Ystävät hyvät, terveiset mustamakkaran ja junttihuumorin pääkaupungista. Blogi ottaa harvoin kantaa päivän pintakuohuun, koska ideana on tarkastella tapahtumia pitkällä perspektiivillä. Nyt on hyvä tilaisuus yhdistää kumpikin näkökulma.
Martti Innanen: Umpitollo seuraa tapahtumia Kälviän maitojunaseisakkeella
Tampere on todettu monissa mielipidemittauksissa Suomen vetovoimaisimmaksi kaupungiksi. Kiitetään siis ensin monikulttuurisuutta ja kaupungin perustajaa: Ruotsin kuningas Kustaa III oli valistusajan edistyksellinen hallitsija. Hän uudisti oikeuslaitosta ja lopetti kidutuksen käytön kuulusteluissa. Kulttuurin kehittäjä perusti Tampereen kaupungin 1779 ja osoitti muutekin kiinnostusta Suomen olojen kohentamiseen.
Seuraavat kiitokset menevät skotlantilaiselle tehtailija James Finlaysonille. Hän näki syrjäisessä kyläpahasessa potentiaalia ja perusti tänne konepajan, valimon ja puuvillatehtaan 1820. Finlayson on Suomen teollisuuden isä. Hänen puuhiaan auttoi monin tavoin Venäjän keisari Aleksanteri I, joka myönsi Tampereelle mm. erivapauden tuoda raaka-aineita ja koneita ilman tullia.
Jatketaan kiitoksilla baltiansaksalaiselle liikemiehelle Carl Samuel Nottbeckille, joka osti Finlaysonin liikekumppaninsa Adolf Rauchin kanssa 1836. Rauch palasi kotiin, Nottbeck pisti tuulemaan ja tehtaasta kasvoi maan ensimmäinen suurteollisuusyritys.
Ja sanotaan mitä sanotaan, työläiset arvostivat isäntäänsä. Tätäkin tarinaa totena kerrotaan. Kun eukot torilla kiistelivät, vaskisepän leski Henriikka Nyström julisti suureen ääneen: ”Tampereen herrat menee helvettiin jok’ainoo, mutta Notpekki taivaaseen.”
Vähän meillä on omaa ja alkuperäistä, sekin kaikki kulttuurista ja henkistä pääomaa. Nyt historiansa hukannut monikulttuurisuuden vastustaja julistaa, että Suomesta pitäisi tehdä umpio ja ruuvata kansi kiinni. Näille olli-immosille ei voi kuin toivottaa: Sen puhtaampana aatteesi säilyy, mitä vähemmän saat sille kannattajia.
Mänttään, Serlachiuksen taidemuseon yhteyteen valmistui vuosi sitten uudisrakennus, Göstan paviljongi. Kävin tutustumassa uuteen rakennukseen ja sen näyttelyihin vasta nyt. Vanhat museot ovat ennestään tuttuja.
Tärkein asia jutun alkuun: mitkään kuvat ja kehut eivät kykene kertomaan miten hieno uusi paviljonki on. Elämys on kokonaisuudessa, rakennuksen maisemaan istuttamisessa ja sen suhteessa viimeisteltyyn ympäristöön.
Tämä on jyrkkä suositus: Mänttään kannattaa lähteä aivan vasiten. Vaikka mistä saakka. Ja jos sattuisi niin, että teillä on vieraita muilta mailta, viekää heidät katsomaan Serlachiuksen kokonaisuutta. Elämys on ainutlaatuinen. Tämän jutun pointti on uusi paviljonki. Mielenkiintoisista näyttelyistä löytyy infoa museon sivuilta, jotka ovat kattavat ja tyylikkäät, mutta logiikaltaan turhan pirstaleisesti navigoitavat. (linkki)
Göstan paviljongista järjestettiin kansainvälinen arkkitehtikilpailu 2010-2011. Ehdotuksia kertyi 579 kappaletta 42 maasta. Voiton vei barcelonalaisen toimiston MX_SI:n työ Parallels. Suunnittelusta vastasi kolme arkkitehtia: Héctor Mendoza, Mara Partida ja Boris Bezan.
Paviljonki myötää puiston rinnettä ja kasvaa kokoa rantaan saakka. Laajuutta 5700 neliötä, huoneistoalaa 3500 neliötä ja näyttelytilaa yhteensä 1000 neliötä, joiden vaikutelma on osuuttaan suurempi. Rakennus on huomioitu kansainvälisesti ja ollut ehdolla usealle eri arkkitehtuuripalkinnolle.
Koska Serlachius on puulla kasvanut ja menestynyt, on luonnollista, että uusi paviljonki on osoitus puurakentamisen mahdollisuuksista. Näyttelyvieraiden kesken esitettiin arveluita ulkoverhouksen puulaadusta. Ja kun en asiaa nettisivuiltakaan löytänyt, soitin perään ja sain varmistuksen: kuusipuuta se on.
Pieni miinus tulee huippuhintaisesta ravintolasta. Alkuruoka, päivän kala, tilkka valkkaria ja kivennäisvettä sekä jälkkäri ja kahvi olisi kustantanut n. 65 euroa. Neljän hengen seurueeltamme yli 250 eur. Testaamatta jäi.
Vanhasta museosta löytyvät mm. tutut suomalaisen kultakauden työt Schjerbeckejä myöten. Turvalasin takana hehkuu Claude Monet’n Heinäsuova ilta-auringossa (1891). Taiteena se ei minua säväytä. Impressionismin perustajan työnä kyllä. Uuden näyttelyn kuvassa Roger Ballenin käsitetaiteellinen, talon kokoinen ja elämyksellinen työ Toinen tuleminen.
……………………………………….
Ekstralinkissä edellinen arkkitehtuuripäivitys helmikuulta: Suomen tuorein kulttuurikeskus…”
Vuoden nuori taiteilija on valittu vuodesta 1984 saakka. Kunniaan kuuluu seuraavan vuoden näyttely Tampereen taidemuseossa ja nykyisin 20.000 euron stipendi. Perinne viettää 30-vuotisjuhlavuottaan, ja nimityksen on tähän mennessä saanut 37 kuvataitelijaa – yksittäisiä taiteilijoita, taiteilijapareja ja ryhmiä.
Vuoden nuori taitelija, nimitys ja näyttely on antanut merkittävää potkua valittujen taitelijoiden uralle. Taso on ollut kova, moni tekijöistä on vuosien varrella menestynyt myös kansainvälisesti. Ville Andersson on syntynyt Loviisassa 1986. Hänen näyttelynsä Tampereen taidemuseossa jatkuu 23. elokuuta saakka.
Andersson nousi esiin lavastetuilla valokuvillaan, joiden maailma on unenomainen ja salaperäinen. Osa valokuvista muistuttaa veistoksia ja niiden kiiltävä plastisuus on sukua Jeff Koonsin glitterinä peilaaville pinnoille tai Francois-Raoul Larchen tanssillisille liikekokeiluille.
Andersson liikkuu suvereenisti tekniikasta toiseen: valokuvan eri vedostusmenetelmien lisäksi maalausta, piirroksia ja installaatioita. Tyylikkyys ja viimeistelty osaaminen ovat taitelijan tunnusmerkkejä. Ideatasolla hän käyttää runsaasti kulttuurisia ja taidehistoriallisia viittauksia kommentoimalla niitä omaperäisistä näkökulmista.
Muotokuvan perinteeseen Andersson onnistuu tuomaan aivan uutta näkemystä, jossa sarjallisuus on osa ideaa. Innostuin kovin hänen jatkumoistaan. Nainen silmät avoimena ja suljettuna ottaa katsojan mukaan ja saa pohtimaan kuka näkee kenet. Mustat välitilat laajentavat mieleen Kasimir Malevitšin suprematistiset kokeilut.
Viiva taiteellisen ilmaisun perusyksikkönä kiinnostaa pedanttia piirtäjää. Tyyli liikkuu sarjakuvamaisesta mangasta 1800-luvun lopun muotokuvakommentteihin. Jotkin yksityiskohtia jäsentävät piirrokset nostavat mieleeni Gustave Dorén, kaivertajan ja taiteilijan, joka nousi maineeseen englantilaisen Raamatun kuvittajana 1865, sittemmin koko läntisen maailman tietoisuuteen.
Eri tekniikat ja teosten moninaisuus saattaisi tehdä ripustuksesta epäyhtenäisen ja levottoman. Näin ei käy. Harkittu mustavalkoisuus ja ehdoton tyylitaju saa rinnastukset toimimaan. Tähän on haettava kiteytys muusikolta. Miles Davisin sanoin: ”For me, music and life are all about style.” Olipa taiteenlaji mikä tahansa, vakuuttavaa jälkeä syntyy suvereenista välineen hallinnasta ja omasta, tinkimättömästä tyylistä.
Anderssonin näyttely avoinna ti-pe 9-17, la-su 10-18. Perjantaisin klo 15-17 vapaa pääsy.
…………………………………….
Ekstralinkissä viime vuoden nuori taiteilija: ”Tuntemattomien juhlien jäänteet”+ Jutun jatkolinkeistä löytyy lisää nuoria taiteilijoita.
Tämä on suunnitelma: lähden joulukuussa Ateenaan kirjoittamaan ja palaan vuoden vaihduttua. Toivottavasti maailma pyörii siellä ja täällä siihen malliin, ettei isompia esteitä ilmaannu.
En osaa arvioida relevantteja syitä päivän tilanteeseen, mutta vuosien varrella olen nähnyt miten tilanne Ateenassa on käynyt jatkuvasti huonommaksi. Sitä mukaa, kun liiketilat ovat autioituneet, katujen varret ovat täyttyneet kaiken mahdollisen kauppiaista. Liiketoiminnasta on tullut kamppailua hengissä selviämisestä.
Olen kirjoittanut tämän aiemminkin, mutta muutama vuosiluku muistin virkistykseksi: historiansa aikana kreikkalaiset ovat kulkeneet kriisistä toiseen, Konstantinopoli kukistui 1453, Bysantin valta päättyi ja turkkilaiset hallitsivat maata 1800-luvulle saakka.
Kreikkalainen kulttuuri olisi kadonnut, ellei ortodoksinen kirkko olisi ollut ”aikakapseli”, joka säilytti perinteen ja kielen läpi vuosisatojen. Kreikan vapaustaistelu alkoi 1821, ja päättyi itsenäistymiseen vuonna 1830. Alue oli vähäinen, mutta kasvoi hiljalleen, 1864 Britannia luovutti Kreikalle Korfun ja muut Joonianmeren saaret. 1877 käytiin taas sotaa turkkilaisten kanssa ja hävittiin ottelu samana vuonna.
Ikäpolveni muistaa hyvin sotilasvallankaappauksen vuonna 1967. Diktatuuria, totalitarismia ja tiukkaa sensuuria, Arja Saijonmaa esittämässä Mikis Theodorakiksen vapautta vaativia lauluja ympäri maailmaa. Sotilasjuntta kukistui vasta 1974, kun se epäonnistui estämään Turkin hyökkäyksen Kyprokselle.
Nostan päivitykseen perjantairunon. Se tulee teoksesta Babel, kuten niin useat aiemmatkin. Tein tekstin Ateenassa vuonna 2012. Mikään ei ole muuttunut. Mutta toivoa sopii. Teksti nro 249:
Rahaa, raaka-aineita, politiikkaa,
leikkauksia, lainaohjelmia ja hätätilahallituksia.
Loukas T. määrittelee tilanteen Kreikan
demokratian kuolemankierteeksi,
lähtökohdista voisi kirjoittaa toisinkin, ellei se osoittaisi
Audrey Mageen romaani Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) arvioitiin Hesarissa 15. huhtikuuta. Juttu oli varsin valju sisältöselostus, mutta yksi seikka sai kiinnostumaan: Mageen esikoisromaani kääntää toisen maailmansodan kerrontafokuksen saksalaisten puolelle.
Tartuin teokseen hienoinen epäilys mielessäni. Aivan sama, joka oli lainattu The Sunday Timesin arviosta kirjan kansiliepeeseen: ”Kukaan ei usko natsiaikaan sijoittuvan romaanin tuovan enää uutta aiheen käsittelyyn, ja siksi on valtava yllätys, että Audrey Mageen esikoinen todellakin tuo. (…) Mageen ote on omaperäinen, ja Sopimus on vangitseva, vakuuttava, jopa tyrmäävä.”
Kehuille on katetta. Eikä yksinomaan siksi, että näkökulma on saksalainen ja kerronnan fokus vuorottelee siviilien Berliinissä ja Stalingradia kohti etenevällä itärintamalla. Äänessä on objektiivinen, ”kaikkitietävä” kertoja. Kotirintaman tapahtumat etenevät nuoren morsiamen ja hänen perheensä kokemana, rintaman kuva välittyy sotilaan ja hänen muutaman taistelutoverinsa kautta.
Kirja kulkee dialogivetoisesti, kuvailevat jaksot ovat lyhyitä ja rytmittyvät replikoinnin väliin luontevasti. Mageen kieli on lyhytlauseista ja täsmällistä, vailla kaikkia kirjallisia kikkailuja tai tyylikeinoja. Tärkeintä on se mitä sanotaan, ei se, miten.
Olen lukenut toisesta maailmansodasta useita tuhansia sivuja joka kantilta, yhtä hyvin tietokirjallisuutta kuin fiktiota, omaelämäkerrallista ja kuviteltua. Sopimuksen kohdalla teen uskaliaan johtopäätöksen: Audrey Magee onnistuu päähenkilönsä tragediassa ja kerronnan poikkeuksellisessa fokuksessa koska hän on naiskirjailija. Tiedän, että karsinoiva sana nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Ei auta kuin tukeutua irlantilaista kirjailijaa esittelevään tekstiin:
”Mageen esikoisromaani Sopimus on ollut arvostelumenestys, ja se oli sekä Britannian tunnetuimman naiskirjailijalle myönnettävän Baileys-palkinnon että Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.”
Sopimuksen alkuasetelmassa saksalainen sotilas Peter Faber kaukoavioituu rintamalla berliiniläisen naisen kanssa saadakseen vihkiloman. Ensitapaaminen johtaa yllättäen aidoksi koettuun tunteeseen ja Peter rakastuu Katharinaansa. Kirjan mittaisesta kaipauksesta tulee molemminpuolinen.
Tarina polveilee usealla tasolla, kerronnan imu vie ja jännitys tiivistyy. Mutta niin on tuhansissa muissakin romaaneissa. Mikä tekee Sopimuksesta merkittävän? Ensimmäinen vastaus on moraliteetti. Juuri sen tähden romaani on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Kysymys on niin suuri, ettei sitä voi käsitellä, täytyy vain näyttää tapahtumat eri kulmista, jotta lukija ajattelisi itse koko kolmensadan sivun matkan.
Aydrey Magee näyttää kirjassaan natsi-ideologian mielettömyyden ja hitaan rapistumisen. Jotkut kieltävät totuuden loppuun asti ja uskovat voittoon vielä tuhon hetkillä: ”Kuinka voit olla noin luottavainen?” ”Me olemme saksalaisia. Ne eivät ole.” ”Siinäkö kaikki? Onko siinä kaikki mitä tarvitsemme voittaaksemme?”
Katharina on romaanin inhimillisin henkilö. Hän toteuttaa myös tarinan lunastusmyytin ja kuittaa perheensä puolesta hulluuden hinnan, kun venäläiset valloittajat joukkoraiskaavat hänet ja kusevat päälle kiitokseksi. Vaikuttaa ennakko-odotusten mukaiselta, mutta ei tarinassa sitä ole.
Peterissä on sotilaallista selkärankaa ja valikoituja hyveitä, mutta hänen osakseen jää kyynisyys ja egoismi, joka vieroittaa hänet myötätunnosta ja toiveista, joita hän eniten tavoitteli.
Tarinansa raadollisuuden keskellä Sopimus onnistuu luomaan harvinaisen sensitiivisen ja ihon alle hiipivän otteen. Raymon Carverin sanoin: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”
Blogi päivittää edelleen runolla. Äärimmäisen lyhyesti. Säkeet tulevat kokoelmastani Babel, josta löytyy ajankohtainen ajatus kaikkiin kuviteltavissa oleviin maailmantilanteisiin. Teksti numero 101 nostaa esiin näkemyksen rikostuomioiden epäoikeudenmukaisuudesta. Ja kyllä, rivien takaa voit löytää myös päivän kohuja isomman ajatuksen.
Korpin kuva sivustolta: naurunappula.com
Kaikki linnut eivät lennä samoin,
ajattele toisin jos voit. Tuulta vasten korppi
kykenee lentämään selällään – ja taaksepäin.
Tai niin kuin F. Nietzsche sanoo:
Es gehört sehr viel Kraft dazu, leben zu können
und zu vergessen, in wie fern leben und
ungerecht sein Einst is.
”Vaatii paljon voimia elää, ja unohtaa, miten
pitkälle elämä ja epäoikeudenmukaisuus ovat yhtä.”
………………………………………..
Ekstralinkki sivuaa päivän aihetta: ”Ymmärryksen avaimet”.
Halusin tarjota lukijoille juhannusrunon. Valinta tuntui poikkeuksellisen vaikealta. Ensimmäinen ehto – ei mitään omaa. Tekstillä tulisi olla myös tilanteeseen sopiva fokus tai viesti. Muistin Minna Joenniemen vinkin, kun tuskailin aikanaan tekstivalintaani Runoraatiin. ”Ajattele runoa ikään kuin lahjana katsojille.”
Henri Matisse: Icarus, 1946
Valinta takkuili edelleen, kunnes luin pari päivitystä SOS-mediasta: ensimmäisessä esiteltiin kuvan kera juhannuksen viinivarastoa, toisessa toivottiin lyhyttä klassikkolukemista kesäksi. Kun laskin asiat yhteen, päädyin Charles Baudelairen (1821-1867) modernin runon klassikkoteokseen Pariisin ikävä (suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo). Proosaruno PÄIHTYKÄÄ, tarjoaa intohimoista asennetta pidemmälläkin perspektiivillä.
”Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveää taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa. Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan. Mutta päihtykää.
Ja jos joskus palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurmikolla, huoneenne synkässä yksinäisyydessä heräätte päihtymyksen laskettua tai hävittyä, kysykää tuulelta, aallolta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta katoavalta, pyörivältä, laulavalta, puhuvalta kysykää, mikä aika on. Ja tuuli, aalto, tähti, lintu, kello vastaavat: On aika päihtyä. Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan.”
…………………………………………
Blogin ekstralinkissä lisää Baudelairea: ”Pöyristyttäviä näyttöjä ihmisten turmeltuneisuudesta”.
…………………………………………
Edellisessä jutussa Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Sain palautetta, että Hitlerin Saksasta ei voi kirjoittaa enää mitään uutta. Tutkin asiaa, luvun alla on Audrey Mageen romaani Sopimus. Palaan asiaan aikanaan. Aiheeseen liittyen ekstralinkissä Kurt Vonnegut ja ”Helvetin käkikello”.
Meillä on tarve järjestää asiat omiin lokeroihinsa ja iskeä nimilappu päälle. Kirjallisuus ei tee poikkeusta. Viihderomaanista lanseerattiin ensin ”lukuromaani”, nyt sekään ei riitä. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, palkittiin vastikään Pulizerilla. Takakannen kuvauksen mukaan kirja on ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.” Tarinan tiivistys kuulostaa tusinaviihteeltä.
Kaikki se valo jota emme näe, (suom. Hanna Tarkka) kuljettaa toisen maailmansodan kulisseissa kahden henkilön tarinaa kohti vääjäämätöntä kohtaamista. Orpokodissa asuva Werner on tekniikan ihmelapsi, joka päätyy SS-yksikköön paikallistamaan vihollisen radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa Pariisissa ja pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin mukanaan mystinen timantti, jota Hitler jahtaa kokoelmaansa.
Doerr jakaa tarinan liki kahteensataan lyhyeen ja otsikoituun lukuun. Tempo on nopea kuin musiikkivideon leikkauksissa. Aikatasot ja fokukset vaihtuvat tiuhaan, mutta hämmästyttävää kyllä, juuri siksi tarina pysyy kasassa ja lukeminen luistaa.
Doerrin teoksessa pieni ei ole kaunista: tavallista suurempi formaatti, 544 sivua ja painoa liki kilo. Myynnit maailmalla miljoonaluokkaa ja elokuvasopimus tehtynä. Harva kritiikki kyseenalaistaa romaania, New York Times käyttää adjektiiveja ”lumoavan kaunis”. Jopa Hesari hämmästyttää säröttömällä suopeudellaan.
Asetelma on mielenkiintoinen ja aiheuttaa kysymyksiä. Vaikuttaako palkinto megamenestykseen, vai toisin päin? Miten määritellä kirjallista laatua? ”Suuri lukuromaani” on markkinamyönteinen ilmaus, mutta sisältää samalla ajatuksen, ettei sisältö ole taiteellisesti kunnianhimoisinta kamaa.
Mediaa ei perehtynyt kritiikki innosta, tähtikultti myy paremmin. Tuomas Nevanlinna sanoo tuoreen Kritiikin uutisten haastattelussa: ”Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä ja kriitikko on vain yksi katsoja.” Hän pitää kuitenkin julkista kritiikkiä välttämättömänä, koska se on ”ainoa tapa jakaa teos.”
Blogi ottaa käyttöön yksinkertaistetun asteikon ja listaa Doerrin romaanin miinukset ja plussat ennen lopullista yhteenvetoa. Ensin miinukset:
Doerr rakentaa romaaninsa laskelmoituun kaavaan. Ratkaisu luo jännitettä, mutta lukijan odotukset eivät kyseenalaistu, kirjoittaja on päättänyt kaiken hänen puolestaan. Hyvikset ovat imeltyneen hyviä ja pahiksen rooli kliseisen korostettu ja yksioikoinen. Sanotaan, ettei kirjasta tule hyvää elokuvaa. Nyt näyttää kuin olisi käynyt toisin päin, lukemisesta tulee tunne, että tarina on tekstitettyä kuvaa maustettuna aistillisilla ilmauksilla. Kirjailijasta tulee urheiluselostaja, joka koettaa saada meidät eläytymään tapahtumien kulkuun.
Kuva: pinterest.com
Plussat: Kirjalliset työkalut ovat Doerrin hallussa hyvin. Hän kirjoittaa joutuisasti ja imevällä rytmillä, tiukat lauseet ja lyyriset kuvat vuorottelevat tarkoin harkitussa suhteessa. Kirjailija ei päästä fokusta hukkumaan, niin lausetason kuin rakenteenkin ratkaisut palvelevat tarinan tinkimätöntä kuljetusta. Ei turhia sivupolkuja. Persoonallinen ja uutta luova ote syntyy itse tarinakudelman ja tekstimassan suvereenista hallinnasta.
Plussien ja miinusten väliin sijoittuu Doerrin tyyli kuorruttaa tekstiään faktisilla detaljeilla. Tapa tuo mieleen Peter Høegin romaanit, kirjailijanlaadussa ja otteessa on samoja piirteitä. Doerr mainitsee kiitoksissaan Michel Tournierin romaanin Keijujen kuningas. Velka on ilmeinen, sillä Doerrin romaanin emotionaalisesti tehokkaimmat kohtaukset kuvaavat Hitler-Jugendin henkeä.
Summa summarum: Kaikki se valo on jota emme näe, on laskelmoinnistaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi kohtuullinen valinta riippukeinun kesäkirjaksi. Humanismismiin sekoittuu paatosta, mutta ei haittaa. Eikä sekään, jos maailmansodan kaluaminen ei kiinnosta. Tarina kulkee kulisseistaan huolimatta.
Lopuksi lainaus romaanista. Alku sopii päivän tilanteeseen ja toiveisiin yhteiskuntasopimuksesta. Viimeiset rivit kuvaavat informaatiosodankäynnin ensi askeleita. Kirjan motto lainaa Joseph Goebbelsia: Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.
”On ilta syksyllä 1936, Werner kantaa radion alakertaan ja laskee sen sivupöydälle, kun muut lapset liikehtivät levottomina ja odottavina /…/ kaiuttimista kuuluu lapsikuoron laulu, Me työtä toivomme, vain työtä, työtä, isänmaan hyväksi, työtä kunniakasta. Sitten alkaa valtion kustantama kuunnelma suoraan Berliinistä: tarina hyökkääjistä, jotka hiipivät yöllä maaseutukylään.”
…………………………………………………………………….
Blogin ekstralinkki suosittaa vastapainoa: Vastenmieliset ja vaikeat kirjat.
Allekirjoitin keskiviikkona kustannussopimuksen tulevasta teoksesta, jonka työnimi on Idoli. Like julkaisee romaanin vuoden 2016 alussa. Nimi tulee vielä muuttumaan.
Idoli oli sitkeä pala, kirjoittaminen katkesi useaan kertaan syystä jos toisesta. Nyt editointikierrokset kustannustoimittajan kanssa on tehty ja teksti lopullista viimeistelyä vailla.
Kaltaisteni kirjailijoiden julkaisu käy yhä vaikeammaksi: arviot tarjoavat ruusuja ja risuja, tunnustusten finaalipaikkoja ja palkintojakin kertyy, mutta kassakone ei kilise. Jos kustantajan tallissa olisi vain tällaisia tekijöitä, konkurssi uhkaisi välittömästi.
Kirjasta tulee kymmenes omalla nimellä julkaistu. Ja nyt, uuden käsikirjoituksen jo aloittaneena jaksan yhä kysellä työni oikeutuksen perään. En ajattele mahdollista myyntiä, lopulta en kirjoittaessa huolehdi edes julkaisun mahdollisuudesta, se ei ole päätettävissäni. Kirjan tekeminen on aina uhkarohkea hanke. Kliseisesti ilmaistuna: romaanin kirjoittamiseen pitää olla elämää suuremmat syyt.
Olen palannut usein Ottó Orbánin runoon, jonka wsoy julkaisi vuonna 2000 unkarilaisen runouden antologiassaan Valolieriön alla (suomennokset ja toimitus Hannu Launonen ja Béla Jávorsky) Tekstissä Orbán seisoo ammattinsa takana ylpeänä ja itsevarmana, silti nöyränä ja viisauden vastapainoksi narrimaisuutensa tunnustaen. Ja runon keskelle sijoitettu elämän metafora – se on komeimpia koskaan lukemiani.
156. sonetti
Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa,
mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija.
Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja,
tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan
ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii
kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.
Eläminen on kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle;
ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat
ja lopuksi me itse uuvumme –
jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka
sitä mitä olemme.
Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen
päiväkirjansa tyylin perusteella?
Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme
tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…
Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija:
yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on
Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk
tai myrskyssä harhaileva hullu kuningas Lear.
……………………………………………….
Ekstralinkki neljän vuoden takaa täydentää otsikkoa: ”Mitä Jumala tarkoittaa?”
SOS-media on suolannut uuden hallituksen pystyyn ennen sen ensimmäistäkään konkreettista toimenpidettä. Muistuttaa arviota kirjasta, jota ei ole luettu. Tai mielipidettä elokuvasta, jota ei ole nähty. Hallitusohjelma on toki tutkittu ja leikkauslistat syynätty. Blogi pitää kuitenkin mielessä vanhan sananlaskun: ”Käytäntö ratkaisee, olipa teoria mikä tahansa.”
Arvioiden ja odotusten ristitulessa myös blogi luottaa edelleen Rooman keisareiden hallintomalliin: ”Panem et circenses.” Leivän ja sirkushuvien tarjoaminen merkitsee kansalta karannutta valtaa, joka on vaihdettu viihteeseen. Colosseumin näytökset on korvattu television tarjonnalla.
Mitä tulee telkasta eniten? Jos katsotaan mainoksia, yksi asia painaa päälle enemmän kuin muut yhteensä. Nyt pitää grillata! Mikään ei ole niin ihanaa kuin grillaaminen! Eikä ohjelmatarjontakaan säästä meitä formaatilta, jossa taistellaan tässä kansallisessa lajissa. Ja kyllä, katsoin jakson, jossa kilpailijat valmistivat raaka-aineista makkaraa. Nöyryytystäni lisää, etten ole syönyt lihaa seitsemääntoista vuoteen.
Perjantairunon konstit ovat nyt niin vähissä, ettei auta kuin päivittää Jorma Etton kuuluisin runo, joka valaisee sielunelämäämme. Tekijä julkaisi runonsa ”Suomalainen” kokoelmassa Ajastaikaa vuonna 1964. En malta olla mainitsematta myös Etton esikoiskokoelman nimeä: Elämä on: Epälyyrillisiä runoja. Siinä on mainosmies käynyt runoilijan kupilla ja napannut ensimmäisistä sanoista tämän päivän kenties tunnetuimman kaupallisen sloganin.
Suomalainen on sellainen, joka grillaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei grillata, ei vastaa kun grillataan,
sellainen, joka eksyy tieltä, grillaa rannalla
ja vastarannalla grillaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja grillaa, on tässä ja grillaa,
tuonne menee ja grillaa, on kuin löylyssä ja grillaa
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella grillaajalla on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on grillaaja.
