Kategoria: Lukeminen

Sadan kirjan kirjava lista

by

28.1.2011

17:10

6 kommenttia artikkeliin Sadan kirjan kirjava lista

Kirjalliset listat, Kirjallisuus, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Suosikkikirjat

Olen lueskellut listoja, joihin on kerätty sata kirjaa, jotka olisi syytä lukea ennen kuolemaa. Saattaa kuitenkin olla, että taivaan portilla tenttikysymykset tehdään vain yhdestä. Se on minunkin listallani ensimmäisenä. Tosin en osannut silloin vielä lukea. Katselin vain kuvat. Mutta sehän on yksi ja sama asia. Ja koska pärjäsin muiden laatimilla listoilla kyseenalaisesti, tein oman. Voin vakuuttaa, että tulos on täydet 100%. On luettu muutakin kuin kansipaperit.

Robinson Crusoe, kuvitus N.C. Wyeth.

Listalla on vain fiktiota hienoisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Järjestys on liki kronologinen. Muuten olisi vaikea hyväksyä, että Pertsa ja Kilu kiilaavat maailmankirjallisuuden ohi. Olen monesti lukenut väärin valitun kirjan väärään aikaan. Nuoruuden into ei korvaa käsityskyvyn puutetta. Ensimmäiset 18 merkintää lapsuudesta sisältävät myös kuunneltua tekstiä ja sarjakuvia:

Dorén kuvaraamattu (v.1886 painos). Tuhannen ja yhden yön tarinat. H.C. Andersen: Pieni tulitikkutyttö, Pieni merenneito. Sarjakuvat. (Viidakko, Pecos Bill, Aku Ankka) Jalmari Sauli: Amiraali Spoofin rumpalipoika. Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut. Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu kippareina. Edgar Rice Burroughs: Tarzan, apinoiden kuningas. Pikkujättiläinen. (tietokirja) Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Ilmari Kianto: Punainen viiva. Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa. Alexandre Dumas: Kamelianainen. Irving Stone: Hän rakasti elämää. (Vincent van Goghin elämäkerta)

Sääntöä vahvistavaa poikkeusta lukuun ottamatta kultakin kirjailijalta on valittu vain yksi teos. Se ei kaikissa tapauksissa ole paras lukemani. Teoksen merkittävyys ei aina synny objektiivisin ja kirjallisin kriteerein. Jotkut kirjat ovat olleet aikanaan tärkeitä, mutta menettäneet sittemmin merkityksensä. Murrosiässä tuhat sivua Herman Hesseä jäi kevyemmäksi kuin hänen ohuin kirjansa. Listan teokset 19-37:

John Steinbeck: Helmi. Guareschi Giovanni: Isä Camillon kylä. Franz Kafka: Amerikka. Thomas Mann: Huijari Felix Krullin tunnustukset. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Niko Kazantzakis: Kerro Minulle Zorbas. Juhani Peltonen: Salomo ja Ursula. Albert Camus: Sivullinen. Pablo Neruda: Andien mainingit. D.J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Herman Hesse: Matka aamun maahan. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Viljo Kajava: Ruusuja lunta. Walt Whitman: Ruohoa. William Shakespeare: Julius Caesar. Jean-Paul Sartre: Inho. Federico Carcía Lorca: Mustalaisromansseja. Kari Aronpuro: Peltiset enkelit. Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.

Listaa kasatessa huomaa hirvittäviä aukkoja. Krossin kirja oli helppo valita, en ole häneltä muuta lukenut. Toisaalta, jos joku aikoo olla jotakin mieltä ”kokeellisesta” runoudesta, Ashberryn Vuokaaviota ei voi ohittaa. Seuraavat 38-57 teosta:

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä. Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille. Sirkka Turkka: Tule takaisin pikku Sheba. Pentti Holappa: Sormenjälkiä tyhjässä. Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit. Jaan Kross: Vastatuulen laiva. Gabriel García Márguez: Rakkaudesta ja muista riivaajista. Cees Nooteboom: Seuraava tarina. Michel de Montaigne: Esseitä. Andrei Tarkovski: Martyrologia. Alain Bosquet: Jumalan piina. Carl-Gustav Lilius: Ei mikään kaikkeudessa, eräs maailmanselitys. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies sekä Herra Palomar. Tatjana Tolstaja: Tulta ja pölyä. Joseph Brodsky: Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. John Ashbery: Vuokaavio. Raakel Liehu: Reaydymade. Mirkka Rekola: Taivas päivystää. Octavio Paz: Kotka ja aurinko.

Jos makaa vuoteessa hengissä selvinneenä, ystävän tuoma kirjapino saa poikkeavan merkityksen. Jatkon ensimmäinen kirja paikantuu mielessäni aina sairaalaan. Numerot 58-80:

Peter Hoeg: Rajatapaukset. Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Rainer Maria Rilke: Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Jean Genet: Varkaan päiväkirja. Bo Carpelan: Alkutuuli. Helena Sinervo: Lukemattomiin. Anni Sumari: Mitta ja määrä. Raymond Carver: Rivi riviltä lyönti lyönniltä. Milan Kundera: Naurattavien rakkauksien kirja. Viktor Pelevin: Hyönteiselämää. Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla. Alice Munro: Valkoinen tunkio. Carol Schields: Larryn juhlat. J.M. Goetzee: Barbaarit tulevat. Kazuo Ishiguro: Kovan päivän ilta. Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali. José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Bernhard Schlink: Lukija. Pirkko Saisio: Vastavalo. Olli Heikkonen: Jakutian aurinko. Markku Paasonen: Voittokulku. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5. Juhani Aho: Juha.

Häntäpäässä on uudelleen selailtuja ja viimeksi luettuja. Varmasti kohta tulee mieleen peukaloida listaa, mutta tämä on varmasti yhtä hyvä kuin mikä muu järjestys tahansa. Loput 81-100:

Joseph Heller: Katso kuvaa. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Imre Kertéz: Kohtalottomuus. Steve Sem-Sandberg: Ravensbrück. Thomas Bernhard: Haaskio. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus. Michael Gunningham: Säkenöivät päivät. Michael Tournier: Meteorit. Torgny Lingren: Dorén raamattu. Ian McEwan: Lauantai. Lars Saabye Christensen: Velipuoli. Rai Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Annie Proulx: Lyhyt kantama. Ali Smith: Satunnainen. Jhumpa Lahiri: Kaima. Cormac McCarthy: Tie. György Dragomán: Valkoinen kuningas. Gaetan Soycy: Tulitikkutyttö. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri.

Einsteinin elämän onnekkain ajatus

by

22.1.2011

20:31

3 kommenttia artikkeliin Einsteinin elämän onnekkain ajatus

Kirjalliset listat, Lukeminen, Suosikkikirjat

, , , , , , ,

En pidä muiden laatimista kirjalistoista, joissa testataan montako kirjaa sadasta olen lukenut. Syy on selvä, pärjään aina heikosti ja oletusten vastaisesti. Ei Tolkienia kiitos, pois Muumit ja Potterit. Linnunradan käsikirjan heitän takaisin liftareille. Tsekkaan työhuoneen hyllystä Sodan ja rauhan: 1139 sivua. Huh ja puh. Jo historiallisten henkilöiden luettelo kirjan lopussa hengästyttää. Pikkusormensa kynnellä Leo Tolstoin kaltainen nero nitistää minut hengiltä kuin lutikan.

Kansi: Forbidden World Covers

En saa silti kirjalistalta rauhaa ja päätän tehdä omani. Kunhan kerkiän. Se vaatii perusteellista pohdintaa. Onko Tarzan tärkeämpi kuin Rikos ja rangaistus? Kun katson elämää ja kirjojen vaikutusta kokonaisuutena, Apinain kuningas päihittää Raskolnikovin. Ja toisin päin. Baudelaire on tänään kovempi heppu kuin Pecos Bill aikoinaan.

”Sano kenen kanssa seurustelet, niin kerron millainen olet.” Kronologiaa tavoitteleva ja tärkeiksi koettujen kirjojen lista saattaisi kertoa ihmisestä enemmän kuin vanhan sananlaskun vastaus.

Tämän päivän valinnoillakin on osansa. Ja rahalla. Rajattomalla budjetilla olisin varmaan valinnut tyystin toisin, mutta listaan tähän eilisen kirja-alen valinnat. Suurin osa opuksista on suppeasta Kirjatorin ”outlet” valikoimasta. On myös huomioitava, että ostan aina lisäksi itse lukemiani kirjoja myös muille jaettavaksi. Postikortin hintainen romaani on hyvä valinta:

Martin Amis: Keltainen koira, Jari Järvelä: Romeo ja Julia, Markku Rönkkö: Roskakuski, Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilta, Jarkko Tontti: Luokkakokous, Mårten Westö: Eräänlaistä lämpöä, Susanna Alakoski: Sikalat, Ian McEwan: Sementtipuutarha. Michael Ondaatje: Divisadero ( 4kpl), György Dragoman: Valkoinen kuningas (5kpl), Juha Siro: Saat toivoa kolmesti (3 kpl), Ganten-Deichman-Spahl: Luonto, tiede ja elämä (2kpl).

Yhteensä 22 kirjaa. Entä hinta? Reilusti alle 2 euroa kappale. Tänään vasta Westö on luettu. Olen pitänyt Mårtenin runoista, mutta proosa oli pettymys. Novellit käpertyvät liikaa itsensä ympärille. Happi loppuu. Otetaan siis saaliskirjojen esimerkki listan viimeksi mainitusta tietokirjasta, sen luvusta Avaruus ja aika:

”Painovoimakenttä… on olemassa vain suhteellisesti. Sillä talon katolta vapaasti putoavalle tarkkailijalle ei ole putoamisen aikana painovoimakenttää, ei ainakaan hänen välittömässä läheisyydessään.

Tätä yksinkertaista pohdintaa Einstein sanoi elämänsä onnekkaimmaksi ajatukseksi. Se on ydinajatus vuonna 1915 julkaistussa yleisessä suhteellisuusteoriassa, joka selitti painovoiman uudella tavalla ja muutti edelleen kuvamme avaruudesta ja ajasta yhdistämällä ne aika-avaruusjatkumoksi.”

Tämä selvä. Ainakin jokaiselle talon katolta vapaasti putoavalle tarkkailijalle.

Lääkettä ja vastamyrkkyä

by

11.1.2011

20:01

5 kommenttia artikkeliin Lääkettä ja vastamyrkkyä

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Novellit, Romaanin kieli

, , , , , , , , ,

”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.” Lauseet löytyvät Kristina Carlsonin romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava 2009). Ajatus on helppo laventaa koskemaan koko kirjallisuutta. Niin lukemista kuin kirjoittamistakin, jotka ovat lopulta sama asia.

Tuomas Akvinolainen sanoi pelkäävänsä yhden kirjan lukijaa. Eikä katolisen kirkon keskeisin teologi ja filosofi (s.1225) takuulla tarkoittanut ihmistä, joka on lukenut vain yhden kirjan. Lukiessa ja kirjoittaessa tarvitaan siis lääkettä ja myrkkyä. Vastamyrkkyä.

Kuva: flickr Art Libre

Kesän kantissa lupasin tänne muutaman rivin kahdesta novellistista. Kummatkin ovat myös loistavia romaanikirjailijoita: Annie Proulx ja Carol Shields. Otetaan esimerkki heidän kirjailijanlaadustaan: Shield saattaa kirjoittaa 600-sivuisen romaanin, jonka päähenkilön keskeisin harrastus ja elämän sisältö on tilkkupeittojen teko. Jos epäilette pitääkö mitättömyyden jännite, sitä voi testata romaanilla Sattumankauppaa (Otava 2006). Tai ehkä olisi parempi aloittaa Larryn juhlista.

Annie Proulxin Lyhyt kantama -novellikokoelman takasivulta löytyy ote Allt om Böckerin arviosta: ”Sisältää lauseita, jotka ovat arvokkaampia kuin monen kirjailijan kootut teokset.” No jaa, kyllä siinä vähintään hajulla ollaan. Näkemyksen tueksi voisi lukea novellin Työkokemusta, jossa Proulx puristaa Leeland Leen elämän kahdeksaan sivuun. Kokoelman lopettaa 36-sivuinen Brokeback Mountain, josta Ang Lee teki palkitun leffansa.

Luen usein kahta kirjaa yhtä aikaa, toistensa pareina. Jos meno laajentuu liian metafyysiseksi, voin ottaa vastapainoksi annoksen karkaistua terästä. Lääkettä ja vastamyrkkyä. Tai toisin päin. Tai vaihtaa kirjaa. Nämä moneen kertaan palkitut naiset vain sattuivat yöpöydälleni samaan aikaan.

Shieldsin novellit on koottu yksiin kansiin nimellä Tavallisia ihmeitä. Olin kääntänyt koirankorvan sivulle 494. Siinä kirjailija määrittelee kerrontansa estetiikkaa ja pohtii mikä riittää kirjoittamisen aiheeksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi:

”Missä on siis tarkkaan ottaen minun paikkani kerronnan aidatulla kentällä? Tai jos asia imaistaan toisin, miten pieniä voivat fiktiiviset katkelmat olla ilman että ne häviävät kokonaan? Aivan ensiksi pitää unohtaa koko se pesusienimäinen wentworthilainen höttö, jonka mukaan kerronta on liikettä. Kerronta ei ole alituisesti eteenpäin kiitävää indikatiivia, jota vedetään perässä kuin leikkijunaa, vaan se pieni konjunktiivinen mökki tienposkessa. Ei tarvitse muuta kuin avata ovi ja kävellä sisään. Joskus voi käydä niinkin, että huomaa oven olevan raollaan. Hyvä niin. Toisella kertaa taas joutuu kapuamaan sisään ikkunasta.”

Ja juuri tänään tuntuma on sellainen, että intialaisen Aravind Adigan Bookerilla palkittu esikoisromaani Valkoinen Tiikeri on nautittavinta mitä olen miesmuistiin lukenut. En siis sanonut parasta, vaan nautittavinta. Pian sekin asetelma heilahtaa nurin. Toivottavasti.

Sipulin suku ja kulunut tunteellisuus

by

5.1.2011

15:56

5 kommenttia artikkeliin Sipulin suku ja kulunut tunteellisuus

Kirjallisuuden Nobel, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , ,

Rooman kaupunkivaltio alkoi itää jo pronssikaudella, yli tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Vuosisatojen kuluessa siitä kasvoi Välimerta ympäröivä maailmanvalta, joka jakautui kahtia vuonna 395. Länsi-Rooma kukistui vuonna 476, mutta Itä-Rooma, eli Bysantti pistettiin lopullisesti polvilleen vasta 1453. Silloin turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin ja Hagia Sofian kirkosta tehtiin moskeija.

Kuva www.aucklandartcallery.com

Millä roomalaiset rakensivat maailmanvaltansa ja Pax Romanan, ennätyksellisen pitkän rauhan ajan. Sodalla ja sipulilla tietenkin. Kun armeija marssi ja taisteli, millä rivilegioonalainen pysyi hengissä? Eväslaukusta (tai punotusta korista) löytyi aina leipää, juustoa ja sipulia.

Sipulin sukuun kuuluu toistatuhatta lajiketta. Keltasipulia viljeltiin Aasiassa jo kuusituhatta vuotta sitten. Myös Egyptin pyramidien rakentajat saivat voimansa sipulista. Raskas työ, rankat eväät. On löydetty dokumentteja, joissa faaraot valittelevat kovia kustannuksia. Rakennustyövoima söi niin paljon sipulia, että ”konkurssi” uhkasi.

Kuva, Neville Dear: www.new-bookpalace.com

Kun Pablo Neruda julkaisi runokokoelmansa Odas elementales vuonna 1954, siitä löytyi Oodi tavalliselle ihmiselle. Sekä Oodi sipulille, kuinkas muuten. Neruda kuittasi sittemmin Nobelinsa vuonna 1971.

Muistin sipulin ylistyksen ja selailin pyhinä Nerudan valittuja runoja sekalaisin miettein. Nuoruuden rakkaudet saattavat varttuneemmalla iällä vaikuttaa ”melodramaattisilta”. Sitten luin kirjan alusta Nerudan ”esseen” Epäpuhtaasta runoudesta. Lainaan tähän viimeiset rivit:

”Ja älkäämme koskaan unohtako, melankoliaa, kulunutta tunteellisuutta, unohdetun, ihmeellisen arvon suurenmoisia epäpuhtaita hedelmiä, jotka kirjallinen fanaatikko heittää tienpuoleen: kuutamo, joutsen illan hämyssä, ’minun sydämeni’, ovat epäilemättä alkuperäisintä ja välttämättömintä runoutta. Joka pakenee huonoa makua lipeää liukkaalla jäällä.”

Ehkä tarkoitukseni on tällä vain sanoa ettei ihminen ei koostu – mahdollisesta ”fanatismistaan” huolimatta – sanasta Tänään, vaan kaikista eletyistä päivistä. Lopuksi se runoilijan sipuli. Oodi on melkoisen pitkä, joten tähän riittäköön jälkimmäinen puolikas. (suom. Pentti Saaritsa)

”Mutta kansan käsien ulottuvilla / öljyllä kasteltuna, / suolalla / kevyesti pölytettynä / sinä nujerrat nälän / kivisen tien päiväläiseltä. Köyhien tähti, kummihaltija, / hienonhienoon paperiin käärittynä / sinä ilmaannut maasta, / ikuisena, koskemattomana, puhtaana, / kuin planeetan siemen, / ja kun veitsi keittiössä leikkaa sinut / vuotaa maailman ainoa / tuskaton kyynel. / Sinä itketit meitä surua tuottamatta. / Kaiken ikäni ylistän sinua, sipuli, / koska minulle olet kauniimpi kuin yksikään / häikäiseväsiipinen lintu, / minun silmilleni olet / taivaspallo, platinamalja, / lumesta tehdyn vuokon liikkumaton tanssi // ja sinun kristalliolemuksessasi / elää maan kaikki tuoksu.”

Kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli?

by

28.12.2010

13:09

1 kommentti artikkeliin Kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli?

Elokuvat, Finlandiapalkinnot, Kirjallinen huumori, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Romaanin kieli

, , , , , , ,

Lahjapaperistani rapisteli esiin Rimminen ja Nenäpäivä. Kirjan luettuani koen esittää tulokulmani tekstiin ja oikoa yhden yleisemmän käsityksen. Ellei peräti väärinkäsityksen. Rimmisen on väitetty tehneen humoristista tekstiä. Ei pidä paikkaansa. Juhani Peltonen Elmoineen kaikkineen on raskasmielinen humoristi. Petri Tamminen on totinen humoristi ja Veikko Huovinen on humoristinen filosofi. Rimminen on koommikko.

Tausta: Lehtikuva/Jukka Ritola. Kuvamanipulaatio kirjoittajan.

Nenäpäivän teksti on silkkaa VAK-kieltä. Siitä löytyvät poikkeuksellisen voimakkaina kaikki kielen tasot: visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen. Jälkimmäinen korostuu enemmän kuin kenelläkään lukemallani kirjailijalla. Ai mikä kinesteettinen? No, kaikki se mikä jää kahden ensimmäisen ulkopuolelle: liike, toiminta, fyysisyys ja tapahtumisen tunne.

Kinestesian keinot ovat perinteisen kohelluskomiikan käytössä. Nenäpäivän teksti on Chaplinin sukua, sen kirjallinen versio. Vielä parempi esimerkki saattaisi olla Mr Bean. Leffoissa ”nolojen tilanteiden miehen” aikeet eivät etene, vaan sotkeutuvat loputtomaksi sykeröksi. Myös Nenäpäivän Irma onnistuu kerrostalon portaikossa juuttumaan postiluukkuun ja jää hautajaisia seuratessaan kiinni katajaan. Tekstistä kutoutuu loputtomien aikeiden, vastuksien ja myttyynmenojen sarja.

Nenäpäivän rakenne on simppelin suora kronologia ilman taustoittavia takaumia. Tarinaa ei ole nimeksikään, kieli kannattelee romaania. Valistunut veikkaukseni on, että Finlandiavoittajien lukuprosenteissa on eroja. Rimmisen romaanilla on hyvät mahdollisuudet päätyä keskenheitettyjen porukkaan. Loppusijoituspaikka löytyy Bo Carpelanin Alkutuulen ja Antti Hyryn Uunin vierestä.

Veikkaukseni kaikella kunnioituksella. Omalla yöpöydälläni lepäilee Vihreä talo ja Maailmanlopun sota. Saan niitä tuskin koskaan päätökseen. Vain Vargas Llosan tämänvuotinen Nobel estää minua viskaamasta kirjoja divareiden ikuiselle kiertoradalle.

Tiivistys ja tekstin maneereiden vähentäminen tuskin sopisi Rimmisen tyyliin. Päähenkilö Irman autoilun kaoottisista kuvauksista puuttui tämän tarinan olennainen vastakappale, ihminen. Kärsivällisyyteni pettäessä piti lukunopeus tuplata. Nenäpäivä on lajissaan kelpo kirja, mutta minulle se ei tarjoa unohtumatonta elämystä. Päällimmäiseksi jää Irman hellyttävän koominen hahmo.

Jos (ja kun) kirjasta tehdään leffa, suositukseni pääosaan on Rowan Atkinson. Mr Beanille peruukki päähän ja pakkelit naamaan. Irman kehonkieli on jo valmiiksi sisäistetty. Ja ajatelkaa mitkä kansainvälisen elokuvalevityksen mahdollisuudet.

Lopuksi sanan sija Rimmiselle, jonka tekstitykityksestä poksahtelee aitoja helmiä, vaikkapa tähän tapaan: ” Ja kun ne sitten olivat aikansa kollottaneet niillä sijoillaan jokseenkin oudottuneen näköisinä niin pakkohan niiden oli siten osaltaan ruveta maanittelemaan, ja niin siinä oli vähän aikaa oviaukontäydeltä sellaista pitkänomaista, vokaaleja venyttävää, melkein ulisevaa sanaannusta jota ihmiset kohteliaisuuttaan ja hyvätapaisuuttaan päätyvät helposti pitämään miltei loputtomiin, vähän niin kuin jonkinlaista käänteistä tinkimistä.”

Turhien asioiden vakava tutkija

by

20.10.2010

12:01

6 kommenttia artikkeliin Turhien asioiden vakava tutkija

Kirjallinen estetiikka, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Runous, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , ,

Erämaahan tuomittu voi löytää vettä kahdella tavalla. Joku kaivautuu niin syvälle, että osuu vesisuoneen varmasti. Toinen laukkaa ympäri aavikkoa, kaivaa tuhat kuoppaa ja toivoo parasta. Kuulun jälkimmäiseen heimoon. Hyllyssäni lojuu alleviivattuja ja koirankorville käänneltyjä kirjoja, joihin en halua palata. Kauan sitten kolahtanut teksti ei ehkä tekisi vaikutusta tänään. Lainatakseni Fernando Pessoaa: ”Suonissani virtaavat tulevien maisemien pienimmätkin yksityiskohdat, ja kaikki se minkä joudun näkemään toistamiseen tuntuu jo tuskallisen yksitoikkoiselta.”

Fernando Pessoa (1888-1935)

Portugalilainen Pessoa (1888-1935) lukeutuu Eurooppalaisen kirjallisuushistorian merkkimiehiin. Hän julkaisi aikanaan vain yhden runoteoksen, mutta kirjoitti laajan tuotannon taiteilijanimillä, joista kasvatti itsenäisiä ja keskenään kiisteleviä sivupersoonia. Vähän samaan tapaan kuin tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard, joka julkaisi kiistakirjoituksia itsensä kanssa ja kritisoi omia kirjojaan.

Kollega Octavio Paz kirjoitti Pessoasta, että hän oli ”anglomaani, likinäköinen, kohtelias, vaikeasti tavoitettava, mustiin pukeutunut, harvasanainen ja tuttavallinen, nationalismia saarnaava kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, verenkylmettäjä, muiden runoilijoiden itsetuhoinen luoja, kristallinkirkkaiden paradoksien löytäjä, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu – kuka Pessoa?”

Pazin määre kuvaa ristiriitaisen persoonan. Pessoan oma lause: ”En minä aina ole sama”, päätyi Pentti Saaritsan viimeksi suomentaman kokoelman nimeksi. (Otava 2001)

”Levottomuuden kirja” toimitettiin Pessoan valtaisasta jäämistöstä ja julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1982. Andalusialainen koira julkaisi Sanna Pernun suomennoksen ja Priit Pärnin kuvilla varustetun laitoksen 1999. Päätöksiäni uhmaten uskalsin nostaa kirjan yöpöydälle. Teksteissään Pessoa palaa yhä uudelleen mielikuvituksen voimaan ja mitättömyyden filosofiaansa: ”Kykenen kuvittelemaan itseni kaikeksi, koska en ole mitään.”

Kannattaa pitää silmät auki arkiselle, turhalle ja mitättömälle. Annetaan Pessoan kertoa miksi:

”Me voimme ja meidän tulee oppia toisilta ihmisiltä. Se on hyvä elämänohje. Elämässä on vakavia asioita joita voimme oppia huijareilta ja rosvoilta, filosofioita joita jakelevat typerykset, luonteenlujuuden ja lainkuuliaisuuden opetuksia jotka syntyvät sattumalta ja joiden antajat ovat sattumanvaraisia. Kaikki on kaikessa. Joinakin kristallinkirkkaina mietiskelyn hetkinä, esimerkiksi kun vaellan aikaisin iltapäivällä pitkin katuja ja teen huomioita, jokainen ihminen tuo minulle jonkinlaisen uutisen, jokaisessa talossa on jotain uutta, jokaisessa kilvessä on viesti minulle.”

Kuolema etelämantereella

by

24.9.2010

18:11

9 kommenttia artikkeliin Kuolema etelämantereella

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittajakoulutus, Kuulumisia kauempaa, Lukeminen, Päiväkirjat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Kirjoittajakoulutuksessa kehotetaan kirjoittamaan aisteille. Runoilijoita varoitetaan liian abstrakteista ilmauksista. Kieltolistan kärjessä ovat: Sielu, Rakkaus ja Kuolema. Sana Minä ei ole hyvä. Verbi voittaa adjektiivin. Ja vielä: on arveluttavaa kirjoittaa itse kirjoittamisesta. Ja kun säännöt on kutakuinkin sisäistetty ne voidaan rikkoa.

Kapteeni Robert Falcon Scott

Amerikkalainen Robert Peary retkikuntineen saavutti maailman pohjoisimman pisteen 1909. Etelänapa oli vielä valloittamatta ja retkeä alkoivat suunnitella brittilaivaston upseeri Robert Falcon Scott ja norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen.

Kun Scott ehti perille 18.1.1912, hänen pettymyksensä oli musertava. Norjan lippu oli pystytetty etelänavalle vain reilua kuukautta aiemmin 14. joulukuuta 1911. Traagisella paluumatkalla koko Scottin retkikunta menehtyi. Kolme viimeistä miestä vain 18 kilometrin päähän pelastavasta tukikohdasta.

Tuskin olin oppinut lukemaan, kun lainasin löytöretkeilijöiden tarinat: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka ja Kapteeni Scottin viimeinen matka. Scottin päiväkirja päättyy hänen kuoleman hetkillä kirjoittamiinsa riveihin, jotka on otsikoitu: ”To my widow”. Traaginen viesti löytyy Usa Today:n sivuilta.

Scottin retkikunta etelämantereella 1911-1912

Kohtuullisen mutkan kautta pääsen takaisin asiaan. Runoilija Ottó Orbán (s.1936) on kirjoittanut paljon itse runon kirjoittamisesta. Lueskelin juuri antologiaa Valolieriön alla, viisi unkarilaista runoilijaa (suom. ja toim. Hannu Launonen ja Béla Jávorszky, wsoy 2000) ja sieltähän se löytyi, löytöretki Etelänavalle elämän metaforana… ja terveiset Scottille. Proosaruno on niin jylhän komea, että sietää tulla tähän lainatuksi.

156. sonetti

”Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa, mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija. Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja, tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on niin kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle; ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat ja lopuksi me itse uuvumme – jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen päiväkirjansa tyylin perusteella? Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija: yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk tai myrskyssä harhaileva kuningas Lear.”

Jukka da Kemppinen, runoilija

by

28.8.2010

12:47

2 kommenttia artikkeliin Jukka da Kemppinen, runoilija

Blogit ja postaukset, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Mielipidekirjoitukset, Runous, Suomen kieli, Unohdettujen runojen klinikka

, , , ,

Seurasin aiemmin Jukka Kemppisen blogia satunnaisesti. Nyttemmin en ole jättänyt juttuja väliin. Syy on selvä: asian kiinnostavuusasteesta riippumatta täsmällistä ja rikasta kieltä on nautittava lukea. Alkuviikon kirjallisuusaiheisissa jutuissa yhtälö napsahtaa hienosti kohdalleen. Kannattaa lukea vaikkapa 24.8. päivätty juttu, joka on otsikoitu Sipilä ja Takamäki II. Mielipiteeseen uitettu ironia on taitolaji. Kun siihen nivotaan vastakkainen ja hienosti perusteltu näkemys, syntyy harvinaisen monikerroksista jälkeä.

Kuvamanipulaatio: Leonardo da Vinci & Jukka Kemppinen.

Jätin Kemppisen ilman titteliä. Herra on Uomo Universale, renessanssi-ihminen. Jos ansioluettelo kiinnostaa, virallinen CV kannattaa katsoa Wikipediasta. Älykkyys ja viisaus käsitetään usein synonyymeinä, tosielämässä ne asettuvat harvoin hallitsevina piirteinä samaan henkilöön. Jos pakettiin lisätään vielä henkitoreisiinsa ryöstöviljelty sana Luovuus, ollaan jo lähellä Kemppisen persoonaa.

Kieli ja sen hallinta on valtaa. Kuunnelkaa Timo Soinia. Aamun lehdissä kerrotaan taas puolueen ennätyksellisistä kannatuslukemista. Kemppisen kielessä minua kiinnostaa miten kiduttavan koukeroisen ja täsmälliseksi tarkoitetun lakitekstin logiikan ymmärtämisen rinnalla voi kulkea runon elliptisen kielen ja metaforien taju.

Kun luin Kemppisen aiempia juttuja kielikysymyksistä ja ”pakkoruotsista”, innostuin kirjoittamaan edellisen juttuuni, jonka pohjaksi kaivoin hyllystäni suomenruotsalaista runoutta. Samassa yhteydessä tuli tarkistettua mitä kotikirjastosta löytyy Kemppiseltä itseltään. Hän on kirjoittanut kuusi runokokoelmaa. Minulta löytyi niistä viisi.

Otetaan esimerkkiruno kokoelmasta Mahdollinen metsä (wsoy 1987). Sikäli mainio, että se iskee heti mainitsemaani kielikysymykseen: ”Ruotsia murtavat puut / monihaaraiset kuin kielioppi, / jolla ne särkevät tuulen. / Ilmasto laskee ja jääkausi nousee / Norjan vuorilta joilta / tulevat tuulet kuolleina. / Raivostunut hirvi / ui elävän veden selkää / ja auraan kolahtaa kivikirves kuin sivistys. / Heidän änkyttävät nuolensa, / suorasanaiset miekat / ja kiero puhe tulivat / päiväkuntaan tänne / taudinkantamattomiin metsiin, / joissa järvet ja virrat harhailevat.”

Loikataan vielä vuoteen 1984. Varatuomari Jukka Kemppinen on nelikymmenvuotias ja julkaisee esikoiskokoelmansa Ylistys (Otava). Kansiliepeen kuvassa hän sytyttää piippunsa. Proosaruno sivulla 49 vaikuttaa tunnustukselliselta ja avoimelta. Siinä ei vielä ole näkyvissä kaikkia sellaisia piirteitä, joita elämä ehtii meihin jokaiseen 26 vuodessa kasvattaa.

”Viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen lueskellut vanhoja Maseja, Jobin kirjaa, provencelaista trubaduurirunoutta, jossa Rikhardia sanotaan Leijonaksi ja Felipeä (Filip) Lampaaksi, Lutherin Roomalaiskirjeen selityksiä, lehdet, Heideggeria ja Jaspersia. Vuosia olen ollut huolissani lukemisen systemaattisuudesta, olen pyrkinyt ottamaan yhden asian kerrallaan, etenemään kuin mittarimato. Tänään olen hyljännyt tuon ajattelun. Tieteessä, taiteessa ja uskonnossa vaikuttaa vain ihmisen toiselle ihmiselle välittämä ajatuskuva tai tunne tai elämys rakenteesta. Uskon taas intuitioon ja haluan paukuttaa hyvin suuren määrän hyvin paksuja kirjoja ja kirjoittaa niitä. Se on yksityiselämääni. Baabelin kirjastossa on kaikkien kielten kaikki kirjaimet kaikissa mahdollisissa järjestyksissä. Siihen kirjastoon liitetään myös minun niteeni, vihamielisyyteni, virheeni, omahyväisyyteni, ylpeyteni, väylän löytymisen ja sulkeutumisen hetket.”

Suomenruotsalainen runous ja pitkät tauot lemmensanojen lomassa

by

23.8.2010

12:56

Leave a comment on Suomenruotsalainen runous ja pitkät tauot lemmensanojen lomassa

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Kulttuuripolitiikka, Lukeminen, Runous, Suomennokset, Suomenruotsalainen runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , , , ,

Selailin viikonloppuna suomenruotsalaisten tekijöiden runoutta. Syy taitaa olla Jukka Kemppisen blogin, jonne hän on kirjoittanut kielikysymyksistä ja suomenruotsalaisuudesta viime viikolla. Kaivoin esiin mm. Tua Forströmin, Catharina Gripenbergin ja Henrika Ringbomin kokoelmia. Juttuni Rabbe Enckellistä kuuluu kuitenkin ehdottomasti sarjaan ”Unohdettujen runojen klinikka”.

Rabbe Enckell 1903–1974.

Rabbe Enckell (s. 1903) julkaisi kaksikymmenvuotiaana esikoiskokoelmansa Dikter. Viidenkymmenen vuoden kirjallinen ura tuotti 15 runokokoelmaa, puolenkymmentä runomuotoista lukudraamaa ja toistakymmentä teosta, jotka sisältävät novelleja, oman elämän suodattamaa proosaa, esseitä ja aforismeja. Hän kuului tärkeimpiin suomenruotsalaisiin modernistirunoilijoihin ja oli myös merkittävä taidemaalari.

Edith Södergranin alullepanema suomenruotsalaisen runouden murtautuminen modernismiin tapahtui jo 1920-luvulla. Suomenkielisessä lyriikassa se ajoittui vasta noin kolmekymmentä vuotta myöhempään ajankohtaan.

Jos Rabbe Enckelliä voi pitää nerokkaana ja monilahjaisena taiteilijana, hänen luomiskautensa aikana kaikki eivät halunneet sitä hyväksyä. Arvostuksesta huolimatta hän joutui kirjallisen kahakoinnin kohteeksi, ja mm. Claes Andersson kirjoitti hänestä poliittisesti värittyneitä arvosteluja Hufvudstadsbladetiin. Paljon kokenut ja väkevästi elämän aistinut Enckell kirjoitti runoonsa: ”Minkä elät, sen seisot tuomioistuimen edessä.”

Leif Salmén on kirjoittanut kokemattomuuttaan naureskelleensa Enckellin edustamalle runomaailmalle: ”Meille se oli vieras, estetisoiva, porvarillinen, maailmasta pois kääntynyt. Naurumme oli sydämetöntä emmekä ymmärtäneet mitään.” Myöhemmissä merkinnöissään hän pitää Enckelliä ja Gunnar Björlingiä ”suurimpina modernisteina Skandinaviassa.”

Otava julkaisi v. 2004 valittujen runojen kokoelman Hiljaisuuden varjo. Tuomas Anhavan suomentama ja Helena ja Jaakko Anhavan toimittama teos sisältää runoja vuosilta 1923–1974. Jos kokoelman temaattinen kaari pitäisi mahduttaa muutamaan sanaan, sitä voisi luonnehtia matkaksi ylevästä ja ihanteellisesta arkiseen filosofiaan, juuri käsillä olevan hetken suodattamaan pohdintaan.

Loppua kohden kokoelmaan mahtuu pitkiä, liki kuvallista tajunnanvirtaa tavoittavia tekstejä. Niissä havainnot tiivistyvät runoksi ja avaavat kirjoittajan ja lukijan tavoittelemaan todellisuuden olemusta.

”Me teemme elämästä yhä enemmälti menettelytavan, / toimintakentän. / Kallisarvoisimmat ja herkimmät suuntimet / vei myrsky mennessään; / yhtä kaikki me yritämme selviytyä, luotamme silmäämme.”

Niukoissa jälkisanoissaan Helena Anhava pahoittelee suomennostyön jääneen kesken: ”Rabbe Enckellin tuotannon laajuutta ajatellen nyt suomeksi ilmestyvä kirja on vain kokonaisuuden osa, hiljaisuuden varjo”. Väistämättömästä sirpaleisuudesta huolimatta ensimmäinen laaja suomennosvalikoima valottaa merkittävästi Enckellin runoilijanlaatua.

Erityisen tarkasti kannattaa lukea hänen katsomuksellinen, pitkä runoelmansa Välisanat, pitkospuut, joka tiivistyy kirjan ytimeksi: ”Kun rakastaja pitää pitkät taukonsa / lemmensanojen lomassa – / tauot hetkessä levähtävät, kuin perho kuumalla kivellä, / himottomat, tarkoituksettomat, mitään vailla – / eivät silloin halut ulotu häneen, hän on / pelkkää vastaanottamista, jossa sielu levähtää auki. / Niin kuin aurinko rankkasateen jälkeen säteilee / väkevämmin kuin kirkkaana päivänä, / on elämämme väkevimmillään / kohta kun olemme vapautuneet / ja lakanneet pohtimasta tarkoitusta.”

Leipää, rahaa ja sirkushuveja

by

10.8.2010

19:16

Leave a comment on Leipää, rahaa ja sirkushuveja

Finlandiapalkinnot, Kirjallisuus, Kustantajat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Lukeminen

, , , , , , ,

Kalevalan Kullervo myytiin seppä Ilmariselle, jonka vaimo leipoi paimeneen pistetyn pojan eväsleipään kiven: ”Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, / leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: / kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi.” Kullervon perintöpuukko katkesi kiveen ja hän kirosi sudet ja karhut tappamaan karjan ja pahan emännän. Eikä tahti siitä laantunut. Minne mies kulki, viattomia ja viallisia kuoli, kunnes Kullervo antoi miekkansa maistaa omaa vertaan.

A.Gallen-Kallela: Kullervon kirous 1899 ja S.August Keinänen: Kullervo paimenessa 1896.

Leipää on käytetty monen myytin ja vertauksen symbolina. Eikä ihme, onhan se ollut Euroopassa ”pääruokalaji” yli 3000 vuoden ajan. Näin mahtipontisella loikalla ponkaisen suoraan Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomadon pääkirjoitukseen. Siinä WSOY:ssä ja Tammessa kustannustoimittajana työskennellyt Irina Björkman purkaa tuntojaan:

”Kesäisten mediassa nähtyjen lausuntojen jälkeen eräs haastattelemani leipomonjohtaja tokaisi: On tuo kirja-alan johto aika erikoista. Ajattele, kun menisin sanomaan että joo, leipä on hyvää, mutta itse en syö, kartan hiilihydraatteja. Kustantamoissa hiilarikammo kohdistuu kirjaan, joka alkaa olla kaikkea muuta kuin lukuelämys.”

Björkmanin kirjoitus on mielenkiintoinen koska se tulee kustannusalan juuri jättäneeltä toimittajalta ilman ”sensuuria” tai pelkoa työpaikan katoamisesta. Kannattaa lukea. Ja silti ymmärrän, että purkaus on vain yksi puoli asiasta. Samat rahan ja markkinoinnin totuudet pätevät yhtä hyvin kustannusalaan kuin muuhunkin taloudelliseen toimintaan. Olen pitkään ihmetellyt yhtälöä, jossa nimikemäärät yhä vain kasvavat ja lukijoiden kirjoihin käyttämä raha vähenee. Se myös keskittyy, ja kirjojensa myyntituloilla elää Suomessa vain muutama kirjailija.

Björkman kirjoittaa: ”Kirja saatetaan jo ennen ilmestymistään määritellä teokseksi, joka on varmasti hieno, mutta ei taatusti myy. Sellaisen kirjan eteen ei myöskään tehdä helposti markkinointiponnistuksia, koska niistä ei katsota olevan hyötyä.” Valitettavasti asia on täsmälleen noin. Kirjaan, joka ei ole muuten lähdössä lentoon ei kustantajan kannata uhrata markkinointirahaa. Poikkeukset ovat enemmän kuin harvinaisia.

Tilanne näyttää siltä, että lukijoiden olisi joskus uskallettava ostaa sellainenkin kirja, jota ei puffata joka jumalan mediassa. Voisiko joululahjaksi kenties harkita jotain muutakin kuin Finlandia-voittajaa. Otetaan tähän karu esimerkki ”massojen” käyttäytymisen kumuloitumisesta. Viime vuonna ennen Finlandia-ehdokkaiden julkistusta Antti Hyryn Uunia oli myyty 367 kappaletta. Ehdokkuuden aikana kirjan osti 588 lukijaa. Ja hetimiten voittajan julkistamisen jälkeen 16827.

Lopuksi huomio juttuni kuvista. Vasemman Kullervon kirouksen maalasi Akseli Gallen-Kallela 1899. Vanhemman, nimeltään Kullervo paimenessa, teki Sigfrid August Keinänen 1896. Minusta näyttää, että siinä Kullervolla on farkut ja poika näprää kännykkänsä kanssa. Ehkä korvessa ei ole oikein kenttää. Tai sitten hänellä on antenniongelmainen iPhone.