonka muistijälki on säilynyt vahvana ja tuoreena.
