Kategoria: Suomen kieli

Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

by

6.5.2011

13:26

4 kommenttia artikkeliin Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

Kirjallinen estetiikka, Kulttuuripolitiikka, Lukeminen, Suomen kieli, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

On ihmisiä, joiden mielestä omat mieltymykset ovat ehdottoman oikeita myös kaikille muille. Minulla on tästä omakohtaiset todisteet. Kouluaikojen äidinkielen tunneilla luetettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ääneen vuorolukuna. Yltiöisänmaallisen rehtorin tappavan tylsä määräys kadotti kiinnostukseni kirjallisuuteen. Pelastajaksi ilmaantui uusi äidinkielen lehtori, joka pyyhki opetuksesta pölyt ja avasi ikkunat maailmakirjallisuuteen.

C F Staaf: Sven Dufva ja Koljonvirran taistelu

Vaalien jytkyvoiton rysäyttäneellä puolueella on kulttuurinäkemyksiä, jotka ovat saaneet Suomen näkyvimmän kirjailijan vertaamaan niitä natsipropagandaan. Puolueen riveistä eduskuntaan valittu entinen kehonrakentaja on ilmaissut tahtonsa uuden hallituksen kulttuuriministeriksi. Ehkä on syytä valmistautua tulevaan ja kaivaa kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin (1804-1877) tekstit taas esiin.

Mutta ei asia noin yksinkertaisesti kulje. Aluksi pari sanaa entisistä kulttuuriministereistä. Merkittävän taiteilijoiden etujärjestön toiminnanjohtaja kuvasi minulle taannoin Claes Anderssonin ministerikautta uransa pahimmaksi pettymykseksi. Tanja Karpela hoiti hommansa tilastojenkin valossa paremmin. Entinen alusvaatemalli siis peittosi puhdasverisen taiteilijan.

Runeberg kirjoitti ruotsin kielellä, koska suomea ei katsottu niin ilmaisuvoimaiseksi ja sivistyneeksi kieleksi, että se olisi runolle taipunut. Runebergin suomentajat harhailivat vuosikymmeniä runomittateorioiden ryteiköissä, oudoissa sanalyhenteissä ja käänteisissä sanajärjestyksissä. Otto Manninen oli jo hajulla ja käänsi oivaltavasti, mutta – ah! niin koristelevan konstikkaasti.

Runebergin aiheita olivat kansallinen eetos ja paatos, sota ja rakkaus. Jos postmodernismi katsotaan tulevassa hallituksen kulttuuripoliittisessa linjauksessa turmiolliseksi, saanen pyytää pientä myönnytystä. Vänrikki Stoolin tarinat kertovat 1808-1809 käydystä Suomen sodasta. Äidinkielen opetusohjemassa Stoolin voisi korvata Runebergin Idylliepigrammeilla. Ne kertovat rakkaudesta.

Uudempi kirjallisuudentutkimus on nostanut Idylliepigrammit Runebergin tuotannon keskiöön. Uusi laitos ilmestyi 2004 Risto Ahdin suomentamana. Näissä pienissä tunnelmapaloissa Ahti tavoittaa Runebergin alun perin yksinkertaisen, rytmiä ja sointua silloin tällöin heläyttävän tyylin luontevasti. Otetaan esimerkiksi runo Kesäyö. Tekstissä väreilee jokin käsittämättömän suuri ja pieni samaan aikaan. Ilo ja toivo pyyhkäisee riveiltä patetian pois.

Rauhallisella metsälammella / istuin koko kesäyön veneessäni / ja heittelin pyydystä aaltojen joukkoon, / vailla ajatuksia. / Laulurastas lauloi rannalla / kuin henkensä kaupalla / kunnes melkein suuttuneena sanoin: / ”Parempi kun kätkisit nokkasi siiven alle / ja päivän koittoon säästäisit sävelesi.” / Mutta peloton lintu vastasi: / ”Poika, anna onkesi olla rauhassa. / Jos katselisit maita ja vesiä ympärilläsi / ehkä itsekin laulaisit läpi kesäyön.” / Ja minä kohotin katseeni, / maa loisti valoa, valoa korkeudet / ja taivaasta, rannoilta ja aalloista / nousi mieleeni rakkaani, ja niin kuin / lehdon lintu oli ennustanut / lauloin minä heti tämän laulun.

Väinö Linna – huolimaton ja laiska?

by

3.3.2011

16:30

3 kommenttia artikkeliin Väinö Linna – huolimaton ja laiska?

Ikonit, Kirjalliset listat, Lukeminen, Runous, Suomen kieli

, , , ,

Pengoin arkistojani. En löytänyt esseetä Edward Hopperista, käteen tarttui toinen leike. Se on dokumentti epäonnistuneesta lyyrikosta, joka ymmärsi siirtyä proosaan. Leike liittyy edelleen taannoiseen sadan kirjan listaani, jolta löytyy myös Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Tuntematon sotilas (1954), Academy poster/Peter Strausfeld

Luin Tuntemattoman vähän toisella kymmenellä, kun kirja löytyi hiihtolomalla tätini hyllystä. Turha kuvitella, että olisin ymmärtänyt tekstin ulottuvuuksia, romaani oli minulle jatkoa Otavan julkaisemalle Poikien Seikkailukirjastolle ja Tarzaneille. Jotain kuitenkin tapahtui: Tuntematon ja muutama muu romaani avasivat ovet uuteen maailmaan.

Vuonna 1946 Linna osallistui Kokoomuksen Nuorten Liiton kirjoituskilpailuun tekstillä Köyhän miehen isänmaa. Se julkaistiin Nuori Oikeisto -lehdessä. Tekstin ydin oli vapaassa maailmantaloudessa, joka tarvitsee tasapainokseen sosialismia.

Esikoisteos, Päämäärä julkaistiin 1947. Vuoden kuluttua Musta rakkaus, josta kehkeytyi myyntimenestys. Linna ei ollut tekstiin tyytyväinen ja valitteli miten hänen suuri näkemyksensä kuihtui mitättömäksi mureneksi. ”Minä inhoan sitä kuin vastateurastettua sianlihaa”, Linnan kerrotaan sanoneen.

Seuraava käsikirjoitus, Messias jäi iäksi kesken ja kirjailija hakeutui tutun psykiatrin luo saadakseen apua. Kriisistä lähti sikiämään Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus ja romaani julkaistiin 1954. Jatko on historiaa, johon yhä uudet sukupolvet törmäävät väistämättä.

Palaan Linnan epäonnistuneeseen runokokoelmaan. Saate kustantajalle on surkuhupainen, ensilukemalta ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Toisella lukemalla ydin paljastuu. Kirjoittaja lähettää tekstinsä vähättelyjen saattelemana ja pukee epävarmuutensa ironiaan. Loppu on suorastaan riemastuttava. Ehkä jossain tiedostamattoman rajamailla Linnalla oli jo niin vahva vakaumus, että tulevaa kirjailijan uraa ei mikään olisi voinut estää. Lopuksi ote Linnan kustantajalle lähettämästä kirjeestä, joka on päivätty Tampereella 4.5.1946.

”Arvoisa kustantaja. Lähetän tässä nämä runot teille ja tietysti siinä tarkoituksessa kun niitä sinne yleensä lähetellään. Ajattelin niiden kaipaavan erityisiä selityksiä vaikka olenkin sitä mieltä että saisivat puhua itse puolestaan, jos kykenevät. Ellei, niin ei kai siinä silloin selittämiset auta.

Tahdonkin vain pyytää anteeksi niiden jonkunverran siivotonta asua, ja puolustan sitä sillä että en ole kirjoittanut niitä puhtaaksi. Ajattelin että jos ne kannattaa julkaista niin ne kannattaa silloin myöskin korjata painoasuun, kielellisten y.m. seikkojen puolesta. Niissä esiintyy varsin törkeitäkin kielioppivirheitä, sillä koska puutteellisen kielioppini vuoksi en olisi voinut tehdä niistä täysin virheettömiä, niin en ole sitten välittänyt niistä edes likimain.

Töhryisen käsialan selitykseksi esitän jo edellämainitun syyn, että ne eivät ole puhtaaksikirjoitettuja. Miksi ne eivät ole, sen selittää se jonkunverran omalaatuinen seikka, että en ole tahtonut tehdä työtä, joka ehkä kuitenkin olisi ollut turhaa. Voisi ehkä käyttää nimityksiä huolimaton ja laiska, mutta se ei ole aivan niinkään. Kävelin kerran 800 kilometrä 30 kiloinen konekivääri selässä ja turhaan kuten näyttää.”

Runoilijan kieli ja Tervon tunnetuin aforismi

by

15.12.2010

15:22

Leave a comment on Runoilijan kieli ja Tervon tunnetuin aforismi

Aforismit, Finlandiapalkinnot, Kirjallinen huumori, Kirjoittamisen ideat, Runous, Suomen kieli, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , , , , , ,

Edellisen postaukseni lupaus lienee lunastettava heti, ettei jää roikkumaan monien muiden tavoin. Palaan kyllä Bosquetiin, kirjalistoihin, kritiikkien tekemisiin ja muihin… Toivottavasti ehdin päivittämään blogia tiuhempaan, kun viimein saan käsiksen pilkut viilattua.

Pohjakuva: Savon Sanomat/Marko Happo. Manipulointi kirjoittajan.

Pohdin ensin, että suurin osa runoilla aloittaneista ja proosaan päätyneistä kirjailijoista jatkaa valitsemallaan tiellä. Tarkemmin ajatellen näin ei ole. Edellisen jutun listasta löytyy Holappa, joka on Finlandiansakin jälkeen rohkeasti tehnyt komeita kokoelmia. Runojen rojalteilla, kuten tiedetään, kirjailija saattaisi elää kitkutella pari viikkoa. Kun Hannu Raittilan proosa ei Finlandian jälkeen vetänyt samaan malliin, hän kirjoitti ”kiukutteluromaanin” Kirjailijaelämää. Vaikka tottahan mies puhui.

Esimerkeissäni vilahti myös Tommi Melender. Esikoiskokoelma Tässäoloa ja unta ilmestyi 1989. Nyttemmin mies on ”älyllistänyt” asennettaan niin, että ilmoittaa pitävänsä romaanin lukijanakin esseistiikkaa läheltä liippaavasta otteesta. Hyvä. Mutta omien esseiden kirjoittajanakin miehellä on tuore ote. Tähän kuitenkin tarjoilen Melenderin esikoisen avausrunon:

”Vietän koti-iltaa / vanhoja levyjä kuunnellen. / Musiikkia joka / niin paljossa sanoo / niin vähän. Joskus / olin toista mieltä. / Kasvamistako? / että osaa laskea yhteen päivät ja vuodet, / vaihtaa ihanteitaan / entisten pettäessä. / Kevyttä itsepetostako? // Kaiuttimen päällä / on joulukaktus, kuihtuva. / Siitä on tullut / äkkiä minua vanhempi.”

Tekstin kanssa on turha tehdä jakoja. Silti olen sitä mieltä, että runoa kirjoittavalla on erityinen suhde kieleen. Lukuisista mahdollisuuksista tähän pari esimerkkiä. Kannattaa lukea Tomi Kontion alkutuotanto. Epäilen, että myös Raakel Liehun kielen rytmi ja briljanssi on runosta kotoisin. Kielellisen kubisminsa jälkeen hän kirjoittaa jälleen uudella vaihteella. (…kyllä, kielelläkin on kuvallinen perspektiivi, jonka voi hajottaa. Suosittelen kokoelmaa Skorpionin sydän 1997)

Lopuksi huumoria ja Jari Tervo. Runoilijan täydellinen murros kulminoitui kokoelmassa Muistoja pohjolasta (1990). Ymmärtääkseni melko harva on nähnyt miten suora yhteys kokoelmasta on Tervon esikoisromaaniin Pohjanhovi. Kielellinen nokkeluus ja letkeys on jo täydessä vedossa. Useiden runojen tyypit löytyvät sittemmin tunnistettavina Tervon alkupään proosasta. Ja kyllä – tämä runo loppuu Tervon tunnetuimpaan aforismiin:

”Pää kumahti sänkyyn sen alla, herään hiljaisuuteen. Kuulen / viikolla, että radion petti patteri. Missä on, hukassa, patterilaite, / joka kertoi, että John Lennon. Aurinko / tutkii sormenjäljet laseista, syyssää. Hajun varaan rakentaisi talon, / jätän sen vessaan. Se jää sinne. Isona se on puhaltava oven / säpäleiksi, se loikkaa kadulle, syö linjurin. Hoikat koivut, auringon / puutuneet säteet, grafiikanlehtiä / tien molemmin puolin, tien yläpuolella sitä pitkin muuttavat linnut, / ilmojemme nokkavat opportunistit, Teitä tervehdän. / Rahaa on, rutussa, huomenna kuljen kolikoita kallellaan. / Pöydässä kuukautta myöhemmin tulee pöytään / soreakäyntinen & mureaperseinen, joka tahtoo Neuvostokansojen / liiton kohtalosta kansojen meressä keskustella kyllä. Sanoo: / karhun vain vatsa murisee. / Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla.”

Maailman tärkein sana

by

8.10.2010

14:39

2 kommenttia artikkeliin Maailman tärkein sana

Journalismi, Kirjoittamisen ideat, Lehtileikkeet, Suomen kieli, Tietokirjat

, , , ,

Leikkelen lehtiä usein. Säästelen silppua mapeissa ja laatikoissa. Ehtiessäni käyn leikkeitä läpi ja huomaan, että moni tärkeäksi tuntemani asia on menettänyt merkityksensä. Sellaiset revin roskiin, mutta aina joku helmikin jää. Aikanaan nekin pitää hävittää uuden tieltä.

Esko Valtaojan repliikki Basso -lehdestä.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sai Tieto-Finlandian vuonna 2002 kirjallaan Kotona maailmankaikkeudessa. Teos käsittelee tiedettä, joka tutkii elämän synnyn ja kehittymisen mahdollisuuksia planeettamme ulkopuolella. Luettunani yleistajuiselle kielelle käännettyä astrobiologiaa, minusta tuli välittömästi Valtaoja-fani. Mielenkiintoisen asian takia, mutta myös siksi, että Valtaoja kirjoittaa erittäin hyvin. Suosittelen kirjaa käänteisenä esimerkkinä kryptiseen taidepuheeseen eksyneille. Sieltäkin on mahdollista löytää selville vesille.

Ymmärrän toki, että Valtaoja popularisoi tiedettä. Niin kaltaisilleni pitääkin. Tajuan senkin, miten iso avaruus hänen päähänsä mahtuu verrattuna omaan kallooni. Se ei ole suinkaan arvokysymys: tähtien väliset etäisyydet ovat pitkät, kirjoittaessani minua kiinnostaa yhden ihmisen kokoinen suure. Eikä se ole koskaan olemassa yksin, vaan aina suhteessa toiseen ihmiseen.

Repäistessäni Valtaojan ”aforistisen” leikkeen, huomasin, että olen tiedostamattani etsiskellyt maailman tärkeintä sanaa. Jonkinlaista ajattelun ankkuria, sellaista ”Sesam aukene” -tyyppistä. Alkemistin kaavaa tai ”Abrakadabraa” – taikasanaa ajanlaskumme alkuajoilta.

Valtaojan virke on hieno, sille sopii miettiä sovelluksia ja käyttökohteita rajattomasti. Siitä löytyy myös etsimäni sana, joka on naamioitunut pieneksi ja tavalliseksi kuin pölyhiukkanen. Sana on MIKSI. Kysymysmerkin voi pistää perään, mutta sitäkään ei tarvita, sana sisältää sen jo.

Miksi on aktivoiva sana, joka ei anna tyytyä ensimmäiseen kelvolliselta tuntuvaan johtopäätökseen. Miksi auttaa ymmärtämään mitä asioiden takana piilee. Kauniilta kuulostava ideologia voi osoittautua rahan tai muun arvossapidetyn asian ansaintalogiikaksi. Ihminen voi käyttäytyä oudosti ja epäloogisesti peittäessään perimmäistä haluaan. Useimmiten tiedostamattaan.

Kun luen Viron älymystön kommentteja Sofi Oksasen Puhdistuksesta, kysyn miksi. Kun kuulen fanaattisia mielipiteitä voista ja kasvirasvoista, kysyn miksi. Kun kerjääminen aioitaan kriminalisoida, kysyn miksi, kun Taleban iskee, kysyn miksi. Enkä aio tyytyä ensimmäiseen, toiseen tai kolmanteen vastaukseen…

Niinhän kaikki tekevät. Sisäinen puhe ja informaation käsittely ei koskaan lakkaa. Siinä ero juuri onkin. Tiedostan nyt nuo viisi kirjainta eri tavalla. Miksi on maailman tärkein sana. Pidän avainajatuksen käsillä koko ajan, en hukkaa sanaa hetkeksikään.

Ymmärtämisen pakko?

by

20.9.2010

17:46

2 kommenttia artikkeliin Ymmärtämisen pakko?

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Lehtileikkeet, Mielipidekirjoitukset, Runous, Suomen kieli, Tyyli

, , , , , , ,

Jatkan vielä edellistä juttuani, jossa perättiin taidepuheen kieleen ”ymmärrettävyyttä”. Hesari ehti jo julkaistakin valokuvataiteilija Ari Kakkisen vastineen. Käyttämistäni lainauksista ensimmäinen on juuri hänen. Vastineessaan Kakkinen kirjoittaa: ”yksiselitteinen ymmärtämisen pakko hävittää kielestä sen vivahteet. Mikä pahempaa, se rajoittaa sitä, mitä saa ja on mahdollista sanoa.”

Réne Margitte, sarjasta The Lovers.

Ymmärtämisen pakko ei hävitä kielen vivahteita, vaan epäselvästi kirjoitettu teksti, jolla on ilmeinen tarkoitusperä: yrittää hakea taideteokselle lisäarvoa lainavaatteilla. Niinkin on mahdollista tehdä, eikä sitä kukaan rajoita. Käy vain niin, että tulos tällaisen lisäarvon hakemisesta saattaa olla täysin päinvastainen kuin taiteilija on tarkoittanut.

Vastineessaan Kakkinen sanoo tekstistään myös näin: ”Ehkä se oli jonkinlainen proosaruno, ehkä kuva. Voisiko sen jättää nimeämättä ja hallinnoimatta – taiteen yhteydessä. Kyllä voisi, minunkin mielestäni. Arvion siitä saa esittää ja kysyä onko teksti hyvää vai huonoa. Koskettavaa vai turhanaikaista.

Siitä en pidä, että vaikeaksi tai avautumattomaksi leimattua tekstiä niin helposti verrataan runoon. Kielen ymmärtäminen tai avautumattomuus eivät ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia tekijöitä. Kieli on vain pinnallinen verkko syvempien tietoisuuden prosessien päällä.

Kun olen ollut puhumassa eri tilaisuuksissa runosta ja kielen ymmärtämisestä, olen usein lukenut otteita Leena Krohnin esseestä Kieli on kolmas silmä. (Rapina ja muita papereita, wsoy 1989)

”Tosi runo ei koskaan selity täydellisesti, pohjiaan myöten, koska sillä ei pohjaa ole. Se on vain repeytymä, josta toisinaan voi päästä heittämään silmäyksen ei ainoastaan ihmisen maailmaan vaan ylimalkaan todellisuuden rakenteisiin.

Runo jää elämään sen tähden, että ymmärrämme sen vajavaisesti tai väärin. Sillä täytyy muistaa, että myös väärinymmärtäminen on tarpeellista. Mitään keskustelua ei synny, sitä ei tarvita mikäli ymmärtäminen on läpikotaista. /…/ Kirjallisuus on oma kommunikaatiotasonsa ja -järjestelmä, jolla on erityispiirteensä. Se ei näytä kommunikaatiolta; se on postia, johon vastausta ei tule.”

Leonardo da Vinci kirjoitti esseensä runouden ja kuvataiteen suhteesta yli viisisataa vuotta sitten. Surrealistitaiteilija Réne Margitte (1898–1967) kirjoitti ”tunnetuimpaan” maalaukseensa muutaman sanan (Tämä ei ole piippu). Kuolemattomuutensa voi siis lunastaa lyhyelläkin tekstillä.

Réne Margitte: Ceci n´est pas une pipe

Lopuksi runoilija Pekka Jäntin kommentti Margittelle kokoelmasta Houdinin uni (Teos 2010) ”Minä näytän piipulta, mutta en ole piippu/ Miljoonat ovat katsoneet minua ja ihmetelleet: / Se näyttää ihan piipulta, vaan miksi se ei ole piippu? / Minua on tutkittu kuin luonnonoikkua, / mutta kukaan ei ole koskaan painanut tupakanpuruja sisääni, / eikä kukaan asettanut huuliaan suulleni imeäkseen. / Haluaisin, että minut sytytettäisiin. Tuntea kuumuuden. / Aistia kuinka savu kulkee lävitseni lempeänä kuin / Rosseaun leijona. Mutta en ole piippu. / Rukoilen, polttakaa minut.”

Selkeät sanat – parempi mieli

by

15.9.2010

20:14

7 kommenttia artikkeliin Selkeät sanat – parempi mieli

Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Lehtileikkeet, Moderni kuvataide, Suomen kieli, Tyyli

, , , , ,

Viikon takaisessa Hesarin artikkelissa kerrotaan miten ”Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, jota katsojan on vaikea ymmärtää.” Esimerkiksi näin: ”Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi.”

Tähdet kertovat komisario Palmu. Ohjaus Matti Kassila 1962.

Taiteilija väittää pyrkineensä runolliseen selkeyteen, joka lähiluvulla aukeaisi kenelle tahansa. Kaisa Heinäsen jutussa selkokieleen perehtynyt taidehistorioitsija Satu Itkonen suomentaa virkkeen: ”Valokuva ei viittaa näkyvään todellisuuteen – ennemminkin se tavoittelee jotain voimaperäistä näkyvän todellisuuden takana.

Jari Julan tm-gallerian näyttelytekstin selkiyttämisen kanssa Itkosenkin on nostettava kädet pystyyn. Ei onnistu. ”Teokset ovat kuvia mitättömyyksistä, niiden mitättömyys sisältää kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi. Ja tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkoitus.”

Asiantuntijaystäväni, jonka kanssa teimme päivityksiä kotisivuihini sanoi, ettei kuvittele enää itseään tyhmäksi törmätessään vaikeaselkoisiin sovelluksiin netissä. ”Jätän ne kylmästi silleen. Tekijän velvollisuus on huolehtia käytön helppoudesta.”

Olen aina teknisten laitteiden kanssa hukassa. Käyttöohjeiden lukemista ei kannata edes yrittää. Tekemällä oppii parhaiten. Tästä lähtien kieltäydyn myös taiteesta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä vakuuttaakseen olevansa merkittävää ja hienoa. Jos teos ei avaudu ilman kirjallista ohjetta, olkoon. Vakavasti otettavat esseet omasta työstä ovat erikseen. Ja valitettavan harvassa.

Abstraktit ja suuret sanat koettavat haukata koko maailman kerralla. Arkiset ja pienet ovat täsmällisiä ja tarkkoja. Naula uppoaa lautaan paremmin kuin vasara.

Performanssitaiteessa kuvailun koukeroisuus saattaa olla yleisintä. Näin luonnehditaan Irma Optimistin teosta Kertaluvun kieli (Order Language) ”Lähtökohtana kuvallinen avaruus ja pisteiden liike, sijainnit ja tapahtuma, jonka prosessi ilmenee sellaisenaan. Paikka elää valmiustilan, purkamisen, yhteyden ja eron kautta. Kesto 20 min.”

En voi sanoa, onko taiteilija itse laatinut tekstin. Laitoin sen talvella talteen sähköpostikutsusta, jossa oli useamman taiteilijan teoskuvaus. En ymmärtänyt yhtäkään. Sen sijaan kävin sunnuntaina Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa kahdentoista taiteilijan yhteisnäyttelyn Olotila OK! Taitelijoiden päämäärien kuvaukset olivat selkeitä ja näyttely mielenkiintoinen. Suosittelen.

Jukka da Kemppinen, runoilija

by

28.8.2010

12:47

2 kommenttia artikkeliin Jukka da Kemppinen, runoilija

Blogit ja postaukset, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Mielipidekirjoitukset, Runous, Suomen kieli, Unohdettujen runojen klinikka

, , , ,

Seurasin aiemmin Jukka Kemppisen blogia satunnaisesti. Nyttemmin en ole jättänyt juttuja väliin. Syy on selvä: asian kiinnostavuusasteesta riippumatta täsmällistä ja rikasta kieltä on nautittava lukea. Alkuviikon kirjallisuusaiheisissa jutuissa yhtälö napsahtaa hienosti kohdalleen. Kannattaa lukea vaikkapa 24.8. päivätty juttu, joka on otsikoitu Sipilä ja Takamäki II. Mielipiteeseen uitettu ironia on taitolaji. Kun siihen nivotaan vastakkainen ja hienosti perusteltu näkemys, syntyy harvinaisen monikerroksista jälkeä.

Kuvamanipulaatio: Leonardo da Vinci & Jukka Kemppinen.

Jätin Kemppisen ilman titteliä. Herra on Uomo Universale, renessanssi-ihminen. Jos ansioluettelo kiinnostaa, virallinen CV kannattaa katsoa Wikipediasta. Älykkyys ja viisaus käsitetään usein synonyymeinä, tosielämässä ne asettuvat harvoin hallitsevina piirteinä samaan henkilöön. Jos pakettiin lisätään vielä henkitoreisiinsa ryöstöviljelty sana Luovuus, ollaan jo lähellä Kemppisen persoonaa.

Kieli ja sen hallinta on valtaa. Kuunnelkaa Timo Soinia. Aamun lehdissä kerrotaan taas puolueen ennätyksellisistä kannatuslukemista. Kemppisen kielessä minua kiinnostaa miten kiduttavan koukeroisen ja täsmälliseksi tarkoitetun lakitekstin logiikan ymmärtämisen rinnalla voi kulkea runon elliptisen kielen ja metaforien taju.

Kun luin Kemppisen aiempia juttuja kielikysymyksistä ja ”pakkoruotsista”, innostuin kirjoittamaan edellisen juttuuni, jonka pohjaksi kaivoin hyllystäni suomenruotsalaista runoutta. Samassa yhteydessä tuli tarkistettua mitä kotikirjastosta löytyy Kemppiseltä itseltään. Hän on kirjoittanut kuusi runokokoelmaa. Minulta löytyi niistä viisi.

Otetaan esimerkkiruno kokoelmasta Mahdollinen metsä (wsoy 1987). Sikäli mainio, että se iskee heti mainitsemaani kielikysymykseen: ”Ruotsia murtavat puut / monihaaraiset kuin kielioppi, / jolla ne särkevät tuulen. / Ilmasto laskee ja jääkausi nousee / Norjan vuorilta joilta / tulevat tuulet kuolleina. / Raivostunut hirvi / ui elävän veden selkää / ja auraan kolahtaa kivikirves kuin sivistys. / Heidän änkyttävät nuolensa, / suorasanaiset miekat / ja kiero puhe tulivat / päiväkuntaan tänne / taudinkantamattomiin metsiin, / joissa järvet ja virrat harhailevat.”

Loikataan vielä vuoteen 1984. Varatuomari Jukka Kemppinen on nelikymmenvuotias ja julkaisee esikoiskokoelmansa Ylistys (Otava). Kansiliepeen kuvassa hän sytyttää piippunsa. Proosaruno sivulla 49 vaikuttaa tunnustukselliselta ja avoimelta. Siinä ei vielä ole näkyvissä kaikkia sellaisia piirteitä, joita elämä ehtii meihin jokaiseen 26 vuodessa kasvattaa.

”Viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen lueskellut vanhoja Maseja, Jobin kirjaa, provencelaista trubaduurirunoutta, jossa Rikhardia sanotaan Leijonaksi ja Felipeä (Filip) Lampaaksi, Lutherin Roomalaiskirjeen selityksiä, lehdet, Heideggeria ja Jaspersia. Vuosia olen ollut huolissani lukemisen systemaattisuudesta, olen pyrkinyt ottamaan yhden asian kerrallaan, etenemään kuin mittarimato. Tänään olen hyljännyt tuon ajattelun. Tieteessä, taiteessa ja uskonnossa vaikuttaa vain ihmisen toiselle ihmiselle välittämä ajatuskuva tai tunne tai elämys rakenteesta. Uskon taas intuitioon ja haluan paukuttaa hyvin suuren määrän hyvin paksuja kirjoja ja kirjoittaa niitä. Se on yksityiselämääni. Baabelin kirjastossa on kaikkien kielten kaikki kirjaimet kaikissa mahdollisissa järjestyksissä. Siihen kirjastoon liitetään myös minun niteeni, vihamielisyyteni, virheeni, omahyväisyyteni, ylpeyteni, väylän löytymisen ja sulkeutumisen hetket.”

Joko Leinon lyriikka on loppuun kaluttu?

by

23.6.2010

14:23

3 kommenttia artikkeliin Joko Leinon lyriikka on loppuun kaluttu?

Ikonit, Kirjallisuus, Kulttuuri, Runous, Suomen kieli, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , , ,

Lupasin kirjoittaa Eino Leinosta jotain ennen juhannusta. Henkilökohtaisesti hänen runonsa eivät ole olleet minulle merkittäviä, historiallisesti kylläkin. Tiukkaan tiivistetty kertaus suomenkielisen modernin runouden perusteista tulee siis tässä: kesällä 1863 Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II vieraili maassamme. Senaattori J.V. Snellman katsoi tilaisuutensa tulleen ja esitti hallitsijan allekirjoitettavaksi reskriptin, jolla Suomen kieli haluttiin määrätä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana korotettavaksi virallisena kielenä Ruotsin kielen rinnalle. Kului kaksinkertainen aika. Vasta 1900-luvun alkupuolella Suomen kieli kelpasi virastoissa käytettäväksi.

Eino Leino 7v. - juhlapostimerkki 125v.

Kun Lönnrot (s.1802) työskenteli Kalevalan ja Kantelettaren parissa ja loi suomalaisille runollista menneisyyttä, hän pohti samalla myös suomenkielisen runouden tulevaisuutta. Nuo vuosikymmenet loivat suomalaisen runouden pohjan, eikä silloin nerouden kentillä tungosta ollut. ”Kansallisrunoilija” Runeberg syntyi 1804, Aleksis Kivi 1834 ja Eino Leino 1878.

Toivo Haapanen kirjoittaa tutkimuksessaan Suomalaisista runomittateorioista 1800-luvulla, miten vuosisadan puolivälin kirjallisessa taiderunoudessa taisteltiin erilaisten runomittojen käytöstä. Kyse ei ollut tekstin sisällöstä, vaan muodosta. Tuohon aikaan, ja vielä pitkälti sen jälkeen runomittateoriat kahlitsivat sanankäyttöä – teoria ohjasi käytäntöä.

Eino Leinon kaksiosainen runoteos Sata ja yksi laulua julkaistiin 1898. Sen ensimmäisen osaston muodosti runoelma nimeltään Hymni, joka puolestaan jakautui kolmeen ”lauluun”: Höyhensaaret, Laulu metsästä sekä Hymyilevä Apollo. Kirja oli uskomaton suoritus kaksikymmenvuotiaalta kirjailijalta, joka oli jo aiemmin julkaissut kolme kokoelmallista runoja. Ennen julkaisua hän oli jo kääntänyt Runebergin tekstejä suomeksi. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti Nykyajan, jota hän myös toimitti.

Millaisen vastaanoton nuoren neron kokoelma sai aikalaiskriitikoilta?  Nimimerkki R. R. (Reinhold Roine) kirjoitti Uudessa Suomettaressa löytäneensä Leinon kokoelmasta ”semmoisia runoja, joita lukiessa ei voi muuta kuin makeasti nauraa, semmoisia kömpelyyksiä ja typeryyksiä niissä tapaa…”

Ehdoton runoilijan tielle antautuminen ja käsitys sen kaikenkattavasta voimasta on Leinolta lähtöisin. Hymyilevässä Apollossa Leino ylistää elämää ja universaalia rakkautta. Puhtaita tunteita, mutta myös ehdotonta ja itsetietoista antautumista runoilijankohtalon edessä: ”Soi, helise kulkijan kannel vain! / Halo aaltoja laulajan haaksi! / Käy purjehin täysin ja pullistuvin, / jätä välkkyvä jälki taaksi! / Ja vaikka mun nuorena laineet vei, / niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, / joka upposi laulujen laineisiin / ja lempensä unelmiin.”

Leino sulatti suomalaisen kansanrunouden osaksi taiderunoutta ja vaikutti suomenkielen kehitykseen runouden kielenä. Hänen tuotantonsa kieliasu on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Leinon luoma ilmaisu oli valtava hyppäys kohti moderniksi runoudeksi kutsuttua kieltä.

Kirjailija Hannu Mäkelä on kirjoittanut Hymyilevän Apollon uusintapainokseen (Otava 2003) muutaman sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän toteaa: ”Paras runous saattaa surutta kulkea lähellä banaalia, tavanomaista, sillä tärkeintä on, että runo on hyvin kirjoitettu. Silloin runo kestää melkein mitkä tahansa yleistykset ja muuttaa ne elämää ylläpitäväksi voimaksi.”

Töitä kuvien ja kirjainten kanssa

by

31.3.2010

16:15

8 kommenttia artikkeliin Töitä kuvien ja kirjainten kanssa

Kuvataide, Kuvataiteilijat, Moderni taide, Suomen kieli

, , , , , ,

Kokoelmassaan Kalpea aavistus verenkierrosta (1977) Kari Aronpuro kirjoittaa: ”Arki, / vastapäisen talon / vastapäisessä huoneistossa / hakkaa mies keittiön seinään / uutta eteisenovea. / Vasaran ja taltan äänet / tuskin häiritsevät minua. / Opettelen lukemaan / vanhoja käsialoja, / piirtelen uusia merkkejä, työskentelen / miltei ääneti.”

Teen itsekin työtä miltei ääneti. Vain barokkimusiikkia tai Chopinin nocturneja Brigitte Engererin soittamana. En väitä mielimusiikikseni, mutta kirjoittaminen ei salli taustakseen muutakaan, ehkä joskus Miles Davisia tai Keith Jarrettia.

Sauli Iso-Lähteenmäki: Beyond here lies nothing, 2009

Seinän takana työskentelee yhtä hiljaisesti kuvataiteilija kuparilaattansa ylle kumartuneena tai vedosprässiään käyttäen. Sauli Iso-Lähteenmäki soveltaa samoja menetelmiä, kuin hänen edeltäjänsä sukupolvia sitten. Itselläni on sentään tietokone, jolla käsikirjoituksen vedokset ja niiden muokkaaminen syntyvät yksinkertaisemmin. Siitä huolimatta ajattelen miten kirjailija ja kuvataiteilija ovat yhä ikiaikaisen käsityöläisperinteen jatkajia. Sanan etymologia on hauskan konkreettinen: käsittäminen (ymmärtäminen, oivallus) on jonkin tavoittamista käsiinsä, kiinni saamista.

Aronpuron runossa opetellaan lukemaan vanhoja käsialoja ja piirellään uusia merkkejä. Pidän asioista, joissa uutta luodaan ”ikuisen äärellä”, perinteen tiedostaminen auttaa matkalla ennen näkemättömään. Iso-Lähteenmäen maalauksellisessa grafiikassa on usein orgaanista, barokkimaiseksi kiertyvää sommittelua tai permutaatiota, jossa kuva-aihio voi jatkua loputtomiin. Töiden mittakaava saattaa vaihdella jäälakeudelta öisen puutarhan yksittäiseen kasviin.

Sauli Iso-Lähteenmäen teos Eden rakentuu galleria Himmelblaun avajaisiin.

Innostuksen ja kärsivällisyyden yhdistelmä lienee hyväksi sekä kirjainten, että kuvien kanssa työskennellessä. Seurasin syksyn- ja talven mittaan miten naapuri rakensi tulevaa näyttelyään kuva kuvalta: kaivertaen, syövyttäen, hioen, hyläten ja yhä uudelleen vedostaen. Käsitykset ja oivallukset kiteytyvät Iso-Lähteenmäen Grafiikkaa -näyttelyyn galleria Himmelblaussa Tampereella 2.4. – 9.5. 2010.

Muutama viimeaikainen näyttely Tampereella on ilahduttanut tarjoamalla odotuksia enemmän: Noomi Ljungel ja Anne Vatén galleria Rajatilassa: raikkaita kuvaa ja sanaa yhdistäviä teoksia. Vuoden lehtikuvat galleria TR1:ssä on kiinostavampi kuin vuosiin, bonuksena Hannu Kähösen muotoilua. Myös H.R.Giger Tampereen taidemuseossa yllätti, vaikka en varsinaisesti Alien- tai hirviöestetiikaa diggailekaan. Täydellinen näkemyksilleen antautuminen tekee aina vaikutuksen. Puolalainen Wilhelm Sasnal on kovassa kansainvälisessä nosteessa, näyttely Sara Hildenillä 30.4. saakka, suosittelen.

INNOSTAVIA PÄÄSIÄISEN PYHIÄ! Edellisessä jutussa lupaamani linnut ja lampaat seuraavaan postaukseen.

Enmyna dayda ja yleisönosastojen ykkösaiheet

by

26.2.2010

16:27

2 kommenttia artikkeliin Enmyna dayda ja yleisönosastojen ykkösaiheet

Mielipidekirjoitukset, Suomen kieli

, , ,

Mielipidekirjoitusten aiheissa on kaksi kestosuosikkia. Koirankasoista valittajat aktivoituvat hankien huvetessa ja suomenkielen rappiotilaa jaksetaan valittaa ympäri vuoden. Nuoret eivät enää lue mitään! Kaikenmaailman rastalettien, räppäreiden, hiphoppareiden ja lökäpöksyskeittareiden puheesta ei tule tolkkua! Englannin kieli jyrää meitin, kaikkialla käytetään vain lainaa ja slangia! Apua ihmiset, meiltä kuolee kaunis kirjakieli!

Vetokoirien kirjallisuuskerho

Ymmärsitkö otsikon sanat? Koko lause kuuluu näin: ”Mynna thachton gernast spuho somen gelen, enmyna dayda.” Satoja vuosia sitten suomenkieli kuulosti tuollaiselta. Nyt lauseen voisi kirjoittaa: Minä tahdon kernaasti puhua suomen kieltä, en minä osaa. Miten kieli kehittyy? Tehdään empiirinen tutkimus. Poimitaan mummon hyllystä muutama kirja. Huomataan heti, että tekstissä on paikoin outo sävy, se kuulostaa vanhanaikaiselta. Kieli muuttuu jo ihmisiän mitassa. Mihin kirjakielen kehitys pitäisi optimoida? Koska päätetään, että kieli on valmis ja toimitaan tämän kieliopin mukaan? Säädetään laki kieltä puolustamaan kuten Ranskassa.

Milloin söit viimeksi muretterilooraa. Sana maistuu persoonallisemmalta kuin arkinen porkkanalaatikko. Vaarini käytti ruotsinkielestä väännettyä ilmaisua ja minun korvaani se tarttui ilmeikkäänä käyttökielenä. Olen lapsena myös syönyt kahvelilla ja nenäni on pyyhitty nästuukiin. Nyt minun pitäisi kirjakielen mukaan käyttää ruuvitalttaa, mutta ruuvimeisseli sopii puheeseen paremmin. Sanat elävät ja kuolevat, kieli rönsyilee koko ajan, mutta pitää huolen itsestään. Siinä sen rikkaus ja ihanuus.

Olemme kasvaneet kielen verkkoon kiinni huomaamattamme. Siihen latautuneet kuvat ovat ikivanhoja, ne kulkevat lävitsemme tahdosta riippumatta. Jos puhuessa miettisimme sanojen yksittäisiä merkityksiä, ajatus katkeaisi alkuunsa. Havaitsijan kokemukset sanelevat odotuksia. Kun uudis- ja lainasanoille tai sisäpiirin slangille ei ole valmista viitekehystä ”suomenkielestä huolestunut” herkistyy paheksumaan turmioon johtavaa kehitystä. Turha vaiva. Elävän kielen käyttö tappaa heikot kielikukkaset nopeasti. Vahvat ilmaukset jäävät kielen iloksi kunnes syntyy parempia.

Pelkistetyn ”provokaationi” lopuksi sopivat säkeet Roi Paturssonin runosta Sanat: ”sanat jotka etsivät uusia rantoja / kääntyivät lennossa, palasivat / kuin vahvakyntiset petolinnut / outosilmäiset / en omista sanan sanaa, niin pitääkin olla / en käsitä sanan sanaa ja näin on hyvä.”